Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1911.
I
Piispantalon portista tuiskahti turulle pienehkö mies, vanha miehen
käkkyrä.
Olivat jo kumaraisillaan ukon hartiat, ei suoraan kuulakkaa
syystaivasta kohden, vaan eteenpäin viittasi lakin pyöreä kupu
hänen päässään. Mutta ketterästi hän käydä tuiversi, niin että
heiskahtelivat vain tummahkon porvariskauhtanan liepeet ihonmukaisia
housuja vasten, siinä polvilumpion paikkeilla. Tiuhaan pistättivät
syyspäivän lämmittämää tanhuaa kurpposet, joiden ruojut yletti
nipinnapin nilkkaan. Tiuhaan nyökähteli uurreotsainen pää, pannen
tasalatvaksi leikatun tumman tukan hepsahtelemaan, ja kun hän
Kirkkoturun kaakkoisesta kainalosta käännähti Napaturunkatua
itäänpäin, jännittyi hänen käsivartensa koukkuun ikäänkuin
temmaistakseen askelille vinhempaa vauhtia.
... Aina se piispa vanhus kutsui juuri hänet todistamaan papereitaan,
lahjus- ja kauppakirjojaan! Olisi väliin saanut muitakin kiskoa
työstään, keskellä kaunista arkipäivää! Mutta ei kai pitänyt muiden
nimeä niin pätevänä... ja kukapa muuten hänen armolleen maallikoista
lie ollutkaan yhtä likeinen... hänhän kuului melkein hengellisiin, ja
asuikin niin lähellä...
Vanhan miehen ajatukset pyörähtivät aprikoimaan, minkä pyhän sielun
päivän lahjakirjassa oli mainittu tänään olevan. Latinankielinen
paperi oli hänelle muuten silkkaa latinaa -- nämä kotikielet
hänelle riittivät, vaikka tuli saksojen sanoissakin vähin toimeen
-- mutta datumeista oli hän hieman perillä latinaksikin. Ilman
piispan documentumejakin muisti hän, että nyt oli muuan lokakuun
päivistä anno Domini 1365, mutta aprikoimallakaan ei hänelle tällä
kertaa vaiennut, minkä oudon pyhimyksen nimen vanhus oli suustaan
pudottanut; se oli niin hämmentynyt latinan jangerruksen sekaan.
Aprikoidessaan oli hän käydä tuivertanut pyhän Yrjänän talon
aitovartta pitkin, välittämättä vähääkään vasemmalla houkuttelevista
Napaturun puotiluukuista. Katu, joka oli vain Yrjänän talon kaalimaan
pituinen, päättyi pian, ja ukko oli joutunut piispan peltojen
reunaan, missä kohosi kadun päässä muutamia turvekattoisia puutupia
piispan alueella. Siinä hän äkkipäätään pysähtyi muutaman sellaisen
pikku talon eteen ja jäi siihen katselemaan leveää honkalautaa, joka
oli naulattu miehen päätä korkeammalle tuvan päätyseinään.
Tähän tauluun oli viheriäiselle pohjalle maalattu kultakirjaimilla
nimi: _"Conradus Pictor"_, joka kimmelsi silmää kiehtovana
aamupäivän säteissä. Itse oli hän sen maalannut; ristimänimensä
jälkeen oli hän liikanimekseen saanut tuon "pictorin" piispan
papereista jo kolmisenkymmentä vuotta sitten, ja se merkitsi hänen
maalarinammattiaan. Mutta nimensä viereen oli hän samoin kultavärillä
maalannut hymyilevän pyhän äidin kuvan, latinaa lukemattomillekin
julistamaan, että Konradus mestari oli valmis maalaamaan ja puusta
vuolemaan pyhimyskuvia kirkkoihin ja muitakin kuvia jos ehti ja
haluttiin.
Tämä tuttu kuva oli silmiin vilahtaessaan herättänyt hänen mielessään
himmeän tunnehäivähdyksen, joka yhtäkkiä kohotti hänen tuiman
totisille kasvoilleen lämpimämmän ja kirkkaamman ilmeen. Päivänsäteet
näyttivät ikäänkuin hyväilevän kuvaa ja taittuvan pyhimyskehäksi
sen ympärille. Ja vanhus tunsi sydämessään tuulahduksen menneiltä
ajoilta, jolloin vielä oli päiväpaistetta hänen elämässäänkin.
