Swart lohduttaa eukkoaan mustalla esiliinalla. -- Kuinka Dorotean sydän
on murtumaisillaan. -- Kuinka ukko Witt unhoitti rahansa kotiin ja
Kalle juoksi niitä noutamaan. -- Lukkari piti kauniita puheita, mutta
kadotti kuitenkin lopuksi tasapainon. -- Kuinka lukkari tarttuu onkeen
ja ne muut menevät matkoihinsa. Vähän metsän-ihmisistä.
Seuraavana päivänä seisoivat vankkurit, joidenka eteen oli valjastettu
kaksi varsatammaa, ukko Swartin oven edessä. Varsat hyppivät iloisina
vankkurien ympäri, ja ihmiset ne juoksivat edes takaisin vankkurien ja
tuvan väliä; milloin oli unhoitettu sitä, milloin tätä, mutta
vihdoinkin oli kaikki järjestyksessä. Vankkurien peräpuolella oli iso
arkku neljällä lukolla -- se sisälsi Kallen ja Fritsin matkakapineet --
ja seitsemän koria täynnä evästä oli asetettu sen ympäri.
Koko matkaseurue oli nyt koossa; myöskin lukkari oli saapuvilla, hän
seurasi vaan mukana kappaleen matkaa, käydäkseen samalla veljensä
luona. Olipa kuitenkin niitä, jotka sanoivat, että hän meni mukaan
ainoastaan eväiden tähden, mutta ihmiset sanovat niin paljon.
Sanoma siitä, että Kalle ja Frits olivat lähdössä matkalle
maanviljelys-opintoja harjoittamaan, oli levinnyt ympäri kylää, ja sekä
vanhat että nuoret olivat kokoontuneet lähtöä katsomaan. Muutamat
olivat kiivenneet pitäjänvoudin häkki-aidalle ja muutamat lähellä
olevalle pellon aidalle.
"Kaikki on järjestyksessä!" huudahti nyt Swartin Juhani, ja niin sitä
nyt sanottiin jäähyväiset toinen toiselleen. Sen kertomisella en minä
tahdo kuluttaa aikaa, sentähden että minä en mielelläni tahdo kertoa
sitä mikä surullista on. Molemmat eukot itkivät, kun heidän piti
sanoman hyvästi pojille, mutta pahimmin kuitenkin itki Swartin emäntä,
hän itki kuin piiskattu. Ukko Swart lohdutti häntä, niin hyvin kuin
voi.
"No no", sanoi hän pyyhkien hänen silmiään esiliinalla, mutta sitä ei
hänen olisi pitänyt tekemän, sillä esiliina oli tullut padoista pahasti
nokeen, niin että eukko nyt sai kaiken noen kasvoihinsa. Mutta tämä
kuitenkin rauhoitti häntä. Ja niin sitä vihdoin noustiin vankkuriin.
Etusijalla istuivat Kalle, Frits ja Juhani -- joka oli ajava vankkurit
takaisin kotiin -- ja ukko Witt ja ukko Swart istuivat takasijalla, ja
koska ukko Witt oli sangen "ruumiikas", niin ei siinä enää ollut sijaa
muille, jonka tähden lukkarin täytyi istua matka-arkun kannelle
vankkurien perään pitämään eväitä silmällä.
"Olemmeko nyt valmiit?" sanoi Swart katsahtaen olisiko kaikki
järjestyksessä, ja kaikki oli järjestyksessä. "No aja päälle sitten,
Juhani. Ja te, lukkari, pitäkäät kieli oikein suussa".
Heisaa! aika kyytiä sitä lähdettiin lasten huutaessa ja koirain
haukkuessa Swartin pihasta ja ulos avaraan maailmaan.
"Hei, seisahtukaat", huusi ukko Wunderlich, joka seisoi pitäjänvoudin
häkki-aidalla, "pyörä lähtee irti!"
"Älkäät vaan hukatko lukkaria!" huusi pitäjänvoudin Frits, joka seisoi
aidalla.
Ja pitäjänvouti itse huusi:
"Hyvästi, hyvästi! Sanokaat terveisiä paaville!"
Kuu he ajoivat lukkarin puutarhan ohitse; näkyi pieni valkoinen käsi
sen vanhan seljapuun rungon ympärillä ja kukkien ja lehtien välitse
näkyivät punoittavat tytön kasvot. Ne oli Dorotean.
