Kuka oli "Hiljaisen raudan" isäntä. -- Kuinka he polttivat sikaria. --
Miltä Kalle näytti tullessaan näytelmästä. -- Sinisestä hännystakista
tulee tavallinen viheriäinen takki. -- Kuinka Witt huusi: "valkea on
irti!" -- Sikareista, joissa ei ole ilmaa.
Kun he tulivat majatalon luo, sanoi ukko Swart:
"Käykäämme tähän kortteliin! Minä tunnen isännän ja hän on sangen höyli
mies, hän on ennen ollut räätäli, mutta nyt on hän ostanut majatalon
'Hiljainen rauha'".
"Se nimi on minun mieleiseni", sanoi Witt, "täällä varmaankin mahtaa
olla hyvin rauhaista, käykäämme tähän kortteriin".
"Ottakaat eväskorit ales vankkureista, pojat", sanoi Swart, "ja tules,
naapuri, niin astumme sisään".
Mutta kun he tulivat ovelle, saivat he kuulla hirmuista elämää
huoneesta.
"No, tule esiin vaan, äläkä vihoita minua", huusi naisen ääni.
"Sitä en tee", kuului toinen ääni, "minä en laisinkaan pidä lukua siitä
oletko sinä suutuksissa vai et".
"Jollet paikalla tule esiin, niin minä revin sinulta silmät päästäsi".
"Minä näytän sinulle, että minä se olen isäntä tässä talossa".
"Tahdotko tulla esiin, sinä vaivainen pelkuri! No, tuletko! Minäpä
kyllä sinun opetan, minä!"
Molemmat huusivat ja kiljuivat kilpaa. Witt ja Swart katsahtivat toinen
toisensa puoleen ja ajattelivat, että suuri onnettomuus oli
tapahtumassa, ja hetkisen kuunneltuaan tätä elämää, astuivat he sisälle
"Hiljaiseen rauhaan".
Räätäli istui pöydän alla kiljuen:
"Minä en liiku paikaltakaan, minä tahdon vielä kerran nähdä, enkö minä
ole isäntä omassa talossani!"
Hänen rakas eukkonsa seisoi hänen edessään. Hän oli aivan tulipunainen
kasvoiltaan paljaasta kiukusta, ja hivukset ne valuivat ja läähyivät
pitkin hänen korviaan.
"Ei, minä se olen", sanoi hän kimakalla äänellään, tarttui räätälin
kaulukseen vetääksensä häntä pöydän alta esille. "Tahdotko vieläkin
väittää, etten minä olisi 'Hiljaisen rauhan' isäntä?"
Nyt meni Swart väliin.
"Ansaitseeko tuo nyt mitään riitelemistä! Jos minun eukkoni siellä
kotona", sanoi hän kääntyen Wittin puoleen, "niin välttämättömästi
tahtoisi istua pöydän alla, niin minä antaisin hänen istua ylihuomiseen
asti, jos hänellä vaan olisi halua".
"Ei se", sanoi siihen Witt, "minuakaan ensinkään huolettaisi".
No, yksi hyvä sana synnytti toisen, ja vihdoin viimein masentui viha.
Kun pojat tulivat sisään, oli rauha taasen jo palautettu "Hiljaiseen
rauhaan".
Räätäli sanoi että jos he kauniisti pyytäisivät häntä, antaisi hän
tällä kertaa vaimollensa anteeksi, mutta varoa hänen pitäisi vastedes
enää tällaista tekemästä, sillä silloin tulisi hirmuinen onnettomuus
tapahtumaan; hän oli sentään kuin olikin isäntä talossa.
"Luulenpa, että me tunnemme toinen toisemme, Aleksanteri hyvä", sanoi
eukko mennessään ulos huoneesta.
"Isä", sanoi Frits, "Kalle Witt ja minä olemme kuulleet, että täällä
tänä iltana näytetään joku kometia; jos teillä ei ole mitään sitä
vastaan, niin menisimme sitä katsomaan".
"No menkäät, menkäät, minun puolestani, vaan!" sanoi Swart. "siivokaat
itsenne sentään ensin vähän, mutta käyttäkäät nyt vaan itsenne hyvin ja
kertokaat sitten meille mitä kaikkia olette saaneet nähdä, kun tulette
kotia".
Molemmat nuorukaiset menivät.
