... Kirottuja karilaita, rosohonkia molemmat! Toinen ojentaa
oksakarahkansa tanaan, ettei pääse lähelle miltään puolelta --
toinen tökkää koukkuoksansa takinkaulukseen, ei hellitä helpolla, ei
kovalla! Toinen karkoittaa luotaan, toinen kietoo kahleihinsa, --
muuten samanlaisia karilaita, rosohonkia molemmat!
... Mielivalta vai mikä meluvalta tämä on jo nimeltäänkin! Otti jo
ennen joulua rekeensä Turusta ja vei, tänne toi. Eikä auta mikään,
vaikka tahtoisi jo parin päivän perästä lähteä tiehensä. Ei anna
kyytiä itse, eivät toisetkaan, liittoutuneet ovat yhteen juoneen!
Vaikka sitten tahtoisi vain käydä kaupungissa, eivät ota rekeensä
mennessään Heikinmessuunsa, muka pyhimyksensä juhlaan... ei pääse
koko talvena paikaltaan pikahtamaan, vaikka siihen pakahtuisi!
... Mutta nyt, nyt on jo työ päätöksessään, veistot ja vuolut.
Viimeiset maalivedot vain ja sitten matkalle! Kuuli ukko Mielivalta
sen jo tänä aamuna. Mutta silloin alkaa vedellä, että oisi muka
laitettava sekkomaalauksia heidän kirkkonsa kattoon -- kirkossa,
jossa päivisinkin on niin kylmä, ettei sivellin pysyisi kädessä,
ja öisin maali aivan jäätyisi! Sai ukon karrikka sentään järkensä
kouraansa. Mutta silloin alkaa nauraa vornottaa, että olisi muka
vielä vaivaisukko laitettava heidän kirkkonsa ovenpieleen! Totta
hän ei sillä tainnut tarkoittaa, mutta törkeää se oli leikiksikin.
Kohdella lyypeekkiläistä kestiä kuten mitäkin renkiään! Pian täältä
toki pääsee, täytyy päästä!
... Ihmeellinen maa näin keväällä! Valoa, sulaa valoa vain!
Lumivalkoinen maa ja sinivalkoinen taivas ui huikaisevassa
säteilyssä! Ja se herättää mielessä sellaisen kaihonydön, että aivan
pakahtuu, kun ei pääse paikoiltaan...
... Mutta pian täytyy päästä!
Ja levottomin, hätiköivin vedoin siveli Lyder kesti Taivassalon
kuoriaidaketta Särkilahden suuressa pirtissä.
Sillä kuoriaidake, melkein talven työ, oli vihdoin valmis.
Paikoillaan oli paneloitus: keskimäinen leveä ruutu, jossa oli
kaunis läpileikattu ruusuke, minkä kohdalla pappi tulisi seisomaan
evankeliumia tulkitessaan, ja sen molemmin puolin kapeammat
lehtikoristeiset ruudut, paikoillaan olivat nydepilarit ja listat,
joissa kiemurtelivat lehtivanat molemmin puolin kaareutuvine
korulehtineen. Maalauskin oli päättymäisillään.
Ja illalla hän vihdoin sai tilinsä ja unettoman yön jälkeen aamulla
kyydin kaupunkiin.
Kieriä jäitä ja lumisia maita Turkua kohden, häikäisevässä
valotulvassa, johon aivan tunsi häipyvänsä, maaliskuun
lumipaisteessa! Turkua kohden veti veren polttava ytö, mieli uneksi
huumaavista häistä -- ja samalla vihlaisi niin kipeän arasti
sydäntä...
Vihdoinkin!
Tuomiorovasti Henricus Hartmanni oli heidät vihkinyt kirkossa,
Konradus mestarin tyttären ja Lyder kestin.
Konradus ukko oli toivonut piispan itsensä toimittavan pyhän
sakramentin, mutta hänen armonsa makasi Koroisten piispanhovissa
sairaana, vuoteen omana.
