Doloresin tapana oli sunnuntai-iltoina aina käydä Lopezien perheessä,
ja Thomaan palattua hän ikävöitsi entistä hartaammin näitä lomahetkiä,
jotka nyt sai viettää veljensä kanssa heidän vanhassa asunnossaan.
Thomas oli heti kotiseudulle palattuaan käynyt tervehtimässä Lopezeja,
jotka pitivät häntä kuin omana lapsenaan eivätkä olisi sallineet hänen
asua vieraiden luona.
Sisarukset olivat, kuten tavallisesti, viettäneet iltansa yhdessä.
Dolores oli puhellut heidän äitiparastaan, ja Thomas oli koettanut
huvittaa häntä kertomalla vilkkaasti matkoistaan, onnellisista ja
toisinaan kiusallisista sattumista.
»Tuo kaikki on perin hauskaa ja kaunista», virkkoi pater Nolasco.
»Mutta eikö sentään olisi parempi, että olisit jo ajoissa karttanut
kaikkia noita vaaroja? Eikö sinun olisi ollut paljoa helpompi ja
mukavampi elää, jos olisit joutunut paimentamaan rikkaan serkkuni Gil
Pinnonesin sikoja?»
»Pater Nolasco», vastasi Thomas, »näettekö noita pilviä tuolla?»
Pater Nolasco katsahti taivasta kohti ja sanoi:
»Näen kyllä. Entä sitten?»
»Hyvä, käskekää siis niitä pysymään hiljaa paikallaan — silloin saatte
nähdä, tottelevatko ne.»
»Mokoma vertaus! Ne ovat niin hyvän johdon alaisia, etteivät pysähdy.»
»Sepä se, pater. Samoin on minun laitani.»
»Onko koskaan nähty tuollaista tuulihattua! Sinuun vaikuttaa meri kuin
tulenliekki hyttyseen: et sinä ennen rauhaa saa kuin meri on ahmaissut
sinut suureen kitaansa...»
»Hyvää yötä, Dolores», virkkoi Thomas, kun ilta oli kulunut pitemmälle.
»Joko sinä menet?» kysyi Dolores surullisena.
»Minulla on vielä vähän asioita», vastasi veli kuin tärkeissä
mietteissä.
»Hänen on ihan mahdoton pysyä edes viittä minuuttia paikallaan», mutisi
pater Nolasco.
»Thomas, rakas Thomas», sanoi Dolores, joka tiesi, minne hän pyrki,
»etkö siis ollenkaan välitä neuvoistani?»
»No no», vastasi Thomas hilpeästi, »aiotko sinäkin yhtyä pater Nolascon
valitusvirteen? Kuuleppa, minäkin voin kerran antaa sinulle hyvän
neuvon.»
Ja Thomas alkoi laulaa:
»Vanhat saakoot murheissaan
synkkää naamaa näyttää;
nuoren mielen ainiaan
lemmen riemu täyttää.»
»Jos olisin kuningatar ja minulla olisi prinsessatytär, ei hänkään
olisi liian hyvä veljelleni», virkkoi Dolores seuraten katseillaan
hänen menoaan.
»Onpa hänestä todellakin tullut kelpo nuori mies!» vahvisti täti
Melchiora. »Minä en osaa oikein kyllikseni häntä katsella.»
»Hänessä on säilynyt vanha luonteensa», lisäsi Catalina, »sama iloinen
mieliala, sama herttainen esiintyminen».
»Se on totta», myönsi pater Nolasco. »Hänessä ei olisi mitään
muistuttamisen syytä, ellei hän olisi niin itsepäinen...»
Juuri silloin, kun Dolores oli lähdössä takaisin emäntänsä luo, levisi
koko kylässä säikähdyttävä huuto: »Erästä miestä on puukotettu!»
Kun tämä kaamea viesti kajahtelee pienellä paikkakunnalla, on sen
vaikutus kerrassaan huumaava. Leikit, laulut, pilapuheet taukoavat
heti, ja sijalle tulee synkkä äänettömyys, jonka keskeyttävät vain
tuskan ja kauhun parkaisut. Kaikista taloista tulee esille kalpeita ja
pelästyneitä naisia kiirehtiäkseen tapahtumapaikalle, mutisten matkalla
hätäisiä sanoja: »Minunko mieheni?... Minunko poikani? ... Onkohan
se minun veljeni?» Jos on syttynyt tappelu, näkee heidän todellisten
sankarittarien tavoin syöksevän uljaasti tappelupukarien sekaan — ei
kunnianhimosta, vaan rakkaudesta, pelkäämättä miesten sokeata raivoa
tai tuimia nyrkkejä.
