Kuinka turilas surisi. -- Miten ukko Swart tuumaeli ukko Wittin kanssa.
-- Swart selittää asian eukollensa, mutta tämä istuu kuin neulojen
kärjillä. -- Kuinka Swartin emäntä ja Wittin emäntä itkevät kuin jos
olisivat ruoskitut ja kuinka poikanahjus ei ensinkään tahtonut itkeä.
Seinäkello naksutti: tik tak! tik tak!
Oli toinen helluntaipäivä vuonna 1854. Ukko Swart istui nojatuolissaan
piippuaan polttaen päivällisen jälkeen, sulattaessaan niitä suloisia
viskunasoosin möykkyjä, joita hänen eukkonsa oli laittanut hänelle.
Lempeä aurinko paistoi niin lämpimästi ikkunasta sisälle ja säteet ne
leikkivät lattialla. Pienintäkään tuulenpuuskaa ei tuntunut ulkona,
syvin hiljaisuus vallitsi sekä ulkona että huoneissa, ainoastaan kellon
yksitoikkoinen tik tak kuului, ja ukko Swartin silmänkannet tulivat
niin painaviksi. Tik tak! tik tak! Hän sulki silmänsä, nyökäytti
päätänsä ja kello se vaan naksutti tik tak, tik tak!
Rengit ja piiat olivat tänään koristaneet tuvan kukilla ja
viheriäisillä lehdillä ja lehtien kanssa olivat he tuoneet tupaan
turilasia, jotka nyt lentelivät ympäri huoneessa. Kakluunin edessä
makasi Vahti-koira, kuorsasi ja ähkyi unissaan, ja penkillä istui talon
musta kissa ja kehräsi torkkuen. Ja kello naksutti: tik tak! tik tak!
Ukko Swart nukkui, kissa nukkui, koira nukkui, mutta turilaat eivät
nukkuneet, ne lentelivät suristen sinne tänne, ja eräs oikein vanha
jörö niistä istahti ukko Swartin nenänkärjelle. Oikeastaan ei se
ollutkaan mikään kärki, siksi oli se liian leveä ja mukulamainen, olipa
se ennemmin nappi. No niin, turilas se käveli lystikseen ylt'ympäri
nappia. Mutta tuo oli ukolle vähän haitaksi, hän irvisteli pahasti ja
liikutteli suupieltään, mutta ei siitä apua ollut. Vihdoin kuitenkin
turilas kyllästyi tähän leikkiin; se lensi ukko Swartin napilta pois
kissan luo ja täältä koiran luo, jolle se kuiskasi jotakin korvaan --
koiran luota lensi se taas Swartin napille ja tätä leikkiä se yhä
pitkitti, kuin jos se olisi tahtonut oikein kiusata heitä kaikkia ja
tehdä heistä pilaa.
Kissa kehrää, koira murisee, ukko Swart mutisee ja turilas surisee --
ja niin kului kolme tuntia.
Kun nyt taas oli ukko Swartin vuoro ja hän irvisteli ja väänteli
suutaan, astui hänen naapurinsa, ukko Witt, tupaan.
"Hyvää päivää, Swart! No, kuinkas sinä voit? Tahdoin vaan kuulustella
oletko yksin kotona".
"Niin onkin, yksin olen, Witt".
"No Swart, oletko harkinnut asiaa?"
"Olenpa kylläkin", vastasi hän, "en ole muuta tehnyt koko kolmeen
tuntiin. Sitten kuin söin päivällisen, olen istunut tässä koko ajan ja
ajatellut asiaa".
"Kuules nyt", sanoi Witt, "minun mielestäni on paras, että istahdamme
tähän asiata punnitsemaan kerta vielä".
"Niin, tehkäämme niin!"
Ukot sytyttivät piippunsa palamaan ja istahtivat pöydän ääreen, vielä
kerran asiasta tuumailemaan.
Heidän edessään oli olutkannu ja siihen he usein kurkistelivat, ja
sitten sitä tuumaeltiin.
"Asia nyt on semmoinen kuin se on", sanoi ukko Swart.
"Niin, Swart, se on aivan totta se".
"Kuka nyt voi tietää mikä oikein olisi parasta?"
"Tämä on mutkallinen asia", sanoi Witt.
"Kovin mutkallinen", sanoi Swart ja raapi korvansa taustaa.
"Olenhan minä aina sanonut, ettemme tässä selville pääse", sanoi Witt.
"Mutta mitä hyötyä tästä tyhjästä puhelemisesta on? Mitä on tapahtuva,
se tapahtuu, ja asia selvenee kyllä itsestään lopulta".
"Niinhän minä myös olen aina sanonut, Swart".
"Emmekö pane maata koko asian päälle huomiseksi?"
