IV

Konradus mestarin tupaan astui tuttu vieras, lautamies Junu Tukka

Perniöstä. Mestari arvasi, että hän tuli perniöläisten tilaamaa pyhää

kaappineitsyttä tiedustamaan.

Lautamies siristeli silmiään tultuaan syysillan hämärästä päresoihdun

lepattavaan loimoon, toivotti hyvää iltaa ja törkki raskain askelin

sivupenkille istumaan. Siihen tuli hänelle pistämään kättä talonväki

järjestään, ensin mestari ketterin askelin, sitten kisälli ja lopuksi

tytär päresoihtu kädessään. Vieras sai jäädä siihen istumaan,

Konradus ukko meni tuvan perälle vuoleksimaan ristiinnaulittua

vapahtajaa, joka hänellä oli tekeillä, Anu sivelemään viimeistä

rusopunaa neitsytäidin huulille ja Anni heille molemmille valkeaa

näyttämään.

-- Mitäs sille lautamiehelle kuuluu? kysäisi Konradus, vuolaisten

vahvan lastun ristiuhrin korvalliselta.

-- Mitäpä sinne sydänmaille, tuumi lautamies. Viikkomarkkinoille

tulin, mutta kallista on suola ja kaikki, ja vähän saa maamies

nahoistaan ja turkiksistaan.

He, älyätkös sinäkin, Junu ukko! ärähti Konradus mestari ja unehutti

vuolaisemansa lastun ristinkiesuksen ohimoon törröttämään. -- Saksat

ne nykyään hinnat määräävät, ja ilmaiseksi he meiltä nylkevät kaiken,

tuimiltaan saamme syödä nauriimme ja ohrakakkaramme.

-- Saksatko heidät määräillevät? kysäisi lautamies ja vilkaisi suurin

silmin leikkotukkansa alta.

-- No, kukas sitten! Saksoja vilisee kaupungit täynnä kuin kirjavia

kissoja.

-- Niin, tänäänkin sanovat neljä saksanlaivaa rantautuneen kaupunkiin.

-- Harva päivä niitä tulematta on, vaikka kaupunginlaki kieltää

kestien rehkimisen täällä näin syysmyöhään.

-- Kieltääkö?

-- Syysmariaan päättyi heidän kauppalupansa.

-- No mitenkäs he sitten --?

-- Viis he Maunu liehakon laista välittävät. Hansalaisilla on

sääntönä päättää purjehduskautensa vasta martinpäivänä, ja siihen

asti he täällä äytäröivät.

-- Ettäkö hansanlait pannaan meilläkin voimaan! puuskahti lautamies

tuohtuneena.

-- Kunpa saksankissat, hyväkkäät, täällä vieraassa maassa aina

välittäisivät edes omistakaan laeistaan! Monet tulevat ja menevät

vielä Martin kantapäillä, jos meri auki rakoilee, jopa talvehtivatkin

tänne koijineen.

-- Mutta eikö esivalta --?

-- Esivalta on sekin samaa luuta ja lihaa, saksoilla on valta

kuningasruunua myöten!

-- Mutta miten ihmeellä omat herrat ovat päästäneet nyörit käsistään?

-- Nekö nyt olisivat pystyneet itseäänkään pihdissä pitämään!

Riihottomuudessaan heittelivät Maunu liehakkoa ja hänen molempia

poikiaan vuoronperään milloin valtaistuimelle, milloin vankityrmään

ja minkä minnekin, kunnes lopulta saivat itse ottaa pakopötkän koko

maasta. Palatessaan sitten toivat tämän saksakuninkaan entistä

kuningashuonetta kukistamaan.

-- Ja saivat tuoda noin vain tuontuostaan?

-- Kukas esti! Valtaherrat itse toivat, saksaporvarit ottivat

avosylin vastaan ja piispat hieroivat kauppoja voittajan kanssa.

Täällä Turun linnassa kyllä Narve herra teki pystyn. Surmansa

sai Niilo Tuurenpoika, entinen laamannimme, jonka uusi kuningas

lähetti linnaa anastamaan. Kuningas tuli itse viime syksynä,

mutta koko pakkastalven sai värjötellä, vieläpä hikoilla kesänkin

loppukorvilleen linnaa piirittäessään, vaikka saksaporvarit panivat

parastaan ja itse piispa vanhuskin taipui --

-- Piispakin!