»Se on Thomas, Tomasa rukan poika», selittävät muutamat ohikulkevat
naiset.
»Mitä he sanovat?» kysyi Dolores kuullessaan veljensä ja äitinsä nimen.
»Mitä he hokevat?»
Ja samassa hän vaipui tuolille kynnyksen viereen.
Catalina riensi hätääntyneenä naisten jälkeen, jotka juuri olivat
menneet siitä ohitse.
»Minä en oikein käsittänyt», vastasi Doloresin kysymyksiin Melchiora,
joka myös oli kuullut nuo molemmat nimet.
Pater Nolasco ei ollut kuullut mitään, ja eno Mateo sattui olemaan
takapihalla.
Sitten läheni ääneti joukko vakavannäköisiä miehiä, jotka kantoivat
puukotettua paareilla. Hän oli tajutonna — lepäsi siinä niin valkeana
kuin oksastaan irtautunut jasmiininkukka. Hän näytti nukkuvan,
rauhallisesti ja tuskitta.
»Minun veljeni!» parkaisi Dolores puoleksi tukehtuneella äänellä ja
painoi käsiään suonenvetoisesti rintaansa vasten.
»Thomas! Laupias Luoja!» huusi eno Mateo syvän murheen vallassa. »Kuka
kunnoton on murhannut tämän viattoman nuorukaisen?»
»Sitä ei kukaan tiedä», vastasivat miehet, jotka olivat hänet tuoneet.
»Thomas! Poikaseni, etkö kuule minua?» puhui pater Nolasco tarttuen
vahankalpean nuorukaispoloisen käsiin. »Onko hän jo kuollut?» lisäsi
hän ja kosketti haavoitetun otsaa. »Ei, ei vielä! Rientäkää, noutakaa
lääkäri kiireimmiten!»
»Hän on jo tulossa», vastattiin hänelle.
Thomas pantiin siihen vuoteeseen, jossa Lorenzo oli ennen maannut.
Lääkäri tuli, tutki haavaa, sitoi sen ja sanoi pois lähtiessään pater
Nolascolle:
»Kun hän jälleen tulee tajuihinsa, antakaa hänen nauttia
herranehtoollista — hän ei elä huomisaamuun asti.»
Pater Nolasco istuutui vuoteen ääreen. Hetken kuluttua Thomas aukaisi
silmänsä ja kysyi heikolla äänellä:
»Missä minä olen?»
»Minun luonani, meillä», vastasi hyvä vanha rouva, »Lorenzon vuoteessa».
»Nostakaa minut pois, pois tästä vuoteesta», pyysi nuorukaisparka
kuumeisen tuskallisesti.
»Miksi niin, poikaseni?»
»Siksi, että jos... jos kuolen... Lorenzo ei enää koskaan saisi siinä
rauhaa.»
»Mutta sinähän paranet tässä vuoteessa», vastasi täti Melchiora.
»Ei, ei», väitti Thomas, »minä kuolen, sen tunnen varmasti». Ja
kääntäen katseensa pater Nolascoon hän lisäsi lempeästi hymyillen:
»Tässä nyt näette, pater, ei minua sittenkään kuolema yllättänyt
merellä.»
»Parempi sinun on täällä siirtyä ijäisyyteen omaistesi ympäröimänä, kun
minä vielä ehdin tarjota sinulle pyhät sakramentit», sanoi pater.
Silloin saapui tutkintotuomari kuulustelemaan puukotettua, ennenkuin
olisi liian myöhäistä. Thomas vastaili hänen kysymyksiinsä selittäen,
että häntä oli ihan erehdyksestä isketty, mikäli saattoi päättää sen
tuntemattoman miehen sanoista, joka oli hänen kimppuunsa käynyt.
Mutta kuka tahansa tuo puukottaja oli, vakuutti hän antavansa hänelle
anteeksi.
