Koroisten piispanhovissa istui Hemming herra varhaisena aamuhetkenä
pienoisen avatun pergamenttikäärön ääressä. Se sisälsi muutamia
pyhän Franciscuksen parhaimpia kirjoitelmia ja rukouksia, jotka
viehättivät häntä enemmän kuin tuskin mitkään muut pyhien miesten
kirjoista. Näistä yksinkertaisista sanoista huokui lämmittävää valoa
kuin kotiliedestä, pulppusi tuoreutta kuin nurmikon lähteestä.
Hemming herra ei ajatellutkaan pyrkiä samoihin ajatustuloksiin
kuin vähempi veli oli tullut, hänestä vain oli nuorruttavaa vaipua
tähän hartaaseen mielialaan, josta tunsi melkein kuulevansa lapsen
jokellusta hyvälle isälle ja äidille.
Hänet keskeytti Amos, vanha palvelija, joka tuli kertomaan, että
yöllä oli satanut lunta, ja kysymään, tahtoiko hänen armonsa ajaa
reellä kaupunkiin.
Tietysti hänen armonsa tahtoi, ja uutisesta oli hän iloinen kuin
lapsi. Sillä valkoinen ensi lumi valmisti hänelle aina ihanan
juhlahetken, jolloin palautuivat mieleen monet armaat ajatukset
nuoruuden päiviltä. Ja istuessaan siinä vahakynttiläinsä valossa
hän ikäänkuin tunsi lehahtavan ympärilleen ja poveensa raikkaan
lumivalkeuden, johon samalla hengähti suloinen huokaus pyhän neitsyen
suusta, hänen, joka oli valkoisempi lunta, _nix nive candidior_.
Sillä välin oli piispan henkipalvelija vienyt voudille viestin,
että hänen armonsa tahtoi ajaa reellä, ja vouti oli nostattanut
aika hälinän kartanossa, jossa oli täydellinen taloutensa
keittiöstä ja leipomatuvasta aina talliin ja karjanavettaan saakka,
vaikka lukemattomat piispantilukset peltoineen, niittyineen
olivat arentilaisten hoidossa ja samoin etäisemmät lohivedet ja
metsästysmaat. Kartanossa oli väkeä erikseen kaikkia ajateltavia
tehtäviä varten, olipa erityiset kotikalastajat, metsämiehet ja
seppäkin. Piispalla oli myös oma kotikappalaisensa, niin isännän kuin
palvelusväenkin rippi-isä, vanha isä Juhannus; olipa nelisenkymmentä
asemiestäkin, jotka asuivat kivisessä tornirakennuksessa
piispanlinnan itäpäässä, vaikkei Hemming herraa juuri miellyttänyt
liikuskella aseväen ympäröimänä, kuten oli ollut tapana hänen
sotaisemmilla edeltäjillään.
Pian oli tallirenki monien muiden palvelijain avustamana täyttänyt
armollisen herransa toiveen, pian oli päärakennuksen korkeain
porrasten edessä laitareki taljoineen ja turkispeitteineen, pian
solakka salkokin aisoissa välkkyvin valjain. Aamuhämärän vaietessa
istui kuski ja odotti kuskipukilla jutellen piharenkien kanssa, jotka
lakaisivat pihalle soreita käymäteitä. Ja tuskin oli vielä aamuhämy
ehtinyt hälvetä tuntumattomiin, kun piispa tuli turkeissaan ja hänet
käärittiin turkispeitteihin.
