Seuraavana päivänä veisteli Anu suurta koivuntyveä päästäkseen
lähemmäksi sen sisällä piilevää madonnaa. Sillä piispa oli tilannut
uuden sellaisen Santtamarian omaan kirkkoon, joka oli Räntämäellä,
Koroisten piispanlinnan vieressä.
Veistellessään Anu piti Annia tarkoin silmällä ja oli kuin tulisilla
hiilillä, milloin Anni vain pistäytyi ulkosalle.
Konradus ukko viimeisteli hiki hatussa ristiinnaulittuaan, joka ei
enää häntä oikein vetänyt puoleensa. Ruttovuoden jälkeen olivat juuri
ristinkiesukset parhaiten tyydyttäneet hänen luomistarvettaan; hän
oli tuntenut kirvelevää nautintoa viiltäessään monivuotiset murheensa
syntiuhrin tuskanvääristykseen. Mutta murheet olivat viidessätoista
vuodessa ehtineet kauhtua, ja muukalaisen kilpailijan ilmestyminen
maille oli karhakassa ukossa herättänyt uutta luomisintoa, halua
ryhtyä jälleen ylevämpiin tehtäviin kuin ristiteurasten muovailuun.
Piispa oli nyt tilannut pyhän Sigfridin alttarille tuomiokirkkoon
nimi pyhimyksen kuvan, ja Konradus ukko piti kiirettä joutuakseen
siihen työhön käsiksi. Ja hänen veitsensä oli vähällä vetää
ristinkiesuksen kasvot hymyyn, niin hyvälle tuulelle tuli ukko
ajatellessaan paimentansa ja piispaansa, johon eilisiltana oli
jälleen saanut syytä mielistyä.
... Oli se mukava ukko, oli jo! Panee kuvaniekat istumaan ja istuu
itse väliin, ottaa aivan kuin lintu poikasensa siipiensä suojaan.
Siinä juttelee, mitä nyt olisi tehtävä, ja kertoo pyhien tarujen ja
hymnien luontehikkaimpia ja kauneimpia piirteitä pyhimyksestä, joka
on kuvattava, maalaa itse kuvankin sanoilla, niin että sen näkee
ilmielävänä edessään, ettei muuta kuin ota pölkky ja veistele liiat
puut pois kuvan ympäriltä! Ei se ole mikään kuiva, virallinen tilaus
sellainen, silloin tekijä tietää, millaista tilaaja haluaa, ja saa
oppia iäkseen!
... Toista maata olivat muut tilaajat, sanoivat vain pyhimyksen
nimen, ja jollet patruunaa tunne ennestään, saat juosta kumartelemaan
tämän jos toisenkin piispanläänin pappeja ja munkkeja ja utelemaan.
Visbyssä oli munkkeja käytetty työpajassa ruokapalkoillaan
juttelemassa oppilaille legendoja, ja sitä tietä kai kestikin oli
korusanansa oppinut. Hemming herralta kuuli kaiken ilmaiseksi monin
puolin paremmin; sehän on itse käynyt katsomassakin maanpiirin
parhaat kuvat ja kauneimmat kirkot!
... Eikä se pakina aina rajoitu sillä kertaa tilattuun kuvaan!
Puhuu monista muistakin kuvista edeltäpäin, kylvää siemenen
mieleen hautumaan, oraan idättää viittaamaan eteenpäin ja intoa
virittämään... ja hyvähän sen on puhua, jolla on kuvia ja tuumia
pää täynnään! Nytkin jutteli Erik ja Olavi kuninkaiden kuvista,
jotka saisi tehdä niin pian kuin kerkiää, luultavasti joihinkin
maankirkkoihin. Ja sitten alkaa puhua pyhästä Henrikistä, miten
hän olisi meille Erik kuningasta läheisempikin, miten olisi Suomen
omasta apostolista ruvettava kuvia vuolemaan, laitettava marttyyrin
muistomerkki jokaiseen kirkkoon. Siitä tuumii, tuumii, arvelee,
että se olisi kuvattava piispallisessa juhlapuvussaan polkemassa
jalkojensa alle Lallia, surmaajaansa... sillä hän se iäisyydessä
voittaja on, samoin kuin pyhä Yrjänä voitti lohikäärmeen, jota
ratsullaan polettamassa tai jalkoihinsa tallaamassa hänet kuvataan...
Kyllä vainen virittivät työintoa tällaiset uudet näköalat, joiden
näki aukenevan edessään. Ja työssä kului pian päivä illoilleen.
Pimeän tullen näytti Anni valkeaa, mutta aikaisin kuten tavallisesti
laittoi hän iltaisen pöytään.
Anu oli havaitsevinaan, ettei hänen käyntinsä ollut niin sulavan
heiskahteleva kuin muulloin. Hänessä oli jotakin levotonta, pälyvää.
Hänen tuotuaan ruuat pöytään istuutui isäukko heti niiden ääreen.
Anni oli jotakin puuhailevinaan ovensuussa, sieppasi sitten
salavihkaan suuren villahuivin ja pujahti pihalle.
Anu otti kauhtanansa ja lakkinsa rientääkseen jälkeen.
-- Mihin nyt? ärähti ukko pöydästä.
-- Pistäydyn vain vähän...