Hän seisoi siinä katsellen heidän jälkeensä: kyyneleet valuivat hänen
silmistään poskille ja vierähtivät sieltä ales sille pienelle
valkoiselle kädelle. Nyt ajoivat vankkurit viimeisen talon ohitse ja
hänen kätensä viittasi viimeiset jäähyväiset. Oli kuin jos hänen
sydämmensä olisi ollut pakahtumaisillaan, ja hän lankesi polvillensa
sen vanhan seljapuun alle ja rukoili hartaasti Jumalaa; hän rukoili
hänen puolestaan, jota hän rakasti enimmin maailmassa, ja hänen
rukouksensa nousi kuin leivosten laulu ylös taivasta kohden.
Hän palasi takaisin työhönsä, mutta kaikki tuntui nyt niin vieraalta ja
kummalliselta hänen ompelussaan. Ompeliko hän morsiuspukuaan vai
käärinliinojaan?
Mutta meidän matkamiehemme ne ajoivat iloista kyytiä pois kylästä.
Kun he tulivat erääsen tienhaaraan, sanoi ukko Witt:
"Juhani, ptruu, ptruu! Seisauta vähän! Minä luulen, että olen
unhoittanut rahani kotiin".
"Ah", sanoi Juhani, "kuinkas te nyt voittekaan olla niin ajattelematon?
Kalle, juokse sinä kotia, mutta älä nahjustele!"
"Niin, tee se, Kalle", sanoi Witt, "minä sanon sinulle missä ne ovat.
Katsos nyt, kun sinä tulet kamariin, seisoo siinä kaappi, niinkuin
tiedät, vasemmalla nurkassa ikkunan vieressä, -- siitä ei sinun
tarvitse pitää väliä -- oikealla siitä, seinän vieressä, on arkku --
sen saat myös antaa olla, sillä eivät rahat ole siinä. Sitten menet
sinä pois kakluunin luo, niin, siellä eivät rahat myöskään ole, mutta
kakluunin juuressa vasemmalla puolella vähän oikealle, jossa vanha
Halli mielellään makaa, ei järin paljon taaksepäin, siellä nostat sinä
ylös kiven, ja kun olet nostanut sen, niin siinä alla on avain, sen
annat sitten äidille, kyllä hän tietää missä rahat ovat. No ymmärrätkös
nyt?"
"Kyllä, minä juoksen nyt," sanoi Kalle.
"Odotas vähän", kiiruhti ukko sanomaan, "vielä sananen! Jollet sinä
kohta löytäisi avainta, niin ei sinun tarvitse kauvan etsiä, vaan sano
sitten äidille, hän tietää missä se on."
"Kyllä, isä", sanoi Kalle, ja sitten hän nosti ylös takkinsa liepeet ja
lensi kirjavana kuin tiklivarpunen tiehensä rahoja noutamaan.
"Se Kalle, se on sentään reipas poika", sanoi lukkari, "lyönpä vaikka
vetoa sen päälle, että hän löytää avaimen. Siitä pojasta teillä on
iloa, ja niin kauniisti hän osaa puhuakin, varsin kuin kirjasta
lukisi".
"Niin", sanoi Swart, "se on aivan oikein, mutta minun tyhmä poikani se
istuu kököttää vaan ja tuijottelee osaamatta suutaan avata, aivan kuin
pitäjänvoudin Mari. -- No pöllöpää, mitä sinä nyt tuijotat? Vaikka minä
sanoisin hänelle senkin seitsemän kertaa missä Belgia on, niin ei hän
sittenkään sitä tietäisi".
"Se ei olekaan niin helppoa", sanoi lukkari, "eipä sitä voi häneltä
pyytääkään. Täältä Alt-Strelitsiin hän kyllä voisi osata, mutta sieltä
ei osaaminen enää olisi niin helppoa. Ainoa minkä voin teille sanoa on,
että te ajatte aina oikealle; jos ajaisitte vasemmalle, voisi tapahtua,
että tulisitte suoraan Venäjälle".
"Se olisi kauheata", sanoi ukko Swart.
"Taikka Itävaltaan", jatkoi lukkari, "taikka Puolaan, taikka kenties
Hinterpommeriin".
"Mutta tiedättekö tuon oikein varmaan, lukkari?" sanoi Swart.