-- Niin, suuret edut kuuluu Albrekt kuningas luvanneen kirkolle, otti

sen suojelukseensa tiluksineen päivineen, myönsi erivapaudet piispan

asemiehille, palvelijoille, kalastajille ja sepällekin --

-- Ja antoi kyytiä meille saloeläjille, jos niskuroimme kirkon

kymmenyksiä maksaessamme. Kyllä ymmärretään... onhan kuningas ottanut

piispan nahkatihunnit kantaakseenkin samalla kertaa kuin kiskoo omat

veronahkansa, kertoi Junu lautamies.

-- Niin, niin, siten on saatu maa alistumaan mahtajineen. Tässä

kesällä sai saksakuningas vihdoin linnankin haltuunsa ja lähtiessään

pisti saksalaisen Dotzenin Ernstin linnanvoudiksi. Saksoja ja

heidän kätyreitään tupataan kaikkiin tärkeimpiin virkapaikkoihin.

Piispana meillä vielä on hyvä Hemming vanhus, mutta antaahan hänen

päänsä vaipua, niin saadaan nähdä, eikö Hartmannus saksan poika,

tämä nykyinen Henricus rovasti, kapua piispanistuimelle. Sitä se

lautapää vain kärkkyy, mies pönäkkä kuin pylväs! Entinen rovasti,

Elavus vainaja, toki tuli kuvaniekankin majaan, monet illat täällä

istui, monet oluet joi ja pisti moneksi tarinaksi kirjaviisaan

Henrik lehtorin kanssa. Toisin tämä taulunaama... mutta kukapa häntä

kaivanneekaan!

Lautamies nyökytteli vain päätään.

-- Niin, että saksoilla on valta! Puhu sitten, että esivalta pitäsi

aisoissa kestejä enemmän kuin kotisaksojakaan! Lain mukaan pitää

puolet raatimiehistä olla saksalaisia, mutta nyt eivät enää tahtoisi

tyytyä siihenkään, vaatisivat molemmat ohjakset. Pian joutuu

meikäläinen kaakinpuuhun, jos heitä vastaan vähänkin tirisee!

Tämä mahdollisuus pani vanhan lautamiehen vaipumaan hiljaisiin,

synkkiin mietteihin.

Kotvan kuluttua tuumi hän aivan kuin ei muusta olisi kuunaan ollut

puhettakaan:

-- Sitä kuvaa minä -- (ja ikäänkuin nyt vasta älyten Anun

taideteoksen:) siinä taitaakin olla jumalanäiti vasta päässeenä

lestistään!

Hän nousi, astua törkki aivan luo ja katseli pää kallellaan.

-- Komea on kuva, totta vie! Tuskin uskoisi, jollei näkisi! Kyllä on

korea, on vain...

Hänen kätensä ojentui koskettamaan vaipanlaskoksia, tunnustellakseen,

oliko se todellakin oikeaa kangasta, kuten näytti.

-- Maali taitaa olla vielä tuores, arveli nuori taideniekka

aulistellen.

-- Niinkö? Ei kosketa sitten. Niinpä ei taidakaan vielä saada

sitä mukaan. No, parempi lieneekin viedä talvikelillä; eihän sitä

purilaille voi panna noin somaa ja soreaa, olallaan saisi kantaa

sulakelillä. Mutta -- mikä pulikka sillä on tuossa edessään?

-- Missä?

-- Tuossapa! sanoi lautamies tirkistäen ja osoittaen jumalanäidin

kainaloon.

Koko taiteilijaperhe purskahti nauramaan, mutta Anu joutui samalla

ylen hämmennyksiinsä.

-- Sehän on pyhä piltti, virkahti hän ujosti.

-- Niin, tietysti pyhä piltti, hökäisi ukko kovasti häveten

tuhmuuttaan. -- Olisihan minunkin, ukko pahan, pitänyt se arvata!