Hän pujahti pihalle eikä enää nähnyt, miten ukko karmakasti kavahti
pystyyn ja sieppasi lakkinsa ja kauhtanansa hänkin, äristen, kuinka
kurittomiksi nuoret kävivät... lähtivät yön selkään, sanomatta edes
mihin menivät...
Anu ehti kadulle parahiksi näkemään, miten Anni Kirkkoturulle
päästyään pyörähti vasemmalle Yrjänäntalon aidannurkkauksen suojaan.
Hän riensi samaa tietä ohi talon, jonka Henrik lehtori oli kymmenisen
vuotta sitten testamentannut pyhän Yrjänän alttarille. Kirkkotarhan
kaakkoispäästä riensi hän kautta kiukeroisten, koukeroisten katujen
juoksujalkaa Suurturun yläpäähän raatihuoneen luo. Kivipuotien
välistä kurkisteli hän pitkin turua alas jokirantaan ja älysikin pian
miehen taivastelevan kuutamossa lauttauspaikan korvalla. Kohta näki
hän Kirkkokadulta tulevan torille Annin villahuivi hartioillaan, ja
Lyder kesti lehahti häntä vastaan kuin yökkö valkoiseen vaatteeseen.
Pari lähti Luostarijokikatua Katinhäntään päin. Anu pujahti
Luostarivälikadulle, joka muutamain talojen takana, luostarin pitkän
kaalimaan päässä, yhtyi edelliseen katuun. Hän ehti parahiksi katujen
risteyksen lähelle näkemään, miten kesti oli suojelevasti kietonut
Annin kainaloonsa... ja Anni käveli vain eikä ollut tietääkseenkään.
Anu hiipi heidän jälestään luostarin muurin varjossa. Turhaan hän
varoi, sillä ei kuutamopari lainkaan vilkunut jälelleen. Mutta ei
tullut niin tehneeksi Anukaan... eikä huomannut, että hänen jälestään
tuli kirkkaassa kuutamossa keskellä katua musta varjo, joka väliin
ketterästi käpsytteli eteenpäin, väliin pysähtyi odottamaan, ettei
tulisi liian lähelle.
Täällä luostarin pitkän kasvitarhan kohdalla ei joenpuolella katua
ollut enää asuntoja, olihan vain porvarien, enimmäkseen kotisaksojen,
varastoaittoja laitureineen jokiäyräällä. Luostaritarhan
sivuutettuaan tuli lempivä pari aivan autioon Katinhäntään,
Samppavuoren ja joen väliselle kapealle rantaäyrämälle. Kun rantama
jälleen alkoi levetä ja loitompaa tuli Sotalaiskylä ja linna
näkyviin, poikkesivat he joenrannalta vasempaan, ja Anu näki miten
kesti veti Annia kainalossaan ja toimitti kiihkeästi jotakin huitoen
vapaalla vasemmalla kädellään. He menivät vuorenkainaloon istumaan,
ja Anu hiipi vuoren vierrettä läheisen kallion könkämän suojaan,
mihin saattoi selvään kuulla puheen, kestin kiihkonkiehtovat sanat.
-- Niin, että siellä vasta tiedät mitä elämä on! Mitä teillä on
täällä? Tuomiokirkkonnekaan, maan ylpeys muka, ei ole mitään
edes kaupunginporttiemme rinnalla, puhumattakaan Mariankirkosta
häikäisevine suippokaarisine holviverkkoineen ja kierrepylväineen! Ja
talonne sitten... piispantalonne ja raatihuoneennekaan tuskin vetävät
vertoja millekään lyypekkiläiselle talolle... isäni talo on muhkeampi
kuin linnapahasenne kolminkertaisine torneineen. Ja siinä saisit
aina asua piikasten palvelemana! Puvuksesi saisit silkkaa silkkiä
ja samettia, joita täällä tuskin lie muilla kuin linnanrouvalla,
kullassa saisit kulista ja jalokivissä välkkyä ihanista kutreistasi
aina sormiesi päihin ja silkkihelmojesi liepeihin! Tahdothan tulla?
Sano, että tahdot!
-- Oikeinko todella? kuuli Anu puoleksi riemastuneen, puoleksi
arastelevan kysymyksen.
-- Niin totta kuin...
-- Pidätkö sinä niin... kuului jälleen ujo alku, mutta hiljeni siihen.
-- Ah, Anni! Sinua minä... sinä suloisin ja ihanin... sinua minä
rakastan, etten voi elää!
Sitten Anu kuuli vain katkonaisia, myrskyisiä sanoja, läähätystä ja
ikäänkuin painiskelua. Hän seisoi vavisten ja tunsi aivan kuin maan
vajoavan altansa.
-- ... että aivan pakahdun! Anni, sinä hurmaava -- nyt sinä olet minun
-- tästä hetkestä -- iäti -- lemmen palossa me sulamme yhteen --
sieluinemme, ruumiinemme...
Anu kuuli tosiaankin painiskelua, kiihkeää painiskelua. Ja hän kuuli
samalla kertaa hellänaran ja hädänsärkemän äänen, joka rukoili:
-- Voi, elä, Lyd... (hädissäänkään ei Anni saanut kestin nimeä
suustaan) elä, hyvä, rakas... elä... voi, eiii...
Anu tunsi maailman mustenevan silmissään. Hän ei nähnyt enää mitään,
ei kuullut mitään. -- Anni, minä tulen! huusi hän ja riensi apuun
malttamatta kunnolla kiertää vuorenkielekettäkään.