"Mitä arvelet?" sanoi ukko Swart ukko Wittille, emmeköhän maistaisi
vähän olutta?"
"No maistetaan vaan!" sanoi Witt.
Ja räätäli Flick täytti lasit.
"Eihän tuo ole liikaa", sanoi Swart, "jos me tyhjennämmekin lasin
olutta"
"Ei", sanoi Witt, "se ei ole hullumpaa!"
Flick oli täyttänyt kolme lasia oluella.
"Että minä sentään hukkasin piippuni!" sanoi Witt, "entä jos minä
polttaisin sikaria".
"Sikarit ovat niin omituisia", sanoi Swart "minä luulen, ettei se
tekisi sinulle hyvää".
"Kuinka niin?" sanoi räätäli Flick. "Niin, jos sikari olisi huonoa
lajia, mutta minulla on erinomaisen hyvää sorttia, jota imevä lapsikin
voi polttaa, tuntematta mitään pahoin-vointia. Ne maksavatkin minulle
kymmenen taaleria tuhat.
"Saakeli soikoon!" sanoi Witt, "nepä vasta mahtavat olla oikein aimo
sikaria. Niistä minä tahdon yhden".
"Oitis!" sanoi Flick ja toi koko kourallisen tätä hienoa tavaraa.
"Tässä on yksi! Sytyttäkäät ja polttakaat sitä. Eikö se todellakin
maista hyvälle? Ja se hieno haju sitten?"
Ukko Witt hän imi ja imi, mutta ei hän saanut sitä kirottua sikaria
palamaan.
"Malttakaas vähän", sanoi räätäli. "Jos ei se tahdo palaa oikein, niin
purette toisen pään pois: se on juuri hyvän sikarin tuntomerkki".
Witt puri ja piti sikaria kynttilän liekissä ja pisti sen sitten taas
suuhunsa ja poltti ja veti ja imi imemistään.
"Niin", sanoi räätäli, "semmoista tapahtuu. Oikeat sikarit eivät tahdo
koskaan palaa, ainakaan muutamat niistä. Voidelkaamme sitä vähän
talilla, niin se tulee hyväksi. Kas niin, purkaat nyt vielä palanen
pois!"
Se auttoi, ja kaiken imemisen, puremisen ja voitelemisen jälkeen
saatiin sikari vihdoin palamaan, ja räätäli hieroi tyytyväisenä
hyppysiään.
"Eikö se ole erinomainen sikari?" sanoi hän, "koko huone siitä
hajahtaa".
"No", sanoi Swart, "se haisee melkein samalla lailla kuin jos eukkoni
siellä kotona on puhaltanut traanilampun sammuksiin ja antaa sydämmen
savuta. Minä olenkin iloinen, ettei siitä enää ole mitään jälellä". --
Meidän matkamiehemme olivat päättäneet jatkaa matkaansa
omnibusvaunuilla, ja nyt astui ajuri Kaarle Wepupp huoneesen.
"Huomen'aamulla kello neljä minä seisahdun tähän oven eteen", sanoi
hän. "Olkaat silloin valmiina, paitsi teitä tulevat ne kahdeksan
musikanttia mukaan, ja sitten ovat vaunut täynnä".
Heidän tässä istuessa puhellen matkastaan tulivat Frits ja Kalle kotia
teaatterinäytännöstä.
"Mitä hittoa", sanoi ukko Swart, "onko se jo loppunut? Ja minä kun
luulin, että näytäntö nyt vasta alkaisi. Mitä kappaletta ne tänään
näyttivät?"
"No, isä", sanoi Frits, "siinä oli pyssynluotien valamista ja ampumista
ja paholaisen rotko pääkalloineen, iso huuhkain, piru itse ja jos
jotakin pirunkonstia".
"No, oliko se lystiä?"
"No", vastasi Frits, "voihan tuo käydä laatuun, vaikka ei siitä ole
paljon kertomista. Mutta se viimeinen hyppäys, se oli vaarallinen, se
olisi helposti voinut päättyä hullusti".
"Mitä se sitten oli, Jöröjussi? No kerro!"
"Jos te rupeette torumaan, isä", sanoi Frits, "niin saa Kalle kertoa
itse kuinka se oli, minä tiedän vaan että meidän täytyi juosta".
"No, Kalle", sanoi Swart, "tules tänne. Kuinka se oli?"
