Hentoon viheriään olivat toukokuun päivänsäteet pukeneet Koroisten
koivut, ritvakoivut Hemming piispan ikkunan alla. Ja koivunlatvojen
yllä kiemursi kiuru livertäen säteilevään sinikorkeuteen.
Piispantalossa hiivittiin kuiskien, hiivittiin kuiskien... hänen
armonsa oli uinahtanut.
Saapui vanha kotikappalainen, isä Juhannus. Hän saapui hiljaa,
tassuttelevin askelin. Vanha Amos hiipi häntä vastaan ja kuiskasi,
että hänen armonsa oli uinahtanut.
Hiljaa raotti isä Juhannus oven ja pujahti sisälle. Sairas makasi
silmät auki ja hymyili raukeasti häntä vastaan.
-- Kiuru livertää, kuiskasi sairas hymyillen.
Vanha rippi-isä katsoi häneen lempeästi myhäillen.
-- Kevät on, valo täyttää maan!
Hiljaa pani vanha pappi kädet ristiin rinnalleen.
-- Pääsen täältä pois keväällä, valon siivillä, jatkoi piispa hiljaa,
ja toivonsäde kirkasti hänen silmänsä. -- Pääsen pois ennen häntä,
pyhää Birgitta sisarta. Sillä pyhä on hän, jo täällä maan päällä
vaeltaessaan.
Isä Juhannus kuunteli äänetönnä ja katseli hartain silmin sairasta.
-- Hengen lahja hänelle on suotu ylhäältä. Kerrankin, kertoi sairas,
istuimme yhdessä kuninkaan pitopöydässä. Sisar Birgitta söi pöydän
herkkuja ja oli iloinen. Aprikoin silloin sydämessäni: miksi tämä
rouva, jolla on pyhän hengen lahja ennustaa ja salatuita asioita
nähdä, ei pidätä itseänsä näinkään ylellisiä herkkuja syömästä?
Ei silloin tullut mieleenikään, että sisar Birgitta aavistaisi
tuumiskeluni, eikä hän niistä silloin tiennytkään. Mutta illalla tuli
hän luokseni ja sanoi ilmestyksessä saaneensa tiedon ajatuksistani.
Nöyrtyneenä silloin pyysin anteeksi ja anoin, että hän rukoilisi
puolestani. Ja sitten kolmantena päivänä, kun hän rukoili, oli pyhä
äiti ilmestynyt hänelle ja sanonut: "Sano Hemming piispalle, koska
hänellä on tapana alottaa saarnansa minua ylistämällä ja koska hän on
lempeä ihmisiä kohtaan, sano hänelle, että tahdon olla hänen äitinsä
ja esittää hänen sielunsa taivahiselle isälle." --
Väsyneinä vaipuivat hänen silmäluomensa tuokioksi umpeen. Mutta kohta
pani hän heikot, kalpeat sormensa ristiin peitteen alla.
-- Pyhä äiti, siunaa minua ja meitä kaikkia!
Ristissäsormin vaipui hän uneen. Vanha pappi poistui hiipien ja vanha
Amos hiipi istumaan armollisen herransa vuoteen ääreen.
Kotvan levättyään sairas avasi jälleen silmänsä.
-- Lähetä Henricus herraa noutamaan, sanoi hän heikolla äänellä.
Ennen kuolemaansa halusi hän vielä laskea jotakin hänen sydämelleen,
hänen, jolle tahtoi piispansauvansa uskoa.
Tuomiorovasti saapui iltahämärissä.
-- Veli, virkkoi sairas heikosti, -- olen kuullut Konradus mestarin
teosta. Elä kanna, veli, nurjaa mieltä hänen lapsiaan kohtaan. Suo
heidän asua tuvassaan piispanpellolla. Anna Hamunduksen lahjoillaan
kaunistaa kirkkoja Hänelle kunniaksi!
Henricus herra seisoi allapäin, katse luotuna lattiaan.
-- Anna anteeksi --!
-- Mutta mies tavoitteli henkeäni, sanoi rovasti raskaasti. -- Jollei
sellaista rangaista, niin turvaton on Herran palvelija.
-- Synnin valta on vielä suuri valistuneimmissakin, puhui sairas
heikoin, katkonaisin äänin. -- Olen minäkin saanut kokea samanlaista
kuin sinä, veli. Kerran pantiin toimeen meteli minua vastaan,
jolloin saksalainen Hermannus Clower haavoitti isä Juhannuksen. Hän
tietysti sai rangaistuksensa. Hänen poikansa Rothkerus oli opintiellä
Parisissa ja aikoi hengelliseen säätyyn, mutta kanonisen lain mukaan
olisi hänen uransa ollut tukossa. Anoin hänen pyhyydeltään paavilta,
ettei pojan tarvitsisi kärsiä isänsä pahojen tekojen tähden. Ja hän
sai luvan astua papilliseen säätyyn.
