Hemming herra oli kymmenkunnan vuotta sitten lahjoittanut
tuomiokirkolle suurimman osan kirjastoaan, sakaristossa
säilytettäväksi, niin että kirjat olisivat kaikkien pappien käsillä.
Mutta itse hän sittenkin oli ahkerin niiden ääressä istumaan.
Tänäänkin oli tuomiorovasti Henricus jo ammoin aikoja palannut
piispantaloon, mutta piispa vanhus istui yhä sakaristossa kirjaan
syventyneenä.
Hyllyllä hänen vierellään oli likipitäen satakunta paksua
pergamenttinidosta ja umpinaisessa alihyllyssä muutamia
vanhanaikaisia pergamenttikääröjä. Suunnilleen puolet niistä olivat
Hemming herran lahjoittamia, ja esimerkkiä seuraten oli piispankoulun
vanha lehtori Henrik Tempil testamentannut kirjastoon sievoisen
kirjakokoelmansa hänkin. Lisää oli hankittu piirrättämällä Turun
mustilla veljillä, ja useita kopioita oli tilattu ulkomailta aina
Roomasta, Avignonista ja Parisista asti. Oli siinä monta ajan parasta
kirjaa teologian ja kanonisen oikeuden alalta, oli itse raamattu ja
sen selityksiä monen skolastikon kynästä, oli vanhojen kirkkoisien
teoksia, oli sententiat, libri sententiarum, sanansaivarruksineen
ja kirkonmiehille välttämättömät paavien dekretaalikirjat; lehtori
vainajan kirjojen joukossa oli legendarium, jonka pyhiä taruja teinit
varmaankin olivat kuunnelleet silmät kilellään, käytännöllisiä
kirkko- ja koulukäsikirjoja ja valtakunnan maallisia lakejakin.
Jokainen kirjain oli taiten piirretty erikseen, ja värilliset
alkukirjaimet olivat ihmeteltävän vikevät. Kallisarvoinen aarrekammio
oli tämä kirjahylly, sillä kokonaisia kartanoita ja maatiloja
vaihdettiin jo yhteen ainoaan kirjaan.
Hemming vanhuksen polvilla oli levällään paksu kirja,
fransiskolaisveljen Nicolai de Lyran "Postillæ perpetuæ", joka
sisälsi pyhänsanan selityksiä. Se oli hänen mielilukemistaan,
tuores ja elävä henki siitä huokui vastaan. Sitä lukiessaan johtui
ajattelemaan vähemmän veljistön palavasieluista kantaisää, itseään
pyhää Franciscusta, ja Hemming herra mietti mielessään, miten
ihmeellisesti juuri hartaimpain jumalanmiesten inhimillinen tunnekin
oli herkin ja välittömin, miten sulin inhimillisyys oli lähinnä
jumaluutta.
Vihdoin alkoi vanhus saada jo kyllänsä kerrakseen, ja ajatukset
hiipivät kirkkoon, keveämpiin pyhimyskuvien maailmaan. Hän pani
kiinni rakkaan kirjansa ja pistäytyi sinne. Messu oli päättynyt,
vallitsi viihdyttävä hiljaisuus, ja hän silmäili hyväilevin katsein
hämärässä häämöttäviä pyhäin kuvia. Mutta ei tämä kaikki läheskään
tyydyttänyt hänen hienostunutta silmäänsä; ei oltu jaksettu kustantaa
kattoholveja kuvittamaan mestaria, joka olisi ollut taiteensa
huipuilla; monet mahtavimmatkin pyhimykset kaipasivat vielä kuvaansa,
ja uusi Sigfridin alttari oli vailla nimipyhimystäänkin. Konradus
mestarin vuolema ja maalaama kotoisen äidillinen madonna sai hallita
ja vallita vanhassa kömpelössä alttarikaapissa, jota alkuaan ei ollut
edes aiottu tällaista kuvaa, vaan muita pyhiä esineitä varten. Ja
lopuksi heitti vanhus ikävöivän katseen kuorin sivuseinälle, johon
hän kauan oli kuvitellut upeaa, leikkauksin koristeltua kuorituolia,
piispan tuolia, mutta paikka oli yhä pysynyt tyhjänä.
Äkkiä meni hän alttarille ja polvistui jumalanäidin eteen.
