Syyssade virtaili sysimustassa yössä. Konradus mestarin tuvassa paloi
valkea, sillä nuoret olivat saaneet palata sinne.
Anni istui valkean ääressä, toinen käsi poskella, toinen hervotonna
helmassaan. Melkein elotonna hän tuijotti eteensä, ei mihinkään
erityisesti, eikä erityisesti näyttänyt mitään miettivänkään. Sumein
silmin hän tuijotti, niinkuin se, jonka sielu on särkynyt.
Anu työskenteli hieman loitommalla valkeasta. Ei enää pyhä neitsyt
hänen sielussaan kuvastellut, ei hymyillyt eikä kyynelöinyt. Jyrkeän
miehen oli hän suuresta koivun tyvestä muovannut, yliluonnollisen
suuren miehen piispanpuvussa, hiippa päässään ja sauva kädessään.
Jalkojensa alle tämä jättiläinen polki pientä, muodotonta kääpiötä.
Ajatus oli autuaan Hemming vainajan. Hänen sanoin piirtämänsä pyhän
Henrikin kuva oli kauan kajastellut ja kangastellut nuoren mestarin
päässä. Ja vihdoin, kun häneltä ei enää mitenkään luonnistunut pyhä
hymy jumalanäidin huulille, kun pyhän neitsyen ajatteleminenkin teki
kipeää hänen rinnassaan, oli hän luomistarpeessaan tarrannut tähän
työhön. Nyt kuva oli valmistumaisillaan.
Mutta jo silloin, kun puusta alkoi hieman häämöittää ihmishahmoa,
oli hän alkanut siinä nähdä jotakin, joka tuntui painavan häntä
maahan ja tukehduttavan. Ja kuta selvemmiksi kasvojen piirteet ja
piispanvaipan poimut tapaantuivat, sitä ahdistavammaksi tämä tunne
kävi. Epätoivoissaan hän veisti ja vuoli kuvaansa, mutta se ei
auttanut, tuntui olevan ilmassa ikäänkuin mikäkin kirottu lumovoima,
joka paljasti puupölkyn sisältä kuvan, mitä hän ei sinä ilmoisna
ikänä tahtonut manata ilmoille. Ja vaikka hän vapisevin käsin koetti
vuolla kasvoille toiset piirteet ja lopulta tuhosi melkein kuvan
ihmishahmonkin, niin sittenkin hänen sielunsa silmät näkivät yhä
kuvan, jota hän ei tahtonut nähdä.
... Mikä kumman taikakuvastin pitikin olla povessa, ettei saattanut
lainkaan kuvitella sielussaan pyhää Henrikiä näkemättä samalla
toista, tätä nykyistä Henricus piispaa, joka oli parhaallaan matkalla
Avignoniin? Oliko hän niin sidottu silminnäkemiinsä syntisiin
ihmisiin, ettei voinut olla yhdistämättä Suomen apostolia yhdeksi ja
samaksi mieheksi hänen kanssaan, joka oli tuhonnut heidän kotoisen
onnensa ja elämänsä ja tallannut...? Niin, oliko kääpiö tämän jätin
jalkojen alla vain Lalli, eikö se samalla ollut -- --?
Nuori taideniekka ei uskaltanut ajatella ajatustaan loppuun, ja kun
hän katsoi kuvaa, pöyristytti häntä kuin murhamiestä oma tihutyönsä.
Ja tuskasta pinnistynein kasvoin ryhtyi hän jälleen vuolemaan,
epätoivon kiihkeydellä.
Silloin alkoi porstuasta kuulua liikuntaa, laahaavaa liikuntaa.
Molemmat nuoret säpsähtivät ja kuuntelivat pidättäen henkeään. Ei
tulijan tuntunut pimeässäkään tarvitsevan haparoida, vaikka laahautui
niin hitaasti. Ovea koskettamatta osasi hän tarttua suoraan ripaan.
Ovi aukeni ikäänkuin horjahdellen saranoillaan. Ja oven rakoon
laahautui mies...
Annilta pääsi huudahdus, puoleksi riemun, puoleksi kauhun huudahdus.
Molemmat riensivät tulijaa auttamaan. Hänen repaleiset ryysynsä
valuivat vettä, ja käsivarret, joista tytär ja kasvattipoika isäänsä
taluttivat, tuntuivat luurangon käsivarsilta.
He veivät vanhuksen olkatuoliin, jonka hän itse oli aikoinaan
puunvääristä valmistanut, samaan olkatuoliin, jossa rovasti oli
istunut häissä...
He riensivät häntä riisumaan ja pukemaan kuiviin.
Vanhus koki puhua, sopertaen ja katkonaisin sanoin, ikäänkuin tuloaan
selittäen tai anteeksi pyytäen.
-- En voinut olla... tiesin... että olen... tuomittu... tuomittu...
Mutta en voinut... voinut elää... ilman... ilman vuoluveistä... en
voinut... tulin tänne... tänne... kuolemaan...
Nämä sanat tulivat niin hitaasti ymmärtämättömän soperruksen
seasta, että Anni ja Anu olivat sillävälin ehtineet riisua hänen
märät ryysynsä ja pukea hänet kuivaan pellavapaitaan. Anni laittoi
kiireimmiten vuoteen.
Anu tarttui vasemmalla kädellään isänsä käsivarteen ja kiersi oikean
kätensä hartiain ympäri vasempaan kainaloon. Niin alkoi hän sairasta
saattaa vuoteeseen.
He tulivat kulkemaan Anun uuden vuolukuvan ohi. Sairaan vanhuksen
sammuva katse sattui siihen.