Kesti oli ykskaks pystyssä.
-- Potzblitz! Kuka...!?
Hän tempasi lyhyen kestinmiekkansa tupestaan ja oli käymäisillään
häiritsijänsä kimppuun. Mutta samassa alkoi odottamatta sataa
kepiniskuja hänen hartioihinsa ja selkäänsä. Kesti rukalla oli tuskin
aikaa vilaista uuteen hätyyttäjäänsä, Konradus ukkoon, joka seisoi
siinä kuin ilmestys, hornanpeikko kohennuskeppiään huitoen. Sillä
iskut olivat niin tuntuvat, että hän katsoi hyväksi siekailemtta
lähteä käpälämäkeen.
Mestari ja kisälli ryhtyivät hoivaamaan Annia, joka kyyrötti
nyyhkyttäen maassa saman kivilohkareen vieressä, jolla he alkuaan
olivat kestin kera istuneet.
Kesti ei ollut kauaksi paennut, ja intohimojensa hehkussa älysi hän
vaistomaisesti heti ainoan tien, joka saattoi viedä kohden maalia.
Hän läheni liukeana ja koetti ystävällisesti hymyillä.
-- Kas, mestariko se... valitan... tässä on varmaan onneton
väärinkäsitys!
-- Joudu ja tule! tiuskaisi ukko temmaten käsipuolesta tytärtään.
Kesti toimitti jälessä:
-- Koska nyt kerran salaisuutemme, Annin ja minun, on tullut ilmi,
niin tahdon heti, lykkäämättä huomiseen --
Konradus ukko tyrkkäili maasta lisävauhtia kohennuskepillä, joka oli
hänen vasemmassa kädessään, ja veti oikealla Annia mukaansa. Kesti
juoksi jälestä ja läähätti hengästyksissään.
-- Tahdon heti pyytää tyttärenne kättä... pyydän tyttärenne kättä!
huusi hän kovemmin, arvellen, ettei ukko kuullut, kun yökylmässä
routautunut loka kopisi jaloissa.
Mutta sellaista huutamista ei ukko sietänyt. Hän jätti tyttärensä ja
kimmahti kestiä vastaan kuin ammuttu nuoli.
-- Pidätkös kitasi, ryökäle! puuskahti hän. -- Tuosta saat, tuosta...
-- Elä lyö! Minähän pyydän...
-- Tuosta saat...
Ukon kohennuskeppi liikkui niin navakasti, ettei sulhasen auttanut
muuta kuin ottaa pakopötkä uudestaan.
-- Koko kaupungin herättää, ärisi ukko, tätä häpeää näkemään ja
kuulemaan... luostarissa ovat kenties jo kuulleetkin.
Hän riensi taasen tyttärensä ja kisällinsä kera jatkamaan matkaa
Katinhännästä Luostarijokikatua pitkin.
-- Jollei olisi niinkuin on... niin kyllä minä näyttäisin, kirskui
kesti hammasta purren.
Mutta nähdessään lemmittynsä loittonevan, tunsi hän yhtäkkiä
voittamatonta tarvetta tehdä uuden lähestymisen mahdolliseksi.
-- Tulen huomenna, huusi hän, tulen huomenna luoksenne, kun tyynnytte!
Hän jäi katsomaan menijäin jälkeen, ja sappi nousi kihisten hänen
päähänsä. Ei häntä selkäsauna sapettanut... hän ei edes itsekseenkään
tunnustanut mitään sellaista saaneensa... vaan se, että kehtasivat
noin paeta muka voittosaaliinsa keralla... ja mikäs oli pelko
paetessa... kun tiesivät olevansa ylivoimaiset!
... Mutta ukko, ärrinpurri... äh, hänellä varmaankin oli vielä
ilkeyttä pitää häntä jonakin viettelijänä... ei tietenkään uskonut
hänen kosintansakaan vilpittömyyteen... Oh, moinen rajaton
hävyttömyys ja typeryys pani ihan pakahtumaan! Kohdella kunniallista
hansankestiä kuin mitäkin juoksukoiraa! Luuli kai nolaavansa, mutta
huomenna, heti huomenna saa hävetä epäilyksiään! Niin, huomenna on
kosittava kaikkien muotojen mukaan! Se on loistava ensi askel...
hurmaava askel -- kostoon!
Se ajatus aivan lämmitti sydäntä... siten täytyi haihtua kaikkien
epäilysten. Vaikka koko kaupunki olisi luullut hänellä olevan vaimon
ja liudan lapsia kotonaan, täytyi kosinnan haihduttaa sekin epäilys!
Ja kun lisäksi ajatteli sitä lemmenhurmaa, joka oli seuraava,
kenenkään estelemättä, uskoi hän itsekin tulleensa tänne melkein
vain sulhasiksi. Olihan hän intohimonsa palossa vilpittömällä
välittömyydellä ladellut Annillekin vakuutuksiaan. Lemmenhurmaa
ajatellessa lopullinen päämääräkin, kosto, häipyi näkymättömiin,
häipyi pimentoon kaikki, mikä oli edessä ja takana... Hän mietti vain
intohimoisella kireydellä, miten saisi ukon varmimmin vakuutetuksi
vilpittömyydestään. Ja kuta kireämmin hän mietti, sitä lämpimämpänä
tunsi hän itsekin poskillaan totuudensankarin hehkun, ja sitä
lujemmaksi kiteytyi hänen päätöksensä kosia pikimittäin.