Kalle oli asettunut seisomaan Fritsin taakse, nyt hiipi hän hiljaa
esille. Herranen aika, miltä hän näytti! Toisesta syrjästä etupuolelta
oli hänen nuttunsa sininen takki, toisesta syrjästä se näytti vaan
liiviltä ja takaaltapäin näytti se siniseltä hännystakilta.
"Poika", sanoi ukko Witt, minkälainen sinä olet?"
"No semmoisena", sanoi Swart, "emme me voi ottaa häntä mukaan, se ei
käy laatuun".
"Se ei laisinkaan käy laatuun", sanoi räätäli Flick.
"Ei, se ei laisinkaan käy laatuun", sanoi Kalle Wepupp.
"Poika", sanoi ukko Swart, "tule kohta tänne ja kerro kuinka tämä on
tapahtunut!"
"En minä sitä voi auttaa", sanoi Frits. "Kalle teki hyppäyksen ja minä
tartuin hänen hännystakkiinsa, mutta toinen lieve meni irti ja minä
lankesin hänen päällensä".
Toiset katselivat kummastellen toisiinsa.
"Sepä on kummallista", sanoi ukko Witt.
"Se ehkä kuuluu näytelmään", sanoi räätäli.
"Niin, ehkä se kuuluu näytelmään", sanoi Swart.
Asian laita oli kuitenkin se, että juuri kun näytettiin tuota hurjaa
metsästystä näytelmässä "Noita-ampuja", meni rintavarustin parvella
rikki. Kalle ja Frits tekivät aika hyppäyksen ja pääsivät leikistä
paljaalla peljästyksellä ja hännystakin toisen liepeen menettämisellä,
mutta niin onnelliset eivät kaikki olleet. Yksi katsojista taittoi
molemmat jalkansa ja oli kannettava pois, noin kymmenkunta henkilöä sai
suurempia tai pienempiä vammoja. Mutta siitä eivät Kalle ja Frits
tietäneet mitään.
"Se on niinkuin minä sanon", sanoi ukko Witt, "se kuuluu näytelmään.
Mutta mistä me nyt saamme takin hänelle? Ei meillä ole aikaa mennä
hakemaan mitään räätäliä".
"Ei, minä lähden matkalle huomenaamulla varhain", sanoi Kalle Wepupp.
"No", sanoi räätäli Flick, "minulla on hieno viheriäinen
samettikauluksinen ja keltanappinen verkatakki, aivan semmoinen kuin
hovissa käytetään. Sen minä myyn teille halvasti".
"Kuulkaas, isä", pyysi Kalle.
"Niin", sanoi ukko Witt, "kun se vaan sopisi".
Flick toi takin ja Kalle puki sen yllensä.
"Nähkääs vaan", sanoi ukko Swart, "kuinka se sopii hänelle hyvin".
"Niinpä todellakin", myönsi Witt. "Poika, pane hattu päähäsi!"
"Hän on nyt uljas kuin kreivi", sanoi Kalle Wepupp.
"Niin, aivan kuin kreivi", vakuutti räätäli.
Kalle ojenteli itseään uudessa takissaan, silitti tukkaansa, sovitteli
kaulustaan, kierteli keltahousuisia jalkojaan ja asteli ylpeänä edes
takaisin lattialla kädet kupeillaan ja nenä pystyssä.
"Minun mielestäni" sanoi Witt; "se sopisi hänelle paremmin, jos se
istuisi vähän toisella lailla".
"No", sanoi Kalle Wepupp, "voihan hän kasvaa vielä!"
Se oli aivan totta, se; ja ukko Witt ja räätäli Flick sopivat nyt
hinnasta, ja kun takki oli maksettu, läksivät matkamiehemme ylikertaan
mennäkseen lepäämään päivän vaivoista.
Witt ja Swart makasivat toisessa sängyssä sekä Kalle ja Frits toisessa.
Pian oli kaikki hiljaa huoneessa ja kuu kumotti huoneesen. Kalle yksin
ei taitanut nukkua, sillä hän ei voinut riistää ajatuksiansa tuosta
uudesta takista. Vihdoin hän varovaisesti nousi sängystä, puki takin
yllensä ja rupesi astuskelemaan edes takaisin lattialla. Silloin
tällöin seisahtui hän tarkastellakseen itseään, koetteli sormillaan
takkia, avasi nappia ja pani ne jälleen kiinni ja ojensi vartaloaan
suoraksi, aivan kuin jos hän olisi valmistainnut häihin.
