Kuinka pormestari kuulustelee pahantekijöitä.
Kuulustelu alkoi.
"Mestari Pikinen", sanoi pormestari, "te seisotte nyt esivallan edessä.
Sanokaat nyt minulle kuinka näiden ihmisten vangitseminen kävi".
"Kyllä", sanoi mestari Pikinen, "nähkääs, herra pormestari, eilen
istuimme me, vaimoni ja minä ja lapset ja söimme silliä ja perunoita.
No silloin sanoi vaimoni: 'Pikinen', sanoi hän, 'muutamat meidän
perunoistamme ovat pahettuneet, paras on että annamme ne sioille'.
Silloin minä sanoin: Karolina, sanoin minä, onhan meillä vielä jälellä
niistä perunoista kuin me saimme veljeltäsi! Hänen veljensä, herra
pormestari, on se pieni kyttyräselkäinen suutari, joka ennen asui
Penslinissä, mutta muutti Neu-Brandenburgiin ja nai herra Kählertin
tyttären. Malttakaas, siitä on nyt noin seitsemän vuotta. Ei --
malttakaas -- kahdeksan vuotta! -- Ei, kyllä se sentään on seitsemän
vuotta..."
"No", keskeytti häntä pormestari, "mitä se kuuluu tähän asiaan?
Sanokaat te vaan minulle, kuinka tappelussa kävi, ja kuinka te olette
rohjenneet sekaantua siihen, vaikka se ei kuulu teidän ammattihinne".
"Niin, jos minä sen vaan tietäisin, herra pormestari. Ne vieraat miehet
vangittiin ja minä seurasin myötä tänne ylös. Ennen saisivat he hirttää
minut likimpään naulaan, ennenkuin minä sekaantuisin polisin asioihin".
"No mestari, Bleck", sanoi pormestari, "voitteko te antaa minulle
mitään tietoja?"
"Kyllä minä voin, herra pormestari", vastasi läkkiseppä Bleck, "minä
tunnen asian. Näettekös, minä nukuin kaikessa alhaisuudessani, kun
minun vaimoni, jolla tänään taas oli kuumetaudin kohtaus, herätti minut
ja sanoi: Bleck, sanoi hän, minä luulen, että jotakin tapahtuu kadulla.
No, minä lennän ylös sängystä ja katson ulos ikkunasta, aivan niinkuin
te teitte, herra pormestari, kun me seisoimme teidän talonne edustalle,
ja nyt minä näin koko melskan".
"No hyvä", sanoi pormestari, "mitä te sitte näitte? Puhukaat mitä
tiedätte, ja tulkaamme nyt kerrankin itse asiaan".
"Mitä minä näin? -- Minä näin koko salaliiton, koko kapinan!!"
"Ettekö te tunteneet ketään niistä henkilöistä?"
"Henkilöistä? En, herra pormestari, en minä tuntenut ketään", sanoi
Bleck, "minun eukkoni sanoi vaan, että hän tunsi matami Flickin hameen
yhdestä suuresta reijästä, jonka hän poltti siihen viime vuonna
prässiraudalla".
"Mutta kuinka tulitte te vanginneeksi nämät henkilöt ja sitten
sekaantumaan polisin asioihin?" kysyi pormestari.
"Ah, Jumala varjelkoon minua!" sanoi mestari Bleck, "kuinkas minä
tohtisin tehdä mitään semmoista! En minä tiedä mitään vangitsemisesta
tai polisista, sillä ei polisin asioihin sekaantuminen tuota mitään
siunausta".
"No, mestari Höylänen", sanoi pormestari, "mitä te tiedätte tästä
asiasta?"
"Minä, herra pormestari", sanoi mestari Höylänen, "minä tulin juuri
kävellen pitkin katua samassa kun heidät piti vangittaman, mutta muuta
en minä tiedä, siksi olen minä liian tyhmä. Minä luulen kuitenkin että
se oli Krum, joka vangitsi heidät".
"Krum, tules tänne", sanoi pormestari, jonka otsa tuli ryppyiseksi,
ja pani lasisilmänsä parempaan asemaan nenällä, "mistä syystä
hän on ottanut nämät henkilöt kiinni? Tekikö hän sen omasta
täysivaltaisuudesta taikka käskystä?
"No, en minä mitään tiedä", sanoi Krum, "minä kysyn vaan olenko minä
mikään virkavalta vai en? Mitä minä voin tehdä siihen? Luulenpa, ettei
kellään täällä ole mitään sanomista minun ylitseni, paitsi teillä,
herra pormestari. Minä kaitsen härkiäni ja lampaitani, ja mitä polisiin
tulee, niin ei teidän tarvitse sanoa muuta, kuin että minä tulen, ja
minä olen kohta valmis ilman mitään viivytystä ja epäilystä".
"Hyvä! Krum", sanoi pormestari armollisella hymyilyllä, "minua
ilahuttaa havaita, että hän on lainkuulijainen ja että hänellä on
isänmaallinen mielipide".
