Mitä rekistraattori Schnabel oli kirjoittanut passiin. -- Kuinka monta
muotia löytyy. -- Kuinka Frits ja Dorotea sanoivat jäähyväiset
toisillensa.
Seuraavana aamuna läksivät ukko Swart ja Frits sekä ukko Witt ja Kalle
kaupunkiin kansliasta ottamaan ulos "passia ulkomaalle". Se maksoi 16
groshenia, ja kun olivat sen saaneet, kiiruhtivat he kotia. Naapuri
Swart oli nimittäin siitä mielipiteestä, että matkalle oli lähdettävä
mitä kiireimmin. "Sillä muuten eukko taas sekaantuu asiaan", sanoi hän.
Kun ukko Swart tuli kotio, otti hän passin esiin ja sanoi eukollensa:
"Tässä on nyt passi, ja minä seison siinä kokonaan".
"Se mahtaa olla kaunis kuvaus se".
"Kuules Frits", sanoi ukko Swart, "tules tänne ja lue passi meille.
Alun saat hypätä yli. Ala ulkonäöstä".
Ja Frits luki.
"Pituus: viisi jalkaa ja yksi tuuma".
"Se on oikein, se", sanoi Swart tyytyväisenä. "Niin erittäin pitkä en
minä olekaan".
"Vartalo: sangen r-u-u, sanoo ruu, m-i-i, sanoo mii, ruumii, k-a-s,
sanoo kas, ruumiikas".
"Äh, mitä sinä mökötät! Ruumiikas, mitä se on? Olenko minä ruumiin
näköinen, minä joka olen lihava ja verevä mies! Se pitää tietysti olla
rumakas... No lue eteenpäin!"
"Silmät: harmaat -- tukka: punanen..."
"Se on myöskin oikein. Mutta oikein ketun-punanen ei minun tukkani
sentään ole, se vivahtaa vähän keltaseen".
"Äh, isä, kyllä sen lapsikin voi nähdä että te olette oikea kettu!"
"Mitä hittoja! Luulenpa todella, että...! Katso sinä vaan passiin".
"Suu: iso -- nenä, pieni..."
"Sitä täytyy minun oikein mennä peiliin katsomaan. Minä olen aina
luullut, että minulla olisi komea nenä ja että se olisi luontevan
muotoinen". Ukko tarkasteli nenäänsä peilissä kaikilta puolin. "Mutta
mitä pituudesta puuttuu, sen leveys korvaa. Poika, älä naura, vaan lue
eteenpäin!"
"Erityisiä tuntomerkkiä: hänen kasvonsa ovat täynnä teirenpilkkuja,
samoin rokonarpia ja näyttää, kuin jos ne olisivat kokoonneulotut.
Niiden väri vivahtaa vähän siniseen. Hän katsoo vähän kieroon.
"Mitä! Mitenkä siinä seisoo? Anna tänne passi!"
"Tässä seisoo, isä: hän katsoo vähän kieroon!"
"Ettäkö minun kasvoni ovat siniset?"
"Niin tässä seisoo, isä!"
"Ja kasvot näyttävät kuin jos olisivat kokoonneulotut?"
"Niin, tässä seisoo niin!"
"Mutta se on hävytöntä! Että rekistraattori Schnabel on kirjoittanut
semmoista passiin! Minä olin muuten aikonut lähettää hänelle
juottovasikan. Kaikki se muu minun pituudestani, nenästäni ja suustani,
se on kyllä paikallaan ja oikein, ja se 'ruumiikas' olisi myös saanut
käydä päinsä, mutta siniset kasvot, se on liian hullusti".
"No enkö minä sitä sanonut?" tiuskasi Swartin emäntä sanomaan. "Kuules
Frits, istahdas ales kirjoittamaan kopio tuosta passista minulle, niin
minä panetan sen lasiin ja raamiin, ja kun isäsi lähtee pois matkoille,
niin on minulla siinä hänen kuvansa!"
Mutta nyt Swart vihastui. Hivukset hänen päässään nousivat pystyyn ja
hän rupesi kiljumaan...
"Vai niin, sinä tahdot tehdä pilaa minun ulkomuodostani?" sanoi hän.
"Mutta sen minä sinulle sanon, että huomenna aikaiseen aamulla minä ja
Frits ja naapuri Witt ja Kalle istahdamme minun vankkuriini ja lähdemme
matkaamme. Mutta sinä saat istua kököttää täällä yksin ja tappaa
kärpäsiä huviksesi. Nyt sinä menet kauniisti panemaan kapineet kokoon;
vähän evästä me myös tarvitsemme mukaamme".
Ja niin sanottuaan meni Swart naapuritaloon.
Mutta tuskin oli hän avannut oven, ennenkuin hän jäi hämmästyksissään
seisomaan paikalleen ja puhkesi sanomaan:
"No, enhän minä ennen ole nähnyt hullumpaa! Poika, mitä sinä oikein
teet?"
Kalle Witt seisoi pöydällä ja katseli peiliin. Milloin oikoi hän
koipiaan suoraan eteenpäin, milloin väänteli hän niitä sivulle päin ja
hän tarkasteli uusia keltaisia saappaitaan ja samoin uusia keltaisia
housujaan sekä edestä että takaa. Mutta sieväpä hän olikin. Hän oli
voidellut tukkansa talilla ja mustannut partansa saapasmusteella. Kädet
piti hän kupeellaan ja ruusukukkanen oli hänellä hampaiden välissä.