Rukouksissaan anoi hän edes sen verran jatkoa pitkään ikäänsä, että
ehtisi hankkia herranpyhättöön uuden alttarikaapin ja kuorituolin...
Kirkosta lähdettyään poikkesi hän vielä kapitulitaloon. Siellä kuuli
hän Henricus rovastilta, että häntä oli käynyt tapaamassa muutaman
lyypekkiläisen Johannes Clippiatorin puunleikkausliikkeen asiamies,
joka oli tullut hankkimaan tilauksia Suomen kirkolta. Asiamies oli
sanonut tulevansa vähän myöhemmin uudestaan.
-- Oliko hän Lyypekistä? kysäisi piispa tarkkaavasti.
-- Oli.
-- Eikä kysymys ole suoloista, vaan taiteesta...
-- Kesti sanoi, että heillä on otettu oppia kölniläisiltä mestareilta.
-- No, saadaan nähdä! Mutta miksi heidän täytyy lähteä täältä asti
tilauksia kyselemään?
-- Asiamies, mestarin poika muuten, sanoi heillä olevan työssä
neljätoista kisälliä ja useita kymmeniä oppilaita.
-- Oh, väkeä kuin helluntain hengen vuodatuksessa! virkahti vanha
piispa silmät hymystä sirrallaan.
-- Asiamies itse ainakin teki sangen miellyttävän vaikutuksen.
Tämän sanoi Henricus rovasti niin vakuuttavalla vakavuudella, että
selvästi näki hänen ottaneen heimolaisensa siipiensä suojaan. Mutta
Hemming herra oli siinä tuntevinaan sellaisen opettavaisuuden
vivahduksen, että hänen suupielensä värähti melkein paheksuvasti,
vaikka sitä tuskin huomasi.
Veli Henricus, koko pystyvä mies kyvyiltään, oli kymmenisen vuotta
sitten, ollessaan vielä Sääksmäen kirkkoherrana, esiintynyt niin
reposasti, että Hemming piispa oli luullut hänestä saavansa mitä
herkimmän ja tarkimman "korvan" ja sentähden tehnyt hänestä kaniikin
ja yhtäpäätä tuomiorovastin. Mutta vähitellen oli turunsaksan,
Hartmannus porvarin, leveäpää poika alkanut pyrkiä opastelemaan
hienonherkkää, vanhaa piispaansa kuin pientä lasta.
Saksankestin asian esitettyään muisti herra Henricus Hartmanni
vielä toisenkin. Hänen entinen apulaisensa, Sääksmäen vanha Paulus
kappalainen, oli käynyt valittamassa nykyistä kirkkoherraansa
vastaan. Hän oli aikonut huomenna tulla piispan puheille.
Hemming herra rypisti miettiväisenä otsaansa.
-- Parempi olisi, kun sopisivat asioista keskenään, hengenmiehet.
-- Mutta lykkäsihän teidän armonnekin itse pyhälle isälle minun ja
kerjäläismunkkien välisen asian, josta valitin ollessani Sääksmäellä.
-- Enhän voinut muuta, ei minulla ole tuomiovaltaa saarnaveljiin
nähden.
-- Muuten mitä Paulus kappalaiseen tulee --
-- Mistä hän sitten valittaa? kysyi vanhus väsyneellä äänellä.
-- Jacobus kirkonpaimen on pannut jalkavaimonsa lapsineen asumaan
lähimmäksi naapurikseen, ja vanhan kappalaisen mielestä se on
julkinen pahennus.
-- Veli Jacobuksella on oma tila, tiedämmä; ei hänen perheensä
silloin kirkkoäidin omaa nakerra.
-- Kärsiihän papiston arvo ja vaikutus siitä, että heidän äpäränsä
ovat niin koko seurakunnan silmien alla!
-- Mutta kun hänellä nyt kerran perhettä on ja hän omilla
varoillaan... julmaa on vainota lapsukaisia kuin pitalisia!
-- Tunnen muuten Paulus veljen mieheksi, joka vilpittömästi katsoo
kirkon etua, lausui tuomiorovasti juhlallisella mahtipontisuudella.
Mutta se oli liikaa herkkätuntoisen piispan mielestä. Hän virkkoi
hiljaa, mutta värähtävällä äänellä:
-- Toivon teidän muistavan asemanne!