Ja sitten katseli hän kuvaa suu mutturassa, katseli lanteita, joille

tummanpunainen ja kultapaarteinen vaipanlieve oli kietaistu kokoon

höllille laskoksille, katseli pyhän piltin tieltä taapäin kaartuvaa

yläruumista ja vaipan alta näkyvää tummansinistä ja hopealla

tähditettyä hihahamosta, katseli lapsekkaan siroa povea, josta pyhää

pilttiä ei suinkaan näyttänyt ruokitun. Mutta varsinkin vaipui hän

herkin luonnonvaistoin tunnustelemaan neitseellisen kainoja kasvoja,

joilla oli niin ihmeen elävä ja ja sulava ilme. Lopulta ei hän nähnyt

mitään muuta kuin hymyn kuvan huulilla, hymyn, joka oli niin lämmin

ja säteilevä, mutta jonka pohjalta tuntui vieno kaihon vivahdus.

Juuri tämä surunsävy ruusuhuulten säteilevälle hymylle antoi niin

kotoisen keväthehkun, että se sattui saloukonkin sisimpään sydämeen.

Tämä pyhä hymy kiehtoi ja sulatti niin vanhan lautamiehen mielen,

että hän päätti korjata äskeisen tuhmuutensa ja osoittaa hänkin

olevansa asioista vähän perillä.

-- Mille se nauraa? kysyi hän.

-- Eihän se naura...

-- Mitäs se sitten muhoilee?

-- Pyhällä, taivahisella hymyllään --

-- Hymyllään, ehätti Konradus ukko katkaisemaan, peläten kai,

että hänen oppilaansa selitys liiaksi liitelisi siniauterissa, --

hymyllään se julistaa taivaan armoa ja autuutta syntisille ihmisille.

-- Niinpä niin, taivaan autuutta, toisti lautamies nyökytellen

päätään. -- Mutta meidän kirkon vanha jumalanäiti ei lainkaan

hymyile, sen kasvot ovat totiset kuin suuttuneen kuningattaren.

-- Heh, ne nyt ovat niitä vanhan kansan äkäisiä mummoja ne, tuumi

mestari. -- Toisenlainen laitetaan pyhä äiti nykyään, ei vanhoja

puupölkkyjä ole enää miesmuistiin veistelty meilläkään. Mutta kun

muistelen aikaa, jolloin olin opissa Visbyssä --

Konradus vanhus joutui sellaiselle ukkomaiselle muistelupäälle, että

näytti olevan tulossa vähintään peninkuuluman pituinen tarina hänen

valoisan nuoruutensa päiviltä ja ylistysvirsi vanhan, kunniakkaan

Visbyn taideaarteille, hymyileville goottilaisille madonnille ja

muille, jotka Valdemar Atterdag juutteineen oli tuhonnut nelisen,

viitisen vuotta sitten. Mutta Junu lautamies oli kuunnellessaan yhä

silmäillyt kuvaa ja teki yhtäkkiä niin hätkähtävän liikkeen, että

mestarin muistelma katkesi alkuunsa.

-- No, voi sun... sehän on (lautamies loi katseensa soihtua

pitelevään Anniin) _hän_... ilmetty Anni!

Anu seisoi säikähtyneenä, ikäänkuin itsekin olisi vasta nyt asian

oikein älynnyt, kun siitä vieras huomautti.

-- Sama tyttönen, kolmen-, neljäntoistainen!

-- Seitsemäntoistainen minä jo... selitti Anni hätäännyksissään,

ikäänkuin pelastaakseen siten ihailijansa taideteoksen.

-- Olen tuon kyllä minäkin huomannut, virkahti Konradus isä tyynesti

ja vilkaisi punastelevaan poikaan katseella, joka ilmaisi selvästi,

että kuvan kielimä salaisuus oli ollut hänelle mieleen.

-- Mutta eihän se sitten jumalanäidin kuva olekaan --

Lautamies katkaisi sanansa mietteissään ja näytti selvittelevän

pulmallista kysymystä. Hänellä oli mielessään oma piintynyt kuvansa

pyhästä äidistä, tämä hymyilevä tyttönen oli tuntunut hänestä oudolta

alunpitäen ja sehän olikin vain vanhan mestarin tytär...