Koroisten piispanhovi linnoituksineen sijaitsi korkealla,
jyrkkärantaisella niemekkeellä suuren Auran ja pienen Välijoen
haaranteessa. Päärakennus kohosi tämän vanhan Turunkoron lounaisella
kärjellä, Aura virtaili eteläpuolella aivan seinän vieritse,
jättäen sillä puolen tilaa vain muutamille suurille ritvakoivuille
äkkijyrkällä partaalla, jonka alla joenuoma oli uurtautunut monien
sylien syvyiseksi, ja jyrkkä penger oli sillä puolen luontaisena
vallituksena joeltapäin tulevia vihollisia vastaan. Päärakennuksen
pohjoispuolella oli kapeahko piha, jonka ulkorajana oli Välijoki,
virtaillen sekin syvällä uomassaan; mutta aivan siinä, missä pieni
Välijoki yhtyi suureen Auraan, oli kivikkokynnys, jonka yli pikku
joki virtaili matalana helposti ylipäästävänä koskena, ja sen
kohdalle oli kaitaa pihaa kaventamaan luotu ihmiskäsin koko korkea
vallitus, jonka turvin saattoi puolustautua matalan kosken yli
kahlaavia vihollisia vastaan. Kun piispa lähti korskuvan orosen
vetämänä liikkeelle päärakennuksen ja mainitun pohjoisvallin välistä,
sivuuttivat he ensin linnantornin, ajoivat sitten yli avarahkomman
pihan, jonka oikealla puolella Auran rannalla oli pienehkö puutarha
ja vasemmalla Vähäjoen pengermällä joitakin ulkorakennuksia. Mutta
edessäpäin oli niemen tyvellä korkea maavalli, tornimaiset korokkeet
molemmissa päissään, ja sen takana syvä vallihauta, joka aikoinaan
oli ollut veden täyttämä ja eroittanut piispanlinnan saareksi.
He ajoivat vallihaudan yli sillasta, joka nykyään oli laitettu
kiintonaiseksi entisen nostosillan sijaan. Siihen näkyi vasemmalta
Santtamarian kirkko ja oikealta Auran takaa pyhän Kaarinan kirkko,
joiden kellot sunnuntaisin soivat kilvan piispanlinnan kahden puolen.
Loitompaa edestäpäin näkyi jokivarresta Vanhalinna, joka valkenevassa
aamussa ylentelihe korkealla kalliokukkulallaan, mihin se aikoinaan
oli rakennettu etuvarustukseksi, peloikkeeksi, etteivät pakanalliset
hämäläiset uskaltaisi piispanistuinta lähestyäkään. Mutta aivan
vallihaudan varressa aukeni avarahko kenttä, muinoinen kauppaturu,
jolle suuren Heikinmessun aikaan monet pitkämatkalaiset tahtoivat
vieläkin vanhan tavan mukaan tuppautua markkinoita pitämään, vaikka
kaupankäynti olikin täällä ankarasti kielletty uuden Turun eduksi.
He ajoivat halki turun ja sitten sillasta yli Marianjoen, joksi
Välijokea oli kirkon mukaan alettu nimetä, ja oronen teikaroi
hiljaista karkelojuoksua kohden kaupunkia. Iloikseen katseli isä
Hemming tienvarsilla vilisevää nuorta lunta, joka oli pehmoista kuin
villa ja turkeista katsellen tuntui yhtä lämpimältäkin. Suloista oli
siinä, suuren isä Gregoriuksen kanssa, vaipua runollisiin mietteihin.
... Taivaihin, kirkkaihin taivaihin Jumalan luo kohoaa saarnamies
hurskaassa mietiskelyssä, ja sieltä hän varistelee valkoiset
villavaipat sieluja verhoamaan ja lämmittämään. Synti tosin
saattaa kylmentää sydämen, jäähdyttää rakkauden, mutta _dat nivem
sicut lanam_, hyvä isä tekee lumen lämpimäksi kuin villa, jos
hänen armonaurinkonsa ajallisen elämän talvessa säteilee sieluun.
Sellainen lämmittävä villavaippa, taivaan lammasturkki, on pyhä
kirkko sieluille kylmässä pohjolassa... Etelässä ovat taivaan
ihmeet toisenlaiset, saattaa keskellä kesähellettä sataa lunta
niin ihmeellisellä tavalla, ettei muuta kuin vedä viiva maahan
luminietoksen ääripiirteitä myöten, niin saat kauniin kirkon
pohjapiirroksen...
