NELJÄS LUKU.

Kuinko he kaikki nukkuivat. -- Ketkä heidät tapasivat metsässä. --

Kuinka he heräsivät. -- Eväskoria kasvaa puissa. -- Kummituksia

sydänpäivällä. -- Mitä linnut lauloivat.

Oli paahtavan kuuma. Vankkurit, joissa meidän matkustajamme istuivat,

kulkivat aivan hitaasti pitkin paksuhiekkaista tietä; hiekka narisi

pyöräin alla, ja Lotta ja Liisa, jotka olivat aivan paksussa hiessä,

astuskelivat niin tyynesti ja hiljakseen ja nyökäyttivät päätään,

hännillään hosuen pois vihaisia kärpäsiä. Juhani hän istui läiskyttäen

niitä ruoskallaan, ukko Witt hän silloin tällöin ähkyi: "puh, puh!"

kunnes piippu vihdoin putosi hänen suustaan, ja hän vaipui uneen. Ukko

Swart istui haukotellen ja oikoen itseään, mutta vihdoin helle sai

vallan hänenkin ylitsensä, hän nyökäytti ja nyökäytti päätään, ja kova

kuorsaaminen ilmaisi, että hänkin oli nukahtanut.

Kalle Wittin silmänkannet tulivat niin painaviksi, että hän nojasi

päänsä isänsä syliin ja nukkui. Ja Frits hän ajatteli Doroteaansa ja

mitä hän oli sanonut edellisenä iltana. Hän ajatteli sitä, mistä tuo

voi tulla että kaksi ihmisraukkaa voi pitää niin paljon toisistaan, hän

ajatteli ja ajatteli, mutta ei hän kuitenkaan voinut löytää oikeata

syytä siihen, ja ennenkuin hän oli sen löytänyt, oli hän jo vaipunut

unen helmaan ja näki unta rakkaudesta, onnesta ja pikku Doroteastaan --

se oli ihana uni -- he olivat istuvinaan molemmat käsi kädessä sen

vanhan seljapuun alla ja Frits sanoi vieläkin kerran hänelle

jäähyväisensä. Juhani yksinään enää oli valveilla; hän hosui

ruoskallaan pois kärpäsiä ja ähkyi silloin tällöin: "äh!" mutta kun jo

koko seura nukkui, ei hänkään voinut vastustaa hellettä, vaan antoi

hevosten olla omin tahdoin ja sulki silmänsä.

Sen havaittuaan sanoi Lotta Liisalle:

"Kuules, me olisimme oikein tyhmät, jos me nyt enää astuskelisimme

eteenpäin näin omin käsin. Poiketkaamme tien syrjään huvittelemaan

vähän metsässä; miksi me tässä vaivaisimme itseämme?"

Ja Lotta poikkesi tieltä oikealle ja Liisa seurasi häntä. Puiden

varjoon tultuaan, seisahtuivat he ja jättivät vankkurit seisomaan

kuumaan päiväpaisteesen. Lotta ja Liisa ahmivat suuhunsa tuoretta,

väkevää ruohoa ja niillä oli sanomattoman lysti, kun olivat saaneet

narrata koko seurueen.

Ukko Witt ja ukko Swart roikkuivat sinne tänne, Kalle makasi

pitkinpuolin vankkurissa ja Frits poikki puolin. Ampiaiset ja turilaat

surisivat heidän ympärillään, ja hävyttömät kärpäset istahtivat heidän

nenilleen, mutta makaajat ne vaan hikoilivat kuin jos heillä ei olisi

ollut tuntoa laisinkaan.

Viileässä metsässä on kaikki niin hiljaista kuin keskellä yötä. Tuuli

huokuu keveästi läpi lehtien, se kuiskailee niin hiljaa kuin jos koko

maailma makaisi unen helmassa, unelmien vallassa. Heinäsirkat laulavat

pehmeässä sammalistossa niinkuin sirkka kotituvan muurissa,

pähkinäpensastossa visertelee rastas vartialauluaan, tikka se sulkee

ovet ja ikkunat, että te saisitte maata rauhassa, ja käki kukkuilee

kova-äänisesti niinkuin vahtikoira kotipihalla!

Kaukaa kuului iloinen laulu, ja kaksi iloista ylioppilasta tuli

astuskellen pitkin tietä puitten välitse. Ensiksi lauloi toinen heistä

yksinään ja se laulu kuului rastaan laululta, ja sitten kumppani yhtyi

lauluun, ja nyt se kuului kuin myrskyn kohina sen lentäessä yli kedon.

Kun he tulivat sille paikalle, missä vankkurit seisoivat, hiljeni

laulu, ja molemmat ylioppilaat nauroivat ja viittasivat sormellaan

vankkurissa makaajiin päin ja kuiskasivat toisilleen.

"Mutta käykö se laatuun?" sanoi toinen.

"Käykö laatuun? Tules, niin hiivimme sinne!"