-- Se on hänen pyhä neitsyensä. Minun on täällä!

Näin sanoen meni Konradus ukko tuvan nurkkaan, nosti syrjään peitteen

ja kantoi istuvan madonnan keskemmälle lattiaa.

Kuvan tummansininen, kultapaarteinen vaippa ei heiskottanut niin

huolimattomasti kuin Anun madonnan, vaan oli äidillisen huolekkaasti

vetäisty polvelle aaltoileville laskoksille. Solkivyön yläpuolella

kohosivat puvunkuppulan alla äidilliset ravinnonlähteet. Mummomaista

äitiyttä kuvastivat leveähköt posket ja täyteläs leukakin. Hymy ei

ollut ujo ja säteilevä, vaan lyhyt ylähuuli vetääntyi leppoisaan

myhäilyyn, eivätkä silmät olleet pyhällä kainoudella luodut maahan,

vaan hän loi raukeahkojen luontensa alta äidillisen lempeän katseen

kiharapäähän poikaan, joka niin avutonna istui hänen käsivarsillaan.

-- Tunnetkos tätä, lautamies? kysäisi mestari.

-- Kerttu, ilmetty Kerttu vainaja! Pyhä äiti hänen muistoaan

siunatkoon! huudahti lautamies tehden ristinmerkin.

-- Niin, kullakin on oma sydämensä pyhimys. Tämä on viimeinen

madonnani, vuolin sen jo viisitoista vuotta sitten. Tämän huulet

salli sydämeni viimeksi vetää hymyyn, ja sentähden en sitä

luovuttanut hinnasta enkä mistään. Nousiaisten kirkkoon se oli

tilattu, mutta kuoltuani vasta saavat sen noutaa.

Siinä seisoi rinnatusten kaksi madonnaa. Anun seisovan neitsytkuvan

kasvot heijastivat uinailevaa viehkeyttä, sävelsointuista suloa, ja

puupulikka hänen kainalossaan muistutti nukkea, jollaisia lapset

tekaisevat leikkikaluikseen. Lieneekö nuori taideniekka koskaan

nähnytkään pientä poikalasta, ainakaan ei hän ollut sellaista

niin hellin katsein tarkastellut kuin madonnansa mallia. Konradus

ukon äidillinen mummo, jolla oli huntu hiussuortuvillaan, taasen

kantoi käsivarrellaan päästä jalkoihin täysluomaista poikalasta. Ja

istuvan pojan pitkä paitakin syrttäytyi polvilla ja siitä alaspäin

niin luontehikkaille laskoksille. Mummossa itsessään, vaikka

vaipanlaskokset olivatkin ylen taiten ja huolellisesti vuollut, oli

jotakin koulumaista kankeutta; Anun tyttömäisen madonnan jaloista,

ihannoivalla hellyydellä muovatuista kasvoista henkäili vastaan hieno

välittömyys.

Muistoihinsa vaipunut Konradus vanhus ei näyttänyt suurin panevan

merkille kuvien eroavaisuuksia. Hän virkahti tummasävyisin äänin:

-- Niin, hymyili kerran elämä minullekin, sain minäkin luoduksi pyhän

hymyn jumalanäidin huulille. Mutta sitten --

Hänen sanansa värähtivät katketen. Hän istuutui leveälle jakkaralle

lämpimän kiukaan kylkeen ja lautamies istuutui hänen rinnalleen.

Anni pisti pärevalkean pihtiin kiukaan nurkkaan, ja molemmat nuoret

istuutuivat kiukaan loukkoon. Ja kyyryisillään istuen tuijotti vanha

mestari vuolulastuihin lattialla, aivan kuin näkisi kauhunkuvia

edessään.

V

Ja vanha Konradus mestari kertoi:

-- Olihan sitä Birgitta tietäjätär jo ennustanut, oli sanonut

maailman turhuutta ja loistoa rakastavalle Blanka kuningattarelle,

että vitsaus oli tuleva. Niin tiesi vanha Elavus rovasti piispan

kertoneen, ja kansan syntien tähden Henrik lehtorikin sanoi sen

saapuneen.

