Konradus mestarin tuvassa aivan ällistyttiin, kun Henricus herra
kumaraisillaan kömpi matalasta ovesta sisään. Sillä ennen ei tämä
nykyinen tuomiorovasti ollut siellä näyttäytynyt.
Anni istui käsityönsä ääressä kiukaan kupeella, mutta hänen kasvonsa
näyttivät hieman kalvenneen. Monia mietteitä oli varmaan Anukin
hautonut mielessään, sillä hänen kasvoillaan oli synkähkön sureksiva
vivahdus ja ne näyttivät ikäänkuin miehistyneen. Hän oli alkanut
vuoleksia uuden puupölkkynsä päätä, veisteltyään sen ensin kirveellä,
niin että siitä saattoi aavistaa vähänkuin naisvartalon häämötystä.
Ukko itse oli saanut ristiinnaulittunsa valmiiksi ja pahloi aivan
kuin uuden nuoruuden innolla koivun tyveä, jonka sisällä piili
hänen armonsa tilaama Sigfrid pyhimys. Kuta utakammin hän veisti,
sitä lähemmäksi hänen sydäntään tuntuivat tulevan entiset rakkaat
pyhimykset, jotka, varsinkin hymyilevä neitsyt-äiti, olivat tuntuneet
olevan hänestä niin loitolla, että hän saattoi antaa niille muodon
ainoastaan nuoren oppilaansa välityksellä, opettamalla tälle
taiteensa tekotavan. Nyt häämöttivät jälleen pyhimykset hänen
mielikuvituksessaan pyhässä ylevyydessään ja niiden jumalaista
sopusointua katsellessaan tunsi hän sydämensä sulavan muinaiseen
tyyneen suopeuteen tavallisia syntisiä ihmisiäkin kohtaan.
Kunnioittavasti, vaikkakin vähän vierastavan jäykästi vastasi hän
Henricus herran tervehdykseen ja suhahti tyttärelleen, että tämä
toisi olutta hopeahaarikalla.
-- Eipä ole, virkkoi ukko sitten, eipä ole ennen rovasti suonut
majallemme sitä kunniaa. Elavus rovasti ja Henrik lehtori, pyhä
neitsyt heidän sielujaan hoivatkoon, pistivät täällä aikoinaan
moneksi pakinaksi olvihaarikan ääressä.
Henricus rovasti myhäili suopeasti.
Anni toi olutta, eikä Henricus herra sitä suinkaan kaatanut suunsa
sivuitse.
Mutta ei hän sittenkään alkanut rattoisasti tarinoida, kuten entinen
juttelias Elavus rovasti, vaan alotti juhlallisen opetuspuheen.
Se alkoi siitä, miten autuasta oli yleensä, että ristiveljet ja
sisaret, tekemättä eroa kreikkalaisen ja roomalaisen välillä, sulassa
sovinnossa ja rakkaudessa elivät. Ajassa ja iankaikkisuudessa oli
siitä siunaus koituva, ajassa, koska silloin saattoi odottaa apua ja
tukea niiltä, jotka olivat lähellä, ja niiltä, jotka merien takana
olivat...
Siitä rovasti joutui saarnansa varsinaiseen tekstiin ja selitti
sanankuulijalleen kaikki ajateltavat siunaukset siitä, että hän
saksalaisen kuvamestarin pojalle tyttärensä naittaisi, selitti niin
juhlallisella messunuotilla, ettei Konradus ukko saanut lainkaan
suunvuoroa. Mutta yrmeänä ja kärsimättömänä hän kuunteli.
Sitten rovasti palasi jälleen voitelemaan ukkoa perinpohjin sanan
rieskalla. Ja niissä asioissa mestari uskollisena kirkon poikana
oli altis kuuntelemaan ilman penseyttä. Hänen yrmeytensä lauhtui
vähitellen, eikä kärsimättömyys palannut ennalleen sittenkään, kun
rovasti sananvalossa osoitti hänelle sormellaan, että hänen oli
naitettava tyttärensä saksalle. Otsa vetäytyi vain huolekkaihin, ei
tuimiin kurttuihin.
-- Hengellinen isä, tuumi ukko alakuloisena, vihdoin suunvuoroa
saatuaan, -- enimmän minua arveluttaa se, etten tunne koko miestä
vähintäkään. Olen nähnyt hänet jonkun kerran kekkaloimassa, mutta en
tiedä mitään enempää.
-- Minä olen kuullut hänestä ja hänen vanhemmistaan syrjäisiltäkin.
-- Keneltä?
Rovasti mainitsi hänen armonsa piispan ja kirkkoherra Ernvastuksen ja
lisäsi:
-- Voitte muuten uskoa, kun vakuutan, että minusta hän on kunnon
nuori mies.
-- Hohoi, huokasi vanhus. -- Elämäni toivo ja valo on ollut siitä
päivin, kun hirmusurma vei rakkaan Kerttuni ja ainoan poikani, että
näkisin tyttäreni, silmäteräni, onnellisena elävän sen nuorukaisen
kanssa, jonka pyhä äiti niin ihmeellisellä tavalla minulle antoi
poikani sijaan. Onko minun nyt tästäkin ainoasta lohdutuksestani
luovuttava?