-- Minäkin esitän asian paaville, keksi leveäpää rovasti.
-- Onhan tämä toinen asia. Ei Hamundus ole kanonisen lain alainen,
vaikka tekee kuvia kirkolle. Ole lempeä, veli, päätti sairas tuskin
kuuluvasti.
Ja täytyihän Henricus herran se luvata kuolevalle esimiehelleen.
Yöllä nukkui sairas vähän, mutta kevätaamun koittaessa vaipui hän
iäiseen uneen.
* * * * *
Turun tuomiokapituli kokoontui valitsemaan uutta piispaa. Näin
juhlallinen ja tärkeä kokous pidettiin tuomiokirkon sakaristossa, ja
koska autuaan Hemming vainajan ymmärrettiin eläessään niin toivoneen,
valitsivat kaniikit yksimielisesti tuomiorovasti Henricus Hartmannin
piispakseen.
Vaalin jälkeen oli electuksella kahdenkeskinen keskustelu ystävänsä
Jönis Vestfalin kanssa.
-- Sinut, veli, sanoi hän, olisin tahtonut lähimmäksi apulaisekseni.
Mutta virkaveljiemme toivomus on, että tuomiorovastin virkaan
kutsutaan kaniikki Johannes Petri, joka lähes kymmenisen
vuotta on niin loistavasti opiskellut Parisissa ja saavuttanut
maisterinarvonkin. Olet, veli, liian kauan jättänyt tekemättä totta
aikeestasi lähteä tenttimään, niin etten nyt voi asialle mitään.
Tämä vihdoinkin sai harmaahapsen ukon tuumasta toimeen. Hän ryhtyi
heti matkavalmistuksiin ja lähti parin päivän perästä opinnoille
Pragin yliopistoon. Laivalle olivat häntä saattamassa molemmat
veljensä, Detmar kaniikki ja Lorenz porvari, ja useita ystäviä. Mutta
hellimpiä kyyneliä vuodatti harmaapäästä teinistä erotessaan hänen
uskollinen emäntänsä Elena, vaikka kyyneliin taittui lohdutuksen
säteenä tieto siitä, että hän saattoi vetäytyä viettämään turvallisia
vanhuuden päiviä Marian pitäjään, isäntänsä lahjoittamalle tilalle.
Valittu piispa, electus Henricus Hartmanni lähti muutaman päivän
perästä Avignoniin anomaan pyhän Pietarin sijaisen vahvistusta
vaalilleen.
Tie oli hänelle tuttu ennestään. Sillä Sääksmäellä messu- ja
sakramenttilakon tehtyään oli hänellä ollut hyvää aikaa
lähteä pyhältä isältä anomaan kovistusta kymmenysten maksussa
niskoitteleville seurakuntalaisilleen ja Turun tunkeileville
saarnaveljille, ja Hemming herrakin oli uskonut muutamia asioita
toimitettavaksi samalla tiellä.
Silloin oli matka käynyt ilman vastuksia. Mutta nyt, kun hän parin
kuukauden kuluttua ehti perille, tekikin pyhä isä pystyn ja sanoi
päättäneensä asettaa Turun piispan vaaleista välittämättä. Henricus
herra ymmärsi yskän, pulitti paaville kaikki rahat, mitä hänellä oli
mukanaan, vieläpä lisäksi tunnusti velkakirjankin. Ja vihdoin pyhä
isä suostui siunaamaan hänet piispaksi, ja tyhjin taskuin palasi hän
kotiin painamaan hiipan päähänsä.
Jumalan ja paavin armosta oli hän Turun piispana likipitäen kaksi
vuotta, kuluttaen enimmän aikansa matkalla Avignoniin ja sieltä
takaisin. Sillä vaikka hän olikin mahtava alempiaan kohtaan, lähestyi
hän mielellään pyhää isää -- lieneekö häntä veljeyden tunne vetänyt
tämän ainoan vertaisensa luo...
Hänen elämänsä tärkeimmät tapaukset olivat hänen matkansa
Avignoniin, vaikkei hän niilläkään mitään erikoista toimittanut. Ja
palausmatkalla Avignonista hän kuolikin.