Konradus mestari astui kisällinsä kera piispantalon virkahuoneeseen.
Ensimäisenä pisti ukon silmiin puusta vuoltu madonna, joka istui
jalustallaan pöydällä kynttiläin valaisemana. Nuori kisälli taasen
iski ensiksi silmänsä kuvan takalistolla seisovaan kestiin.
Lyder kesti oli nokkelasti älynnyt, missä arvossa piispa piti
Konradus kuvanvuolijaa sälleineen. Nämä näköjään olivat taideasioissa
piispan oikeana kätenä. Ja hän oli mielessään päättänyt, maksoi mitä
maksoi, voittaa heidät puolelleen.
Sitä kovemmin häntä hätkähdytti katse, jonka kiltinnäköinen nuori
mies heitti häneen. Mutta ei hän siitä nolautunut, ehätti vain ylevän
päiväpaisteisesti selittämään:
-- Aa, nuori taideniekka, olemmehan jo toisemme nähneet! Hauskaa
nähdä jälleen, sitä mieluisempaa, kun ollaan ammattiveliä! Ja
mestari itse? (Katse piispaan, joka nyökäytti päätänsä). Ilahuttavaa
tutustua, Konradus mestari!
-- Senkin ilo! murisi ukko partaansa.
Hän oli tarkastellut kuvaa kulmat tuimassa rypyssä. Ensi ajatuksena
välähti hänen päähänsä Junu lautamiehen kysymys, "mille se
nauraa", niin siron sipparasti virnallaan naikkosen huulet hänestä
olivat. Nenä ryömi vähän kyömällään, silmät olivat iloisesti
sirrallaan. Päässä oli ruunu kuin kalakuppi, hihahamonen laskeutui
kaulasta reisien väliin niin suorin poimuin kuin uurteet olisi
viivoittimella vedetty. Kupeella laskeutui hame lannetta ja reittä
vasten kiertopoimulle, jonka saattoi arvella harpilla kaarretuksi.
Käsivarret ja kaula olivat kuin sorvatut, aivan kuin sorvatut...
Konradus ukosta näytti koko kuva niin sirostellun jäykältä, niin
kaavamaisesti näperretyltä, että yksistään tämä tekele pani hänet
ajattelemaan suurta työpajaa, jossa kymmeniä kisällejä ja oppipoikia
nikkaroi ja sorvasi aivan samallaisia tehdastuotteita, sievisteltyjä
porvaristytön virnakkeita.
Ja ukon suu vetääntyi vähitellen pilkalliseen hymyyn. Hän tunsi siksi
hyvin armollisen piispan henkevän aistin, ettei pitänyt tällaista
madonnaa vaarallisena.
Piispa havaitsi hänen ilmeensä, ja hänelläkin pilkahti hymy
silmäkulmassaan.
-- Mitäs Konradus mestari pitää lyypekkiläisestä madonnasta?
-- Onhan se... narahti ukko. -- Onko se sorvattu, vai...? kysäisi hän
kestiin kääntyen.
-- Hm, nähkääs, alkoi kesti, -- uusi kölniläinen suunta pyrkii
luontoon ja todellisuuteen, ja sieltä meilläkin on mallit. --
-- Sorvipenkin todellisuutta! murahti ukko. Mitä kuvan kasvoissa
liekin luontevaa, eivät ne ainakaan ole pyhän äidin kasvot.
-- Niin, virkkoi piispa, kuvasta puuttuu se hengensävy, joka sen
jumalanäidiksi pyhittäisi. Voitte sen kuitenkin jättää tänne,
kenties haluaisivat sen ottaa johonkin kirkkoon, mihin täällä kotona
ei ehditä valmistaa, lisäsi hänen armonsa suopeasti myhäillen
suojateilleen.
Kesti puraisi alihuultaan.
-- Mitä näihin tulee, miellyttävät ne minua enemmän, jatkoi piispa
viitaten muutamiin ornamenttilistoihin ja koristemaalausnäytteihin,
jotka olivat hujanhajan pöydällä. -- Tahdon tilata teiltä
alttarikaapin, johon Konradus mestarin madonna tuomiokirkossa
sijoitetaan. Kenties sellaisia tilataan useampiakin, kun saan
aikaa kuulustella ja neuvotella; kenties tilataan myös niin useita
kuorituoleja, että voitte lähettää miehet niitä valmistamaan.
-- Nöyrin palvelijanne!
-- Jäättekö tänne kuinkakin kauaksi?
-- Laiva, jonka mukana tulin, aikoo käydä täällä vielä kerran tänä
syksynä, ja aion jäädä tänne niin kauaksi.