He hiipivät nyt niin hiljaan kuin mahdollista oli vankkurien luo;

toisen irroittaessa vitjat vankkurinaisasta, riisui toinen hevoset

valjaista. Sitten ottivat he ohjakset varovaisesti Juhanin kädestä sekä

nousivat hevosten selkään, jotka nöyrästi tottelivat heitä ja menivät

syvemmälle metsään, varsat perässä. Kun he olivat tulleet niin pitkälle

metsään, ettei heitä näkynyt vankkurista, sitoivat he Lotan ja Liisan

kiinni suureen pähkinäpuuhun, ja siinä he sitten seisoivat nauraen

koirankurilleen. Ne olivat aika veitikoita, ne ylioppilaat! -- Mutta ei

tässä vielä kyllin, he täyttivät taskunsa pienillä kivillä ja

savenpaloilla ja hiipivät sitten erään puun luo, jonka pisimmät oksat

ulottuivat aina vankkurien yli. Tähän puuhun he kiipesivät, toinen

asettui oikealle, toinen vasemmalle, ja kun olivat löytäneet oikein

sopivat paikat, joista heitä tiheäin lehtien läpi ei voitu ensinkään

nähdä, korottivat he itseään ulommaksi ja tähtäsivät ukko Swartin

nenänkärkeen. He löivät vetoa siitä, kuka heistä saisi sattumaan

siihen, ja nyt alkoi piiritys, kuin jos Swart olisi ollut Sevastopoli

ja hänen nenänsä sangen tärkeä paikka siinä. Kaikkia hulluuksia ne

ylioppilaat sentään keksivätkin!

Hei! nyt toinen heistä heitti ison savenpalan ihan vasten Swartin

paksua, kaunista nenää, ja Swart säpsähti unestaan ja rupesi

aivastamaan.

"Ei", sanoi hän puoleksi unissaan, "en minä siihen rupea. Emme me

pelanneet nenän näppäyksistä!" Hän oli unissaan pelaavinaan

Schafkopfia. "Vai niin, sinä tahdot pelata minua nenäni päällä!" ja

samassa antoi hän kolauksen Wittille, joka oli myyvinään kauroja ja

paraillaan sitovinaan viimeisen säkin suuta kiinni. Witt tarttui

Kalleen, joka makasi hänen polvensa päällä, kauluksesta ja veti ja nyki

siitä, niin että poika oli kuristumaisillaan; hänen huulensa olivat jo

aivan siniset. Ja Kalle töyttäsi Fritsiin.

"Hyvästi", sanoi Frits, "muista minua, kahden vuoden päästä tulen minä

takaisin ja silloin me vietämme häämme". Sen sanottuaan suikkaisi hän

ukko Swartille suuta: "Hyvästi, armas Doroteani!"

Juhani hänkin rupesi liikahtelemaan, hän veti sitä köyttä, joka oli

sidottu säkin ympäri, ja huusi: "No no!" kunnes hän sai silmänsä oikein

auki: "Mitä hittoja", sanoi hän, "mitä tämä on?"

"Missäs hevoset ovat?" huusi ukko Swart kauhistuneena.

"Missäs hevoset ovat?" huusi myös ukko Witt, ja Frits ja Kalle huusivat

yhtä kurkkua:

"Mitä tämä on? Mihin hevoset ovat joutuneet?"

"Ja varsat", sanoi Swart, "mitä ihmeitä tämä merkitsee? Tämähän on

kummallista!"

"No", sanoi Juhani, "ne ovat veijarit vieneet yhdessä tammain kanssa".

"Tämä on ikävä seikka", sanoi Witt. "Mitä me nyt teemme, Swart?"

"Tässä on ollut noitatempuilla pelinsä", sanoi Swart. "Ylös jaloille,

joka mies! Rientäkäämme kukin eri haaralle etsimään. Tämäpä on

kummallista!"

Ja nyt he lensivät kuin hullut pitkin metsää, huusivat ja kiljuivat

Lottaa ja Liisaa, mutta eivätpä Lotta ja Liisa sanaakaan vastanneet.

Tämäpä oli oikein elämää, kuin jos paholainen olisi ollut liikkeessä.

Kun he kaikki olivat kadonneet metsään, kiipesivät ylioppilaat ales

piilopaikoistaan puusta ja heti sen jälkeen istuivat he vankkurissa ja

rupesivat tarkastamaan eväskoria. Iso makkara, astiallinen voita ja

isonlainen vehnäleipä katosivat heidän taskuihinsa. Sitten he

ripustivat kaikki ne seitsemän ruokakoria puun oksille, niin että se

tuli olemaan kuin joulupuu, ja kun se oli tehty, läksivät he tiehensä,

ja kauan kuului heidän laulunsa kaukaa.