Hyväillen hiipaisi se tuulahdus rintaa, mutta samalla vihlaisi niin
kipeästi. Ja ukon käkkyrä kiskaisi jälleen käsivartensa jäntevään
koukkuun ja pyörähti portista talon pihaan.
Portissa oli hän vähällä törmätä sorjaan pariin, nuoreen mieheen ja
neitoon, jotka iloisen huolettomina olivat tulossa kadulle.
-- No, mihin nyt? ärähti vanhus.
-- Vähän vilvoittelemaan vain, virkahti nuori mies.
-- Kaikkiakin! Lähteä lerkehtimään parhaana työpäivänä! Tällainen
kirkas sää, näkisi paljon paremmin kuin tulen valolla, mutta pian
se menee läpi käsien. Ja ken tietää, vaikka jo tänään tulevat
perniöläiset tiedustamaan jumalanäitiään markkinatiellään, ja siitä
vielä paljas puu vastaan irvistää!
-- Se on jo maalattu. Läksin vain vähän... että saisin sitä
kirkkaamman hymyn huulille.
-- Aina sinä siinä hymyinesi ja hämyinesi! murisi vanhus. --
Ikäänkuin tässä eivät olisi aikoinaan muutkin saaneet hymyä pyhän
äidin huulille, vanhaan totuttuun tapaan! Ja sinä, Anni, mihin
sinäkin?
-- Viikkomarkkinoita vähän katsomaan --
-- Parasta, kun katselisit kuontaloitasi ja sukanneuleitasi! ärisi
vanhus tuivertaessaan pihaan.
Nuori pari näki ukon katoavan matalasta ovesta matalaan rakennukseen,
ja kadulle mennessään he kuulivat, kuinka hän äkäisesti tempasi auki
puisen vetoluukun, joka oli kolmin kerroin suurempi kuin viereisissä
tuvissa, saadakseen valoa työhuoneeseen. Ja samassa alkoi kuulua
kolketta, sillä ukko oli tarrannut puuta veistämään.
Lieneekö nuorta miestä ja tyttöä hieman arveluttanut tätä aherrusta
kuullessaan lähteä joutavanpäiten kävelylle, vai eivätkö lie olleet
oikein selvillä retkensä suunnasta, ainakin he tuokioksi pysähtyivät
ikäänkuin kahdenvaiheella.
Nuori Anu, Anund eli Hamundus, kuvanvuolija ja maalari hänkin,
oli puettu samaan tapaan kuin Konradus vanhus, kauhtana vain oli
vaaleamman harmaa. Hän oli solakkaa kasvua, melkoista pitempi
mestariaan. Hänen melkein tyttömäisen sorjaan vartaloonsa oli uuras
työ painanut vakavan jäykkyyden leiman, mutta sittenkin havaitsi
hänessä jo ensi silmäyksellä jotakin uinailevan hentoa. Unelmoiva,
iloisen unelmoiva oli katsekin silmissä, jotka vaalakan verevistä
kasvoista suuntautuivat neitoon lämpimin, ihailevin ilmein.
Anni, Konradus mestarin tytär, oli isäänsä, pienehkö kasvultaan.
Hän oli puettu väljään sinisenharmaaseen hihahameeseen, ja vyöllään
oli hänellä edestäpäin suurella solella kiinnitetty vyöhyt,
jonka alla hamonen keveästi poimeutui runsaille laskoksille
ja kohosi poven kohdalta suipolle kuppulalle antaen hieman
aavistaa siromuotoisen vartalon suloja. Helmojen alta pistivät
esiin suippokärkiset lipokkaat ja vilahti hieman punajuovaista
sukanvarttakin. Kaulakoristuksena oli ketjusta riippuva rintahely,
korkeuttaan kaksinkerroin leveämpi hopeasydän, jonka keskellä oli
aivan oikeasuhtainen sydämen kohokuva ja yläreunassa pystyssä
suojeleva pyhä risti. Olkapäillä liehui valtoimenaan avaraliepeinen,
tummanharmaa vaippa, jonka pakkasella saattoi kietoa melkein
kaksinkerroin ympärilleen.