Tulisen päättävin askelin alkoi hän astua luostaritarhan aito vartta
ja sen päähän päästyään huippaili oikoisinta Luostarivälikatua
kauppaturun yläpäähän, Helye Kuterin taloon.
Suoraa päätä meni hän majaisäntänsä puheille.
-- Pyydän teitä, toimitti hän hengästyksissään, -- että tulette
huomenna kanssani...
-- No, mihin nyt?
-- Sulhasiksi!
-- Oh! puuskahti rehevä porvari aivan ällistyksissään. -- Mihin
sitten?
-- Konradus mestarille...
Hyvinvoipa porvari näytti ensin nolostuvan, mutta sitten pääsi
häneltä leveä nauru.
-- Hehe, joko tyttö pani pään pyörälle?
-- Olin juuri hänen kanssaan puheikkain, kaikki on selvää siltä
puolen. Lupasin huomenna mennä isän puheille.
-- Oh, virkahti saksa jälleen ällistyneenä, kun kuuli jo niin
pitkälle totta tehdyn. -- Että ihanko...?
-- Asia on ehdottomasti päätetty!
-- Mutta maltahan nyt mieltäsi! Pian voi tulla joku lyypekkiläinen
laiva ja pääset kotikaupunkisi tyttöjä kosimaan.
Lyder kesti vavahti, ja hänen mieleensä näkyi ykskaks muistuneen
jotakin, joka vääristytti suupielet alaspäin ja sai posket tuokioksi
kalpenemaan. Mutta, aivan kuin tätä toista ahdistavaa ajatusta
karkoittaakseen, kiirehti hän selittämään:
-- En minä... en voi vielä lähteä mitenkään! Sillä olenhan antanut
sanani Konradus mestarille... mestarin tyttärelle, tarkoitan, ja
kunnian miehenä...
-- Pyh! virkahti vilpitön saksa.
Lyderin ajatukset pyörähtivät heti vakuuttavampaan selitykseen.
-- Sitä paitsi on tilausten keräyskin maaseurakunnista vielä kesken.
Ja se työ on satoisaa... kun vain näytän piispan suosituksen,
tarttuvat heti onkeen, jos suinkin tilaisuutta...
-- Niin, Hemming herra on koko piispanläänissään herättänyt suurta
auliutta kirkkojen kaunistukseen, tuumi kotisaksa.
-- Siltä näyttää, yhtyi kesti, ja heti kosimassa käytyämme lähden
tilausten keruuta jatkamaan.
-- Ah, siitäpä muistan asian! Ensi torstaina, siis viikkokauden
perästä, kun taloni vihdoin alkaa olla oikein valmis, on aikomukseni
pitää pienet ripiäiset, joihin tulee useita varakkaimpia meikäläisiä
porvareita perheineen. Elä mene ennen maille, pyydän mukaan
pitoihini. Pidä silloin silmäsi auki ja esiinny eduksesi... kyllähän
osaat! Silloin näet upeampiakin neitoja kuin tuo suomalaisnypykkä.
-- Ei, hän on verraton!
-- -- Typötyhjää väkeä vielä, pahainen hökkeli vain ja sekin piispan
tiluksilla.
-- Vaikkei olisi rihmankiertämää, niin huomenna menen, ja tahdottehan
tulla mukaan?
-- Tuumi nyt edes muutamia päiviä!
-- Ei, huomenna!
Samassa kuului kova rusahdus Helye Kuterin uuden talon puisesta
yläkerrasta.
-- Mikä se oli? kysäisi kesti.
-- Mitä kummaa tosiaan! ihmetteli isäntäkin. Rusahti aivan kuin
talvipakkasella! Onko siellä niin kylmä? kysäisi hän ulkoa tulleelta.
-- Kylmä on, maa jäässä, näytti rantamilta olevan jäänriitteessä
jokikin.
-- Sittenhän voi pian jäätyä saaristomerikin!
-- Meri?
-- Niin, eivätkä lyypekkiläiset laivat enää Turkuun pääsekään.
Lyder kesti vaipui tuokioksi mietteihin.
-- Jäätyykö täällä meri tosiaankin, niin etteivät laivat pääse? kysyi
hän melkein ilohelähtävällä äänellä.
-- Saaristo jäätyy joka talvi, väliin aikaisinkin.
-- No, sitten täytyy tänne talvehtua, virkahti Lyder kesti kevyesti
huoahtaen.
Näki selvään, että se oli hänelle mieleinen vahinko. Mutta mitä
avarammat tanhut täten aukenivat hänen valoisille toiveilleen, niin
yhä sitäkin polttavammaksi kävi tarve kohottaa arvoaan ja saavuttaa
Konradus ukon luottamus.
Ja kun oikein kovalle pani, niin suostuihan Helye saksa huomenna
lähtemään majakestinsä puhemieheksi, vaikkakin hän yhä hymähteli
tämän lemmenpuuskalle.
Koko illan ja puolen yötäkin kuunteli Lyder kesti toivehikkaalla
jännityksellä pakkasen rusahtelemista talon yläkerrassa ja
mietiskeli, että vaikkei meri jäätyisikään ja hänen kotikaupunkinsa
aluksia leirailisi Aurajoen suulla, niinkuin hopeaseppiä
parveilee kauniilla säällä veden pinnalla, niin oli hänen kaikin
mokomin varottava heihin yhtymästä. Kohta kosintaretken jälkeen
päätti hän huomenna lähteä saloseurakuntia kiertämään, tulla
ensi viikon torstaina vaanimaan, etteihän vain lyypekkiläisiä
laivoja ollut mailla, ja vasta sitten näyttäytyä Helye Kuterin
talonlämmittäjäisissä.
