Kuinko he kaikki nukkuivat. -- Ketkä heidät tapasivat metsässä. --
Kuinka he heräsivät. -- Eväskoria kasvaa puissa. -- Kummituksia
sydänpäivällä. -- Mitä linnut lauloivat.
Oli paahtavan kuuma. Vankkurit, joissa meidän matkustajamme istuivat,
kulkivat aivan hitaasti pitkin paksuhiekkaista tietä; hiekka narisi
pyöräin alla, ja Lotta ja Liisa, jotka olivat aivan paksussa hiessä,
astuskelivat niin tyynesti ja hiljakseen ja nyökäyttivät päätään,
hännillään hosuen pois vihaisia kärpäsiä. Juhani hän istui läiskyttäen
niitä ruoskallaan, ukko Witt hän silloin tällöin ähkyi: "puh, puh!"
kunnes piippu vihdoin putosi hänen suustaan, ja hän vaipui uneen. Ukko
Swart istui haukotellen ja oikoen itseään, mutta vihdoin helle sai
vallan hänenkin ylitsensä, hän nyökäytti ja nyökäytti päätään, ja kova
kuorsaaminen ilmaisi, että hänkin oli nukahtanut.
Kalle Wittin silmänkannet tulivat niin painaviksi, että hän nojasi
päänsä isänsä syliin ja nukkui. Ja Frits hän ajatteli Doroteaansa ja
mitä hän oli sanonut edellisenä iltana. Hän ajatteli sitä, mistä tuo
voi tulla että kaksi ihmisraukkaa voi pitää niin paljon toisistaan, hän
ajatteli ja ajatteli, mutta ei hän kuitenkaan voinut löytää oikeata
syytä siihen, ja ennenkuin hän oli sen löytänyt, oli hän jo vaipunut
unen helmaan ja näki unta rakkaudesta, onnesta ja pikku Doroteastaan --
se oli ihana uni -- he olivat istuvinaan molemmat käsi kädessä sen
vanhan seljapuun alla ja Frits sanoi vieläkin kerran hänelle
jäähyväisensä. Juhani yksinään enää oli valveilla; hän hosui
ruoskallaan pois kärpäsiä ja ähkyi silloin tällöin: "äh!" mutta kun jo
koko seura nukkui, ei hänkään voinut vastustaa hellettä, vaan antoi
hevosten olla omin tahdoin ja sulki silmänsä.
Sen havaittuaan sanoi Lotta Liisalle:
"Kuules, me olisimme oikein tyhmät, jos me nyt enää astuskelisimme
eteenpäin näin omin käsin. Poiketkaamme tien syrjään huvittelemaan
vähän metsässä; miksi me tässä vaivaisimme itseämme?"
Ja Lotta poikkesi tieltä oikealle ja Liisa seurasi häntä. Puiden
varjoon tultuaan, seisahtuivat he ja jättivät vankkurit seisomaan
kuumaan päiväpaisteesen. Lotta ja Liisa ahmivat suuhunsa tuoretta,
väkevää ruohoa ja niillä oli sanomattoman lysti, kun olivat saaneet
narrata koko seurueen.
Ukko Witt ja ukko Swart roikkuivat sinne tänne, Kalle makasi
pitkinpuolin vankkurissa ja Frits poikki puolin. Ampiaiset ja turilaat
surisivat heidän ympärillään, ja hävyttömät kärpäset istahtivat heidän
nenilleen, mutta makaajat ne vaan hikoilivat kuin jos heillä ei olisi
ollut tuntoa laisinkaan.
Viileässä metsässä on kaikki niin hiljaista kuin keskellä yötä. Tuuli
huokuu keveästi läpi lehtien, se kuiskailee niin hiljaa kuin jos koko
maailma makaisi unen helmassa, unelmien vallassa. Heinäsirkat laulavat
pehmeässä sammalistossa niinkuin sirkka kotituvan muurissa,
pähkinäpensastossa visertelee rastas vartialauluaan, tikka se sulkee
ovet ja ikkunat, että te saisitte maata rauhassa, ja käki kukkuilee
kova-äänisesti niinkuin vahtikoira kotipihalla!
Kaukaa kuului iloinen laulu, ja kaksi iloista ylioppilasta tuli
astuskellen pitkin tietä puitten välitse. Ensiksi lauloi toinen heistä
yksinään ja se laulu kuului rastaan laululta, ja sitten kumppani yhtyi
lauluun, ja nyt se kuului kuin myrskyn kohina sen lentäessä yli kedon.
Kun he tulivat sille paikalle, missä vankkurit seisoivat, hiljeni
laulu, ja molemmat ylioppilaat nauroivat ja viittasivat sormellaan
vankkurissa makaajiin päin ja kuiskasivat toisilleen.
"Mutta käykö se laatuun?" sanoi toinen.
"Käykö laatuun? Tules, niin hiivimme sinne!"