Hiljaa lähti pari kävelemään Napaturun puotien editse kirkkoa
kohden, ja nuori mies heitti tuontuostakin salavihkaan ihailevan
katseen tyttöön. Kuinka säisyllä kainoudella hän notkutteli nuorta
niskaansa, kaarrutti kaunista kaulaansa siveään etukumaraan! Miten
viehkeiltä näin syrjästä katsoen näyttivät nuorekkaat, kukoistavat
kasvot! Otsa pyöristyi sirona punasamettisen sappelin alta, ja
tummahko tukka liehui takana vapaana sappelin punaisten nauhanpäiden
keralla. Silmäluomet lummailivat sulavasti tummanruskeilla teräsillä,
joilla oli niin kiehtova lämpö, vaikkei siitä tiennyt, oliko se
heijastusta pyhän äidin lempeästä katseesta vai maallisten halujen
kytöä. Somasti suippenivat rusoposket pyöreään pikku leukaan, ja
suu punahuulineen näytti olevan luotu hymyilemään, mutta kun hän jo
piskuisena oli jäänyt orvoksi äidistään, oli alituinen aherrus ja
ominpäin emännöiminen tälle ruususuulle antanut mitä somistavimman
toimekkuuden piirteen, joka väreili ujosta elonilon kaihosta.
Uteliain, janoisin katsein hän tähysteli puotien avoimia luukkuja,
joiden edessä tungeskeli tukulta väkeä, enimmäkseen maalaisia
näin viikottaisena toripäivänä. Nämä puodit olivat pystytetyt
tuomiokirkon entisten sotaisten ulkovarustusten paikalle, ja niissä
oli tarjolla hienoimpiakin tavaroita kirkkoa ympäröivän ylhäisimmän
kaupunginosan varalta. Eipä sentähden ollut ihme, jos Annin silmät
väkisinkin kääntyivät sinnepäin pälymään, ei ihme, vaikka hänen
täytyi pysähtyäkin, kun huomasi muutamalla puotiluukulla parhaillaan
levitettävän hienoa yperiläistä verkapakkaa.
Pääsivät he sentään puotien ohi Kirkkoturun kainaloon. Silloin Anni
yhtäkkiä huudahti ihastuneena:
-- Kas, piispa tulee kirkkoon!
Anu suuntasi hänkin katseensa kapealle turulle oikeaan. Tämän turun
reunassa kohosi piispanpeltojen laidalla kaksikerroksinen kivitalo,
jota sanottiin piispantaloksi, vaikka se oikeastaan oli rakennettu
tuomiokapitulia varten, kun 65 vuotta takaperin piispanistuin
siirrettiin Koroisista tänne uuteen Turkuun, uuden tuomiokirkon
jalan juureen. Talon yläkerta oli muuten toistaiseksi tuomiorovastin
asuttavana, sillä tuomiorovastille, jonka viran Hemming piispa oli
perustanut viisitoista vuotta sitten, vasta parhaallaan rakennettiin
suurta, kaunista taloa joen rannalle, kirkkotarhan läntisen portin
edustalle.
Piispantalosta tuli turulle kaksi pappismiestä, jotka juhlallisen
hitaasti lähtivät astumaan kirkkotarhan koillispuolista aito vartta
portille, josta papit kulkivat kirkon itäpäässä olevaan sakaristoon.
Anu tervehti heitä juuri heidän lähetessään porttia, ja toinen heistä
nyökäytti ystävällisesti päätänsä.
Tämä oli itse Hemming herra, iältään jo kahdeksannella
kymmenellään. Mutta kasvoista, jotka vanhuuttaan näyttivät ikäänkuin
lumihuurteisilta, kuvastui henkevä hienous, silmistä pilkkui viisaan
viileä lempeys, ja kauniskaarteisista leukapielistä suipistui
suu elonsuopeaan myhäilyyn. Mustan arkilakin alta, joka peitti
paljaan päälaen, laskeutui päätä kehystämään hopeanvalkoinen tukka.
Keskikokoisen siroa ja vanhuudessaankin hiotun keveäliikkeistä
vartaloa verhosi vakaa musta puku, ja tuskin yhtään kumartuneilla
hartioilla oli musta, hihaton levätti, jonka kaulus oli edestä
kiinni, ja avarat liepeet liehuivat niin lähellä maata, että niiden
alta vilkkuivat vain koruompeleiset jalkineet.