Kaunomielisen vanhuksen vertauskuvat olivat pikemmin vaistomaisesti
tunnettuja kuin selvästi ja loogillisesti ajateltuja; ne olivat
joutohetken mielijohtumia, eivätkä saarnamiehen ajatuksia kaduilla
ja turuilla julistettavaksi. Mutta sitä herkemmin niihin hukkui,
sitä säälittävämmältä tuntui nousta reestä virkatehtäviin, kun
pysähdyttiin kapitulitalon eteen. --
Iltapäivällä, kun virkatoimista alkoi päästä väljemmälle ja
piispa jäi tuomiorovastin kanssa kahden, otti Henricus herra noin
vain huvittavana juttuna puheeksi, että Lyder kesti oli korviaan
myöten rakastunut Konradus mestarin tyttäreen. Tyttö kuulema oli
taipuvainen, mutta ukko teki jyrkän pystyn.
-- No, minkäpäs sille...
-- Sääli kunnon poikaa!
-- Näyttäköön sitten kuntonsa Konradus mestarille...
-- Niin, jollei ukon ynseys ole vain rajatonta heimovihaa!
-- Voihan pohjalla olla sitäkin.
-- Mutta onhan päätöntä yksistään sentähden... olisihan laadullaan,
jos kaksi taiteilijasukua yhtyisi yli meren. Se voisi suuresti
edistää kirkkotaidetta täällä.
-- Mitenkäpä se...
-- Clippiatorien liike saisi täällä kotoista pohjaa, voisivatpa
pian siirtää tänne koko liikkeensäkin, siksi paljon heillä siellä
kotirannoillaan taitaa olla kilpailijoita --
-- Ja etevämpiä!
-- Meillä täällä sitä vastoin...
-- On jo saksoja kylliksi ennestään, naurahti Hemming herra.
Henricus herra otti vähän itseensä, mutta ei ollut niinä
miehinäänkään.
-- Epäilemättä vasta silloin, kun sellainen varakas, suuri liike
olisi täällä omassa maassa, alkaisi kirkkojemme taidetarve tulla
tyydytetyksi. Mitäs Konradus ukko ehtii ainoan apulaisensa keralla!
Piispa vilkastui kylmäkiskoisuudestaan.
-- Ai -- varakkuudesta puhuen -- johtuupa mieleeni, mitä Kirkkonummen
vanha kirkkoherra Ernvastus kertoi, kun muutama päivä sitten kävi
täällä pyhissä valmistautuakseen menemään isän luo. Kysyin häneltä,
eivätkö ne halua kuvia tai muita puunleikkauksia kirkkoonsa,
kun täällä on juuri asiamies. Nimen kuultuaan ukko tokaisi,
etteivätkös Clippiatorit tee ylen "puisia" kuvia. "Tunnetteko sitten
liikkeen?" kysäisin. Silloin hän kertoi, että Kirkkonummella oli
viitisenkolmatta vuotta sitten liikuskellut kuvankauppias Räävelistä,
Johannes Clippiator nimeltään. Mies ei ollut saanut kaupaksi kuviaan
ja oli joutunut kiipeliin. Oli rukoillut Ernvastus herralta rahoja
lainaksi, ja hän oli antanutkin markan, kun kuvasaksa oli jättänyt
pantiksi pyhän Olavin kuvan ja itse asettanut sen kirkkoonkin.
Mutta annahan olla, kotvan kuluttua tuli mies kivenkovaan vaatimaan
kuvaansa takaisin.
-- Mutta ei suinkaan nyt markalla pyhimyskuvaa --!
-- Riippuu kuvan laadusta! Ja kuvahan oli muuten markan panttina...
huomautti piispa terävästi.