He hiipivät nyt niin hiljaan kuin mahdollista oli vankkurien luo;
toisen irroittaessa vitjat vankkurinaisasta, riisui toinen hevoset
valjaista. Sitten ottivat he ohjakset varovaisesti Juhanin kädestä sekä
nousivat hevosten selkään, jotka nöyrästi tottelivat heitä ja menivät
syvemmälle metsään, varsat perässä. Kun he olivat tulleet niin pitkälle
metsään, ettei heitä näkynyt vankkurista, sitoivat he Lotan ja Liisan
kiinni suureen pähkinäpuuhun, ja siinä he sitten seisoivat nauraen
koirankurilleen. Ne olivat aika veitikoita, ne ylioppilaat! -- Mutta ei
tässä vielä kyllin, he täyttivät taskunsa pienillä kivillä ja
savenpaloilla ja hiipivät sitten erään puun luo, jonka pisimmät oksat
ulottuivat aina vankkurien yli. Tähän puuhun he kiipesivät, toinen
asettui oikealle, toinen vasemmalle, ja kun olivat löytäneet oikein
sopivat paikat, joista heitä tiheäin lehtien läpi ei voitu ensinkään
nähdä, korottivat he itseään ulommaksi ja tähtäsivät ukko Swartin
nenänkärkeen. He löivät vetoa siitä, kuka heistä saisi sattumaan
siihen, ja nyt alkoi piiritys, kuin jos Swart olisi ollut Sevastopoli
ja hänen nenänsä sangen tärkeä paikka siinä. Kaikkia hulluuksia ne
ylioppilaat sentään keksivätkin!
Hei! nyt toinen heistä heitti ison savenpalan ihan vasten Swartin
paksua, kaunista nenää, ja Swart säpsähti unestaan ja rupesi
aivastamaan.
"Ei", sanoi hän puoleksi unissaan, "en minä siihen rupea. Emme me
pelanneet nenän näppäyksistä!" Hän oli unissaan pelaavinaan
Schafkopfia. "Vai niin, sinä tahdot pelata minua nenäni päällä!" ja
samassa antoi hän kolauksen Wittille, joka oli myyvinään kauroja ja
paraillaan sitovinaan viimeisen säkin suuta kiinni. Witt tarttui
Kalleen, joka makasi hänen polvensa päällä, kauluksesta ja veti ja nyki
siitä, niin että poika oli kuristumaisillaan; hänen huulensa olivat jo
aivan siniset. Ja Kalle töyttäsi Fritsiin.
"Hyvästi", sanoi Frits, "muista minua, kahden vuoden päästä tulen minä
takaisin ja silloin me vietämme häämme". Sen sanottuaan suikkaisi hän
ukko Swartille suuta: "Hyvästi, armas Doroteani!"
Juhani hänkin rupesi liikahtelemaan, hän veti sitä köyttä, joka oli
sidottu säkin ympäri, ja huusi: "No no!" kunnes hän sai silmänsä oikein
auki: "Mitä hittoja", sanoi hän, "mitä tämä on?"
"Missäs hevoset ovat?" huusi ukko Swart kauhistuneena.
"Missäs hevoset ovat?" huusi myös ukko Witt, ja Frits ja Kalle huusivat
yhtä kurkkua:
"Mitä tämä on? Mihin hevoset ovat joutuneet?"
"Ja varsat", sanoi Swart, "mitä ihmeitä tämä merkitsee? Tämähän on
kummallista!"
"No", sanoi Juhani, "ne ovat veijarit vieneet yhdessä tammain kanssa".
"Tämä on ikävä seikka", sanoi Witt. "Mitä me nyt teemme, Swart?"
"Tässä on ollut noitatempuilla pelinsä", sanoi Swart. "Ylös jaloille,
joka mies! Rientäkäämme kukin eri haaralle etsimään. Tämäpä on
kummallista!"
Ja nyt he lensivät kuin hullut pitkin metsää, huusivat ja kiljuivat
Lottaa ja Liisaa, mutta eivätpä Lotta ja Liisa sanaakaan vastanneet.
Tämäpä oli oikein elämää, kuin jos paholainen olisi ollut liikkeessä.
Kun he kaikki olivat kadonneet metsään, kiipesivät ylioppilaat ales
piilopaikoistaan puusta ja heti sen jälkeen istuivat he vankkurissa ja
rupesivat tarkastamaan eväskoria. Iso makkara, astiallinen voita ja
isonlainen vehnäleipä katosivat heidän taskuihinsa. Sitten he
ripustivat kaikki ne seitsemän ruokakoria puun oksille, niin että se
tuli olemaan kuin joulupuu, ja kun se oli tehty, läksivät he tiehensä,
ja kauan kuului heidän laulunsa kaukaa.