-- Synnillistä, huomautti rovasti vakavasti, sinun on ajatella
ainoastaan itseäsi. Tyttäresi onni sen rinnalla, jota hän rakastaa,
on lopulta itsellesikin iloksi ja siunaukseksi koituva.
-- Mutta rakastaako hän sitten kestiä? kysäisi ukko topakasti. Ja
samalla hänen silmissään näkyi valoisa vilahdus, ikäänkuin niihin
olisi viimeinen toivonsäde pilkahtanut.
-- Niin, kysykäämme häneltä!
-- Kuules, Anni, riensi ukko kysymään kärkkäästi ja hätiköiden,
ikäänkuin olisi seissut tulisilla hiilillä. -- Tahdotko sinä ottaa
kasvintoverisi vai tuon kirotun saksan?
Anni seisoi tuskallisin ilmein lattiaan katsoen.
-- Annahan kun minä kysyn, määräsi rovasti. Anni, Konradus mestarin
tytär, tahdotko puolisoksesi tämän Hamunduksen, isäsi kasvatin?
Anni vilkaisi arasti Anuun ja loi silmänsä maahan.
-- Vai tahdotko Lyder Clippiatorin, lyypekkiläisen kestin?
Anni hypelöi punastellen esiliinaansa.
-- Vastaa nyt, tahdotko heistä jommankumman!
-- Tahtoisinhan minä, virkkoi Anni ujosti.
-- Anunko? ehätti isäukko kysymään.
Anni katsoi häneen katuvasti ja rukoillen.
-- Lyderinkö? kysyi rovasti.
-- Niin.
Pieni sana tuli vain kuin kuiskaten hänen huuliltaan, ja samalla
näyttivät huulet vaalenevan. Mutta heti kohta lehahti heleä puna
hänen poskilleen.
Anu oli koko ajan seissut madonnatekeleensä ääressä, väliin ollen
ryhtyvinään vuolemaan, mutta taasen unehtuen kuuntelemaan. Mikä
hänelle nyt lienee tullut, mutta hän ei näyttänyt voivan kauemmin
olla huoneessa. Hän tökkäsi vuolupuukkonsa madonnan kylkeen ja meni
pihalle kalpein kasvoin.
Anni nyyhkytti nähdessään hänen menevän niin raskain askelin.
Konradus mestari seisoi tuokion kuin ampujaisen saaneena... tuokion
vain. Sitten kääkersi hän tavattoman kiireissään veistoksensa ääreen
ja tarttui kirveeseensä. Mutta hän veisti puusta vain yhden ainoan
pilkkeen. Sitten heitti hän kirveensä lattialle ja seisoi rovastin
edessä allapäin, ikäänkuin odottaen, mitä nyt oli tuleva.
-- Konradus mestari, puhui rovasti entistään paljon lauhkeammin,
-- en muista tavanneeni toista avioparia, josta öisin nähnyt
ja kuullut niin pelkkää hyvää ja ilahuttavaa kuin sinusta ja
manallemenneestä vaimostasi. Varmaankin se sopu ja rakkaus, joka
elämäänne kaunisti, oli teille siunattu sentähden, että sitä hellää
kuiskausta, jonka pyhä neitsyt herättää niiden sydämissä, jotka
taivahinen isä on toisilleen määrännyt, liittoanne solmitessanne
kuulleet ja noudattaneet olitte. Valaiskoon hän sydäntäsi nyt, että
lapsellesikin, sallimalla hänen kuulla sydämensä kuiskausta, saman
onnellisen elämän soisit ja valmistaisit.
Nyt vasta leveäpää rovasti oli tavannut oikean sävelen. Vanha
mestari, itse Konradus ukon häkkyrä, nyyhkytti! Ja silloin hän oli
voitettu.
-- Ottakoon Anni sitten hänet! puuskahti ukko. -- Ota hänet! virkkoi
hän viihdyttäen vetistelevälle tyttärelleen.
-- Siis ei muuta kuin häitä valmistamaan! sanoi rovasti myhäillen ja
lähtevän näköisenä.
Mutta se ajatus sai vielä ukon punomaan päätään.
-- Ne kumminkin on lykättävä tältä talvelta, ärähti hän.
-- Miksi? Eiköhän asia ole paras järjestää pikimiten, kun nuori mies
kerran on tänne talvehtunut. Hänestä epäilemättä olisi teille hyvää
apua.
Tämä viimeinen tuuma näytti ukon mielestä tuovan kestin aivan liian
lähelle.
-- Ainakaan toistaiseksi, sanotaan nyt vaikka tuonne kevään
korville, ei asiassa ryhdytä mihinkään sen enempään, sanoi hän niin
päättävästi, että rovastista näytti turhalta yrittääkään ukkoa
järkyttää.
-- Kuten tahdotte, vastasi hän.
-- Ja sillävälin saavat he tavata toisiaan korkeintaan kerran
viikossa täällä näkyvissäni.
