Kuusi päivää oli perhe viettänyt kuvaamattoman kuolemantuskan vallassa.
Onnettomalla äidillä oli melkein yhtä mittaa hermokohtauksia; isä oli
äkkiä käynyt vanhaksi ja valkohapsiseksi, ja hänen tähän asti terve
ja tanakka ruumiinsa oli koukistunut kuin myrskyn murtama puu. Mitä
tulee Doloresiin, niin pelättiin hänen kuolevan. Catalinalle soi voimia
hänen rakkautensa vanhempiin: hän ymmärsi, että juuri hänen oli tehtävä
kaikki voitavansa, jotteivät he sortuisi murheesta ja tuskasta, ja
Esteban, vaikka suru häntä näännytti, koetti salata omaa kärsimystään,
jottei sillä lisäisi vanhempiensa taakkaa.
Vain pater Nolasco pysyi tyynenä, ja hänestä tuli nyt perheen
kaitselmus, jollaisena toiset olivat tähän asti olleet hänelle. Hän
piti huolta kaikista; rohkaisi heitä pätevillä perusteilla, neuvoen
alistumaan kovaan kohtaloonsa, ja viittasi Jumalan tahtoon ja hänen
pyhän äitinsä ylevään esikuvaan. Toisinaan hän korotti äänensä
juhlalliseen rukoukseen; tutut ja kaikille niin tervetulleet sanat
hivelivät äänettömyyden keskellä kuulijain korvia lohdutuksen,
ilahuttavan muiston, suloisen toivon koko luonnonvoimalla, niinkuin
side, joka toisiinsa liittää elävät ja kuolleet, tämän elämän ja
vastaisen.
Naapurittaret, joiden oli tapana joka päivä käydä Lopezien luona
ollakseen onnettoman perheen apuna, puhuttelivat eräänä aamuna lääkäriä
ennen tämän poistumista talosta.
»Mitä te määräätte lääkkeiksi, siitä ei ole rouva Lopezille mitään
apua», sanoivat he hänelle. »Nyt ei enää näy olevan mitään paranemisen
toivoa.»
»Minua huolettaa herra Lopez enemmän», vastasi lääkäri, »vaikka hän
ulkonaisesti on maltillisempi».
»Entä Dolores, herra tohtori, eikö hänelle pidä jo antaa sakramentteja?»
»Ei ole vielä kiirettä, hän on vielä nuori, eikä silloin tarvitse
heittäytyä toivottomaksi. Jokin uusi käänne voi hänet pelastaa.»
Tällä hetkellä temmattiin ovi rajusti auki, ja taloon syöksyi
carabinero hikisenä ja melkein läkähtyneenä huutaen:
»Rakkaat ystävät, kun kerran on Jumala, niin on laupeuttakin!
Armahdettu, armahdettu!»
Enempää hän ei sanonut eikä olisi voinutkaan sanoa. Toisaalta ei
tarvittukaan enempää, jotta koko perhe sai taas kuin uutta eloa.
Esteban hypähti innoissaan carabineron eteen.
»Mitä sanotte? Armahdettu, niinkö?»
»Armahdettu!»
»Poikaniko?» huusi äiti hypähtäen vuoteesta, jossa oli maannut.
»Lorenzo!»
»Oikeusko hänet armahti?» kysyi isä, joka oli noussut pystyyn niin
reippaasti kuin nuori mies.
»Mitä vielä, oikeus! Ei, vaan kuningatar! Huudetaan kuningattaremme
kunniaksi: eläköön!» huusi carabinero ja heilutti lakkiaan.
»Hänen ei siis tarvitse kuolla?» kuului Doloresin heikko ääni.
»Tietysti, mutta vasta sitten, kun Jumala tahtoo, ei ennen!» vastasi
carabinero.