Mutta sitä iloista laulua ei kukaan kuunnellut, sillä koko matkaseurue
juoksi ympäri metsää hevosia hakien. He katsahtivat joka puun, joka
pensaan taa, ja vihdoin he tulivat sille paikalle johon roistot olivat
sitoneet hevoset kiinni. Täällä seisoivat hevoset rauhallisesti
pureksien tuoretta mehevää ruohoa puun juurelta. Ja ilo oli suuri, kun
ystävämme saivat ne nähdä; nyt oli suru kuin pois puhallettu, ja kun
hevoset taasen valjastettiin vankkurien eteen, oikein sateli kysymyksiä
siitä, kuinka tämä oli ollut mahdollista, ja että kuitenkin oli suuri
onni kun oli tapahtunut niin, kuin tapahtunut oli.
"Onpa tuo hullua", sanoi Swart, "näin ilman muuta riisua hevoset pois
valjaista! En minä todellakaan voi tätä ymmärtää!"
"Mitä hittoa," huudahti Kalle Witt, "missä eväskorit ovat?"
"Poika, oletko sinä tullut sokeaksi!" sanoi Swart. "Mihinkäs ne
olisivat joutuneet?"
Niin sanottuaan meni hän vankkurien luo, mutta eipä hänkään mitään
eväskoria nähnyt.
"Ei, ne ovat todellakin poissa!"
"Niin, sinä olet oikeassa", sanoi Witt, "ne ovat todellakin poissa".
"Ne ovat poissa", sanoi Juhani.
"Herranen aika!" sanoi ukko Swart, joka sillä välin oli kurkistanut
joka haaralle, "olemmeko me todellakin kaikki noidutut! Tuollahan ne
riippuvat puussa!"
Kaikki katsahtivat ylös puuhun. Ja siellä ne todellakin riippuivat.
"Yksi -- kaksi -- kolme -- neljä -- viisi -- kuusi -- seitsemän!" luki
Swart. "Ne ovat kaikki tallella!"
"Mitään tämmöistä en minä vielä koskaan eläissäni ole nähnyt", sanoi
ukko Witt pudistaen päätään. "Tätä en minä voi ymmärtää".
"Tällä paikalla kummittelee", sanoi Kalle.
"Tällä paikalla ei ole kaikki kuin olla pitäisi", sanoi Witt.
"Ei", sanoi Juhani, "tässä paholainen vehkeilee".
"Tämä kaikki on minusta kuin unennäköä", sanoi Swart; "mutta yhden
teistä täytyy kiivetä puuhun".
Frits sanoi ettei hän ollut oppinut kiipeemään.
"Ja minä en myöskään voi kiivetä", sanoi Juhani. "Minun päätäni rupee
niin huimaamaan".
Kalle silmäili uusia housujaan, mutta ei tässä nyt mikään auttanut,
hänen täytyi kiivetä ylös puuhun. Hän kiipesi ja saikin eväskorit
onnellisesti ales -- mutta kiilto hänen keltaisista housuistaan oli
poissa.
Kun he näkivät kadottaneensa ainoastaan yhden makkaran, astiallisen
voita ja vehnäkakun, sanoi ukko Swart:
"Hyvä sentään on, että kaikki päättyi niin kuin on päättynyt. Mutta
älkäämme kertoko tätä juttua kellekään, muuten kaikki vaan tekisivät
pilaa meistä, ennen kaikkia ei minun eukkoni pidä saaman tästä vihiä,
sillä sitten en minä enää saisi rauhaa häneltä. Kuules se, Frits, että
pidät suusi kiinni, ymmärrätkös!"
Mutta heidän nyt ajaessaan läpi metsän laulelivat pikkulinnut puitten
oksilta:
"Kuules vaan! Kuules vaan! Ukko Witt ja ukko Swart ovat tulleet
narratuksi. Ukko Swart ja ukko Witt. Varis sen kertoi. Tirlirlit!
Tuossa istuu ukko Witt, se veijari, se veijari!"
Käki kukkui:
"Kukkuu! Narratuksi tulit! Kukkuu! kukkuu!"
Ja harakka nauroi ja närhi kiljui:
"Se on oikein, se on oikein!"
Ja heidän ajaessaan ulos metsästä, istui varis puun oksalla rääkyen:
"Hurraa, hurraa! Vanha ukko Swart, sinä narratuksi tulit, ukko Swart!"
Ja orapihlajapensastossa tien vieressä lauloi rastas.
"Se hyvää teki! Se hyvää teki!"
Ja vanha tarhapöllö kiljui Wittille:
"Ukko Witt, taskukellosi jäi orapihlajapensastoon, uhhuu! ukko Witt!"
Ja se oli totta, mitä pöllö sanoi, sillä kun Witt aikoi katsoa kuinka
paljon kello oli, oli se vanha iso kello poissa.
Kun he sitten vihdoinkin saapuivat Strelitsiin ja seisahtuivat
majatalon pihalle oikealle kädelle, seisoi siinä neljä hanhea, ja
ukkohanhi sanoi:
"Mitä lörpötystä se on! Kuka avomaantiellä nukkuisi?"
Ja ne kolme tyhmää naarashanhea rupesivat myös kiljumaan:
"Mitä lörpötystä se on! Kuka antaa itsensä niin narrata?"