"Sepä oli kysymys", sanoi lukkari pudistaen päätänsä tuon epäilyksen
johdosta. "Te saatte asettaa minun mihin tahansa, te saatte sysipimeänä
yönä asettaa minut synkkään korpeen, niin panempa vaikka kuinka suuren
veikan, että löydän tien, nimittäin jos minulla on muassani kartta.
Sitähän minun täytyy lapsillekin opettaa".
"Jaa jaa, Swart", sanoi Witt, "luulenpa että lukkari on oikeassa. Mutta
sanokaas, lukkari, tuleeko meidän nyt matkustaa myös laivallakin ja yli
aavan veden?"
"Äh, aina sinä hourailet siitä vedestä", puuttui Swart närkästyneenä
puheesen. "Eilen et muuta puhunut. Missä se aava vesi olisi? Sen on
vaan se tyhmä rekistraattori pannut päähäsi, ja mitäs hän tuntisi näitä
seikkoja?"
"Niin", sanoi lukkari, "jos Belgia olisi Amerikassa, mutta silloin te
saisitte ajaa yli pitkäin siltain".
Nyt tuli Kalle hengästyksissä takaisin.
"No, Kalle", sanoi Witt, "onko sinulla rahat? Sanoiko äiti muuten
mitään?"
"Ei hän mitään sanonut", vastasi Kalle.
"Näitkö sinä minun eukkoni?" kysyi Swart.
"Teillä oli koko porstua täynnä ihmisiä, ja ne juttelivat ja haukkuivat
kuin rengaskoirat ja sanoivat, että te olitte vanha pöllö, kun otitte
Fritsin kanssanne".
"Siitä en minä pidä väliä. Aja päälle, Juhani."
Ja nyt sitä lähdettiin eteenpäin ulos avaraan maailmaan, mutta ensiksi
läpi metsän.
"Niin", sanoi lukkari, "mitä minun taas piti sanomankaan; hauskaa
sentään on matkustella, nimittäin kun on rahaa kukkaro täysi.
Nuorempana minä olin sangen utelias ja minä kuljeksin ympäri maata, ja
hyvin minua otettiinkin vastaan, jos tulin vaikka mihin, sillä
tietäkääs, että minä siihen aikaan olin uljas mies ja olin sievän
näköinen, ja se on pää-asia. Minä ajoin silloin tavallisesti
postivaunuissa ja kannoin kauniita viiksiä, aivan kuin olisin kuulunut
sotaväkeen, ja olin helkkarin ylpeä".
"Se on totta, se", sanoi Witt, "ja se on myös parasta".
"Niin, se täytyy myöntää", sanoi ukko Swart ukko Wittille, "että ylpeä
oli lukkari".
Ja Swart antoi samalla Fritsille kolauksen niskaan.
"Saakeli sinua, poika, etkö tahdo istua selkä suorassa!"
"Niin", sanoi lukkari, "pitää aina oleman niin suora ja kankea kuin
seiväs, ja sitten teidän pitää olla rohkea ja iloinen ja esiytyä
uljaalla ryhdillä. Kun teitä kohteliaasti puhutellaan, tulee teidän
myös olla höyli, erittäinkin sotaväkeä kohtaan. Te olette esimerkiksi
tanssijaisissa; silloin tulee joku aliupseeri ja sanoo: 'Kirottu mies,
minä tahdoit tanssia teidän daaminne kanssa!' No, niin erittäin hauskaa
tuo ei ole, mutta ei se auta, teidän täytyy kumartaa ja sanoa: 'Kuten
käskette, herra korpraali, se on oleva minulle suuri huvi!!' Ja samassa
huudahdatte te niin kovaa, että kaikki sen kuulevat: 'Viinuri! Viinuri!
kaksi lasia viiniä!' Kun hän sitten tuo teidän daaminne takaisin,
sanotte te ujostelematta: 'Suuresti kiitollinen! Se on ollut minulle
suuri huvi ja olen rohjennut tilata tänne kaksi lasia viiniä'. Saatte
nähdä, että hän juo ne? Mutta ottaakseni toisen esimerkin. Otaksuu,
että te menette sisään johonkin kahvilaan tahi muuhun ravintolaan, ja
siellä tulee joku porvari teidän luoksenne sanoen: 'Suokaat anteeksi,
hyvä herra, te ehkä olette tuttu täällä...?' Silloin te vaan ojennatte
vartalonne, pistätte kädet taskuihinne, asetutte hänen eteensä ja
sanotte hänelle suoraan vasten kasvoja suurellisesti: 'Mitä? Mitä te
tarkoitatte? ja...'"