Oli ruton raivoamisesta jo kuultu kesteiltä ja laivureilta,

tiedettiin sen etelässä samoavan idästä länteen ja urkenevan

pohjoista kohti. Mutta ei osattu oikein uskoa, että se täältä kautta

palaisi itään, omille mailleen. Paljoa kärkkäämmin täällä odotettiin

Wiipurista tulevain laivojen mukana voitonviestejä idästä, sillä

Maunu kuningas oli siellä ristiretkellä Novgorodin pakanoita vastaan.

Mutta silloin saapuikin yhteinen vihollinen, musta surma, joka ei

säästänyt ristittyjä eikä pakanoita.

Kirkkaana ja lämminnä kevätpäivänä -- leikattiin muistaakseni

viisikymmentä -- kalkitsin ja maalailin parhaillaan tätä madonnaa

tuossa, missä nyt vuolen ristiinnaulittua vapahtajaa. Poikani

Laurentius, vanhuuteni toivo, vuoleksi vieressä toista madonnaa,

joka keskentekoisena vieläkin makaa tuolla nurkassa. Pari kisälliä

vuoli ja maalasi muita pyhimyskuvia. Kerttu rakkahani oli pistäytynyt

kaupungille asioilleen ja jättänyt parivuotisen Annin kehtoon

nukkumaan.

Yhtäkkiä juoksee hän kotiin hengästyksissään ja toimittaa, että nyt

se rutto on tullut. Purajan laiva oli ensi avovedellä käväissyt

Tukholmassa, oli palannut ja hinautunut rantapuotien luo. Tietysti

sen ääreen kihertyi puolet kaupungin väestä. Mutta yhtäkkiä itse

Puraja laivuri oli kaatunut laivankannelle, hehkuen kuin tulessa

ja väristen kuin avannosta nostettuja ihoon oli puhaltunut

tummanpunaisia pilkkuja, jotka pian kohosivat mustapäiksi paiseiksi.

Hätäännyksissään oli miehiä parinen käynyt käsiksi Purajaan,

aikoen kantaa hänet kotiin. Mutta tuskin olivat miehet päässeet

kantamuksineen Purajan varastoaitalta Suurturulle, kun alkoi päätä

huimata, Puraja putosi tanhuaan ja siihen miehetkin nyykistyivät,

samat pilkut ja paiseet ihossaan, sama hehku ja väristys joka

jäsenessä.

Kertun viestin kuultuani riensin katsomaan, mutta menemättä jäi

perille. Koko Suurturulla ei ollut ainoaakaan tervettä eläjää

jälellä, kaikki olivat kauhuissaan paenneet. Hirmusurman uhrit

siellä vain vaikeroivat kuolinkamppailussaan, sillä kukaan ei

uskaltanut enää käydä käsiksi korjatakseen pois kuolevaa. Mutta ei

pelko pelastanut, rutto levisi rajulla nopeudella ympäri kaupunkia,

muutamissa päivissä ilmestyi kaikkialle mustuneita ruumiita.

Saarnaveljet ensiksi ymmärsivät ruveta pelastuksesta huolta pitämään.

He rukoilivat ja katuivat koko kaupungin puolesta, ruoskivat itseään

niin, että luostarin joka komerosta kuului ruoskan viuhkinaa.

He ompelivat punaiset ristit levätteihinsä ja ristiä edellään

kantaen ja ruoskat käsissään lähtivät pitkänä kulkueena kaupunkia

kiertämään. Ja kirkonkellot soivat, ja munkkien kulkiessa polvistui

kahden puolen katuja ja kujia syntisparkoja, jotka olivat repineet

vaatteensa ja paljastaneet hartiansa ja kurottivat kätensä munkkeja

kohden rukoillen siunaavia ruoskaniskuja. Ja hikeen ja väkeen oli

saarnaveljillä työtä auttaessaan heitä katumusharjoituksissa. Ja kun

kulkue oli kaupungin kaikki kolkat kiertänyt, jatkoi se väsymättä

matkaansa maaseuduille, yhtä mittaa ruoskien itseään ja niitä, jotka

lihankuritusta rukoilivat, ja kaikkialla soivat kirkonkellot heidän

vaeltaessaan.

