Syysillan hämärissä oli hänen armonsa jälleen kutsunut Konradus
mestarin ja hänen kisällinsä puheilleen. Tällä kertaa kuului olevan
kysymys uusista tilauksista.
Anni oli jäänyt kotiin yksikseen. Hän neuloi sukkaansa pärevalossa
ja hyräili piispankoulun teineiltä kuulemaansa latinankielistä
teinihymniä, jossa pyhää Henrikkiä ylistettiin. "Ramus virens
olivarum", aloitti hän, mutta ei muistanut pitemmältä outoja sanoja.
Ja niin hyräili hän sanoitta surusointuisen juhlallista säveltä.
Mutta pian unhottui sävelkin, sukanneule unhottui sekin. Käsi väsähti
helmaan, hän viivähti tuokion unelmissaan ja ajatteli häntä, nuorta
miestä vieraissa. Kumma, ettei hän ollut näyttäytynyt moniin aikoihin.
... Rohkea hän oli, aivan liian rohkea, huimasi melkein päätä sitä
ajatellessa. Hän ei sitten huokaillut eikä haaveillut, vaan kävi
kohti! Harmitti se vähän, mutta vaikealta tuntui oikein suuttuakin...
saattaisi aivan ihastua, jollei hän ihan niin rutosti... Sillä hieno
hän oli ja kensti, niin häikäisevän vapaa eleiltään, niinkuin hänellä
ei olisi mitään ympärillään, niinkuin saattaisi kaiken kiehtoa
puoleensa! Eikä hän ollut ruma, sanatkin niin hienot ja kauniit...
Mitähän ihmettä se mahtoi tarkoittaa silloin illalla, kun puhui niin
kummallisesti... tuntui aivan kuin puhuisi hänelle... ei, sitä ei
uskaltanut uskoa... mutta sittenkin...
Hän hätkähti kuullessaan liikuntaa porstuasta.
Ovi aukeni ja sen raosta pujahti Lyder kesti sisään, salavihkaan,
mutta sitä ottavampana liukeassa uljuudessaan.
Hän oli usein liikuskellut Kirkkoturulla katsellen katua tännepäin ja
oli nähnyt molempain kuvanvuolijain menevän.
-- Isä ei ole kotona, selitti Anni.
-- Sepä ikävää! Mihin he...?
-- Piispan luo menivät.
-- Ah, viipyvätkö he kauankin?
-- Väliin kauemminkin.
Anni oli noussut vierasta tervehtimään. Kun hän aikoi istuutua
takaisin jakkaralleen, pidätti kesti hänet ylen ihastunein katsein.
-- Elähän vielä! Suo minun soreuttasi ihailla! Ah, kasvosi... ja
kaulasi... (pitkä, ihaileva silmäys, joka puhuvana liukui päälaesta
varpaankärkeen)... mutta vartalosi vasta... kuinka _hän_ on voinut
kuvata sen (halveksivan pilkallinen silmäys Anun madonnaan)
_tuollaisena_ tynkänä!
-- Mutta itsehän te taannoin...
-- Sinua, neitsyt, ylistin!
Anni hykerteli hämmennyksissään. Nyt oli hän saanut varmuuden!
-- Mutta ei tuo (Annin hihahamosta silmäillen) sinua oikein pue,
ei päästä sulouttasi näkyviin. Tahdotkos, niin piirrän sinulle
puvunkuosin, joka ei kätke kauneuttasi?
-- Kyllä, jos vain isä antaa luvan.
-- Luvan?
-- Niin, koreilla erilaisilla puvuilla kuin muut tytöt, ja ostaa
kankaan.
-- Minä ostan, parasta flanderilaista!
-- Ei, ei, vastasi Anni hämillään ja ylpeyden vivahduksella.
-- Miksei?
-- Ei sallisi isäkään.
-- Kenties kerran...
Anni vilkaisi häneen iloisen uteliaasti, ikäänkuin odottaen jatkoa.
Mutta Lyder kesti tähysteli jälleen hänen vartaloaan ja virkahti
sitten yhtäkkiä omituisen iskevällä, mutta samalla viattoman
luontevalla äänensävyllä:
-- Anni, ota pois tuo puku!
-- Kuinka?
Anni ei tosiaankaan uskonut kuulleensa oikein.
-- Niin, että näkisin soreutesi ja sulosi!
Sanat tulivat niin hellävaroen ja hyväillen.
-- Mutta... mitä varten?
-- Etkö ymmärrä, Anni? Vartalosi verraton ihanuus on kuin luotu
madonnalle! Tahdon sinusta saada kuvan sieluuni, ja sen mallin mukaan
sitten valmistetaan tuhansia kuvia kaikkeen maailmaan!
