Anu ja Anni astuivat kirkosta kuuleaan syyspäivään. Ja samalla tuntui
haihtuneen niinkuin savu tuuleen se hämyinen hymistys, joka kirkossa
valtasi mielen. Mutta jätti se sentään hieman jälkeäkin. Tuntui sielu
tuorehtuneen, herkistyneen, tunsi hämystä tultuaan aivan saattavansa
sulaa yhteen päivänsäteiden kanssa, hiutua hiljaiseen, lämpimään
säteilyyn.
He palasivat kirkkotarhan länsiportista, ja pysähtyivät tuokioksi
katselemaan uutta tuomiorovastin talon rakennusta. Mutta kun
muuraustelineet hämmensivät vielä kaikki vaikutelmat, lähtivät he
kirkkokatua luostarille päin. Siinä oli heti oikealla suuri domus
clericorum, jossa toistaiseksi asuivat useimmat tuomiokapitulin
kaniikeista ja kirkon messupapeista, kun uskovaiset eivät vielä
olleet ehtineet tarpeeksi asti lahjoitella taloja kullekin erikseen.
Oli sentään kirkkokadun varrella jokunen hengellisten talokin, mutta
enimmäkseen katuvartta reunustivat varakkaimpien porvarien talot aina
suurelle kauppaturulle saakka.
He menivät pitkän ja kapean turun halki, puotirivien välitse,
sen yläpäähän, jossa seisoi kivinen raatihuone. Torin sivulla,
kulmitusten raatihuoneen kanssa, kohosi suuri kivitalo, jonka
rakennustöitä parhaallaan lopeteltiin, vaikka talossa jo asuttiin.
Se oli saksaporvari Helye Kuterin talo, hansalaistyyliin rakennettu.
Kadullepäin antavan päädyn ylikerta pisti alikertaa ulommaksi kadun
ylle, ja talo pyrki aivan rehentelemään raatihuoneen verroille. Helye
saksa oli sen laittanut niin suureksi sentähden, että hän aikoi antaa
majaa kaupungissa pitkin kesää viliseville saksankesteille. Tällä
puolella kaupunkia muuten olivat enimmät saksaporvarien talot, olipa
loitommalla eteenpäin oikein Lyypekin mäkikin.
Nuori pari kulki Raastuvankatua Luostariylikadulle, joka kaartui
Vartiovuoren rinteellä. Kadun oikealla puolella alkoi kohta muurien
ympäröimä pitkä kaali- ja ryytimaa, jonka eteläkolkassa oli itse
pyhän Olavin luostari kappelikirkkoineen. Kadun toisella puolen,
Vartiovuoren rinteillä, vastapäätä saarnaveljien domusta, oli
Helvetti, kaupungin viheliäisin kolkka, jossa elämä tietenkin
oli nimen mukaista. Molemmat sivuutettuaan nousivat Anu ja Anni
Samppalinnan vuorelle, jota myös luostarimäeksi nimettiin.
Luostarin ylitse, Vartiovuoren vieritse ja kellastuvain
koivunlatvojen lomitse näkyi siihen pitkin jokivartta aina kirkolle
saakka kaupungin turvekattoja, joiden niidenkin suvivihannuuden oli
jo syys vaalentanut, ja huntuna kattojen yllä leijaili kaupungin
leivinkiuasten savu. Välkehtivän joenuoman takaa näkyi Aningaisten
ja Puolalan mäkilöiltä samannimiset maakylät, mutta jokivartta
pitkin oli sillä puolella silkkoja kaalimaita, sänkipeltoja ja
vettäitkeviä niittynotkoja aina Miesmäestä Kakolanmäkeen. Leveän joen
kalliosaarella kohosi siellä Turun linna, jossa äärimäisenä lännessä
ylentelihe kolmikerroksinen, nelikolkkainen aatelistorni ja idässä
myöhemmin rakennettu samannäköinen tyrmätorni. Tornien ympäri luodon
vesirajaa myöten kiersivät korkeat muurit, ja Aningaisten puolelta
vei linnaan Vipusilta, jonka nostettuaan saattoi senpuolitsekin
kulkea sievoisella aluksella. Täältä kaupungin puolelta pääsi linnaan
vain venheellä ja hirsilautalla.
-- Mistä täältä nyt saa sitä pyhää hymyä? kysäisi Anni ja vilkaisi
leikitellen toveriinsa.
-- Tuolta säteilevältä sinitaivaalta ja linnanselältä. Katsos!
Anni suuntasi katseensa selälle, joka päilyi kullankellertäväin ja
punervain lehtirantojensa välissä.
-- Katsos noita kimmelteleviä aaltoja, joissa päivänsäteet kisaten
uivat! Katsos kultaisia syyslehtiä, joita päivänsäteet hyväillen
halaavat! Eivätkö ne ole surunsuloisesta, autuaasta voitonhymystä
pikahtumaisillaan?
-- Ihanko ne hymyilevät sinulle?
-- Eivätkös sitten sinulle?
-- E-en minä tiedä, virkahti Anni ymmällä.