Hurskas piispa lähti kiireimmiten toivioretkelle etelään, pyhillä

haudoilla rukoilemaan herranpyhiä, jotka etelästä olivat jo

ilmestyskirjan hirmuiset ratsastajat karkoittaneet. Elavus herra,

joka eli vain kolmisen vuotta ruttovuoden jälkeen, saattoi usein

olvihaarikan ääressä jutella hänen armonsa retkistä ja hommista.

Lähtiessään oli Hemming herra kirjoittanut papeille ankaran

paimenkirjeen, ettei kukaan sielunsäilyttäjistä saanut poistua

seurakunnastaan ilman hänen lupaansa. Ja pyydä sitten häneltä lupa

hirmusurmaa paetaksesi, kun itse oli livistänyt etelään! Ja eikö

vain, lasketteli Elavus rovasti useampia haarikoita siemaistuaan,

lienekin hurskas isä palastanut Roomaan kohtaamaan nuoruutensa

ystävää, Birgitta tietäjätärtä, joka silloin siellä eleli! Siellä

olivat lyöneet tuumansa tukkuun, Hemming herra oli käynyt Avignonissa

lukemassa paaville pyhän Birgitan ilmestyksiä ja manauksia,

vaatimassa pyhää isää muuttamaan Roomaan, pyhän valtakunnan oikeaan

pääkaupunkiin, ettei koko ristikunta hänen kanssaan hukkuisi.

Monet papit ja ritarit silloin riensivät mitkä pitemmille, mitkä

lyhemmille vaelluksille pyhiin. Ketkä eivät ulommaksi päässeet,

tulivat Turkuun rukoilemaan pyhän Henrikin maallisten jäännösten

ääreen tai kävivät palvomassa pyhän Jaakon kirkoissa Rymättylässä ja

Rengossa tai polvistuivat pyhän ristin juureen Hattulassa.

Sillaikaa kun hurskaimmat näin lepyttivät Herran vihaa, sillaikaa

yksinkertaisimmat sulkeutuivat kammioihinsa ja koettivat tarkoin

salvata ovensa ilmestyskirjan ratsumiehiltä, ja monet nyykistyivät

siten majoihinsa teljettyjen ovien taa. Mutta pian tunkeutui

kalmanlöyhkä kaikkialle, ja silloin salvat avattiin, ja laumoittain

lähtivät ihmiset päättömään pakoon. Niin keräsimme mekin kaikki

kalleudet, mistä oli turvaa matkalla, ja läksimme nelisin pois

ruttoisesta kaupungista. Poikani kera kannoin vuorotellen

parivuotiasta Annia, äiti tuli jälestä miten paraiten taisi.

Mutta kaikkialle olivat pakolaiset levittäneet ruton mukanaan. Yötä

päivää me samosimme, ponnistelimme itsemme upiuuvuksiin; mutta missä

kylän näimmekin, ei noussut savua räppänästä, ei ollut tulta kiukaan

pesässä eikä haahlassa kattilaa tulella. Ruttoisia ruumiita oli vain

kyliin jäänyt, elävät olivat paenneet, ja monet olivat paetessaan

tielle nyykistyneet.

Laahustimme yhä eteenpäin, taipaleet pitkät kuin nälkävuodet, ja

vuorokausiin olimme tuskin mitään maistaneet. Erosimme suuremmilta

kavioteiltä metsien kinttupoluille, emme luulleet sinne ruton

osanneen. Vihdoin, aivan nääntymäisillämme, lähestyimme taasen

yksinäistä taloa, ja iloksemme näimme savunkin suitsuavan räppänästä.

Pinnistimme viimeiset voimamme sinne päästäksemme, mutta sieltäkin

voihki vastaamme kuolevan valitus. Ja kuoleva oli talon ainoa asukas.

Muut olivat paenneet, paenneet!

Yhä eteenpäin metsäpolkua! Ja ihmeellisesti äärimäinen epätoivo

virittää voimia sielläkin, missä ne ovat jo tyyten ehtyneet!