-- Eihän ole mikään ihme, jollei ota paljon rahoja mukaan, kun lähtee
myymään --
-- No, eipä ei. Mutta Hannus Clippiator oli vaatinut takaisin
panttiaan maksamatta lainaansa. Kun sitä ei annettu, nosti hän
sellaisen metakan, että hänet lopulta täytyi ajaa miesvoimin
tiehensä. Jotenkuten päästyään takaisin Rääveliin, oli hän siellä
nostattanut arvoisan raadin vaatimaan takaisin Olaviaan, mutta
raadille kirjoitettiin miehen metelistä ja markanlainasta eikä
luvattu kuvaa ilman takaisin. Siihen asia raukesi, Clippiator ei
tullut kuunaan kuvaansa lunastamaan.
-- Mutta Johannes Clippiator oli Räävelistä, Lyder Clippiator on
Lyypekistä! Clippiator on tietenkin samanlainen ammattinimi kuin
Pictor meidän mestarillamme, ja se saattaa olla useammillakin.
-- Sitä minäkin sanoin, mutta vanha Ernvastus herra oli saanut
järkkymättömäsi päähänsä, että tämä kuvasaksa on hänen velallisensa
poika. Eikä se ole mahdotonta; sillä muutaman vuoden kuluttua
selkkauksen jälkeen Kirkkonummella olivat espoolaiset aikoneet tilata
samalta kuvasaksalta jonkin pikku tekeleen, mutta mestari olikin jo
lähtenyt Räävelistä teille tietymättömille... jostakin hämärästä
syystä, mitä Ernvastus herra ei muistanut...
-- Ja vaikkapa olisikin tämä hänen poikansa, niin eikös tapauksesta
kuulunut olevan viisikolmatta vuotta; siinä ajassa ehtii edistyä ja
vaurastua.
-- No, niin ehtii, ehtii kyllä, tuumi piispa.
-- Eikä tietenkään köyhyydenkään tarvitse häntä välttämättä estää
naimasta mestarin tytärtä.
-- Ei, jos ukko suostuu! Se on heidän keskeinen asiansa.
-- Minusta olisi ukkoa neuvottava kristilliseen rakkauteen niin
muukalaisia kuin heimolaisiakin kohtaan.
Miksei, senhän aina voi tehdä, tuumi piispa. Mutta itse asiaan nähden
on syytä olla varovainen.
Samassa saapui Lyder kesti liukeasti kumarrellen.
-- Olen puhunut asiasta hänen armolleenkin, virkahti rovasti hänelle
salavihkaa.
-- Ja hän...?
-- Kaikki hyvin.
Lyder kestillä oli hänen armolleen muutakin asiaa. Hurskain ja
imartelevin sanoin pyysi hän piispalle lahjoittaa madonnan, jonka oli
tuonut mukanaan.
Piispa kiitti, toivotti lahjan koituvan antajalleen siunaukseksi ja
lupasi toimittaa sen johonkin hiippakuntansa maalaiskirkkoon, mihin
seurakunta ei jaksanut sellaista kustantaa.
Mutta sitten Lyder kesti siirtyi toiseen hieman pulmallisempaan
asiaan.
-- Teidän armonne, alotti hän, -- lähtiessäni en luonnollisesti
aavistanut, että talvi tapaa näin aikaisin ja salpaa minut tänne
kevääseen. Olin varautunut vain lyhyelle matkalle, ja nyt en oikein
tiedä... katsoin sopivimmin voivani teidän armollenne mainita
pulani...
-- Onko rahoista kysymys?
-- Niin, pikku lainasta... jos...
-- Kuinka suuresta?
-- Vaikkapa viitisenkymmentä markkaa...
-- Ohoh! virkahti piispa ylen toimessaan.
-- Arvattavasti tulee erikoisia menojakin, jos kerran teidän
armonne...
Henricus herra iski varoittavasti silmää.
-- Tuota... jos teidän armonne suvaitsee olla niin suosiollinen...