Niin seisoi hän siinä täydessä komeudessaan ja tahtoi nähdä, miltä hän
oikein näytti. No, kaikki oli kuin olla piti, ja hän saattaisi kyllä
matkustaa, vaikkapa itse Berliniinkin.
Ukko Swartin seisoessa siinä ällistyksestä varsin puhumattomaksi
käyneenä, tulivat lukkari, herra Suhr, ja ukko Witt sisään ovesta.
"Katsokaas vaan", sanoi ukko Swart osoittaen piipullaan Kalleen,
"katsokaas, kuinka se poika on laittanut itsensä komeaksi".
"Niin, naapuri," sanoi ukko Witt tyytyväisen näköisenä, "se täytyy
myöntää, että kyllä hän ymmärtää pukea itsensä hyvin aina. Antakaas,
kun hän nyt vaan saa sen uuden hattunsa päähänsä, niin häntä kyllä
voisi luulla vaikka kreiviksi, niin hieno hän on".
"Niin", sanoi lukkari, "se minun täytyy sanoa, että hän on valmistanut
ja säälinyt itsensä mainiosti tälle matkalle. Muotia on noudattaminen.
Minä tahdon nyt vaan sanoa, että jos esimerkiksi sini olisi muotina ja
joku ottaisi yllensä viheriäisen takin, niin ei se sopisi yhteen!"
"Ei", sanoi ukko Swart, "siinä te olette aivan oikeassa".
Ja ukko Witt huomautti:
"Niin, totta se kyllä on!"
"Ja muoti on muoti, ja joka asia tai esine joka ei ole muotia, se ei
ole muotia, vaikka mitä tekisi. Muotia niitä löytyy ainoastaan kolme,
joita täytyy seurata", selitti lukkari vielä, "nimittäin sininen,
keltanen ja punanen -- ne muut eivät ole laisinkaan muotia."
"No, Suhr, sanokaas nyt minulle sitten", sanoi Witt, "onko Kalle
muodinmukainen? Tules tänne, poikani, ja anna lukkarin tarkastaa sinua.
Onko hän muodinmukainen?"
"Onpa kylläkin", sanoi lukkari, "punanen kaulahuivi, sininen takki ja
keltaset housut, se sopii säntilleen yhteen. Veli Witt, minä en tiedä
mitään, joka puuttuisi, jos ei kenties korkea kaulus".
"Niin", sanoi ukko Swart, "siinä on hän oikeassa, ja olenhan minä aina
sanonutkin, että semmoinen valkoinen kaulus se antaa oikein herrakkaan
muodon; Frits saa myös semmoisen kauluksen".
Mutta missä oli Frits sillä aikaa?
Hän ja Dorotea istuivat sen vanhan seljapuun alla. He pitelivät toinen
toistaan kädestä. Dorotea rupesi katkerasti itkemään, kun kuuli että
Frits oli lähtevä matkalle ja jäävä niin pitkäksi aikaa pois. Fritskin
olisi itkenyt, jollei se olisi ollut niin akkamaista miehelle. Mutta
hän heitti käsivartensa Dorotean vartalon ympäri ja koetti lohduttaa
häntä.
"Älä nyt itke, Dorotea", sanoi hän, "tulenhan minä pian takaisin ja
silloinhan minä tuon jotakin kaunista sinulle".
"Ah, Frits", vastasi hän, "minun sydämmeni on murtumaisillaan, kun
ajattelen, että sinä lähdet pois. Mitä minä pidän väliä lahjoista."
Ja Dorotea itki.
Frits oli heittiö, ei hän edes langennut polvilleen ja vannonut hänelle
taivaan ja helvetin, auringon ja kuun nimessä, että hänen sielunsa oli
kuuluva Dorotealle. Sitä ei hän ymmärtänyt, mutta hän taputti tyttöä
poskelle ja katseli hänen sinisilmiinsä, jotka nyt olivat punaset
itkusta. Hän laski käsivartensa Dorotean kaulalle ja nosti hänet
istunnan polvilleen.
"Rakas, oma Doroteani", sanoi hän. "Sinä et saa itkeä. Olethan sinä
sanonut pitäväsi minusta, eikä tule kauvan viipymään, ennenkuin minä
tulen takaisin. Pari vuotta kuluu pian, ja silloin minä suljen sinut
syliini, niinkuin nyt tänään".
Ja hän kumartihe vähän alespäin ja suikkasi suuta tytölle.
"Hyvästi nyt", sanoi Dorotea tukahtuneella äänellä, "ja mene Jumalan
haltuun!"
Frits nousi ja meni. Mutta vähän väliä hän seisahtui ja kääntyi
katsomaan Doroteaan päin; raskas oli tämä lähtö hänelle! Mutta kaikesta
surusta huolimatta oli hänellä sentään taivas sydämmessä; ja kuitenkin
oli hän vaan tuhma poika.
Ja Dorotea jäi istumaan seljapuun alle ja itki sen tuhman pojan tähden.
Satakieli lauloi -- ehkä tyttö juuri sentähden itkikin? -- kevättuuli
hyväili häntä -- ehkä hänen sydämmensä juuri sen vuoksi oli niin
raskas? -- ja kuu kumotti puitten, pensaitten välitse tähän sydämmeen.
Hän ajatteli eroa ja oli kuolla ilosta ja surusta -- ja kuitenkin oli
hän vaan köyhä ompelijatar.