Esteban oli viety Sevillaan, jossa hänet jätettiin sotaoikeuden
tuomittavaksi.
Alustavassa kuulustelussa hän oli tyynesti ja lujasti vakuuttanut
olevansa viaton siihen rikokseen, josta häntä syytettiin. Hän ei
kieltänyt olleensa tapahtumapaikalla eikä se olisikaan käynyt päinsä,
koska hänet heti oli tuntenut rouva Braulian puutarhuri, joka oli
ensimäisenä rientänyt saapuville; mutta hän väitti kivenkovaan, ettei
hän ollut puukottanut Thomasta.
Tätä vastaan huomautettiin, että kun hän oli juuri silloin ollut
paikalla, kun rikos tapahtui, hänen oli täytynyt nähdä murhaaja, mutta
kun hän ei myöntänyt ketään vierasta nähneensä, pidettiin tätä seikkaa
uutena todisteena hänen syyllisyydestään.
Hänen poistumisensa tai pakonsa Rotasta heti murhan jälkeen — vaikka
hän oli tunnustanut olleensa juuri Rotaan menossa; se kiihtymys ja
hätäily, joka hänessä oli seuraavana päivänä ilmennyt, kun hän San
Lucarin majataloissa oli tiedustellut, mitä rikoksesta puhuttiin ja
oliko haavan saanut mies kuollut; levottomuus ja epävarmuus hänen
vastauksissaan — kaikki tämä todisti niin arveluttavasti häntä vastaan
ja rikos oli niin hirveä, että oikeus tuomitsi hänet yksimielisesti
kuolemaan.
Esteban otti tuomion vastaan levollisesti. Väkivaltaisen kuoleman
täytyykin tuntua vähemmän kammottavalta — esiintyessään uhrauksena
toisen puolesta kuin oman rikoksen rangaistuksena.
Juuri silloin, kun tuomittu piti vietämän ulos oikeussalista, astui
läsnäolevan yleisön joukosta esille nuori mies ja lähestyi tuomareita
varmoin askelin. Hänen tarmokkaita kasvojaan peittävä kuolonkalpeus
ei näkynyt johtuvan hetkellisestä kiihtymyksestä, vaan tuntui olevan
näiden kasvojen luonnollinen väri, sillä kaikki elämä oli niissä kuin
jähmettynyt, ellei otettu lukuun synkästi hehkuvien silmien kaameata
tulta.
»Tuo mies on viaton!» sanoi hän kääntyen tuomioistuimen puoleen,
varmalla ja kuivalla äänellä.
»Mistä sen tiedätte ja kuinka voitte sen todistaa?» »Minä toimitan
oikean syyllisen teidän eteenne.» »Milloin?»
»Nyt heti.»
»No tuokaa hänet tänne.»
»Hän seisoo jo edessänne.»
»Kuka hän siis on?»
»Minä.»
»Tekö?»
»Minä itse; minä tunnustan rikokseni.»
Tätä tunnustusta seurasi hetkeksi sanaton, jäykistynyt kummastus.
»Veljeni!» huudahti vihdoin Esteban, »mitä sinä nyt olet tehnyt?»
»Luulitko siis», vastasi toinen nuhtelevalla äänellä, »että minä olisin
sallinut sinun kuolla? Oletko todellakin pitänyt minua sellaisena, että
voisin menetellä niin kehnosti? Tiedän kyllä, etten ole koskaan ollut
hyvä; aina minussa riehui paha henki, pyrkien viemään minut perikatoon.
Mutta viheliäinen pelkuri, joka antaa syyttömän sovittaa, mitä itse
on rikkonut, sellainen en ainakaan vielä ole. Koetin vapauttaa sinua
vankilasta — mutta ei onnistunut, ja kuinka tällaisella Jumalan
hylkäämällä olisikaan onnea missään hyvässä hankkeessa! Saakoon laki
siis tarttua syylliseen, ja minussa toteutukoon sananlasku: 'Joka
miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu'. Jää hyvästi, koeta lohduttaa
vanhempiamme ja — antakoot kaikki minulle anteeksi!»