Nyt tapahtui, että ukko Swart, joka makasi selällään kuorsaellen,
samassa kääntyi toiselle kyljelleen. Tämä nyt oli kaikki hyvin. Mutta
pahaksi onneksi tuli hän pistäneeksi leveän, paksun nenänsä suoraan
Wittin korvaan ja kuorsasi niin siihen sisälle. Witt hypähti ylös kuin
salaman iskemänä. Ja koska huone oli hänelle outo ja hän näki Kallen
seisovan keskellä lattiaa paitasillaan viheriäisessä takissa, huusi
hän:
"Valkea on irti! Valkea on irti! Missäs minä olen?"
Frits ja Swart hypähtivät kohta ylös sängyistään kuin pistoleista
ammuttuina, tarttuivat Wittin käsivarteen ja huusivat:
"Naapuri Witt! Mikä teidän on? Menkäät rauhassa maata jälleen,
olemmehan me matkalla Belgiaan!"
Vihdoin Witt rauhoittui jälleen ja meni maata.
"Nyt minä vaan tahdon sanoa sinulle yhden asian", sanoi hän ukko
Swartille, "ettet sinä vielä kerran saisi tehdä minulle tuommoista
tepposta, niin minä panen maata pää sinun jalkapuolellesi, sillä kuka
sen voi tietää, ettet sinä rupea uudestaan kuorsaamaan?"
"No, se on hyvä", mutisi Swart.
Toisetkin menivät nyt levolle ja pian makasivat he kaikki taasen.
Ukko Witt oli hänkin vaipunut unen helmaan, mutta hänellä oli se paha
tapa, että hän nukkui suu avonaisena, ja nyt piti juuri tapahtuman,
että ukko Swart taasen kääntyi toiselle kyljelleen ja mitään
huomaamatta pisti isonvarpaansa Wittin suuhun. Ukko Witt juuri silloin
näki unta sikareista, joissa ei oikein ollut ilmaa, vaikka ne
hajahtelivat niin hyvälle; hän imi ja imi, mutta ei hänen ensinkään
tahtonut onnistua saada sitä kirottua sikaria syttymään. Yhtäkkiä oli
hän kuulevinaan räätälin sanovan:
"Pure pää poikki!"
Ja Witt puri.
Nyt oli Swartin vuoro hypätä ylös sängystä. Hän kirosi ja kiljui! Frits
hypähti sängystään ja Kalle veti housut jalkaansa, ja kun nyt kaikki
olivat jaloillaan, makasi yksin ukko Witt vuoteellaan, viatonna kuin
lapsi joka syntyi eilen, eikä ensinkään voinut ymmärtää mikä nyt oli
hätänä.
"Mitä", ärjyi ukko Swart. "Sinä rakkari ja kanalja! Vai niin, sinä
puret ihmisiä, sinä? Ansaitsisitpa aika kolauksen vasten suutasi. Hän
on salavihainen kuin vanha rakkikoira".
Ukko Witt hän vannoi olevansa viaton. Hän oli vaan tehnyt niin
unissaan, ja jos hän olisi tietänyt mitä se oli, ei hän tosiaankaan
olisi ottanut varvasta suuhunsa. Olihan hänelläkin ihmistunteita. Hyi,
kun hän vaan ajatteli sitä, vääntelivät suolet hänen mahassaan. Hän
kyllä, hän myönsi sen, että sikari eilisiltana oli tehnyt hänelle
pahaa, mutta tämä kuitenkin oli seitsemän kertaa pahempaa.
"Mutta", sanoi hän, "jos sinä välttämättömästi tahdot kostoa, niin minä
aivan mielelläni pistän varpaani sinun suuhusi, ja niin on asia
sovitettu".
Ei, sitä ei Swart tahtonut, ja niin he menivät uudelleen levolle ja
heräsivät vasta kuu kello löi neljä ja heidän oli matkaansa jatkaminen.
Kun he tuskin olivat pukeneet yllensä, menivät he alikertaan ja joivat
aamukahvia, kunnes Kalle Wepupp tuli ajaen viedäksensä heidät sieltä.