"Minun mielestäni kaikki nyt on selvillä", sanoi ukko Witt.
"Niin, sen verran kuin minä voin huomata, olemme me yksimieliset tässä
suhtein, niinkuin kruununvouti sanoo", arveli Swart.
"Se on minunkin mielipiteeni".
"No, siis on asia päätetty!"
"Niin, hyvästi sitten naapurini; kovasti meitä tässä koetettiin,
ennenkuin asia tuli selväksi".
He nousivat istuimiltaan, kurkistivat vielä kannunpohjaan, sammuttivat
piippunsa, ja Witt meni kotiinsa.
Mutta tuskin oli hän ehtinyt mennä tiehensä, kun ukko Swartin päähän jo
lensi se ajatus, että ehkä hän olikin tehnyt liika pikaisen päätöksen,
hän aukaisi sentähden ikkunan ja huusi ulos Wittille.
"Kuules, mitäs arvelet siihen, emmekö ensin keskustele asiasta
vaimojemme kanssa?"
"Vaikka maan", vastasi Witt, "eihän se haittaa; eivät he meitä
kuitenkaan jätä rauhaan!"
* * * * *
Kun Swartin emäntä hetkisen sen jälkeen tuli kotio -- hän oli ollut
naapurin luona hätä hätää kielittelemässä --, tuli asia taasen
puheeksi.
"Istu ales, muori!" sanoi Swart, "missä hiidessä sinä nyt taas olet
ollut? Minä istun täällä ja vaivaan pää-parkaani, ja sinä vaan menet
tiehesi, sinä!"
"Niin, näetkös..."
"Äh! minä en tahdo nähdä yhtään mitään! Paljaita tyhmyyksiä! Tässä minä
saan istua itseäni vaivaamassa sillä aikaa kuin sinä juokset ympäri
kylää".
"Minä olin vaan asialla".
"Sinulla on aina asioita. Ei tämä ole ensinkään niinkuin pitäisi
oleman. Sillä näetkös, _minä_ tahdon sitä, mitä sinä et tahdo, ja
_sinä_ tahdot mitä minä en tahdo. Sinä tahdot olla isäntä talossa,
mutta luulenpa että minä se vielä isäntänä olen. Istu nyt vaan ales ja
kuule, mitä minulla on sinulle sanottavana äläkä keskeytä minua
tyhmillä muistutuksillasi. Minä tahdon selittää sinulle jotakin.
Näetkös, minä olen monta vuotta vaivannut päätäni ajatellessani, mitä
pojastamme on tuleva. Mitä hyötyä siitä on, että hän kuleksii ympäri
maailmaa tyhmänä ja laiskana kuin sika. Sentähden olen minä päättänyt,
että hän saa matkustaa Berliniin ja sitten Belgiaan, ja siellä saa hän
pysyä pari vuotta..."
"Mitä? Siellä, jossa ei kukaan ihminen tunne häntä!" puuttui Swartin
emäntä puheesen.
"Pidä suusi! Minä en vielä ole puhunut loppuun. Siinä peijakkaan
yhdistyksessä Güstrowissa löytyy viisaita herroja, jotka tuntevat
maanviljelystä ja kaikenlaisia kirjoja. Ja he sanoivat naapurille
Wittille: 'Se jolla on poika', sanoivat he, 'ja antavat hänen
laiskotella muurin ääressä, se on tyhmä aasi'. Ei, sanoivat he, jos
hänestä on tuleva kelvollinen maanviljelijä, niin tulee hänen matkustaa
Belgiaan ja oppia järkiperäistä maanviljelystä, joka kuuluu olevan
jotakin oikein erinomaista siellä. Ja minä sanoin: 'No, mitä sinä
arvelet, Witt?' -- 'Minäkö?', sanoi hän, '_minun_ poikani pitää
lähtemän sinne'. -- 'No sitten _minunkin_ pitää kanssa', sanoin minä.
-- Ja nyt sinä tiedät, miten asian laita on, ja pidä siivosti suusi
kiinni, sillä minä en tahdo kuulla mitään muuta".
Tuoli oikein poltti Swartin emäntää, ja hän väänteli itseään niinkuin
se, joka istuu neulojen kärjillä. Mutta nyt täytyi hänen puhua suunsa
puhtaaksi, ei hän enää kauemmin voinut pidättää itseään.
"No tämäpä oli kummallista! Minun pitää oleman vaiti tuommoisen
härkäpään tähden, kuin sinä! Vai niin, minun pitää pitämän suuni
kiinni!"
Ja nyt antoi hän sanain virtailla suustaan, aivan niinkuin henkilö joka
laskee oltta tynnyristä ja on unhoittanut sulkea tapin, niin
virtailivat sanat Swartin emännän suusta.