Vihinnän jälkeen oli muutamia vieraita kutsuttu yksinkertaiselle
aterialle Konradus mestarin tupaan. Saksoja siellä ei ollut muita
kuin sulhanen ja Henricus herra, vihkipappi, joka hänkin oli
suvainnut tulla hääateriaa ja siihen kuuluvia oluvia läsnäolollaan
kunnioittamaan. Olipa läsnä toinenkin hengenmies, tuomiokirkon vanha
suntio, "dominus Henzsus", joka, vaikka oli itseään Konradus ukkoa
vanhempi, vielä pysyi pystyssä muistomerkkinä vanhoilta hyviltä
ajoilta. Ruotsalaissyntyisiä porvareita oli pari, toimitarmoinen
Vibrud Kortuma, kuten häntä nimettiin, vaikka hänen nimensä oli
oikeastaan Korttumme, ja vanha Lasse Visthus, joka kotikielessä
sai nimen Vistikka. Suomalaisista häävieraista oli huomattavin
vakaa vanha porvari Tuomas Pilvinen. Läsnä olivat myös veljekset
Hennikka ja Juhani, porvaristuneet Luokkinaisten pojat Liedosta;
Hennikkaa olivat Turun suomalaiset porvarit koettaneet saada
raatimiehekseenkin, mutta eivät vielä onnistuneet. Maalaissyntyä
oli myös porvari Mikko Halikkolainen, kuten nimikin kieli. Samoin
Leinäpään kolme poikaa, joista vanhin Henrik oli tahtonut komeilla
vähemmän nurmentuoksuisella, enemmän porvarillisella nimellä, mutta
hänelle ei kelvannut Sarka, vaan "Watmal" oli hienompi; molempain
nuorempain sukunimi merkittiin herrojen papereihin "af Lennepe".
Arno, nuorin Leinäpään veljeksistä, oli muuten aikeissa muuttaa
Lyypekkiin, tuumien, että siellä kenties oli vähemmän saksojen
jaloissa kuin täällä kotona. Käsityöläisiä oli räätäli Uolevi
Liinaharja, seppä Lari Uskinen ja köydenpunoja Jaakko Kusto. Ainoa
maalainen oli Konradus ukon päreenkiskoja, isäntä Antero Mukonen
Marian pitäjästä, ja hänellä oli reposa emäntänsä mukanaan. Useimmat
porvaritkin olivat perheineen.
Erillään muista häävieraista, ainoastaan heidän katseltavinaan,
seisoi kaksi: tuomiokirkon pyhä Sigfrid ja Santtamarian kirkon uusi
madonna, jotka molemmat olivat parahiksi häihin saaneet lopullisen
asunsa.
Jylisevän synkkänä kuin Herran viha seisoi tuvan perällä Olavi
Sylikuninkaan kastaja, Göötinmaan apostoli, riiputtaen käsissään
molempien toveriensa vertavuotavia päitä, jotka pakanat olivat
katkaisseet. Niin tuiman oli Konradus ukko luonut ilmeen pyhälle
Sigfridille, ettei outo saattanut otaksua muuta kuin että hän
oli teloittanut pari vainolaistaan ja kantoi niiden päitä
voitonmerkkinään.
Vieressä seisoi nuoren Anun viimeisin taideteos. Ei pyhä neitsyt
ollut suurin muuttanut muotoaan, helposti sen tunsi saman nuoren
mestarin sielunluomaksi kuin edellisenkin, joka oli jo syystalvella
viety Perniöön. Oli punervilla huulilla pyhä hymykin, mutta ei
se ollut sama kevätsäteinen, utuisen sävelsointuinen hymy kuin
ennen. Sen kevätkaiho oli lientynyt syväksi sydänsuruksi, ja tämän
elämänsurun teki vieno hymynhäivähdys niin sydäntäsärkeväksi, ettei
häävieraista monikaan voinut sitä katsella kostumattomin silmin.
Tämä ihmeellinen suruhymy antoi pyhän äidin kasvoille niin suuren
inhimillisen pyhyyden, että sitä nähdessään olisi heltynyt hartauteen
pakanakin, joka ei hänen taivahisesta pyhyydestään mitään tiennyt.
Tämä sureva pyhä neitsyt oli morsiamen muotokuva, kalpean morsiamen,
jonka häitä vietettiin. Sen näki jokainen, ja jokaisen silmissä
tuntui kuvasta leviävän ikäänkuin suruhuntu morsiamen ympärille. Ja
se painoi niin häävierasten mieltä, että luuli pikemmin hautajaisissa
olevansa, eivätkä hääpöydän oluetkaan jaksaneet iloa maasta irroittaa.