X
Kirnin kirnin, kopsin kopsin, routaisia sorkkateitä, kinttuteitä
eteenpäin!
Jäätää korvaa, jäätää nenää, palelee sormea ja varvasta. Aatos
sentään sulana elää aivoja kihelmöiden.
... Maa mokomakin, jossa jäätyy kaikki, jäässä ihmisetkin! Ukon
karilas vasta mokomakin, totta vie kuin jäätynyt puu, tuo rosohonka
tuossa tien varrella!
... Tuulta, viimaa hänelle toinen ihminen on! Helye porvaria sentään
miessä kohteli, ei uskaltanut ihan katsoa yli olkansa... mutta
häntä, vieraan maan kestiä, ei ole näkevinäänkään! Karjottaa kuin
kosintatiellä pahin liika olisi sulhanen!
... Puhu hänelle sitten, pökkelölle! Saat tarjoilla kihlojasi,
joihin olet pannut matkavarasi miltei viimeiseen witteniin: katsoo
kuin pelkäisi niiden polttavan, vaikka tytön tekee mieli... saa
puhemies selittää, mikä kunnia hänelle tehdään, mikä onni on tarjolla
hänen tyttärelleen: se hänestä on vain "_senkin_ onni ja kunnia"...
saat luvata, että hänetkin raahaat tyttärensä mukana kultaiseen
Lyypekkiin: "Huutia, junge!" saat vain äkäisen ärähdyksen vastaan...
saat sitoutua myymään kaiken kotikaupungissasi, siirtymään tänne
kuunnellaksesi susien ulvontaa ja karhujen mörinää talvipakkasessa,
tulemaan tänne hiluinesi, kaluinesi: se ei muka häntä liikuta. Eikä
liikutakaan... ei taivuta keloa rosohonkaa mikään!
... Tänne sitten kuka muuttaisi, maahan, joka on jäätyneille
lumiukoille omiaan! Tällainen tulenpalava pakkanen jo ennen
joulua! Saat juosta lämmittelemään jokaiseen talopahaiseen
tienpolanteen varressa, jollet ole arvannut varautua kaiken maailman
lammasnahkoihin! Ja jollet lämmittelemään... saat juosta jokaiseen
hökkeliin, jos ainoatakaan sellaista on peninkulmien taipaleella,
kysymään tietä osataksesi kirkolta kirkolle! Sillä kirkolleko täällä
olisi viemässä muita kuin kinttupolkuja, kun pelkät sorkkatiet,
kaviotiet vievät kaupunkiinkin. Sanovat Maunu liehakkonsa säätäneen,
että on laitettava Turusta maantie itään ja käräjätie Satakuntaan,
mutta heiltäkö, jäätyneiltä lumiukoilta, siitä tolkkua tulisi! Eivät
saa edes siltaa joen yli, vaikka juttua jauhavat, hirsilautalla vain
kulkevat... ja kivenheiton päässä kaupungista saat mennä tölliin
utelemaan, mitä kinttupolkua sinne pääsee...
... Ja tällainen kirottu tulipalopakkanen! Porottaa viikkokauden
yhteen väkeen, jäätää järvet, martaa mannut, ja missä lumipilvetkin
viipynevät! Tietysti meren sisäsaaristo on jo sekin jäätynyt ja on
pakko jäädä tänne paleltumaan. Mutta palelsi mitä palelsi... hän
tahtoi jäädä tänne ja voittaa! Voittaa ukon karilaan... aikanaan
varmaankin tilaisuus ilmestyy, ja silloin on tartuttava sitä
kaulukseen!
Kirnin kirnin, kopsin kopsin, sorkkatietä yli Aningaisten mäen ja
läpi kylän, jäätä poikki joen lauttauspaikan kohdalta. Siinä oikeni
edessä pitkä ja kapea Suurturu puotiriveineen, ja turun yläpäässä oli
Helye Kuterin talo. Suloista oli astua pakkasesta kotilieden ääreen.
--
Helye saksa oli jo ammoin aikoja tuottanut viinit ja oikeat
saksanoluet kekkereitään varten, ja nyt oli monet päivät öitään
myöten leivottu, paistettu ja keitetty. Lattioille oli jo levitetty
upeat matot ja hienot liinat pöydille, ja liinoilla helisi ja hohteli
hopea.