"Ptruu! ptruu! Juhani!" huusi ukko Witt, "seisauta vähän".
"Mitä nyt on?" kysyi Swart, "miksi hänen pitää seisauttaman?"
"Minä luulen, että olen pudottanut minun tupakkakukkaroni", sanoi Witt,
"se oli minulla vielä aivan äsken ja nyt se on poissa".
"Mutta mitä tämä nyt on?" sanoi Juhani, "te ette ensinkään katso
perään. Emme me tällä lailla koskaan tule Strelitsiin. Hypätkäät ales",
sanoi hän Kallelle ja Fritsille, "ja lähtekäät hakemaan sitä".
Vankkurit seisahtuivat, Kalle ja Frits hakivat tupakkakukkaroa, ja
lukkarin piti juuri jatkaman keskeytettyä esitelmäänsä sekä antaman
vielä useampia hyviä neuvoja, kun samassa herrasvaunut, joita neljä
ruskeata hevosta veti, ajoivat lentävää vauhtia heidän ohitsensa. Tämä
nyt oli hyvin kaikki, mutta varsat tuskin olivat ehtineet nähdä vieraat
vaunut ja ne neljä hevosta, ennenkuin ne nostivat häntänsä ilmaan ja
läksivät laukkaamaan niiden perään.
"Katsokaas varsoja -- ptruu!" huusi Swart niiden perään ja Juhani
kiljui: "Ptruu! Ptruu!" itse ukko Wittkin rupesi huutamaan: "Ptruu!
Ptruu!", mutta ei siitä apua ollut. Silloin ukko Witt ja ukko Swart
hyppäsivät ales vankkurista ja läksivät juoksemaan varsain perään,
mutta siitä eivät varsat pitäneet lukua, vaan juoksivat, kuin jos
mehiläisparvi olisi niitä ahdistanut. Juhani heitti ohjakset lukkarin
käteen ja läksi hänkin juoksemaan varsain perään, ja niin he lensivät
kaikki eteenpäin kuin jos valkea olisi ollut irti, ja sill'aikaa istui
lukkari tyytyväisenä keskellä eväskoria katsellen kilpajuoksua. Mutta
ei hänen ilonsa kestänyt kauvan. Molemmat tammat vankkurien edessä
rupesivat herittämään korviansa, ja ennenkuin lukkarimme tiesikään,
läksivät ne karkaamaan toisten perään. Nyt myös lukkarikin rupesi
huutamaan: "Ptruu, so so Liisa, no!" Mutta kaikeksi pahaksi pudotti hän
toisen ohjaksen, ja hevoset juoksivat nyt täyttä lentoa, lukkarin
hyppiessä eväskorin keskellä, silloin tällöin kiljuen: "Ptruu, no, no!"
Nyt vankkurit kiitivät Wittin ja Swartin ohi.
"Mitä hittoa teidän nyt on, lukkari", huusivat he hänelle, "hulluko te
olette!" mutta lukkari piteli itseään kiinni vankkurien toisesta
laidasta ja vastasi heikolla äänellä: "No, no ... ptruu, ptruu!" siinä
kaikki.
Hän pysyi tasapainossa, mutta vihdoin saivat vankkurit pahan täräyksen,
ja siellä nyt makasi lukkari nurin niskoin purossa, joka virtasi tien
poikki.
Ukko Swart hän kuitenkin lötkötti lötköttämistään ja saapui pian
vankkurien luo, jotka olivat tarttuneet sillankorvaan. Lukkari oli
tarttunut kiinni lokaan ja potki kuin jos hän olisi maannut siinä
huvikseen. Ukko Witt seisoi myös hetkisen tuota potkimista katsellen,
mutta sitten päätti hän lähteä apua hakemaan ja tahtoi juosta oikotietä
yli pellon. Onnellisesti hän pääsikin yli aidan, mutta kun hän oli
mennyt vähän matkaa, kulki tie orapihlaja-pensaston läpi; polku oli
kapea ja Witt oli leveä, ja kun hän tahtoi tunkea sen läpi, tarttui hän
orapihlajiin, ja kuta enemmän hän ponnisti päästäkseen irti, sitä
pahemmin hän tarttui. Kalle ja Frits tulivat nyt takaisin
tupakkakukkaron etsinnästä, näkivät ukon olevan orapihlaja-pensastossa
ja saivat suurella työllä hänet vedetyksi irti, ei juuri erittäin
kehuttavassa tilassa. Nyt tuli Juhanikin takaisin varsat muassaan, ja
kaikki oli taas kuin olla piti -- paitsi lukkaria, joka yhä vielä potki
vedessä.