-- Hyvä. Voin kirjoittaa rivisen mukaanne, niin saatte käydä itse
puhuttelemassa seurakuntain pappeja.
Konradus mestari teki lähtöä kisällinsä kera.
-- Olisi suurin iloni, jos saisin käydä katsomassa työpajassanne,
virkkoi kesti mielistellen.
Konradus ukko rypisti vain tuimasti otsaansa.
-- Antaa vieraan vuorostaan nähdä meidän mestarimme töitä, välitti
piispa myhäillen.
-- Saahan hän... käyköön, missä haluaa!
Mutta kun Konradus ukko palasi Kirkkoturua ja Napaturunkatua
tupaansa, käydä kääkersi hän niin tuimaa vauhtia, että Anu tuskin
pysyi hänen kintereillään. Kesti tulla huippaili hyvän matkaa
jälkivietteessä, tuli melkein hammasta purren madonnansa kärsimän
tappion tähden.
... Senkin tuhrusmestarit! Heidät oli kukistettava, ensin voitettava
puolelleen ja sitten kukistettava. Jollei lyypekkiläinen madonna
heihin tehonnut, on heidät voitettava omillaan! Lienee kai heillä
luonaan jotakin, mitä tahansa, jota voi ylistää pilviin... se aina
tepsii, kun sen tekee hienosti ja häikäilemättä! Tietysti on se
tehtävä yksistään heidän kuullensa... häikäilemättä, mutta hienosti...
Hän huippaili saman talon pihaan, mihin näki toistenkin menevän. Hän
näki valon vilkahtavan yöhön jostakin ovesta melkein nenänsä edessä,
mutta heti oli jälleen pimeää.
Konradus mestari tuiskahti päistikkaa tupaansa; Anu tuli kynttäkantta
jälestä.
-- Laita iltaista! murahti hän tyttärelleen ja riensi Nousiaisten
madonnan luo, aikoen raahata sen nurkkaan ja kätkeä peitteihinsä.
Anni nousi heti lähtien ruokasuojaan porstuan perällä. Mutta tuvan
ovella oli hän vähällä törmätä kestiin, joka pimeässä porstuassa
haparoituaan oli vihdoin löytänyt ovenrivan edessään tuikahtaneen ja
pimenneen valon johdolla.
-- Ah! huudahti kesti ihastuneena. Ja tytön näkeminen sattui kuin
sytyttävä soihtu hänen valloitustuumiinsa. Tämä tyttö oli hänen
voittonsa seppelöivä!
Anni karahti tulipunaiseksi ja seisoi kuin puusta pudonneena
paikoillaan.
-- Mene, tyttö! kuului ärähdys tuvan perältä.
Ja Anni pujahti porstuaan.
Lyder kesti lähestyi mestaria silmiään siristellen, korviaan
höröstellen.
-- Ah, siinäkö mestarin viimeinen taideteos? Ei, elkää viekö sinne
pimentoon. Ei, ei sinne, tuodaan tänne valoon, että saa nähdä!
Hän kävi kiinni ensin Konradus ukon käsivarteen ja sitten kuvaan,
kun ukko tempasi kätensä pois. Puoliväkisin veti hän kuvan aivan
päresoihdun ääreen kiukaan luo ja kiintyi kokonaan katselemiseen --
ja näytti joutuvan yhä enemmän ihmeihinsä.
-- Mutta -- tuumi hän ikäänkuin itsekseen. -- Ah, kuka olisi uskonut!
Mikä luontevuus ja ylevyys samalla! Luonto itse, lempeä äitiys
ylennettynä taivahisen valon säteilyyn! Ei etelästä, vaan täältä
kylmästä pohjolasta on uusi aamutähti koittava! Mestari, ettekö
tahtoisi ottaa minua oppilaaksenne, halvaksi oppilaaksenne...?
Kiemurrellen kohosi hän yhä innostuneempaan ylistysvirteen;
eteläisemmän ilmanalan lapsi näytti syttyvän lopulta aivan
ilmituleen. Ja vilpittömyydessään mestari iloitsi siitä, että
muukalainenkin oli ymmärtänyt hänen taiteensa etevämmyyden.