Tervehdykseen vastattuaan käänsi hän kauniilla liikkeellä älykkään,
valkohapsisen päänsä rinnallaan kulkevaan rotevaan ja hartiakkaaseen
tuomiorovastiin, Henricus Hartmanniin, joka ikäänkuin suojelevasti
kallisti suuren, leveäotsaisen päänsä kuuntelemaan hänen sanojaan.
Niin katosivat he porttiholviin.
-- Anu, virkahti Anni innosta säteilevin silmin, -- mennään mekin
kirkkoon!
-- Minä tahtoisin mieluummin, että menisimme luostarimäelle. Olin
sitä ajatellut --
-- Mitäs me siellä!
-- Oi, tällaisena säteilevänä päivänä olisi ihanaa katsella sieltä
joenvälkettä ja linnanselän pilkotusta! Silloin tuntuu aina aivan
kuin valonsäteily sytyttäisi sydämen rinnassa. Kirkkaan saisin sieltä
hymyn perniöläisten neitsyt-äidin huulille!
-- Voimmehan mennä sitten, mutta käykäämme nyt ensin kirkossa piispaa
kuulemassa!
-- Hän kai menee vain sakaristoon kirjojaan nuuskimaan.
-- Usein hän näin toripäivinä tulee kirkkoonkin, lukee rukouksen tai
messun tai saarnaa maalaisille.
-- No mennään sitten.
Napaturun puotiluukuilla tungeksiva väkijoukkokin oli nähnyt piispan
menevän sakaristoon, eikä kauppamiehille lie ollut kovinkaan mieliin,
kun ostajat lähtivät kynttäkantta kirkkoon. Anu ja Anni liittyivät
joukkoon ja kiersivät turua kirkkotarhan itäpään ympäri, pyhän
Yrjänän ja Piispankoulun (sittemmin pyhän Lauritsan) talojen editse,
ympärysmuurin eteläportille, josta menivät kirkkotarhaan.
Siinä Unikankareen korkeimmalla kenkämällä kohosi maan suurin
ja upein kirkko, joka satasen vuotta sitten oli valmistunut
käyttökuntoon, mutta oli sitä jo Hemming piispan aikana alettu
minkä mistäkin kohdin laajennella ja sen upeutta kohottaa
lisärakennuksilla. Niinpä oli harmaakivisen, suorakaiteenmuotoisen
runkorakennuksen länsipäässä kohoavan tornin korokkeeksi
muutama vuosi sitten tiilistä muurattu suiponpyöreä tornilakka,
ja parhaallaan muurattiin sen ympärille neljää pienempää,
kahdeksankulmaista nurkkatornia. Jälestäpäin oli rakennettu myös
runkorakennuksen itäpäähän sitä kapeampi kuorirakennus ja samoin
emärunkoa matalampi poikkilaiva, jonka päädyt antoivat pohjoiseen ja
etelään.
Anu ja Anni menivät muiden mukana etelänpuoleiseen pääkäytävään, ja
pirskoitettuaan kirkon eteisessä seinään kiinnitetystä kivimaljasta
vihkivettä vaatteilleen astuivat he hämyvaloiseen kirkkoon. Sen
runkorakennuksen jakoivat kymmenen neliskulmaista, kahdessa rivissä
seisovaa pilaria kolmeen laivaan, joista keskimäinen oli himmeästi
valaistu muutamin rautaisissa kynttiläruunuissa tuikuttavin
vahakynttilöin, mutta sivulaivoissa hiiviskelivät salahämyiset
varjot. Sillä pienet ikkunaruudut olivat himmennetyt monivärisin
lasimaalauksin, joissa pyhimykset näyttivät aivan elävän ja hehkuvan
niihin ulkoa säihkyvissä päivänsäteissä, mutta sisälle niiden läpi
pääsi päivänvaloa tuskin nimeksikään.