Ja Henricus rovasti vaikeni. Hän kai muisti, että hänet oli asetettu
"piispan korvaksi, jonka oli vedottava kaikissa asioissa piispaan,
ei pyrittävä määräilemään vastoin hänen tahtoaan, vaan kaikessa
toteltava hänen käskyjään".
-- Ei ole ollut tarkoitukseni, lisäsi piispa selittäen, säännöstellä
kirkonpaimenten tunnonasioita, ei asetella pauloja heidän
yksityiselämänsä poluille. Kuulkoot he niissä taivahisen isän ja
omantuntonsa ääntä, kunhan vain eivät elätä perhettään kirkon
tiluksilla, jotka ovat ristiinnaulitun perintömaata. Ainoastaan
ulkonaiset oikeussuhteet ja julkiset virkatehtävät kuuluvat
järjestyssääntöjen alaan, tunnonääni ja isänhenki meitä itsekutakin
sydämenasioissa ohjatkoon!
Samassa tuli palvelija ilmoittamaan, että lyypekkiläinen kesti Lyder
Johannis Clippiator pyrki hänen armonsa puheille.
Liukean loisteliain elein astui tämä sisään ja kumarteli tottuneella
notkeudella.
Piispa heitti häneen puoleksi tarkastavan, puoleksi kysyvän katseen
älykkäästä silmänurkastaan.
Kumarrellen pyysi Lyder kesti sulkea hänen armonsa suosioon isänsä
puunleikkausliikkeen -- samaisen taidetehtaan, jossa oli neljätoista
kisälliä ja kymmeniä oppilaita.
-- Mitä teillä sitten tehdään?
-- Laitetaan alttarikaappeja pyhine kuvineen -- olen tuonut yhden
madonnan näytteeksikin -- ja...
-- Meillä on kyllä täällä Konradus mestari ja nuori Hammundus, jotka
vuolevat ja maalaavat pyhiä kuvia.
-- Toivon, että teidän armonne kuitenkin ensin tahtoo nähdä
madonnamme, niin että... Sitä paitsi valmistamme siipialttareita,
kuorituoleja, krusifikseja, triumfiristejä, ciboriumeja,
relikvarioita ja --
-- Kenties itse pyhäinjäännöksiäkin? kysäisi piispa hymähtäen.
-- No, ei juuri niitä ole meiltä tilattu. Mutta kerran laitoimme
pyhimyslippaan, johon kätkettiin Egyptin pimeys.
Piispa hymyili koko kasvoillaan, ja rovastin leveää naamaakin veti
vinoon.
-- Kaikki maalataan soreasti ja korukirjaukset laitetaan upeat,
jatkoi kesti. Maalaamme myös kuvia al secco kirkkojen seiniin ja
kattoholveihin.
Kesti kaarrutteli taitehikkaasti kaulaansa ja teki käsillään
sivakoita eleitä, ikäänkuin näyttääkseen, miten kuvia maalataan.
-- Eivätkö ammattikuntasäännöt tee haittoja sellaiselle
monitaituruudelle? kysäisi piispa.
-- Täytyyhän, teidän armonne, maalata vuolemansa kuvatkin, ja
luonnostaan lankeaa silloin, että kirkkojen sekkomaalauksetkin
suorittavat ne, jotka ovat taiteen oppineet ja parhaiten osaavat.
-- Hm, hm, hymähteli piispa, kallistaen valkohapsisen päänsä
tuumivaan asentoon. -- Puhuitte alttarikaapeista ja kuorituoleista --
-- Olemme valmiit laittamaan alttarikaapin tai miksei samalla oikeaa
siipialttaria ylevään tuomiokirkkoonne. Ja jos tilauksia tulisi
samalla useampiin kirkkoihin, lähetämme miehet tekemään kuorituolin
upeinta mallia, soreimmin koruleikkauksin.
-- Sitä en voi sanoa, ja tiedän niin vähän liikkeestänne --.
-- Eikö teidän armonne suvaitsisi tarkastaa madonnaamme? Sitä paitsi
on mukanani ornamenttilistoja näytteeksi.
-- Voittehan tuoda näytteenne, niin katsotaan.
-- Hetikö?
-- Mikseikäs hetikin. Kutsun myös Konradus mestarin arvostelemaan.
Loistelias kesti puraisi huultaan, mutta teki sitten aivan
koruleikkauksin kaunistellun kumarruksen ja poistui illan hämärään.