Imarteluun ei hän ollut tottunut, kenellepä siitä olisi ollut hyötyä,
ja kestille kaikista vähimmän! Hän oli kuullut vain maalaisten
yksinkertaisia ihastussanoja ja nähnyt piispan tyytyväisenä
nyökäyttävän päätään. Nyt sai hän näin odottamatonta, alistuvaa
tunnustusta vieraalta ammattimieheltä, kilpailijaltaan. Ansaittua sen
täytyi olla... ja olihan hän huolitellen valvatellut luonnostaan,
siihen parhaansa pannut, oli aikoinaan usein iloinnut, kun oli
keksinyt milloin minkin uuden ajatusvivahduksen visbyläisen koulun
pohjalta. Kenties siitä lopulta olikin tapahtunut jotakin kuun
kuulematonta, päivän näkemätöntä!
Anu seisoi syrjässä madonnaluonnoksensa vieressä ja katseli koko ajan
mestarinsa kasvoja. Hän näki miten jo ensi sanat sulattivat ukon
äkäisen ilmeen, miten tuiman totiset kasvot lientyivät hyväntuulen
myhäilyyn, kirkastuivat itserakkaaseen irvistykseen, joka näytti
melkein rumalta. Nuori mies tunsi hädän ja kipeän tunnetta, tunsi
vaistomaisesti, että hänen kasvatusisälleen tehtiin jotakin pahaa. Ja
samalla tunsi hän kateutta vasten tahtoaankin.
Mutta silloin kesti kääntyi hänen luomukseensa.
-- Niin, siinä on oppilaani vuolema madonna, riensi ukko
ystävällisesti selittämään, ottipa vielä pihdistä päresoihdunkin,
lisäsi siihen uusia päreitä ja tuli oikein lähelle valkeaa näyttämään.
Lyder kesti aikoi nähtävästi alottaa uuden ylistysvirren. Mutta tämän
kuvan kasvot näyttivät todellakin panevan hänet tunnustelemaan ja
tarkastelemaan.
Sillävälin oli Anni viipynyt ruokasuojassa kauemmin kuin olisi
luullut hänen tarvitsevan etsiä leipää, kalakuppia ja palvattua
raavaanjalkaa tutuista paikoistaan. Varmaankin oli hän siellä
yksinäisyydessä tahtonut tyyntyä, mutta nyt tuli hän tuoden evästä
pöytään.
Lyder kestin katse käännähti häneen.
Konradus mestari suhahti tyttärelleen aivan ristiäistuulella:
-- Tuo olutta, hopeahaarikalla!
Anni sieppasi hopeavanteisen haarikan kaapista ja laski siihen
tynnyristä olutta. Kesti oli tarkastelevinaan Anun madonnaa, mutta
hänen katseensa seurasi salavihkaa Annin luonnonsulavia liikkeitä.
Yhtäkkiä hän hätkähti, vilkaisi madonnaan ja sitten tyttöön, taasen
madonnaan ja tyttöön. Hänen kasvojensa kärkäs jännitys muuttui
varmuuden ilmeeksi. Hän nyökäytti päätään, hiljaa, ajatuksissaan
vain, ja näytti kireästi miettivän.
Anni oli täyttänyt haarikan, hopeahelaisen kunniahaarikan, jota
Elavus rovastin ja Henrik lehtorin manalle mentyä oli harvoin
käytetty. Konradus ukko tarttui siihen, mutta näytti ikäänkuin
epäröivän ojentaessaan sen ensikertaiselle tuttavalleen. Lyder kesti
tarttui haarikkaan ja kulautti, irvisti ja kehui. Kehui suomalaista
vaarinkaljaa, ja ukko oli mielissään...
Anni pysähtyi ukon suuren päresoihdun loimoon kuvantarkastelua
katsomaan.
Lyder kesti loi häneen janoavan katseen. Mutta samassa välähti hänen
päässänsä ajatus... niin nerokas, että hänen kasvonsa kirkastuivat...
... Tyttö oli viehkeä, kiehtova -- ja kuvassa oli lempivän pojan
ihannoima sävelkajastus hänestä! Samat sanat sopivat molempiin,
samalla puheella saattoi valloittaa nuoren taideniekan ja hänen
suloisen mallinsa...
Ja hän alkoi puhua, madonnaan käännetyin kasvoin, ikäänkuin sitä
arvostellen, mutta Annin katsetta katsein etsien.
-- Miksi sulo sinusta säteilee! Kauneutesi verhoaa nöyryyden huntu,
ja kainous sinussa heleää puhtautta syleilee. Olet tähti, tähteä
kirkkaampi, kevätsäde, sädettä lämpimämpi! Ruusu olet, kukkien
kuningatar. Olet yksinäinen ja ainokainen, niinkuin iris, olet
vienoinen kuin satakauno, pienoinen kuin nardus, jonka tulinen
mehu niin suloinen on. Orvokki olet, airut kevään! Et kurkoitu
katseltavaksi, mutta lemusi kielii läheisyydestäsi. Ihmekö, jos itse
jumalakin sinuun mielistyy, sinut syliinsä sulkee, valitsee sinut
poikansa äidiksi ja kutsuu: "Tule!"