Tämän odottamattoman käänteen vuoksi lykkäytyi oikeudenkäynti. Lorenzo
vietiin vankeuteen, ja Esteban pääsi vapaaksi. Mutta jälkimäinen oli
kuin halvauksen kohtaama; seisoi sanatonna, liikkumatta, ilman omaa
tahtoa. Silloin tarttui hänen käsivarteensa luja koura, joka laahasi
hänet pois tästä kovakohtaloisesta paikasta. Vastarintaa tekemättä hän
salli taluttaa itseänsä erääseen taloon, jonka ovi suljettiin heti, kun
hän oli kynnyksen poikki astunut.
»Rohkeutta vain!» sanottiin hänelle ja tarjottiin viiniä.
»Rohkeutta! Sen sanoo sinulle vanha viiksiniekka!»
Esteban kohotti silmänsä ja katseli ensi kertaa sitä henkilöä, joka oli
tuonut hänet tänne.
»Tekö se olette?» huusi hän. »Ja te uskalsitte — »
»Hädässä ystävä tunnetaan», vastasi hänen saattajansa, joka ei ollut
kukaan muu kuin entinen naapuri, carabinero.
»Ja sinä aioit jäädä mestattavaksi!» huudahti Pepa, joka oli rientänyt
paikalle ja itkien sulkenut Estebanin syliinsä.
»Pitikö minun siis antaa ilmi oma veljeni?» kysyi Esteban.
»Nyt sinun pitää heti astua höyrylaivaan», sanoi carabinero, »ja
matkustaa San Lucariin, jotta pääset kotiisi niin pian kuin suinkin.
Sillä mitä silmä ei näe, se ei voi sydäntä repiä rikki.»
»Anteeksi», vastasi Esteban, jonka entinen tarmokkuus palasi, »minä
menen takaisin veljeni luo».
Pepa ja hänen miehensä koettivat parhaansa mukaan saada Estebanin
luopumaan aikeestaan, mutta turhaan.
Carabinero saattoi häntä vankilaan; mutta heidän päästyään sinne, tuli
heitä vastaan se lakimies, joka oli Estebania puolustanut oikeudessa,
ikäänkuin olisi odotettu heidän käyntiänsä täällä.
»Syytetty», sanoi asianajaja, »lähettää minut teitä tapaamaan, sillä
hän ei halua teitä nähdä. Syynä ei ole rohkeuden puute, sillä hän on
levollinen ja alistuu kohtaloonsa, ei myöskään rakkauden puute, vaan
huolenpito teistä, koska ette voisi häntä nähdä joutumatta suuren
tuskan valtaan, joka olisi sitä tuimempi, kun se ei vannaankaan olisi
niin ohimenevää ja lyhytaikaista kuin hänen. Hän sanoi minulle, että
jos pian kuolemansa kohtaavan tahtoa on pidettävä pyhänä, teidän
pitäisi totella häntä ja suoda hänelle lohdutusta rientämällä suoraa
päätä vanhempienne luo heidän suruaan lievittämään. Vasta sitten,
kun olette kotona heidän luonaan, saatte avata tämän kirjeen, jonka
olen hänen sanelunsa mukaan kirjoittanut. Se sisältää hänen viimeisen
ilmoituksensa tälle maailmalle; hänen kaikki ajatuksensa ovat nyt
suunnatut ijäisyyteen, joka kuolemanhetkellä esiintyy niin mahtavassa,
pelottavassa muodossa. Muuten, älkää vielä heittäytykö epätoivoon; mitä
tahansa hänen hyväkseen sopii tehdä, se myös toimitetaan.»
Kuullessaan näin puhuttavan, jäykistyi onneton Esteban jälleen
synkkyyteensä. Kelpo carabinero, joka yhä vielä oli niukka sanoiltaan,
mutta intoa tuhlaava, sai taas viedä hänet pois.