"Niin, kuten minä sanoin, herra pormestari, minusta on se aivan
yhdentekevää", sanoi Krum. "Meidän suuriherttuamme on minulle paljon
rakkaampi kuin sekä pappi että lukkari".
"Herra notario", sanoi pormestari, "kirjoittakaat: sen johdosta että
palvelus on liian vaivaloinen lehmä-ukolle Krumille, niin ei hänen enää
tästä lähtien tarvitse kaitsea härkiä ja lehmiä, vaan ainoastaan
hiehoja, vasikoita ja vuoden vanhoja varsoja, sekä suositetaan
korkeamman valtioviran saamiseen. Nyt saa hän mennä, hyvä Krum, hänellä
on minun suosioni. -- Kaupunginpalvelija Glandt, kuka se huusi enimmin
metelöitsijöistä?"
"Sen minä sanon, herra pormestari", sanoi Glandt, "musikanteista oli se
tuo tuossa ja talonpojista se vanha ukko tuossa", ja hän viittasi
kädellään rumparia ja ukko Swartia astumaan esiin.
"Minkä tähden on hän häirinnyt rauhan meidän rauhallisessa
kaupungissamme ja nostanut sen kapinaan?" kysyi pormestari ukko
Swartilta.
"Minkätähden?" sanoi ukko Swart. -- "Kapinaan? -- Kas tämähän on
jotakin. Pidättekö te sitä kapinana, kun rauhallinen henkilö, joka on
vähän lihavanlainen sattuu liukahtamaan istumalaudalta ja istahtamaan
turkkilaiseen rumpuun?"
"Minä en tosin tahdo pitää sitä täydellisenä kapinana, mutta
_conat'iksi_ täytyy minun sanoa sitä".
"Siihen ei minulla ole mitään vastaan", sanoi Swart, "sanokaat te sitä
siksi vaan, minun omatuntoni on tyyni, ja piru vieköön, jollei kaikki
mitä sanon ole totta, mutta kapinan kanssa en minä tahdo mitään
tekemistä. Ensin täytyi minun tapella sen roistojoukon kanssa ja sitten
minä vielä tulisin kapinoitsijaksi! Ei, kiitoksia paljon!"
"Kuinka hän tuli rumpuun?" kysyi pormestari.
"Hän teki sen pahankurisuudesta!" sanoi rumpari.
"Ei, sinä koira!" huusi Swart, "se tapahtui tapaturman johdosta. Saan
nimittäin sanoa teille, että kun minä nousin vaunuihin, rupesi päätäni
huimaamaan, minä rupesin liukumaan istuinlaudalta ja tömähdin sitten
rumpuun".
"Tätä voisi kutsua nimellä _casus_", sanoi pormestari, "ehkäpä myös
_lapsus_".
"En minä kaasussa ollut", sanoi Swart, "sillä en minä ollut maistanut
väkeviä; eikä tämä myös ole mikään lapsellisuus, minun mielestäni!"
"Minä sanoin _lapsus_", sanoi pormestari.
"Jaa, sitä en minä ymmärrä", sanoi Swart, "mutta sen minä ymmärrän,
että tuo mies tuossa on menetellyt minua kohtaan kuin tyhmä lapsi.
Sillä kun minä istuin rummussa ja poikani koetti vetää minua ylös
siitä, löi hän minua päähän ja tuuppasi minun naapuriani Wittiä niin,
että hän kaatui istumaan bassoviulun päälle ja satutti itsensä
pahasti".
"Herra pormestari", sanoi musikantti, "semmoisella takapuolella --
olkaat hyvä ja katsokaat tänne vähän -- istui hän minun rumpuuni ja
turmeli minun koneeni".
"_Restitutio in integrum_ voisi tosin tässä tapauksessa olla
mahdollinen", sanoi pormestari: mutta minun mielestäni kuitenkin on,
kuin jos..."
"Oo!" keskeytti hänet ukko Witt surkealla äänellä, "minä kunnioitan
suuresti lakia ja oikeutta, mutta minä tahtoisin vaan kysyä teiltä jos
te koskaan olette istuneet haara reisin bassoviululla. Minun täytyy
antaa tohtorin tutkia vammojani, ja minä pyytäisin 50 taaleria vahingon
korvaukseksi".
"Ja minä herra pormestari", sanoi musikantti, "pyydän 100 taaleria
korvaukseksi siitä että hän on istunut minun bassoviuluni rikki".
"Sinä heittiö", ajatteli ukko Swart, "kyllä sinä saat hikoilla
ennenkuin saat penninkään. Minä olen myös pahoin pidelty, herra
pormestari", sanoi hän kovaa, "se on aivan kohtuullista, että se
kirottu rumpari maksaa minulle 50 taaleria korvaukseksi ja antaa
minulle uudet henskelit".
"Hm! hm!" sanoi pormestari, "istukaat ales! Herra notario,
kirjoittakaat: Katsoen siihen, että rauhaa on häiritty tänään yhdessä
uppiniskaisuuden ja kapinallisuuden kanssa, julistaa oikeus: Tässä
läsnäolevaiset molemmat talonpojat ja kapinoitsijat sekä heidän
poikansa ja renkinsä tuomitaan rumpunahan pahoin pitelemisen ja
bassoviulun osaksi särkemisen johdosta paikalla maksamaan kaikkiaan 100
taaleria vahingonkorvausta musikanteille".