Ukko Swart istui alallaan kädet ristissä ja antoi myrskyn mennä ohi.
Mutta kun hän luuli sen olleen ohi, niin se alkoi uudelleen; eukko oli
vaan vähän vetänyt henkeä välillä.
"Vai niin, sinä tahdot lähettää sen viattoman lapsirukan pois maailman
matkoille? Luulenpa todellakin, että sen tekisit, jollen minä ottaisi
häntä suojellakseni. Minun oma poikani, oma Fritsini! Meillä ei ole
muita kuin hän yksin, ja mitä sinä tekisit, jos me kadottaisimme
hänet?"
"Rauhoitu nyt vaan, eukkoseni", sanoi ukko Swart. "Jos se nyt tuleekin
vähän maksamaan, niin tahdon mielelläni uhrata sen hänen tähtensä. Ja
eihän hän enään ole mikään lapsi, pääsihän hän viime vuonna arpomisessa
vapaaksi asevelvollisuudesta. Ja mitäs hänelle voisi tapahtua,
matkustaahan hän yhdessä Kalle Wittin kanssa?"
"Kalle Wittin kanssa? Vai niin! Lammas pannaan siis toisen lampaan
kaitsijaksi. Onhan hän varsin yhtä lapsellinen kuin Frits, ja sinä
työnnät ne molemmat onnettomuuteen".
"Mutta pidä nyt jo suusi, eukko. Nyt sinä rupeet aivan hulluttelemaan.
Mutta kukaan ei saa sanoa, että minä työnnän poikani onnettomuuteen:
minä matkustan myös heidän kanssaan Belgiaan".
"No, kas tämäpä vasta on kaunista! Ei kestäisi kauvan ennenkuin
santarmit ottaisivat teidät kaikki niskasta kiinni ja veisivät
putkaan".
"Älä hulluttele, minä otan passin mukaan".
"Passin mukaan! Sen vaivan voit itseltäsi säästää. Eihän sinulla ole
säällistä nenääkään. Sinulle eivät he todellakaan anna mitään passia,
ja siksi toiseksi, niin et sinä tunne tietäkään!"
"Minä kyselen. Ja nyt en minä enää tahdo kuulla puhuttaman tästä. Minä
_tahdon_! ja kun minä _tahdon_, niin minä _tahdon_!"
Ja näin sanottuaan meni ukko Swart ulos ovesta ja naapurin luo.
Täällä oli samoin. Ukko Wittin täytyi kestää: kova ottelu vaimonsa
kanssa, ja hänen ei käynyt paremmin kuin naapurinsakaan.
"Eukkoni ei tahdo oikein antaa perää", sanoi Witt, "hän pelkää, että
jotakin tulisi tapahtumaan pojalle".
"Rauhoittukaat vaan, naapurin emäntä", sanoi ukko Swart. "Tulevathan
pojat takaisin. Mutta menkäät nyt minun eukkoni luo ja itkekäät sitten
molemmat, minkä jaksatte, niin kaikki on hyvä".
Ja Wittin emäntä meni.
Kun hän tuli tupaan, istui Swartin emäntä kasvot esiliinalla
peitettynä. Hän itki ja väänteli käsiään, kuin jos tässä olisi ollut
kysymys hänen hengestään, eikä kestänyt kauvan ennenkuin myös Wittin
emäntä nosti esiliinan silmilleen ja rupesi itkeä tihuttamaan. Nyt he
molemmat itkivät kilpaan ja valittivat. Mutta kun itku rupesi käymään
molemmille lilan valtavaksi, alkoivat he huutaa molemmat yhtaikaa.
"Kuinkas tämä tulee päättymään! Jos me vaan olisimme eläneet tämän
yli!"
"Että hänen piti pääsemän vapaaksi sotapalveluksesta!" ruikutti Swartin
emäntä.
"Minä olen neulotuttanut seitsemän uutta paitaa Kallelle ja uudet
siniset housut", valitti Wittin emäntä.
"Frits saa uuden takin, ja nyt pitää hänen lähtemään Belgiaan, siihen
kirottuun paikkaan!"
"Kuules, tiedätkö missä se Belgia on?"
"En, kukas sen voi tietää? Mutta pitkä matka sinne on, ja siellä on
villiä ihmisiä ja ryöväriä, susia ja rautateitä; kun minä vaan
ajattelen sitä, rupee minua värisyttämään!"
"Niin, eikös se ole kauheata!"
"Eikös ne voisi lähettää poikia johonkin maanviljelys-kouluun tässä
maassa? Minulla on orpana Kriwitsissä..."
"Niin, sanos nyt muuta! Se on vaan minun ukkoni, joka on pannut nämät
ajatukset sinun ukkosi päähän. He tahtovat vaan itse päästä
matkustamaan ales Tyroliin tai Puolaan ja kuljeksia ympäri pitkin
maanteitä".