Kohta puoleltapäivin alkoivat vieraat saapua. Saapui sellaisia
suursaksoja kuin pormestari Hannus Kamen ja pohatta Hannus Kölner,
joka rikkauksillaan kerran sovitti miesmurhankin. Saapui vanha
Thorstanus Knap ja hänen poikansa, raatimies Hinzechinus Knap
nuoren vaimonsa Greta Swarten keralla, saapui myös ukko Volquinus
Swarte aumamaisen emäntälyllerönsä ja kahden naimattoman tyttärensä
keralla, sitten vielä ovela Nicolaus Zoltzak ja suorasukainen
Detmar Ludenscheid perheineen ja koko liuta vähemmän äveriäitä
saksoja. Mutta aivan pelkkää rakkautta ja auliutta säteili Helye
saksa ja hänen emäntänsä silloin, kun saliin suvaitsi astua itse
leveäpää tuomiorovasti Henricus Hartmanni juhlallisen mustissaan
ja jyrkeydellään melkein peittäen varjoonsa pienehkömmän
hurskausintoisen kanakin Jönis Vestfalin, joka viisikymmenisenäkin
toivoi vielä niittävänsä suuria voittoja elämässään. Ja kunnioituksen
kohahdus kävi kautta salin silloin, kun astui sisään itse linnanvouti
Ernst von Dotzen ritariupeudessaan ja miekka vyöllään ja ritari
Didrik Marschalk ja muutamia saksalaisia asemiehiä saattueenaan.
Vaikka oltiinkin heimolaisten kesken, olivat kuitenkin molemmat
sielunsäilyttäjät ja esivallan miekankantaja siksi eri ilmakehästä,
että porvarien kesken pyrki aluksi mieliala pysyttelemään jäykkänä.
Vasta kun päästiin käsiksi rehevään ruokapöytään, jossa viinipikarit
kimmelsivät ja oluthaarikat kuohuivat, alkoivat mielet vähitellen
liueta ja vilkastua! Ruokien ja juomien ääressä ähertäessä alkoi ilta
pimetä ja saliin tuotiin suuri joukko paksuja kynttilöitä.
Kun aterioiminen oli päättynyt ja varsinaiset kaulankastajaiset
alkoivat, vetäytyi naisväki vähitellen pitojen emännän johdattamana
toisiin huoneihin ja miesten juttelu kävi yhä äänekkäämmäksi.
Porvarit vapautuivat yhä enemmän hengen ja miekan miesten
painostuksesta ja pohtivat polttavia liikeasioitaan. Ja polttavin
oli kysymys kestien kaupasta, sillä hansakaupungit, jotka
saksalaishallituksen suosimina lähettelivät tänne entistä tukummalta
kauppamatkustajiaan, eivät olleet tyytyväiset niihin rajoituksiin,
joita oli heidän kaupallaan. He eivät tahtoneet tyytyä tekemään
vain tukkukauppaa kaupunkien porvarien kanssa, vaan tahtoivat
saada oikeuden, varsinkin messumarkkinain aikoina, kannattavampaan
vaihtokauppaan maalaisten kanssa niin etuoikeutetuissa kaupungeissa
kuin maaseudunkin markkinapaikoilla merenlahtien rannoilla.
-- Hansaliiton edut ovat meille siksi läheiset, että meidän on
saatava nämä rajoitukset poistetuksi, virkkoi Räävelin raatimiehen
Bertold Hamerin nuorin poika Herman, joka vasta toista vuotta sitten
oli muuttanut vanhempain veljiensä tieltä tänne onneaan etsimään ja
jota heimoustunne vielä sokaisi selvästi näkemästä omia etujaan.
-- Mitäpä vähittäiskauppa kesteille paljoakaan merkitsee, murahti
kokenut ukko Swarte. -- Mutta se tekisi suurta hallaa meidän
kaupallemme.
-- Oikein, yhtyi itse järkevä pormestari Hannus Kamen. -- Meille
tänne vakinaisesti asuttuneille kauppamiehille ei ainakaan olisi
etua kestien suoranaisesta liikeyhteydestä maalaisten kanssa. Ja
epäilemättä koko hansaliiton kaupalle tarjoaa varmimmat takeet se,
että täällä on vakavarainen saksalainen porvaristo, jonka puoleen
hansankestit voivat kääntyä ja joka täällä pystyy pitämään kaupan
ohjakset käsissään.
Tämä viisas puhe herätti yleistä hyväksymistä.
-- Pitäisi vain saada järjestetyksi niin, että hansakaupungit
myisivät tavaroitaan yksistään meille, tuumi ovela Zoltzak. --
Silloin luonnollisesti täytyisi maalaisten vaihtaa suolansa ja muut
saksantavaransa meiltä turkiksillaan ja muillaan, ja niin joutuisi
maalaistuotteiden kauppa ja vienti meidän käsiimme sekin.
-- Olisi ankarasti kiellettävä kaikki kauppa muilta paitsi
saksalaisilta! huudahti häikäilemätön Detmar Lüdenscheid.
Tämä ehdotus herätti hyväksyvää naurua.
-- Elkäähän naurako! myhäili itse isäntä Helye Kuter kaataen uutta
viiniä pikareihin. -- Tuuma ei ole hulluimpia. Ei sitä nyt tosin
saatane suorastaan laiksi, mutta hyvä olisi saada se ainakin
osapuilleen käytännössä toteutetuksi.
-- Kannatan kunnon isäntäämme, lausui Hannus pormestari. --
Sellainen laki, jos se valtaneuvostossa läpäisisikään, nostattaisi
varmaan myrskyn saksalaisia vastaan. Mutta hienommalla tavalla
on asian järjestäminen ajateltavissa laeillakin. Onhan laissa jo
ennestään pykälä, joka rajoittaa sellaisen kaupustelijan kauppaa,
kenellä ei ole tavaraa vähintään 20 markan edestä varastossaan
[markan nimellisarvo vastasi v. 1365 noin 8 nykyistä markkaa, mutta
todellinen arvo oli vieläkin suurempi]; kohotettakoon kynnys niin
korkealle, että se suunnilleen vastaa meidän pienimpiä pääomiamme,
ja jos joku meikäläisistäkin olisi vaarassa pudota pois laudalta,
auttaisimme lainoilla. Siitä hansaliitollekin koituisi todellista
etua, jos saisimme kaupan kokonaan käsiimme ja toisheimoiset porvarit
supistuisivat mahdollisimman vähiin.