Pellon veräjälle päästyämme näimme tiellä ruumiin, mustan ruumiin,

musta kieli ulkona suusta. Ja parin kolmen sylen päässä hänestä

istui kuutisen, kaheksisen vuotias poikanen, kiharapää poikanen,

itkeä tihersi ja vaikeroi, että "äiti sanoi, etten saa tulla hänen

luoksensa". Viimeisiä henkiään haukkoessaan oli äiti varmaankin

antanut tämän varoituksen sydänkäpyselleen. Niin liikuttavaa se oli,

ettei Kerttu rakkahani hennonut jättää poikaa ruttoisen luo, vaan

houkutteli ja maanitteli tulemaan mukaan.

Muutamia kivenheittoja ehti Kerttu kulkea, poikasta puoliväkisin

kädestä taluttaen. Silloin yhtäkkiä heittää hän pojan käden irti,

näen miten hänen kasvoillaan puna läihähtää ja ne sitten vaaleiksi

valahtavat. "Polttaa!" voihkaisee hän, alkaa samassa väristä ja

tutista ja vaipuu maahan. "Rutto!" tunnen mielessäni välähtävän,

mustaksi humahtaa maailma silmissäni, lyyhistyn istualleni ja

ajattelen vain, että nyt jäivät lapsemme orvoiksi, kun rutto näin vei

meidät molemmat. Niinkuin unissani näen, miten tummanpunaiset pilkut

puhaltuvat Kertun kasvoihin ja paisuvat mustapäiksi paisepahkuloiksi,

niinkuin unissani näen, miten hän kääntelee kättään ja katsoo

mustapäitä pahkuloita, miten hän painelee niitä ja hieroskelee rikki

hätäännyksissään, mutta yhä uusia nousee. Silloin, silloin näen,

miten palvottu poikani, elämäni lupaus, ammattini toivorikas jatkaja,

kiihkeästi ryntää käsiksi äitiinsä ja nostaa häntä istualleen. Kerttu

kiemurtautui kauhuissaan hänen käsistään, mutta ennen pitkää hänkin

alkoi puristaa ohimoitaan ja nyykistyi punapilkuin ja mustin paisein.

Minut valtasi mieletön, raivoisa kauhu. Sieppasin tyttäreni, sinut,

Anni, ainokaiseni, syliini, en nähnyt mitään, en käsittänyt mitään,

en kuunnellut rakkaiden valitustakaan, tunsin vain, että täytyi

paeta, paeta. En tietenkään juoksuun päässyt, niin nääntynyt olin,

laahustin vain ja ryömin. Ja rajaton kauhuni oli kai tenhonnut

pojankin, sinut, Anund, jonka pyhä äiti lähetti minulle samana

hetkenä kuin omasta pojastani jäin, niin että sinä tulit jälestäni,

en tiedä miten. Minusta tuntui, että taivaan ihme oli lapseni

pelastanut ja minun täytyi viedä hänet niin kauas kuin voin. Niin

laahustin ja ryömin, kunnes muutamalla päivärinteellä lämmin lauloi

minut nyykälleni maahan ja nukuin.

En tiedä kuinka kauan nukuin ennenkun heräsin itkuunne, lapset.

Nälkäänne valititte surkeasti molemmat. Pyhä äiti varmaankin toi

päähäni tuuman, jätin teidät siihen rinteelle, laskeuduin keväiselle

suolle ja poimin sieltä karpaloita. Niitä puristelin suuhusi, Anni,

niitä söin itse, ja niitä näppärästi poimit suuhusi sinäkin, Anund.

Virkistynein voimin sitten läksimme harhailua jatkamaan. Päivänkehrä

kiiri lännen maille, mutta läpi yön urrin. Sinä, Anni, nukuit

sylissäni, ja sinä, Anund, marrit jälestä unisena uikutellen.