Sulhanen itse istui morsiamen rinnalla kaamean kalpeana.
Intohimon hehku oli hänet tuonut tähän hetkeen, ja tähän hehkuvaloon
ei ympäröivästä pimeydestä ollut näkynyt muuta kuin hääyön huumat,
jotka hänellä nyt olivat edessään. Mutta nyt näki hän keskeltä
pimeää salamain valaiseman kuvan: _ennen vihityn vaimonsa kaukana
kotirannoilla_. Ja hänet valtasi kamala onnettomuuden aavistus,
joka huimasi hänen päätänsä, niin että hän tuskin pysyi istuallaan.
Maailma tuntui kuin pyörivän hänen ympärillään ja hän tunsi ikäänkuin
vaipuvansa pohjattomaan kuiluun. Hän tunsi, että oli tuleva, että
täytyi tulla jotakin, joka tuhoaa kaiken.
Ja kun pihaan ajoi hevonen helisevin kulkusin, tunsi hän, että se
tuli nyt. Ja kun porstuasta kuuluivat kiirehtivät askelet ja ovi
aukeni, tunsi hän katsomattakin kaamealla varmuudella, jäätävällä
tyyneydellä, mitä oli tuleva.
Hän katsoi ja horjahti. Sillä hän näki edessään miehen isänsä
liikkeestä.
Hän ponnahti pystyyn ja oli parilla askeleella miehen edessä.
-- Miten sinä tulit?
-- Laiva laski Hankoniemeen, kun ei päässyt tänne. Sieltä tulin
hevoskyydillä.
-- Mitä... mitä varten? kysäisi sulhanen kiihkoissaan, mutta alkoi
samassa vaistomaisesti vetää sanantuojaa pihalle.
-- Vaimosi oli kuolemaisillaan ja...
Kesti karjaisi ja iski noutajaansa vasten suuta.
Mutta samalla hän ryntäsi pihalle heittäen oven selälleen.
-- Tule pian! huusi hän.
Hän juoksi rekeen. Sanantuoja ehti hädintuskin jälestä, kun kuului
ruoskan läiskähdys ja reki kiiti pois kilisevin kulkusin.
Hääväki oli niin tyrmistynyt, ettei kukaan tullut kääntäneeksi
kättänsäkään ennenkuin kulkuset olivat loitonneet kuulumattomiin.
Useimmat tulivat tänä kohtalokkaana hetkenä ensiksi ajatelleeksi,
miten sanantuoja oli tullut. Tietysti oli lyypekkiläinen laiva
lähtenyt liian aikaisin, tuntematta, milloin Turun saariston jäät
lähtevät. Niin oli tapahtunut väliin ennenkin, ja laivojen oli
täytynyt mennä Hankoniemeen lastineen.
Vasta vähitellen alkoi häävieraille oikein selvitä, mikä kauhuntapaus
oli tapahtunut, kauheampi kuin mikään immenraiskaus.
Oli jotakin tavallista, että kestit täällä vieraassa maassa pettivät
ja raiskasivat neitoja. Monet laulutkin siitä liikkuivat kansan
suussa. Mutta tässä oli tapahtunut rikos pyhää henkeä vastaan:
sakramentin häväistys.
Ja hääväki istui kuin halvautuneena hääpöydän ympärillä.
Vähitellen kääntyivät yhä useammat silmät tuomiorovastiin, joka
istui pöydän päässä tuhkanharmain kasvoin. Katseet kääntyivät häneen
kysyen, selitystä vaatien.
... Hän oli vihkinyt. Millä nojalla?
Konradus ukko käänsi häneen tuiman, kiiluvan katseensa.
... Hän oli kestin puolesta pauhannut. Millä nojalla?
Ja ukon edessä pöydällä oli hänen vuolupuukkonsa, jota hän käytti
aterioidessaan, kun kaikki muut veitset oli luovutettu häävieraille.
Vihdoin rovasti alkoi liikahdella muumiomaisesta jähmetyksestään. Hän
nousi ja teki lähtöä.
-- Kukapa, alotti hän tapaillen sanojaan, -- kukapa tätä aavisti; ei
hänen armonsakaan -- sillä hänen ylevyytensä toivomuksesta -- --
-- Valehtelet! pääsi Konradus ukolta silmittömän vihastuksen karjaus.