-- Mutta heistä jäisivät jälelle varakkaimmat, haitallisimmat,
tokaisi Detmar Lüdenscheid.
-- Omien etujensa tähden on heidän pian pakko vetää yhtä köyttä
kanssamme, viiruili ovela Zoltzak.
-- Aina heidät voi asioissa kietoa!
Siitä kiepahti keskustelu pohtimaan, miten saksat saisivat haltuunsa
toisheimoisten porvarien tärkeimmän pääoman, maaomaisuuden
kaupungin ympäristöllä. Parhaana keinona pidettiin rahanlainaus
ottamalla pantiksi tiluksia. Vaikka lainaaminen korkoa vastaan
oli laissa kielletty ja vaikka lainanottajat joskus saivatkin
tiluksensa lunastetuiksi takaisin, kannatti lainaaminen hyvin, kun
panttitiluksista ja -taloista sai lainanantaja kantaa kaikki tulot
panttausajalta.
Tämä puhe ei luihua Nicolaus Zoltzakia näyttänyt miellyttävän. Hän
pelkäsi kilpailua; sillä hän oli tiluspantteja vastaan lainaamalla
jo kauan harjoittanut niin laajaa koronkiskontaa, että hänellä oli
hallussaan monet maalaistenkin pellot ja niityt Aningaisten puolella.
Keskustelu alkoi käydä yhä sekavammaksi. Huudeltiin ristiin rastiin,
niin ettei ollut helppo eroittaa kuka minkin häikäilemättömän
viisauden sanoi, eikä lopulta sitäkään mitä yleensä sanottiin. Ja
viini ja olut vuoti virtanaan tehden hälinän yhä suuremmaksi ja
tolkuttomammaksi.
Vihdoin lähti linnanvouti seuralaisineen; ainoastaan nuori ritari
Didrik Marschalk ei vielä hennonut erota porvarien viinistä. Ernst
herran esimerkkiä seurasivat muutamat porvaritkin ja etsivät
naisväkensä kotimatkalle. Jotkut huolekkaat perheenemännät
vuorostaan ottivat tästä opikseen ja tulivat ukoilleen kuiskuttamaan
poislähdöstä, veipä joku rakkaan puolisonsa puoleksi taluttaen,
puoleksi laahaten käsikynkässään. Niin harveni seura harvenemistaan,
lopulta jäi pitoja jatkamaan etupäässä nuoria ja naimattomia,
mutta jäivätpä molemmat iäkkäät hengelliset isätkin, jäi myös itse
pormestari Hannus Kamen, jonka emäntä ei ollut mukana.
Nyt kävi elämä entistään vapaammaksi ja tuttavallisemmaksi.
Liikeviisaus unhotettiin ja pidettiin iloa yksistään.
Mutta keskellä ilonpitoa tuli isäntä kiinnittäneeksi huomionsa Lyder
kestiin, jonka illan kuluessa oli aivan unhottanut, sillä miekkonen
oli istuskellut niin hiljaa, ikäänkuin piillen yksikseen.
-- Katsokaas, huusi hän, -- siinä on minulla vaivainen syntinen, joka
panee kynttilänsä vakan alle! Saanko esittää: jumalanäidin isä Lyder
Clippiator!
Nauraen käännyttiin nuoreen kestiin. Mutta rääveliläinen Herman Hamer
tiirotti häneen muistellen.
-- Isänne taitaa olla rääveliläinen? virkahti hän.
-- Lyypekkiläinen! vastasi isäntä majakestinsä puolesta.
Herman saksa näytti tahtovan kysellä enemmän, mutta isäntä hämmensi
hänet.
-- Noljottaa kuin nolla, vaikka luulin hänen nostavan illan ilon
ylimmilleen.
-- Hän kai vierastaa, sopersi muuan nuori mies naureskellen.
-- Ei tainnut edes katsella täkäläisiä neitosiakaan, naureskeli
pormestari.
-- Swarten pulskia tyttäriä! lisäsi nuori mies.
-- Hän on jo liimassa ennestään, huomautti isäntä.
-- Oho! Kuka hänet on pyydystänyt?
-- Ammattihenki vetää puoleensa. Konradus Pictorin tytär hänellä on
tähtäimessään.
-- Oh! kuului pettymyksen huokauksena kautta seuran.
-- Hammunduksen madonna! huomautti tuomiorovasti kankein kielin,
sillä hänkin oli Anun neitsytkuvista vainunnut nuoren taideniekan
sydämensalaisuuden.
-- Suomalaisnypykkä!
-- Ja typötyhjä!
-- Elkäähän soimatko suomalaistyttöjä! pani uskonharras Jönis
kaniikki hieman sammaltaen vastalauseensa. -- Uskollisempaa sydäntä
tuskin lie kenelläkään!
-- Niin, veli kyllä tietää... leikitteli tuomiorovasti leveästi.
Ja kaikki myhäilivät ymmärtäväisesti. Sillä koko kaupunki tiesi,
miten tyytyväinen Jönis herra oli emännöitsijäänsä, Elenaan, joka
häntä oli uskollisesti palvellut nuoruutensa päivistä lähtien.