Harhailimme päiviä parisen, kolmisen, söimme vain talven alla

makeiksi paleltuneita puoloja ja karpaloita. Vihdoin löysimme

yksinäisen kylän erämaasta, kalajärven rannalta, missä ei mustasta

surmasta vielä tiettykään. Sinne jäimme, minulla oli siksi hopeaa

ja kultaakin kukkarossani, että saatoimme elää, kun lisäksi tein

työtä, mitä osasin. Siellä elimme vuosia parisen, ja pakanoita he

siellä olivat, suuren velhonsa uskoivat kalman vihatkin torjuneen

taioillaan ja loitsuillaan. Mutta musta surma kiersi kylän, kuulimme

vain sinne ruton tuhoista, kuulimme kuinka oli jäänyt autioiksi

kokonaisia kyliä ja pitäjiäkin, niin etteivät kirkonkellot vuoden

mittaan kumahdelleet, miten autioita taloja sai ottaa haltuunsa ken

halusi, mutta kukaan ei uskaltanut niistä ruveta mätäneviä ruumiita

korjaamaan.

Parin vuoden kuluttua palasimme tänne kotipihoille. Talossani oli

uusi asukas, mutta muutti hän pois, kun oli omistajattomiakin taloja

ottaa huostaansa. Puolet turkulaisista oli hirmusurma lakaissut pois,

harvoja täällä tapasi tuttujaan. Kuvanvuolijoita oli meitä ollut

kolmekin ja kaikilla oli jokunen sälli apunaan. Nyt olin minä yksin.

Ja poikani -- ja Kerttu -- en edes tiedä paikan nimeä -- mihin --

mihin he nyykistyivät. --

Näin päätti Konradus mestari kauhumuistelmansa. Ja he istuivat

kauan äänettöminä, molemmat nuoret vesissä silmin ja tyrmein

mielin, molemmat vanhukset haudansynkkinä eteensä tuijottaen.

Vanhalle lautamiehelle oli tämä kaikki tuttua, mutta oudosti ourusi

sydänalassa, kun kuuli siitä kerrottavan.

-- Sinut, Anund, virkkoi vanha mestari sitten herein mielin, -- sinut

johdatti pyhä äiti hoiviini poikani sijaan. Ja lapsia hirmusurma

yleensä säästi. En tiedä, kenen lapsia olet, mutta lahjoja sinulle on

siunattu, ja olen sinusta kasvattanut kunniakkaan ammattini jatkajan.

Suuri olisi lohtu minulle, jos näkisin teidän, lapset, käyvän

elämänne taivalta käsi kädessä, niinkuin yhdessä hirmusurmaakin

pakenimme. Valaiskoon pyhä äiti aina tietänne laupiaalla hymyllään!

Hän loi katseen nuoriin. Molemmat olivat nousseet, Anu ilokyyneleet

silmissä, Anni ahdistettuna ja hämillään.

-- Tulkaa, että siunaan!

Ja isäukko avasi sylinsä.

Mutta samassa aukeni ovi ja piispan palvelija astui tupaan.

-- Hänen armonsa kutsuu tulemaan luokseen, sanoi hän.

-- Minuako taas? kysyi Konradus mestari kummissaan.

-- Hänen armonsa sanoi, että nuorelle Hamunduksellekin voisi olla

opettavaa, jos tulisi mukaan.

-- Mitä nyt sitten?

-- Sinne tulee joku lyypekkiläinen kesti kuviaan näyttelemään ja

kaupittelemaan.

Konradus ukko seisoi aivan kuin tyrmistyneenä.

-- Olisi kai jouduttava, sillä piispa lähtee kohta Koroisiin, lisäsi

palvelija.

-- Täytynee tulla sitten, murahti vanha mestari.

Mutta vanhalle lautamiehelle ärähti hän:

-- Rutto ja saksat... kun ne ovat liikkeellä, tunkeutuvat ne joka

soppeen!

Siihen ei lautamies osannut mitään. Tekihän vain lähtöä

majapaikkaansa, Pilviselle, jolle toi nahkansa ja turkiksensa ja

jolta osti suolansa.

Konradus ja Anu lähtivät piispan palvelijan mukaan. Mutta Anu tuli

lähtiessään luoneeksi katseen rinnakkain seisoviin jumalanäiteihin.

Pärevalkea heitti niiden kasvoille himmeän kirkastuksen kajastuksen,

mutta tuvan perällä oli pimeää, ja niiden pyhä hymy säteili niin

synkkää taustaa vasten.

Anni seisoi allasilmin ja vältti Anun katsetta.