-- Tuleepa mieleeni, virkahti piispa... onko isänne ennen asunut
Räävelissä?
Kesti oli kuin puusta pudonnut. Mutta hän putosi kuin kissa
käpälilleen. Kylmällä keveydellä virkahti hän ikäänkuin ohi mennen:
-- Kyllä hän on ollut... mutta muuttanut Lyypekkiin jo alun
kolmattakymmentä vuotta sitten, minun vielä pienenä ollessani...
-- Sitten hän on aikoinaan sieltäkäsin liikkunut hiippakunnassani
kuvien kaupalla. Miksi hän muutti Lyypekkiin?
-- Sitä en tiedä niin tarkoin... ensimäinen muistoni elämässäni on,
että äitini voi pahoin merimatkalla... merikipeänä oli tietenkin.
Mutta isä lienee ollut opin teillä Kölnissä ja siltä tieltä jäänyt
Lyypekkiin...
Piispa nyökäytti vain päätänsä ja tuumi sitten:
-- Mitä pulaanne tulee, johtuu mieleeni apukeino. Taivassalon
kirkonvanhin Mielivalta, Särkilahden isäntä, kysyi minulta taannoin,
enkö tietäisi miestä, joka laittaisi heille lehteriaidakkeen.
Sikäläisellä kirkkoherralla on tapana sunnuntaisin tulkita
evankeliumia seurakuntalaisilleen, ja tätä toimitusta juhlistaakseen
hän haluaisi kirkkoon kuorilehterin.
-- Ah, samoin kuin kotikaupunkini ihanassa Mariankirkossa! huudahti
Lyder kesti.
-- Niin. Kerroin kerran Taivassalon kirkkoherralle, että sellaisia on
saksalasten kirkoissa, ja nyt haluavat ne laittaa lehterin, tietenkin
samalla tavoin kuorin etuosan poikki. Heillä vain ei ole ketään, joka
laittaisi taideleikkauksin koristellun aidakkeen lehterin eteen.
-- Onko se kaukana?
-- Jäitse lienee kuutisen, seitsemisen peninkulmaa.
-- Oh, eikö aidaketta voisi laittaa täällä? kysäisi Lyder kesti
kauhuissaan.
-- Tulisihan hankalaksi kuletus, ja vaikeaa on ruveta laittamaan
työpajaa kaluineen niin vähän tähden; Särkilahdessa lienee melkein
kaikki mitä tarvitaan.
Lyder kestin mieli näytti aivan kulkevan kulossa.
-- Niin, muuta keinoa en tiedä, virkahti piispa ja teki eleen, joka
ilmaisi puhuttelun päättyneen.
Pää painuksissa teki kesti lähtöä, ja tuomiorovasti lähti mukaan.
Hän tahtoi heti koettaa, eikö hänkään pystyisi ukon karrikkaa
taivuttamaan.
Napaturunkadun päässä he erosivat, sillä rovasti tahtoi suorittaa
puhemiestehtävänsä ilman sulhasta.
-- Pää pystyyn vaan! sanoi hän rohkaisevasti, nuorelle ystävälleen.
-- Toivottavasti tästä pian tulee kihlajaiset ja häät!
-- Mutta kuinka voin aivan ilman rahoja... virkahti sulhanen samalla
kertaa toivehikkaana ja surkeissaan.
-- Voinhan vaikka minäkin auttaa kihlojen hankinnassa, kun kerran
niin pitkälle päästään.
-- Kihlathan minulla jo olisikin, mutta aina sitä sulhasmies...
-- No, tottapahan katsotaan!
-- Ja sitten kauas salolle...
-- Hehe, pois morsiamensa mailtakin! nauroi leveäpää. Kenties
voisitte Konradus mestarin kanssa työskennellä yhdessä. No, näkemiin!
Henricus rovasti poikkesi Napaturunkadulle ja Lyder kesti kiersi
kirkkotarhan itäpäitse Helye Kuterin taloa kohden.