»Rohkeutta vain!» toisti vanha partaniekka. »Täytyy katsoa
onnettomuutta suoraan silmiin. Matkusta kotiin. Mitä sinä täältä enää
haet?»
Ja näin puhellen hän vei nuoren miehen mukanaan joelle, missä
höyrylaiva, odotti ennen lähtöään San Lucariin. Esteban toimitettiin
laivaan, ja carabinero maksoi hänen matkalippunsa, jätti hänet tutun
merimiehen huostaan ja palasi maihin vasta sitten, kun laiva lähti
liikkeelle.
Mikä kynä voisi kuvata niitä epätoivon kohtauksia, jotka toinen
toistaan seurasivat Lopezien ennen niin onnellisessa kodissa, kun
siellä saatiin perätysten kuulla kamalat viestit, jotka Esteban kertoi
niin suorasukaisesti kuin maalaisten tapoihin kuuluu! Jokainen koe
niiden esittämiseksi jäisi kauas takapajulle todellisuudesta, samoin
kuin sivellin, jonka on määrä maalata vettä ja tulta, voimatta niille
antaa lämpöä tai liikettä, ei läheskään pääse luonnon tasalle.
Keskellä tätä äärimmäistä surkeutta luki pater Nolasco Lorenzon kirjeen
julki. Se sisälsi seuraavaa:
»Turhaan ei tarvitse anteeksi anoa taivaalliselta isältä eikä
maalliseltakaan. Ja niinkuin olen Jumalalta rukoillut anteeksi,
samoin pyydän teiltäkin, rakkaat vanhemmat, joiden rakkauden olen
niin huonosti palkinnut! Älkää heittäytykö epätoivoon minun kohtaloni
vuoksi; minähän saan kärsiä vain sen, mitä olen ansainnut, ja minä
alistun, Jumalaan luottaen, siihen rangaistukseen, joka osalleni tulee
rikoksen sovitukseksi. —
»Veljeni, sinulle palkitkoon Jumala sen suuren rakkauden, jota olet
minua kohtaan osoittanut! Jos jäisin eloon, en koskaan kykenisi uljasta
tekoasi korvaamaan...
»Mutta jotta voisin kuolla rauhassa, täytyy minun pyytää sinua tekemään
puolestani vielä enemmän. Auta ja turvaa sitä onnetonta tyttöä, joka
minun täytyy niin avuttomaksi jättää tehtyäni hänet niin kärsiväksi!...
Nai hänet ja toimita hänelle suloinen ja hauska elämä sen sijaan,
minkä olen niin katkeroittanut! Antakaa minulle kumpikin tämä lupaus,
kun kirjeeni on teille luettu. Kun lupaus annetaan sille, joka on
pian kuoleva, niin se myös pidetään, ja se ajatus, että pysytte
lupauksellenne uskollisina, on ainoa lohdutus, jonka saan mukaani
hautaan. —
»Antakaa minulle anteeksi ja rukoilkaa minun puolestani Jumalaa, joka
on meidän kaikkien lohduttaja!»
Kun kirje oli kaikkien itkiessä luettu loppuun, astui Esteban sen
vuoteen ääreen, jossa Dolores parka makasi kuoleman kuvan kaltaisena.
»Dolores», sanoi hän, »veljeni viimeinen tahto on pyhä; sinä et voi
mennä kenenkään muun miehen vaimoksi kuin minun enkä minä saa tuoda
kotiini ketään muuta vaimoa kuin sinut. Hän kuolee siinä varmassa
uskossa, että me noudatamme hänen viimeistä tahtoaan, emmekä me saa
häntä pettää.»
Dolores ei vastannut, vaan nyyhki edelleen.
»Ellet suostu hänen pyyntöönsä», jatkoi Esteban hartaammin, »todistaa
se, ettet häntä rakasta etkä kunnioita minua tai omaisiani. Lupaa siis,
Dolores.»
»Minä lupaan», vastasi Dolores huoaten, »tehdä kaikki, mitä hän vaatii
ja sinä haluat».