-- Ah, virkkoi rovasti -- muistin aikaan. Lyder kesti on saanut
muutaman tilauksen, ja eikö hän voisi työskennellä täällä teidän
työpajassanne?
-- Ei, vastasi Konradus ukko tuimasti.
-- No, jollei sovi... Herran haltuun sitten!
Anu palasi kohta rovastin mentyä. Anniin heitti hän niin surullisen
katseen, että tyttö purskahti uuteen itkun puuskaan. Konradus ukko
osoitti Anulle katsein ja elein niin suurta hellyyttä, ettei hän
koskaan ennen ollut kasvatilleen sellaista osoittanut. Tyttärensä
ukko näytti aivan unhottaneen itkuineen päivineen. --
Lyder kesti oli niin levottomalla jännityksellä odottanut rovastin
palaamista vierailultaan, ettei ollut voinut mennä majapaikkaansa,
vaan oli palannut Kirkkoturulle kävelemään ja odottelemaan. Henricus
herran palattua menivät he yhdessä tämän asuntoon, ja kestin kasvot
olivat yhtenä ainoana kysymysmerkkinä.
-- Ukko suostui.
-- Ah!
-- Mutta häitä ei hän suostu viettämään ennen kevättä.
-- Ah!
Mitä kaikkea yksi pikkuinen "ah" voikaan ilmaista! Se helähti
ensin kuin taivaan hopeakello, sitten kumahti tukehtuneena kuin
umpeenluodusta haudasta.
-- Kenties jo kevättalvella, lievensi rovasti.
Ei tämäkään näyttänyt Lyder kestiä paljon lohduttavan.
-- Ja nyt luulen, että on paras lähteä Taivassaloon kuoriaidaketta
laittamaan.
-- Oh!
-- Työssä parhaiten kuluu talvikin.
-- Eikös hänen työpajassaan...
-- Ei. Niin, ettei ole muuta keinoa, virkkoi leveäpää rovasti
päättävästi.
Lyder kestin lähdettyä tuli Henricus rovasti ajatelleeksi, että hän
oli tavallaan mennyt pappissanallaan takaukseen suosikistaan, ja se
häntä näin jälkeenpäin alkoi hieman arveluttaa.
... Hänhän oikeastaan tiesi niin vähän koko miehestä, eikä se
vähäkään ollut erittäin suosittelevaa. Juttu voi, jos se päättyisi
jollakin tavoin hullusti, alentaa piispan silmissä hänen arvoaan,
olla haitaksi hänen pappisuralleen... kenties laimentaisi
virkaveljien kannatusta piispanvaalissakin. Ukon visapäälle kenties
tuli sanotuksi liikoja... mutta eihän se tulle muiden tietoon! Oli
kuitenkin hyvä saada selvyyttä itse asiaan.
Hänen mieleensä muistui rääveliläinen Herman Hamer, ja hän lähetti
nuorta saksaa noutamaan.
Herman saksa tiesi yhtä ja toista, tiesipä vähän aina isoisästä
alkaen. Hän oli ollut kilpiseppä ja suuri noita ja puoskari, usein
yökaudet temppuillut pajassaan. Kaamein mielin oli Herman kuullut
lapsena tarinoita hänestä, ja mikä virolainen tai lättiläinen hän
kuului olleen kansallisuudeltaanko.
Johannes Clippiatorin oli Herman nähnytkin poikasena ollessaan.
Saksalaistunut nuori mies oli omin päin opetellut puukuvia ja
koristeita vuolemaan. Mutta huonoiksi niitä moitittiin, ja naituaan
oli hän suuressa köyhyydessä. Lopulta oli lähtenyt lipettiin, mitä
lie pillojaan paennut, ja vaimonsa oli jättänyt kerjäämään pikku
poikansa keralla. Muutamien vuosien kuluttua oli muuan Räävelin
porvari yhyttänyt miehen Lyypekissä. Siitä tiedon saatuaan lähti
vaimo jälkeen... eikä Herman saksa tiennyt sen enempää.
Hämäriksi jäivät Henricus herralle perheen myöhemmät vaiheet.
Lyypekkiläisiä kestejäkin saattoi tulla vasta keväällä, ja kotisaksat
olivat enimmäkseen Räävelistä ja Danzigista kotoisin. Vihdoin
muisti hän perheen, joka taisi olla Lyypekistä, ja hän oli perheen
rippi-isäkin. Hän lähti sinne ja kysäisi ohimennen Clippiatoreista.
Kyllä Lyypekissä oli ollut senniminen kuvanvuolija, ja oli hänellä
muutamia oppilaita ja sällejäkin työssä. Pojan oli saksa myös nähnyt
mieheksi varttumaisillaan, ja oli poika jo silloin liikuskellut
pyhimyskuvien kaupoilla. Saksa oli muuttanut tänne jo kymmenisen
vuotta sitten eikä tiennyt perheestä enemmän hyvää kuin pahaakaan.
Henricus herra rauhoittui. Nähtävästi olivat nuhteetonta väkeä,
koskei heistä tietty sen erikoisempaa.