Ja ennenkun kukaan oli ehtinyt käsittää mitä tapahtui, oli hän
siepannut vuolupuukkonsa ja iskenyt vihkipappia kylkeen.
Niinkuin harmaan sumun läpi näki hän, että leveäpää rovasti retkahti
takaisin olkatuoliin. Hän ei tuntenut sääliä, ei katumusta, ei
pelkoa. Hänen mieleensä välähti yhtäkkiä, että toinen pahantekijä
pääsee pakoon, vaikka pääsyyllinen oli saanutkin rangaistuksensa.
Hän nousi, tyynesti, mutta tuiterasti. Hän kääkersi pihalle ja alkoi
juosta mutkikkaita katuja sinnepäin, mistä rannikkotie vei Mätäjärven
ja Hirsipuumäen ohi Hankoniemeen päin.
Anni oli ylkänsä paettua istunut kuin jäätyneenä. Isänsä teon
nähtyään kaatui hän lattialle tainnoksiin. Anu riensi häntä
hoivaamaan.
Henricus rovasti oli horjahtanut tuolille painaen kylkeään kädellään.
Hän loi Henzsus suntioon puoleksi rukoilevan, puoleksi käskevän
katseen.
-- Luostarista -- yrtintuntija --
Dominus Henzsus, vanha, vapiseva ukko, lähetti nuoren Arno Leinäpään,
että apu joutuisi pikemmin.
Samassa tuli hän muistaneeksi, että sulhanen oli lähtenyt pakoon. Hän
huusi vavahtelevin leuvoin:
-- Kiinni hänet, ottakaa kiinni sakramentin häväisijä!
Henricus herra kuuli sen ja loi suntioon avuttoman kiukun katseen.
-- Kiinni... mur... haaja! ähkyi hän.
Mutta sitä tuskin kuuli dominus Henzsuskaan.
Sillä hääväki oli noussut ykskaks jalkeille, ja hälisten alkoivat
kaikki juosta Helye Kuterin talolle, missä kestin tiedettiin majaa
pitäneen.
Ja kun nuori Arno Leinäpää palasi luostarista vanhan isä Andreaan
keralla, näkivät he hääväen pitävän pikku rähäkkää Kuterin talon
edustalla, vaatien sieltä kestiä käsiinsä.
Vanha isä Andreas tuskin loi katsettakaan hälisevään väkijoukkoon.
Hän oli kiintynyt miettimään ihmeellistä elämänongelmaa. Hän
oli kuullut noutajalta, että haavoittunut oli Henricus rovasti,
sama mies, joka kolmattakymmentä vuotta sitten oli julistanut
seurakuntansa kirkonkiroihin ja rettelöiden ja räiskäen kieltänyt
lakon aikana hänetkin harjoittamasta sielunhoitoa alueellaan.
Ihmeellisesti kaitselmus kutsui nyt juuri hänet Sääksmäen entisen
kirkkoherran henkeä pelastamaan. Ja hän tunsi melkein vahingoniloa
rientäessään apuun.
Ehdittyään Konradus mestarin tupaan tutki hän haavan. Se ei ollut
vaarallinen, sillä veitsi oli viiltänyt vain kylkiluiden päällitse.
Ja kun isä Andreas oli huolellisesti sitonut haavan, ei enää ollut
vaaraa verenvuodostakaan.
Henricus herra olisi saattanut kävelläkin, mutta varovaisuuden vuoksi
kannettiin hänet asuntoonsa piispantalon ylikertaan. --
Samana iltana astuivat oikeudenpalvelijat Konradus mestarin tupaan.
He olivat tulleet sen asukkaita häätämään.
-- Pyhä neitsyt, onko piispa...? pääsi Anulta.
-- Hänen armonsa on sairaana ja silloin on tuomiorovasti hänen
sijaisenaan. Hän on antanut häätökäskyn.
-- Mutta isä --? pääsi Annilta.
-- Häntä etsitään.
Anu ja Anni saivat tuskin aikaa heittää päällysvaatteensa ylleen.
Kasvintoveriinsa nojaten laahautui Anni kadulle.
Ilta pimeni ja yö oli kylmä.