Keskilaivan levyinen pääkuori oli näin tavallisena toripäivänäkin
kirkkaammin valaistu. Pyhimmältä sijalta alttaripöydän takaa, sen
kivijalustaa verhoavan, kultaompeluksin kukitetun antipediumin
ylitse, häämötti avoinna vanha alttarikaappi, mistä pyhäinjäännöksiä
kätkevä pyhä lipas oli saanut väistyä jumalanäidin tieltä, jonka
Konradus mestari oli piispan tilauksesta tehnyt jo nuorena miehenä,
kohta Visbystä opista palattuaan. Tummannsiniseen, kultapaarteiseen
ja kullalla tähditettyyn vaippaan verhottu pyhä äiti loi lämmintä
äidillistä ylpeyttä huokuvan katseen pyhään lapseen, joka istui hänen
polvellaan; äidin vasen käsivarsi oli pojan ympärillä, kuitenkaan
koskematta häneen, ikäänkuin vain varoen, ettei kallis piltti
pääsisi vahingossa horjahtamaan, ja oikea käsi oli kohotettuna
palvojia siunaamaan. Syrjäisemmällä sijalla oli pyhän äidin poika
miehuudessaan, nimittäin pronssinen ristiinnaulitun kuva, joka
suurina juhlina otettiin alttarilta kannettavaksi ja retuutettavaksi
juhlasaattojen edellä, ja korkealta katosta, kuorista ensimäisen
holvikaaren alla, riippui puusta leikattu riemuristi. Pyhäinkuvia,
joiden kunkin edessä tuikutti vahakynttilä, oli ympäri kirkkoa, mutta
varsinkin parilla kolmella sivualttarilla, ja kattoholvit olivat
täytenään sekkomaalauksia, joita lehti- ja kukkaköynnökset kehystivät
ryhmiin.
Salahämyinen oli kirkko himmeässä valossa kaikkine "jocalioineen" ja
"paramentteineen" ja kuvineen ja kuvitettuine suippokaariholveineen;
lisäksi vanha "dominus Henzsus", suntio, kulki vähän väliä ympärinsä
vitjoista heiluttaen pöllähtelevää suitsutusastiaansa puoleen ja
toiseen. Mutta silloin vasta tässä hurmohämyssä uskovaisten tunne
lehahti lentimilleen, kun kuoro viritti juhlallisen, sulosointuisen
hymnin, jonka rytmilliset, kiemurtelevat sävelet hymisten aaltoilivat
holvista toiseen.
Laulu hiljeni. Ja silloin astui sakaristosta pääalttarille Hemming
piispa, säkenöivin jalokivin koristeltu hiippa päässään, yllään
valkoinen alba ja hopea- ja kultaompeleinen dalmatica. Täällä
himmeässä, väräjävässä vajossa jos missä näyttivät hänen kasvonsa
huurrehileisiltä, ja lumilepereiltä näyttivät valkohapset hänen
ohimoillaan. Ilmetyltä pyhimykseltä näytti hän siinä jo elävillä
jaloillaan. Ja kun hän taipuisin liikkein hartaasti polvistui pyhän
äidin eteen, silloin kuului alttarilta ääni, joka samalla kertaa
kalskahti kuin hiottu teräs ja helähti kuin hopeatiuku. Raikas oli
ääni ja kirkas, ja kirkastuksen säteinä sattuivat sanat kuulijain
sydämiin.
-- Ollos tervehditty, Maria, täynnä armoa! Herran keralla sinä käyt,
siunattu olet sinä vaimojen seassa ja siunattu on sinun kohtusi
hedelmä, Jesus Kristus. Pyhä Maria, Jumalan äiti, rukoile meidän
puolestamme nyt ja kuolinhetkellämme. Amen.
Ave Marian jälkeen rukoili hän vielä muutamin valituin sanoin, ja
hartain ja kiitollisin silmin seurasi seurakunta hänen poistumistaan.
Hän oli pistäytynyt sakaristosta kirkkoon yhtä paljon tuodakseen oman
palvontansa taivaan ruhtinattarelle kuin näyttäytyäkseen odottaville
uskovaisille. Ja jo hänen näyttäytymisensä juhlakoruissaan viritti
mielet ihastukseen, ja pelkkä hänen äänensä kuuleminen oli sieluille
ylennys.
Hänen poistuttuaan alotti pyhän Yrjänän alttarin messupappi
latinankielisen messun.