Hän hätkähti, teki tenän voimattomilla jaloillaan, ja Anu pysähdytti
hänet. Ihmeellinen elämänvalo loisti hänen kalmankuihtuneissa
kasvoissaan ja syvällä kuopissaan hehkuvissa silmissä.
-- Sinä... vuolet... vuolet... tietysti... Hän katsoi kuvaan...
ja entinen ketterä vivahdus oli pään käänteessä, kun hän suuntasi
kasvattiinsa kysyvän katseen.
-- Pyhä Henrik sen pitäisi olla, sanoi Anu allasilmin.
Sairas vanhus käänsi jälleen katseensa kuvaan ja tuijotti siihen
pitkään. Ja Anu tunsi tuskallisen häpeän polttavan rinnassaan.
Yhtäkkiä tunsi hän käsivarsissaan, miten vanhus vavahti.
-- Laupias... sehän... sehän on... _hän!_ Hänen katseensa liukui
kääpiöön kuvan jalkojen alla, ja hän retkahti Anun käsivarsien varaan.
-- Ja... _minä!_
Viimeinen sana tuli särkyneenä tuskan parahduksena, ja taintuneena
kantoi Anu hänet vuoteeseen.
Ja katsellessaan siinä hänen kasvojaan kynttilän valossa näkivät Anu
ja Anni nyt vasta oikein, miten nääntynyt ja kuihtunut heidän vanha
isänsä oli. Hän näytti vainajalta, joka oli riutunut monivuotiseen
hivuttavaan tautiin.
Kotvan kuluttua avasi hän jälleen silmänsä. Hänen kuihtuneet huulensa
kuiskivat jotakin, josta hoitajat puoleksi arvaamalla eroittivat
sanat:
-- Kuolen... isä Andreas...
Anu riensi luostariin.
Sairaan silmät vaipuivat raukeina kiinni ja hän makasi liikkumatonna
pitkän aikaa. Sitten jaksoi hän jälleen silmänsä avata ja katsoi
tyttäreensä pitkään.
Vihdoin kuiski hän hiljaa, ikäänkuin arastellen:
-- Oletko... oletko sinä... hänen...?
Kyynelsilmin loi Anni surunriuduttamat kasvonsa maahan.
Vanhuksen kasvoille tuli tyytymätön ilme. Mutta sitten painoi hän
silmänsä jälleen kiinni ja näytti miettivän jotakin, joka vaati kovaa
ponnistelua.
Vihdoin palasi Anu isä Andreaan kera. Sillä isä Andreas oli jo niin
vanha, ettei hän jaksanut enää liikkua saarnamatkoilla, ja oli aina
tavattavissa kotosalla pyhän Olavin luostarissa.
Isä Andreas tunnusteli sairaan tilaa ja ilmaisi pudistamalla hiljaa
päätänsä, ettei sairas enää tarvinnut muuta kuin hengellistä
parannusta.
Sairas etsi katseellaan Anua. Kun tämä läheni, kohotti vanhus
voimatonta kättänsä ja Anu tarttui siihen. Vanhuksen toinen käsi
kohosi peitteestä sekin, ja hän loi tyttäreensä anovan katseen.
Mutta Anni katsoi häneen niin tuskallisesti, niin palavasti
rukoillen, että vanhus päästi Anun käden, ja hänen molemmat kätensä
vaipuivat hervottomina peitteelle.
Hän makasi hiljaa kotvan, ja yhä huolestuneempi ilme tuli hänen
surkastuneille kasvoilleen. Vihdoin huokasi hän raskaasti ja virkkoi:
-- Mihin sinä, tyttö parka, joudut?
Annin pää vaipui riipuksiin ja näytti kuin hän tuijottaisi hautaan.
Mutta hänen vierellään seisoi vanha isä Andreas.
-- Lähde luostariin! virkkoi hän. Siellä on rauhan maja särkyneille
sieluille.
Annin katse kohosi vitkaan, ja hänen silmissään oli syysaamun
vaalakka kajastus. Hiljaa kuin haamu polvistui hän vanhan isänsä
kuolinvuoteen ääreen.
Anu seisoi hievahtamatta paikallaan, oli kuin talviviima olisi käynyt
hänen sieluunsa.
Mutta isä Andreas antoi vanhalle mestarille synninpäästön ja
viimeisen voitelun, välittämättä kirkon kiroista. Ja ennenkun hän oli
ehtinyt lähteä, oli vanhus kuollut.
-- Tänään, virkkoi vanha munkki lähtöä tehden, -- tänään se on
Henricus piispakin tuotu kotiin.
-- Tuotu? kysäisi Anu oudosti.
-- Niin, ruumiina. Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen, sanoi
vanhus ja lähti.
Anu seisoi kauan eteensä tuijottaen. Oli kuin hänen sielunsa silmien
edessä avartuisivat manan aavikot, joilta uhoi tuonen hyinen viima,
niin että ajatuskin jähmettyi.
Hän loi katseen kasvatusisäänsä, joka makasi vuodepahnoilla,
nääntyneenä kurjuuteen mieron tiellä, Anniin, joka tuijotti eteensä
kasvoillaan viileä aaverauha, ja lopuksi jättikuvaan, joka tallasi
kääpiötä jalkoihinsa.
Niinkuin salama olisi iskenyt hänen sieluunsa, tarttui hän yhtäkkiä
kirveeseen ja hakkasi Henrikkuvan pirstaleiksi.
Eikä taiteen päivä säteillyt puoleen vuosisataan uutta valoa Suomen
pimeihin kirkkoihin.