"Mitä", sanoi Swart, "tämäpä on merkillistä!"
"Kaupunginpalvelija Glandt", huusi pormestari, "tee velvollisuutesi.
Jos se vanki-lurjus vielä kerrankin keskeyttää minua tuomion
julistamisessa ja uudelleen ilmaisee uppiniskaisuutensa, niin vie hänet
sinne, missä ei aurinko eikä kuu paista ja jossa sammakot ja sisiliskot
ovat hänen seurakumppaninsa. -- Herra notario, kirjoittakaat
seuraavasti: Sen johdosta, että musikantit tuossa ovat rääkänneet
talonpoika Swartin takapuolta, asettaneet hänet pöksynhenskelin
puutteesen ja loukanneet häntä iskuilla ja lyönnillä; katsoen siihen
että he kovasti toimeenpannun bassoviulun ratsastamisen kautta ovat
melkein halaisseet talonpoika Wittin kahtia ja tunnustaneet itsensä
siihen syypäiksi, saavat sanotut musikantit maksaa korvausta kaikkiaan
100 taaleria, se tahtoo sanoa, jos heillä on siihen varoja; mutta koska
on tietty ja tunnettu asia, että musikanteilla harvoin on rahaa ja
jokainen saatava heiltä siis on vaan näennäinen, niin on tämä tuomio
langetettu vaan _pro forma_. Oikeus julistaa sentähden, että
asianosalliset yhdessä suorittavat kulungit, jonka tähden talonpojat
tuomitaan maksamaan 100 taaleria kulunkia pahoin pidellyistä
soittokoneista, sekä oikeuden rahastoon 20 taaleria ja 16-l/2
groshenia. -- Minä luulen kuitenkin, herra notario, että me tässä
harvinaisessa tapauksessa voimme antaa kaupungin palvelija Glandtille
ylimääräistä palkkiota 10 taaleria. _Summa summarum_ suorittavat kaikki
tässä nyt läsnäolevaiset talonpojat 138 taaleria 16-1/2 groshenia ja
lopetetaan täten oikeuden istunto".
"Mekö molemmat?" sanoi ukko Swart. "Naapuri Witt ja minäkö saamme
maksaa yli 100 taaleria? Tämäpä on kaunis juttu!"
"Uskaltaako hän sanoa minua vastaan?" sanoi pormestari.
"Herra pormestari", sanoi musikantti, "tottakai me saamme 100
taaleria?"
"Suu kiinni!" sanoi pormestari arvokkaasti, "muuten hän viedään
putkaan! Te musikantit voitte mennä tiehenne, mutta talonpojat jäävät
tänne siksi kuin ovat maksaneet!"
"Mitä helvetissä!" sanoi Swart. "Luuletteko te meitä niin tyhmiksi,
että me maksaisimme oman vahingon korvauksemme?"
"Rahat pannaan talletukseen", sanoi pormestari.
Mutta nyt oli ukko Swart lähellä tulla mielettömäksi.
"Talletukseen, joka tietysti tulee kestämään maailman loppuun asti!"
"No, no, ei sentään niin kauvan", sanoi pormestari arvokkaalla
hymyilyllä; "kuinka kauvan, sitä ei voi tietää -- kaikki on niin
epätietoista tässä maailmassa -- mutta siksi kuin musikantit maksavat".
"Tämähän on pahempi juttu kuin oikea prosessi", sanoi ukko Swart
tuupaten Wittiä kylkeen.
"Mutta, herra pormestari", kysyi Witt, "minä tahtoisin vaan kysyä,
emmekö me olleet oikeassa".
"Niin, kyllä oikeus on teidän puolellanne", sanoi pormestari, "mutta
teidän asianne on kuitenkin peräti kehno, teidän täytyy maksaa".
"Naapuri", sanoi Witt, "se nyt on kerran niin tässä maailmassa, että
kun joku on voittanut prosessin niin saa hän maksaa, ja kelpo lailla
maksaa; hän saa oikeuden ja oikeus saa rahat, se on kuin olla pitää".
He saivat nyt kuin saivatkin vetää kukkaronsa esiin ja maksaa pois.
Swart kiroili ja Witt lohdutti itseään sillä että he olivat oikeassa;
kun he olivat maksaneet, sanoi pormestari:
"Kas niin, tässä on kylläksi täksi päiväksi! Jumalan haltuun nyt, hyvät
ihmiset!"
"Niin, herra pormestari", sanoi Swart pitäessään kättään oven lukolla,
"mutta nyt minä annan teille hyvän neuvon: Koska te otatte 100 taaleria
niin pienestä selkäsaunasta, niin tulkaat ulos meidän kyläämme, siellä
sitä annetaan aivan toisenlainen selkäsauna. Hyvästi nyt ja kiitoksia
paljon, herra pormestari".