"Makaa nyt vaan alallasi!" sanoi Swart, joka oli tarkastanut olivatko
silat ja vankkurit vahingoittuneet. "Älä nyt potki, kyllä me tulemme
auttamaan".
Hän sitoi yhteen kaksi köydenpäätä, jotka hän oli löytänyt vankkurista
ja heitti pään lukkarille.
"No, pitäkäät kiinni nyt", sanoi hän, "ja te toiset tarttukaat nuoraan
ja nyt vetämään!"
Ja he vetivät joka mies.
"Nyt hän tulee! Kerta vielä! Hurraa, nyt on hän ylhäällä!"
Ja lukkari oli nyt päässyt kuivalle. Mutta herranen aika, millainen hän
oli! Hänessä ei nyt näkynyt ylpeyden jälkeäkään eikä samoin jälkiä
hänen uusista nankiinihousuistaan.
"Kas niin, lukkari", sanoi ukko Swart, "vankkuriin ei teidän nyt käy
istuminen, sillä sitten me kaikki likaantuisimme pahanpäiväisesti,
paras on, että panemme teidät ruohostoon kuivaamaan päivän paisteessa".
"Ei se käy laatuun", sanoi ukko Witt, "hän voisi siten helposti
kylmettyä. Ei, viruttakaamme ensin lika hänestä purossa, sill'aikaa
kuin Kalle ja Frits pesevät hänen vaatteensa puhtaiksi, niin hyvin kuin
se nyt on mahdollista, sillä sellaisena kuin hän nyt on ei hän voi
näyttää itseään kellekään ihmiselle. Ja sill'aikaa kuin vaatteet
kuivavat, täytyy lukkarin olla ahkerasti liikkeessä tässä metsässä.
Sill'aikaa me syömme päivällistä".
Niin tapahtuikin. Koko seura istahti eväspussien ääreen pistämään
makupaloja poskeensa, mutta sillä välin täytyi lukkarin lymytä erään
pensaan takana sekä tyytyä siihen, että sai silmin katsella herkkuja,
ja kun hän silloin tällöin tuli piilopaikasta esiin saadakseen jonkun
palasen hänkin, sanoi Swart, -- sillä hän oli pahan-ilkinen veitikka:
"Varokaat, tuolta taitaa juuri tulla joku!"
Ja silloin oli lukkari kuin pois puhallettu. Mutta pahinta oli että
tässä tiet erosivat toisistaan, lukkari ei uskaltanut tulla esiin eikä
saanut märkää tai kuivaa, ja kaikkein harmillisinta oli, että kun
seurue oli syönyt ja juonut tarpeeksi, nousivat he taasen vankkuriinsa
ja ajoivat tiehensä, huudahtaen lukkarille iloisesti:
"Hyvästi nyt!" -- --
Monta, monta vuotta kului, ennenkuin lukkari voi unhoittaa kaiken tämän
harmin.
"Ei", sanoi hän, "se minua suututti, etteivät he pitäneet minusta sen
enempää lukua, vaan sanoivat hyvästi, jättäen minut sinne samallaisessa
asussa tuin Aatami paradiisissa ja ajoivat tiehensä kaikkien kauniiden
eväiden kanssa, antamatta minulle kuivaa taikka märkää. Ei, se oli
sentään liikaa!"
Ja minun mielestäni oli lukkari oikeassa.
Kun sittemmin kerran tultiin puhuneeksi villistä ihmisistä, sanoi
Ankershagin metsänvartia, että hänen metsäalueellaan löytyi villiä
ihmisiä taikka ainakin apinoita. Pari päivää helluntain jälkeen oli hän
itse kohdannut semmoisen elävän. Se oli kauhean näköinen ja hän oli
suuresti pelästynyt sen nähdessään.
"Mutta", lisäsi hän, "minä sanoin kohta vaimolleni: eivät ne tee pahaa;
ne ovat arkoja, muuten ne ovat kotoisin lämpöisistä maista ja syövät
noin melkein mitä vaan".