Anu loi tunnustelevan katseen Anniin ja vaipui sitten unelmoivin,
taivonkantoisin, mertamittaavin katsein silmäilemään lahdelle.
-- Eivät ne minullekaan hymyile _niin_, kun olen yksin, tuumi hän
ikäänkuin itsekseen. -- Mutta kun sinä, leimahutti hän sitten, olet
kerallani, säteilee koko taivas ja maa niin ihanaa valoa! On silloin
kuin kaikki soisi ja helkkyisi hiljaista, mutta rajatonta riemua...
Hän katkaisi yhtäkkiä, sillä hän havaitsi Annin ikäänkuin
tuskastuneena luoneen katseensa kallioon jaloissaan.
-- Anni! virkkoi hän melkein katuvalla äänellä. Ethän ole pahoillasi?
-- Enhän minä mitä... virkahti Anni jotakin sanoakseen ja raaputti
lipokkaansa kannalla kalliota, koettaen eikö saisi siitä muuatta
sammaltunutta kivensäröä irtautumaan. Sitten alkoi hän vasemmalla
polvellaan huolettoman keveästi heiluttaa vaippansa lievettä. Hänen
katseensa harhaili ikäänkuin paetakseen lahdelle, kohosi tuijottamaan
saarien yli, ja hänen silmänsä verhoutuivat kuin mihinkin suojelevaan
huntuun.
Anni sai yhtäkkiä halun leikkiä haaveellisuutta hänkin ja virkahti
hymynvakavana:
-- Tuolla saariston takana on aava meri. Ja merien takana,
tuntemattomissa maissa, siellä varmaankin on hauskempaa kuin täällä.
Tahtoisin kerran päästä sinne! On kuin sieltä joku hymyillen
viittoisi minulle...
Lopulta hänen soma suupielensä vetäytyi myhäilevään sippuraan.
-- Anni! huoahti Anu huolissaan, melkein nuhdellen.
Anni nauroi hilpeästi, ikäänkuin itseään piloitellen.
-- Anuseni, ainoiseni, veikkoseni!-- Mihin sinä nyt niin katsot? kysyi Anu.
lasketteli hän kuin karkeloa. --
Sinä olet paras, ainoa hyvä toverini koko ilman kannen alla, ja minä
olen hupakko ja sinä olet... sellainen hymyläinen, vaikka olet niin
tosissasi.
Anu loi häneen alakuloisen, lämpimän katseen. Tyttö näytti
liitelevän, karkelevan hänestä yhä kauemmas, vaikka tuntuikin hänen
ihailevissa unelmissaan tulevan päivä päivältä yhä lähemmäs.
Annin silmä oli keksinyt saarien salmesta jotakin, mikä sai hänet
ihastuneena huudahtamaan:
-- Katsos!
-- Mitä niin?
-- Laivoja!
Salmesta solui linnanselälle neljä laivaa, purjeet suurmastossa
pullallaan. Anu tähysteli niitä tarkemmin.
-- Saksankoijeja ne ovat! huudahti hän. Tuovat uusia hansanjungeja
tänne äytäröimään, lisäsi hän vanhalta mestariltaan lainatuin ärein
sanoin.
Hiljaa kellui laivue joensuuta kohden. Perehtynyt silmä saattoi
täältä astikin eroittaa suurmastojen huipuissa liehuvat hansanliput
ja niiden alla mastohäkeissä, marsukoreissa tähystelevät laivurit.
Linnan tornin tähystyslakasta nostettiin tankoon musta pallo ja sen
nähtyään nosti raatihuoneen torninvartia samallaisen pitkähköön
salkoon tornilakan ylle.
-- Eikös mennä katsomaan? kysyi Anni innoissaan.
He laskeutuivat alas vuoren rinnettä ja palasivat Suurturulle.
Musta pallo oli siellä olijoille antanut viestin vierasten laivojen
tulosta; hirsilautan täydeltä lähti kauppiaita ja muuta kansaa joen
yli ja sitten pitkin joenvartta vastuksiin. Linnaa kohden kaikki
riensivät kauppoja valmiiksi hieromaan, sillä tiedettiin hyvin, että
laivojen täytyi jäädä sinne tulliin kolmeksi päiväksi ja vasta sitten
saivat ne hinautua ylemmäksi rantapuotien luo purkamaan lastiaan. Anu
ja Anni yhtyivät väkivirtaan ja pysähtyivät vasta tullituvalle linnan
luo.
Linnan Vipusilta oli laskettu ja sieltä tuli kuninkaan huoveja
tullituvalle. Laivojen saavuttua pidättivät he ne tullilaituriin.
Laivurit koettivat mahtavasti selittää, että lyypekkiläiset laivat
olivat tullista vapaat, mutta ei se auttanut, sittenkin täytyi jäädä
odottamaan, tahtoiko kenties kuningas mitä ostaa heidän tavaroistaan.
Kaupungin porvarit, kotisaksat etunenässä, tunkeilivat kyselemään,
mitä kestit toivat, ja heille vastailivat laivurit, joilla
korukirjailluissa vöissään riippui rahamassin rinnalla miekka
merirosvojen varalta ja toisella lonkalla pyhä risti. Yksi koiji oli
suolalastissa, toisissa oli hienompia ja halvempia kankaita suurissa
pakoissa, "lakanoissa", rautapatoja ja vaskikattiloita ja muita
teollisuuden tuotteita, hedelmiä, saksanolutta ja viinejäkin.