Henricus rovasti tiesi lisäksi, että veli Jönis aikoi nyt, kun hän
vielä viisikymmenisenä teki lähtöä johonkin ulkomaan yliopistoon
tenttimään maisteriksi, saadakseen paremmat ylenemismahdollisuudet,
että hän nyt epäilysten välttämiseksi aikoi loitontaa naisväen
luotaan kunnioittavaan etäisyyteen ja tälle vanhalle uskolliselle
naissielulle lahjoittaa maatilansa Räntämäellä.
-- No tuleeko sitten häät? kysyi pormestari kääntyen Lyder kestiin.
Muidenkin katseet kääntyivät jälleen kestiin. Mutta tämä istui
nolona, ja häntä näytti koko keskustelu kiusoittavan.
-- Rukkasethan me saimme! nauroi isäntä, hänkin jo koko lailla
liehkassa.
Lyder kesti hypähti pystyyn, kun häntä näin julkisesti häväistiin.
Muitakin näytti uutinen hämmästyttävän.
-- Elä ole milläsikään, tyynnytteli isäntä. -- Ne rukkaset eivät
miestä häpäise, ne ovat itse halveksittavat.
-- Oikeinko tosiaan tyttö teki tenän? kysyi pormestari.
-- Isäukko se turnailee vastaan, selitti isäntä.
-- Ja miksi?
-- Hitto hänet tiesi, taitaa olla saksalaisvihaa vain.
Tämä näytti koko seuraa kuohuttavan.
-- Ryöstä letukka! puuskahti Didrik ritari.
-- Ja sitten lähetä aarre vartialleen takaisin! lisäsi myrkyllisesti
muuan juopunut saksa.
-- Ei sellaiseen pidä ryhtyä, muistutti pormestari.
Tuomiorovastikin näytti tuntevan siveellistä suuttumusta
heimolaisensa kärsimän loukkauksen johdosta. Mutta sitä paitsi
oli hän saanut leveän päänsä rakoon tuuman, että avioliitto
lyypekkiläisen ja turkulaisen taiteilijaperheen kesken edistäisi
tavallaan kirkon etuja ja olisi omansa tukemaan saksalaisen
kirkkotaiteen levenemistä maahan. Hän katseli tuokion syvämielisesti
ja isällisesti Lyder kestiin ja virkkoi sitten itsevarman
juhlallisella äänellä.
-- Tule huomenna luokseni piispantaloon!
-- No, nyt se veteli! huudahti Helye isäntä. Jos itsensä
tuomiorovastin saat puhemieheksesi, niin käy kai paremmin kuin meille
ensi kerralla.
Tämä oli sopiva loppu sille jutulle. Lyder kesti oli sitä kuunnellut
levottomalla jännityksellä ja olisi ilmeisesti tahtonut mieluummin
pitää koko asian salassa. Varsinkin Herman Hameriin silmäili hän
tuontuostakin arasti, ikäänkuin pelkäisi, että rääveliläinen kenties
tietää jotakin vaarallista. Mutta kun pakina päättyi onnellisesti,
oli Lyder kesti loppuillan aivan huimapäinen, riehakimman hilpeä koko
seurassa.
Seura hajosi vasta puoliyön korvilla. Molemmat hengenmiehet olivat
niin päissään, että isännän ja kestin täytyi lähteä heitä taluttamaan
kotiin. Lähtiessä pisti isäntä molempien taskuun hieman kalmusjuurta,
jota huomisaamuna oli otettava päänparannukseksi.
Oli alkanut sataa lunta, ja valkoisen vaipan verhoamia sokkeloisia
katuja veivät Helye saksa ja Lyder kesti molemmat hengenmiehet
koteihinsa.
Lyder kesti oli ehättänyt saamaan tuomiorovastin talutettavakseen.
Hän jättäytyi saatettavansa kera jälkeen ja johti puheen
lemmenjuttuunsa, mairittelevalla tavallaan taivutellen rovastia
ottamaan asian oikein omakseen.
-- Kyllä, kyllä, jokelsi leveäpää rovasti heltyneenä. -- Kyllä
puhun, ja silloin tulee sinusta vävy, Konradus mestarin vävy. Enkä
minä tahdo edes puhemiespaitaakaan, kunhan laitat kuvani, sitten...
piispan... puvussa...
Tällainen sydämellinen tuttavallisuus sai kestinkin niin hämilleen,
että hän oli vaiti kotvan. Ja sittenkin alkoi hän niin kaukaisittain
kierroksen samaan juttuun, että rovasti unhotti kokonaan
viittauksensa omaan sydämensä salaisuuteen.
Kovasti sentähden Henricus herra ihastui ja hämmästyi, kun
kesti, lupailtuaan kuun hopeat, päivän kullat, lopuksi virkkoi
profeetallisesti:
-- Ja kun kerran tulette piispaksi, joka teidän olisi pitänyt olla
jo aikoja sitten, laitan kuvanne omin käsin jokaiseen hiippakuntanne
kirkkoon! Ja ilmaiseksi, aivan ilmaiseksi!
Tuomiorovasti nauroi armollisesta tyytyväisyydestä aivan ääneensä,
niin että edelläkulkijatkin kääntyivät katsomaan, mitä he niin
hauskaa juttelivat.