-- Mutta eihän madonnaa kuvata... alasti!
Viimeinen sana tuli vain ujona kuiskauksena.
-- Ei, mutta täytyyhän tuntea vartalon muodot ja kaarrokset
voidakseen niitä kuvata luontehikkaassa soreudessaan puettunakin. Ja
tuon pukusi verhosta ei näy vartesi kauneus ensinkään! Anni, teet
suuren palveluksen taiteelle, jumalanäidille itselleen, lainaamalla
hänelle suloutesi! Olisi suuri synti, jos kieltäytyisit!
-- Mutta eihän se sovi, virkkoi Anni hätäännyksissään.
-- Oh, joutavaa lapsellisuutta!
-- Näyttävätkö teillä sitten? kysyi Anni hämmentyneenä.
-- Oh, kauneimmat ritarien tyttäretkin pitäisivät kunnianaan, jos
saisivat lahjoittaa kauneutensa pyhälle neitsyelle!
Lyder kestin täytyi naurahtaa ajatellessaan, ettei hän
kotikaupungissaan uskaltaisi tällaista ehdottaa palvelustytöllekään.
Ja olihan heillä ainoina malleinaan vanhat kölniläiset käsityötaidon
tusinatuotteet, joita oli helpoin jäljitellä.
-- Isä ja Anukin voivat tulla kotiin, virkkoi Anni ujosti epäröiden.
-- Pannaan ovi salpaan!
Ja Lyder kesti toteutti heti tuumansa.
-- En minä sentään, hykersi Anni punastellen epätoivoissaan.
-- Elä nyt joutavia! Kuules, täytyyhän minun nähdä vartalosi ennenkun
voin piirtää puvun kuosinkaan.
-- Enhän voi ottaa pukuja vierailta --
-- Ainakin sitten -- häihimme!
Anni oli lysähtää istualleen huikaisevasta riemusta.
-- Pian nyt... pian... ennenkun...
Anni alkoi arastellen ja epäröiden aukoa solkiaan ja hakasiaan. Kun ne
olivat auki, jäi hän allasilmin seisomaan paikoilleen.
Kesti veti värisevin käsin hihahamosen olkapäiltä, ja se putosi
jalkoihin. Anni seisoi siinä valkopaitasillaan ja näytti olevan maan
alle vajoamaisillaan.
-- Pois tuokin!
-- Voi, ei, ei...
-- Anni, rakas...!
-- Ei, voi, ei...
-- Jumalanäidin tähden!
Annia alkoi vavisuttaa. Yhtäkkiä hän yhdellä ponnahduksella
selkeentyi hämmennyksestään, sieppasi maasta hihahamosensa ja
vetäsi sen ylleen. Kesti riensi sitä estämään, mutta epätoivon
ponnistuksella riuhtaisihe hän irti, pani hameensa hakasiin ja vyönsä
solkeen.
-- Ovi pitää avata! Jos tulevat, niin...
Ja hän riensi avaamaan salvan.
Intohimosta vavisten oli Lyder kesti odottanut hekumallista näkyä.
Mutta kun se katosi ennenkun oli oikein ilmestynytkään, sytytti
intohimo hänet ilmivalkeaan ja kiehtoi kaikki vaistot ja viimeisenkin
järjenhitusen vain tuntosarvikseen rynnätessään epätoivon
ponnistukseen. Annin palattua heittäytyi hän hänen jalkoihinsa ja
puuskahteli tulenhehkuvin äänin:
-- Ah, sinä ihana, sinä pyhä, sinä... sinä...! Suo minun vain
suudella jalkapohjiasi, kenkiesi kärkiä! Tallaa minut jalkoihisi!
Anni kumartui rukoilemaan ja raahaamaan hassuttelevaa ihailijaansa
pystyyn. Ja kesti vaikeni tuokioksi, miettien, eikö hänen kenties
ollut jo aika korjata palvontansa hedelmät ja vetää voittosaaliinsa
syliinsä.
Silloin aukeni ovi ja Anu astui tupaan. Häntä oli niin vaivannut
levottomuus piispantalossa ja Anni oli niin pyörinyt hänen
mielessään, että hän sopivana hetkenä oli jättänyt ukot kahden
juttelemaan.
Ällistyi hän ensin nähdessään lattialla vuolulastuissa ryömivän
kestin. Mutta kun kesti kompuroi pystyyn unhotten kaikki kauneuden
vaatimukset ja sitten pyllistyi ottamaan lattialta saksanlakkiaan ja
oli hämmennyksissään kompastumaisillaan nenälleen, ei hän malttanut
olla purskahtamatta nauruun.