Töllistelevän väkijoukon, varsinkin tyttöjen, silmät kiintyivät
etumaisen laivan peräkatoksen, komppanian, edessä seisovaan
nuorehkoon, upeaan mieheen, joka silmäili heitä ikäänkuin
ylhäältäpäin. Hän näytti olevan täysin tietoinen saksankuosiin puetun
vartalonsa ja muotonsa tehosta, niin kenstiin, kaarteiseen asentoon
oli hän asettunut ja niin keikailevasti asettanut vasemman kätensä
lanteelle ja pistänyt oikean kätensä peukalon kauppamiesvyönsä alle.
Kun laiva oli kiinnitetty laituriin, pyörähti hän kantapäillään
ympäri ja poistui komppaniaan. Kohta ilmestyi hän sieltä jälleen, ja
muuan mies kantoi hänen jälestään kannelle kummallisen, parin kolmen
jalan pituisen möhkäleen, joka oli kääritty valkoiseen liinaan.
Hän aikoi miehellä kannattaa esineen laiturille, mutta siellä oli
huovi vastassa hänellekin selittämässä, ettei laivasta saanut
viedä pois mitään, ennenkuin linnan vuoti oli saanut säädetyn ajan
päättääkseen, tahdottiinko mitä ostaa ruunulle. Tällaikaa oli
ympärille kerääntynyt uteliaita töllistelemään, mitä outo liinakäärö
mahtoi sisältää.
-- Tämä on menevä piispalle, selitti kesti.
-- Mitä siinä sitten on?
Joku teräväsilmäinen pojan vekara oli tarkastellut käärön
ääripiirteitä ja tokaisi äkkipäätään:
-- Akkansa on tainnut tappaa ja vie nyytissä markkinoille.
Ylpäkkä kesti ei nähtävästi ollut halukas typerän pilan esineeksi
jättäytymään. Sorealla liikkeellä raotti hän hieman peiteliinan
lievettä ja virkahti:
-- Pyhä madonna!
Kunnioittavin elein viittasi kuninkaan huovi, että sen sai viedä.
Ja uljain elein, ikäänkuin olisi päätään pitempi kaikkea muuta
kansaa, kulki kesti väkijoukon keskitse, kuvaa kantavan miehen
jälestä.
Väkijoukon reunalla hän yhtäkkiä keksi jotakin ihastuttavaa. Hän
pysähtyi kuin naulattu Annin eteen, joka siinä seisoi Anun rinnalla.
Ikäänkuin ahmivaa katsettaan peittääkseen kysyi hän ylävästi
hymyillen:
-- Kaunis neitsyt, tiedättekö mistä kesti saa majaisännän?
Hänen äänessään ja liikkeissään oli sellainen puoleksi välkähtävän
kohtelias, puoleksi ottavan vauhdikas vivahdus, että Anni vilkaisi
häneen kulmiensa alta herttaisesti hämillään.
Ette meillä ainakaan, virkahti Anu ynseän arastelevasti.
-- Veljennekö? kysäisi kesti Annilta.
-- Ei, virkkoi Anni nunnamaisen säveästi. -- Muuten vain saman talon
väkeä.
-- Teillä on siis talo kumminkin, virkkoi kesti hiljemmin ja Annia
lähennellen.
Lähellä oli seissut kauppasaksa Helye Kuter. Hän tuli kohteliaan
mahdikkaasti selittämään kestille, että hän oli kyllä valmis majaa
antamaan.
Kesti kiitti, mutta loi samassa katseensa Anniin jälleen. Katse oli
niin ottava ja voitonvarma, ettei Anni tiennyt, mihin kääntäisi
punastuvat kasvonsa.
Helye saksa selitti olevansa valmis lähtemään vieraansa mukaan, eikä
kestin auttanut silloin muuta kuin lähteä. Mutta lähtiessään tarttui
hän peukalollaan ja etusormellaan Annin pyöreään pikku leukaan ja
toivotti pikaista näkemää.
Tämä ylimielinen lähenteleminen oli saanut Anun hytkähtämään,
niinkuin tahtoisi hän nyrkillään muistuttaa muukalaista sopivista
rajoista, mutta hän unehtui katsomaan Anniin. Tämän kasvoilla
kuvastui lämmin hämmennys, puoleksi ihastunut, puoleksi tuskaisa,
ja kestin mennessä Helye saksan rinnalla loi tyttö hänen jälkeensä
katseen täynnä rusohohteista kaihoa.
Äänettöminä lähtivät Anu ja Anni kävelemään saksojen jälestä kohden
kotiaan. Anni kulki allapäin, mutta hänen kaulankaarrutuksessaan ei
ollut samaa pikku pyhimyksen keveyttä kuin ennen. Ja Anun mieli oli
samean alakuloinen, tuntui kuin olisi näkymätön esirippu laskeutunut
heidän välilleen.