Läsnäolijat poistuivat nyt jättääkseen hänet kahden kesken pater
Nolascon kanssa, jotta tämä saisi häntä ripittää. Kun se oli
päättynyt ja pater tiedusti häneltä, oliko hänellä vielä jotakin
omallatunnollaan, vastasi Thomas:
»On kyllä, pater... äsken päästin suustani pikku valheen.»
»Kuinka niin, poikaseni? Valheen... juuri äsken?»
»Niin... minä sanoin tuomarille, etten tuntenut murhaajaa.»
»Ja kuitenkin tunsit?»
»Rippisalaisuuden turvissa voin sen teille sanoa, pater... niin, minä
tunsin hänet...»
»Kuka se on?»
»Sitä en sanokaan teille, pater... sillä se ei rasita omaatuntoani,
vaikka salaankin hänen nimensä.»
Tällä hetkellä tulvahti onnettoman nuorukaisen suusta paksu verivirta.
Sen kiihtymyksen aikana, joka nyt valtasi koko väen, onnistui
Doloresin välttää naisten valppautta, jotka kokivat pidättää häntä
loitolla kuolevan veljensä luota. Mielettömin katsein ja kalpeana kuin
marmoripatsas hän syöksi huoneeseen.
»Dolores parka!» lausui kuoleva heikolla, tuskin enää kuuluvalla
äänellä, samalla kun pari kyyneltä vierähti hänen jo kuolonvarjojen
samentamista, mutta yhä lempeistä ja elämän puolesta kamppailevista
silmistään.
»Hän tarvitsee lepoa», sanoi pater Nolasco; »mene, tyttäreni, mene
täältä pois!»
Ja näin puhuen hän jätti Doloresin, joka tuskasta ja epätoivosta oli
käynyt aivan voimattomaksi, jäljestä tulleiden naisten huoataan.
»Mene, lapsukaiseni, älä vaikeuta hänelle katkeraa kuolemanhetkeä!» Ja
kääntyen taas kuolevan puoleen pater jatkoi: »Älä muuta nyt ajattele
kuin Jumalaa, joka on oikea isäsi ja kutsuu sinua luokseen ijäisyyteen!»
»Minä ajattelen... enää vain... Jumalaa!» kuiskasi Thomas, kyyneleiset
silmät kääntyneinä korkeutta kohti.
»Ja nyt, poikaseni, kun olet täysin valmistunut, korota sydämesi
Kaikkilaupiaan puoleen... mene hänen luokseen ja kuole rauhassa...
hänen huomaansa jätän sielusi kuin olisit oma lapseni.»
Thomas puristi vienosti hyvän paterin kättä, hymyili vielä ja sulki
silmänsä... niitä enää avaamatta.
Silloin kuultiin — ensin hiljaa, sitten kovempaa ja lopulta rajujen
nyyhkytysten ohella — suusta suuhun kulkeva kolkko sana: »kuollut!»
»Tämä on niin kauheata, että sydän pakahtuu!» vaikeroitsivat
naiset, »Niin kunnoton teko — murhata tuo viaton olento, joka ei
ajatuksissakaan ollut kellekään tehnyt pahaa!»
»Ja sittenkin hän antoi anteeksi!» sanoivat toiset itkien. »Hän oli
suorastaan enkeli; hän kuoli niinkuin elikin, ilman koston ajatusta...
se oli Abelin kuolema!»
Dolores oli kuin kiveksi jäykistynyt. Hänen silmänsä eivät itkeneet;
huulilta ei tullut valitusta, ei voihkausta, vain joskus ilmaisi
hermostunut vavahdus, että hän vielä oli elossa. Hyvät naiset
olivat panneet hänen sydämensä ympärille kääreen ja pirskoittivat
hänen kasvoilleen vettä, mutta mikään ei voinut vapauttaa häntä
jähmettymisestään.
Mutta sitten hän äkkiä nousi, astui kaapille, joka oli hänen omansa
ja jonka täti Melchiora oli jättänyt huoneeseensa, otti sieltä kaikki
rahat, jotka oli niin työläästi ansainnut ja huolellisesti säästänyt
ostaakseen niillä kapioitaan, ja sanoi tuskin kuuluvalla äänellä,
samalla kun ojensi pikku säästösummansa vanhalle rouvalle:
»Ruumisarkkua varten, täti Melchiora, ja sielumessuun!»
Ja sitten hän vaipui kuolinvuoteen ääreen sydäntäsärkevästi itkien.