Lyder kesti teki Anulle jotakin kumarruksen tapaista ja loi
mahdollisimman luontevan katseen molempiin, mutta tunsi sittenkin
aseman toivottoman kiusalliseksi. Hän meni toverillisen
auliisti jättelemään Annia hyvästi ja kuiskutti hänelle. Anu
oli siitä kuulevinaan jotakin sellaista kuin "... kauppatorille
lauttarantaan..." Ja muistamatta edes kopistella lattialta
tarttuneita vuolulastuja housujensa polvista luikki kesti tiehensä.
Anni seisoi tuokion hämillään. Mutta sitten istuutui hän uuninkylkeen
päretulen luo, otti sukanneuleensa ja koetti näyttää siltä kuin ei
häntä liikuttaisi mikään.
Anu näytti jättäneen kuvanvuolijan ammatin ja muuttuneen itse
joksikin pyhimyskuvaksi. Niin kauan hän seisoi hievahtamatta
paikoillaan, väliin vilaisten Anniin silmänurkastaan, väliin miettien
allapäin.
-- Anni! tuli vihdoin hänen suustaan, hiljaa ja värähtäen.
Anni vilkaisi häneen kohottamatta päätään.
-- Anni, kuule, hyvä, rakas... ethän sinä...
Anni hytkähteli levotonna.
-- Kuule, ethän sinä rakasta häntä --
-- Mitäs sitten, virkahti Anni.
Anu huokasi, niin että Annin sydämeen teki aivan kipeää.
-- Anu, virkkoi hän, tuleeko isä pian?
Äänensävy sanoi aivan toista, viihdytteli kuin sisar veljeään.
-- Kyllä kai hän...
-- Minun pitää sitten laittaa iltaista.
Ja hän pujahti porstuaan.
Hän viipyi niin kauan, että Anun mielessä heräsi sytevä pelko, joka
vivahti epäluuloon. Hän meni ikkunaluukulle ja raotti sitä hiljaa.
Pihalta ei kuulunut mitään.
Hän seisoi kauan kahdenvaiheella. Mutta vihdoin ei hän malttanut olla
hiipimättä ovelle. Hän avasi sen hiljaa.
Anni seisoi porstuassa pihtipieleen nojaten.
-- Eikö sinulle tule siellä kylmä? kysyi Anu huolehtien.
-- Eipä tuo, tähtiä tässä katselen ja kuutamoa.
Anu meni hänen luokseen. Ylhäällä tummansinisellä taivaalla tuikkivat
säkenöivät tähdet ja naapurituvan takaa kohotti yläkuu kaarevaa
sakaraansa. Taivaan ikikirkkaat silmät hiuduttivat Anun mielen
hereään äärettömyyden kaihoon, ja hän unhotti tykkänään päivän pikku
huolet.
-- Muistatkos, virkkoi hän kaihonohuella äänellä, -- mitä isä Andreas
kerran ennusti meille tähdistä?
-- Hieman, niinkuin unennäköä.
-- Niin, pieniähän olimmekin vielä. Isä Andreas ja Henrik lehtori
olivat täällä, ja kun he puhuivat tähtienselityksestä, niin pyysimme
hengellistä isää katsomaan kohtaloamme. Hän tuli ulos tänne pihalle
ja me katselimme kaamealla kunnioituksella, kun hän pitkän aikaa
tähysteli taivaalle.
-- Minä muistan vain sen, kuinka kuu paistoi hänen kaljuun
päälakeensa, niin että aivan näytti siitä katsovan kuvaistaan...
Vihdoin alkoi hän puhua, ja ääni tuntui tulevan kuin tuulenhyminä
ylhäältä tähdistä. Mitäs minussa oli silloin kaikkien tähtien ratojen
ja kotien käsittäjää, enkä muista kaikkea sitäkään, mitä hän niistä
luki. Mutta sen muistan, että hän sanoi tähtiemme kulkevan
lähekkäin --
-- Höpsi vain, vanha, hupsu munkki!
-- Lähekkäinhän ne ovat tähän asti kulkeneetkin. Sitten sanoi hän
vielä, että oinas tulee väliin...
Portilta kuului samassa askelia, Konradus ukon käpsyttelevät askelet,
jotka nopeasti lähestyivät pihan ylitse.
Anu ja Anni pujahtivat etukynttä pirtiin. Konradus ukko tuli kohta
jälestä ja toi tullessaan pihalta kuvon räntämäkeläiseltä Mukolan
isännältä ostettuja päreitä, jotka hän levitti päreorsille kuivamaan.