Mutta sitä iloista laulua ei kukaan kuunnellut, sillä koko matkaseurue

juoksi ympäri metsää hevosia hakien. He katsahtivat joka puun, joka

pensaan taa, ja vihdoin he tulivat sille paikalle johon roistot olivat

sitoneet hevoset kiinni. Täällä seisoivat hevoset rauhallisesti

pureksien tuoretta mehevää ruohoa puun juurelta. Ja ilo oli suuri, kun

ystävämme saivat ne nähdä; nyt oli suru kuin pois puhallettu, ja kun

hevoset taasen valjastettiin vankkurien eteen, oikein sateli kysymyksiä

siitä, kuinka tämä oli ollut mahdollista, ja että kuitenkin oli suuri

onni kun oli tapahtunut niin, kuin tapahtunut oli.

"Onpa tuo hullua", sanoi Swart, "näin ilman muuta riisua hevoset pois

valjaista! En minä todellakaan voi tätä ymmärtää!"

"Mitä hittoa," huudahti Kalle Witt, "missä eväskorit ovat?"

"Poika, oletko sinä tullut sokeaksi!" sanoi Swart. "Mihinkäs ne

olisivat joutuneet?"

Niin sanottuaan meni hän vankkurien luo, mutta eipä hänkään mitään

eväskoria nähnyt.

"Ei, ne ovat todellakin poissa!"

"Niin, sinä olet oikeassa", sanoi Witt, "ne ovat todellakin poissa".

"Ne ovat poissa", sanoi Juhani.

"Herranen aika!" sanoi ukko Swart, joka sillä välin oli kurkistanut

joka haaralle, "olemmeko me todellakin kaikki noidutut! Tuollahan ne

riippuvat puussa!"

Kaikki katsahtivat ylös puuhun. Ja siellä ne todellakin riippuivat.

"Yksi -- kaksi -- kolme -- neljä -- viisi -- kuusi -- seitsemän!" luki

Swart. "Ne ovat kaikki tallella!"

"Mitään tämmöistä en minä vielä koskaan eläissäni ole nähnyt", sanoi

ukko Witt pudistaen päätään. "Tätä en minä voi ymmärtää".

"Tällä paikalla kummittelee", sanoi Kalle.

"Tällä paikalla ei ole kaikki kuin olla pitäisi", sanoi Witt.

"Ei", sanoi Juhani, "tässä paholainen vehkeilee".

"Tämä kaikki on minusta kuin unennäköä", sanoi Swart; "mutta yhden

teistä täytyy kiivetä puuhun".

Frits sanoi ettei hän ollut oppinut kiipeemään.

"Ja minä en myöskään voi kiivetä", sanoi Juhani. "Minun päätäni rupee

niin huimaamaan".

Kalle silmäili uusia housujaan, mutta ei tässä nyt mikään auttanut,

hänen täytyi kiivetä ylös puuhun. Hän kiipesi ja saikin eväskorit

onnellisesti ales -- mutta kiilto hänen keltaisista housuistaan oli

poissa.

Kun he näkivät kadottaneensa ainoastaan yhden makkaran, astiallisen

voita ja vehnäkakun, sanoi ukko Swart:

"Hyvä sentään on, että kaikki päättyi niin kuin on päättynyt. Mutta

älkäämme kertoko tätä juttua kellekään, muuten kaikki vaan tekisivät

pilaa meistä, ennen kaikkia ei minun eukkoni pidä saaman tästä vihiä,

sillä sitten en minä enää saisi rauhaa häneltä. Kuules se, Frits, että

pidät suusi kiinni, ymmärrätkös!"

Mutta heidän nyt ajaessaan läpi metsän laulelivat pikkulinnut puitten

oksilta:

"Kuules vaan! Kuules vaan! Ukko Witt ja ukko Swart ovat tulleet

narratuksi. Ukko Swart ja ukko Witt. Varis sen kertoi. Tirlirlit!

Tuossa istuu ukko Witt, se veijari, se veijari!"

Käki kukkui:

"Kukkuu! Narratuksi tulit! Kukkuu! kukkuu!"

Ja harakka nauroi ja närhi kiljui:

"Se on oikein, se on oikein!"

Ja heidän ajaessaan ulos metsästä, istui varis puun oksalla rääkyen:

"Hurraa, hurraa! Vanha ukko Swart, sinä narratuksi tulit, ukko Swart!"

Ja orapihlajapensastossa tien vieressä lauloi rastas.

"Se hyvää teki! Se hyvää teki!"

Ja vanha tarhapöllö kiljui Wittille:

"Ukko Witt, taskukellosi jäi orapihlajapensastoon, uhhuu! ukko Witt!"

Ja se oli totta, mitä pöllö sanoi, sillä kun Witt aikoi katsoa kuinka

paljon kello oli, oli se vanha iso kello poissa.

Kun he sitten vihdoinkin saapuivat Strelitsiin ja seisahtuivat

majatalon pihalle oikealle kädelle, seisoi siinä neljä hanhea, ja

ukkohanhi sanoi:

"Mitä lörpötystä se on! Kuka avomaantiellä nukkuisi?"

Ja ne kolme tyhmää naarashanhea rupesivat myös kiljumaan:

"Mitä lörpötystä se on! Kuka antaa itsensä niin narrata?"

Matkustus Belgiaan · 第 8 / 29 题