"Naapuri kulta ... kuules nyt!"
"Ei tässä mikään auta. Sen ovat he nyt kerran saaneet päähänsä. Mutta
kun he kerran ovat päässeet kotia, niin..."
"Ja minun Kalleni ei saa mennä siihen kirottuun seuraan. Hän ei saa,
sen tahdon minä luvata, sillä minä se sentään olen pojan äiti".
"Anna nyt asian olla äläkä sano mitään, se on paras. Mutta kun he ovat
tulleet takaisin, silloin he saavat nähdä toista".
Kun he olivat ehtineet tämän sopimuksen tehdä, astui Frits huoneesen.
Hän oli ollut kylässä puhelemassa hetkisen lukkarin Dorotean kanssa
siellä alhaalla sen vanhan seljapuun luona; täällä olivat he vannoneet
toisilleen ikuisen uskollisuuden ja kun Frits saisi vastaanottaa talon,
viettäisivät he häänsä, vaikka vanhemmat panisivatkin vastaan kuinka
ankarasti tahansa. Swartin emäntä ei näet kärsinyt sitä, että näillä
nuorilla oli niin paljon puhumista toinen toisensa kanssa. Ei hänellä
sentään ollut mitään Doroteaa vastaan, päinvastoin, Dorotea oli kaunis
tyttö ja hänellä oli hyvä ymmärryksen lahja ja sitten oli hän niin
ketterä neulomaan, hän oli aivan äskeisin neulonut Swartin emännälle
uuden kapan. Mutta saisiko Frits ottaa hänet armaaksensa? Ei, siksi oli
Dorotea liian köyhä. Vaikkapa he kääntäisivät hänet ylös ales, vakuutti
Swartin emäntä, ei siitä asiasta sentään tulisi mitään. Dorotea oli
liiaksi paljasjalkainen, ja jos hänen Fritsinsä tahtoisi naida, voisi
hän saada aivan toisenlaisia tyttöjä kuin Dorotea. Olipa tässä
saatavissa kauppamies Hahnin tytär ja kestikievarin orpana, mutta
lukkarin Dorotea oli liian köyhä!
Frits astui tupaan niin iloisella mielin. Hän ja Dorotea olivat nyt
tehneet sopimuksensa, hän oli niin iloinen, niin onnellinen.
Kun Swartin emäntä näki hänen tulevan ovesta sanoi hän:
"Sinä hymyilet, poikaseni, sinun pitäisi ennemmin itkeä. Jospa vaan
tietäisit mitä on tapahtunut".
"Niin", lisäsi Wittin emäntä, "tässä on kysymyksessä kauheita asioita".
Ja nyt rupesi äiti kertomaan ja selittämään hänelle koko asiaa. Eukko
oli luullut, että Frits rupeisi itkemään; mutta Frits kuulteli hänen
sanojaan vaan puolella korvalla, hänen ajatuksensa olivat sen vanhan
seljapuun ja lukkarin Dorotean luona.
"Onkos kukaan ennen tätä tämmöistä nähnyt?" puhkesi Swartin emäntä
lausumaan. "Eikö se tuhma poika istu tuossa irvistellen? Minkätähden et
sinä itke, luuletko sinä, että minä lasken leikkiä. Ja mikä se sinua
muuten niin huvittaa? Sinä vaan nauraa höhötät, kuu minä itken katkeria
kyyneleitä!"
Ja Swartin emäntä nosti taas esiliinansa silmilleen.
Frits ajatteli vaan vanhaa seljapuuta ja omaa Doroteaansa ja se poika
nahjus ei ensinkään tahtonut itkeä. Ei ensinkään auttanut, että äiti
itki ja torui, Frits ei tahtonut itkeä. Ja niin tuli ilta, ukko Swart
tuli kotiin ja Wittin emäntä sanoi hyvästi eikä enää kestänyt kauvan
ennenkuin kaikki olivat sängyssä.
Kuu kuumotti ikkunasta ja seinäkello naksutti: tik tak! tik tak!
Swartin emäntä näki kauheita unia. Kolme isoa miestä, joilla oli
kyynärän pituinen parta ja jotka olivat käärityt valkoisiin raitiin,
hyökkäsivät Fritsin kimppuun ja veivät hänen uuden takkinsa, ja
seitsemän sutta söi hänet suuhunsa saappaineen päivineen, mutta se
poika nahjus ei sittenkään tahtonut itkeä. Ukko Swart taasen näki unta
santarmeista, jotka tarttuivat hänen niskaansa maantiellä ja veivät
hänet putkaan -- ja Frits, niin, hän näki unta lukkarin Doroteasta.