Anni oli kuunnellut hehkuvin poskin, arasta ujoudesta vavisten. Hän
tunsi, näki häthätää vilaistessaan kestin silmiin, että tämä puhui
ikäänkuin hänelle. Vihdoin tuntui hänestä, että kesti heti paikalla
avaa sylinsä häntä kohden, ja yhtäkkiä juoksi hän ulos häpeänpunasta
palaen.
Anu kuunteli luomustaan katsellen. Ensi kerran kuuli hän näin
ymmärrettävän taideteoksensa vienon jaloa kauneutta. Tuntui aivan
ylitysvirrestä soivan sama sävel kuin piispan puheista, pyhien
hymnien ja kirkkoisien sanoista, joilla hänen armonsa koetti
virittää oikeaa henkeä taideniekkojensa madonniin. Kuva herätti siis
samanhenkiset sanat katsojan mielessä, ja hyvin oli sen täytynyt
luonnistua. Ja madonnaansa katsellessaan Anusta melkein näytti olevan
sen ympärillä pyhimyskehä kevätpäivän säteistä.
Mutta Konradus ukko seisoi kestin takana tuimasti kiiluvin silmin.
Hän näki ja kuuli, että nuoriin valettiin makeaa myrkkyä, tunsi nyt
syväksi suuttumuksekseen, että myrkytys-yritys, vaikka varovainen,
oli tehty häntä itseäänkin vastaan. Hän aavisti, että muukalainen
tahtoi saada heidät valtaansa, tallata heidät jalkojensa alle itseään
kohottaakseen. Hänen hampaansa pureutuivat vastakkain ja käsi
puristui nyrkkiin. Jos samaa menoa olisi jatkunut, olisi hän pian
tarrannut vieraan niskaan.
Mutta Annin pujahdettua ulos päätti Lyder kesti puheensa ja kääntyi
mestariin. Hänelle oli tullut kumma kiire hyvästelemään ja lähtemään.
Kestin lähdettyä pani Konradus päresoihdun pihtiin ja vilkaisi
kahden vaiheella ruokiin, joihin hän oli aikonut käydä käsiksi heti
tultuaan ja jättää vieraansa katselemaan pitkin silmäripsin, ja
sitten ristiinnaulitun kuvaan, josta tänään ei ollut vuoltu montakaan
lastua. Lopuksi tähysti hän odottaen oveen tuimasti rypistyneiden
kulmiensa alta, temmalsi äkkiä käsivartensa jäntevään koukkuun ja
kääkersi porstuaan.
Hän kuuli kuisketta pihalta.
-- Anni!
Ei vastausta.
-- Anni, oletko siellä?
-- Tulen heti, isä!
-- Heti paikalla!
Ukko kääkersi tupaan ja Anni tuli jälestä. Ukko naulasi lävistävän
katseen tyttäreensä, mutta tämä meni sävein karitsan katsein lieden
luo ja oli siellä jotakin puuhailevinaan.
-- No, syömään! ärähti isä.
He söivät äänettöminä. Vanhuksen otsa oli synkässä, huolestuneessa
rypyssä. Molemmat nuoret näyttivät aivan kuin huumaantuneilta, mutta
Anni vältti Anun katsetta.
Anni laitti vuoteet, ja he kävivät kaikki kolme levolle. Mutta Anu
valvoi kauan nähden ruusunpunaisia kangastuksia unihaaveissaan.
Mestarinsa kuuli hän levotonna kääntelehtävän ja heittelehtävän
vuoteessaan. --
Aamulla, kohta päivän valettua, tulla huippaili Lyder kesti tupaan.
Hän koetti kaikkensa päästäkseen mestarin kera puheikkain. Mutta
Konradus ukko sattui merkillisesti aina joutumaan häneen selin ja
vuoli ja viilteli ristiinnaulittua vapahtajaa, niinkuin olisi sille
kiukuissaan.
Lyder kesti siirtyi takan luo ja alkoi leikitellen leperrellä
Annille. Mutta ukko heitti tyttäreensä niin tuiman ja vaativan
katseen, että se yökylmän tavoin sulki kukkien kuningattaren
umpuunsa...
Lyder kesti havaitsi pian parhaaksi lähteä tiehensä.