Nyt seurannutta kohtausta on vaikea kuvailla, kun siinä esiintyneillä
henkilöillä ei itsellään ole säilynyt muistoa siitä, mitä oikeastaan
tapahtui. Äiti vaipui tajutonna miehensä syliin, ja Esteban ja
Catalina kiersivät käsivartensa sen pyhän ryhmän ympärille, joka
heidän iäkkäistä vanhemmistaan muodostui. Dolores oli jaksanut nousta
vuoteessa istualle, panna kätensä ristiin ja lähettää taivaaseen
hartaan kiitosrukouksen; kelpo naapurittaret itkivät ilosta; carabinero
siveli kämmenensä selkäpuolella kyynelten kostuttamia suunnattomia
viiksiään, ja pater Nolasco lausui tapansa mukaan maltillisesti:
»Näettekö nyt, rakkaat lapset! Jumala tosin etsiskelee meitä, mutta
ei tuhoa. Sanoinhan teille: alistukaa kohtaloonne. Toivo on viimeinen
tavara, jonka voi hukata! Jos luottamus maallisiin asioihin jättää
meidät pulaan, niin toivo taivaallisesta avusta ei koskaan pety. Juuri
senvuoksi onkin Jumala tehnyt toivosta hyveen ja antanut luoduillensa
käskyn pitää sitä aina sydämessä, jottemme kokonaan menehtyisi
pettymysten tähden. —
»Oi, laupeus! Johdata aina niiden valtiaiden kättä, jotka voivat suoda
armon. Ja vaikkei sitä suotaisi rikollisen itsensä vuoksi, riittäköön
sen aiheeksi sääli perhettä kohtaan, joka on hänen rikokseensa syytön!»
Omituinen kohtaus, joka oli sattunut oikeussalissa, oli herättänyt
yleistä huomiota ja vaikuttanut varsinkin niihin virkamiehiin, jotka
olivat läsnä sellaisen veljenrakkauden näkijöinä. Heitä oli syvästi
liikuttanut molempien nuorten miesten ylevä yksinkertaisuus ryhdin ja
sanojen puolesta, kun täytyi ottaa lukuun, että nämä olivat pelkkiä
maalaisia.
Moni ylhäinen henkilö oli yhtynyt tähän osaaottavaan käsitykseen,
ja sen nojalla oli Madridiin toimitettu armonanomus, joka myös
hyväksyttiin.
»Ja hän on siis vapaa? Voi tulla tänne meidän luoksemme?» kysyi äiti,
kun jälleen oli hieman tyynnytty.
»Jos se vain riippuisi kuningattaresta — rakkaat ystävät, eläköön
kuningatar!» huusi carabinero.
»Jumala siunatkoon kuningatarta!» huusivat kaikki ihastuneen
kiitollisina.
»Jos asia riippuisi kuningattaresta», toisti carabinero, »olisi Lorenzo
pian täällä. Mutta hänen majesteettinsa voi pelastaa hänet vain
kuolemanrangaistuksesta. Sitten seuraa vankeus ja maastakarkoitus.»
»Karkoitus!» huusi onneton äiti.
»Niin, hyvä rouva, eikä toisin sovi!» sanoi carabinero. »Paha työ ei
jää palkitsematta, täti Melchiora.»
»Mutta kun Thomas antoi hänelle anteeksi...» »Se seikka on hänen
edukseen, mutta ei riitä.» Äiti alkoi katkerasti itkeä.
»Melchiora, älä loukkaa Jumalaa!» varoitti vanha isä, jonka vartalo oli
taas koukistunut ja pää vaipunut rintaa vasten.
»Minä luulin, että hän on vapaa!» vastasi äiti nyyhkien.
»Miksi antaudut sellaisiin toiveisiin, vaimo? Mitä hän on tehnyt, se
on suurimpia rikoksia, ja hänen täytyy kestää rangaistuksensa», lausui
arvokas vanhus.
»Ja minne hänet viedään, herra Canuto?» kysyi äitiparka.
»Marianien saarille.»
»Kuinka pitkäksi ajaksi?»
»Ei tiedetä», vastasi carabinero, joka hyvinkin tiesi, että karkoitus
oli eliniäksi.
Mutta isä Mateo oli heti oikein tajunnut hänen sanojensa merkityksen.
Tällä välin oli Dolores kutsunut Estebanin vuoteensa ääreen ja sanoi
nyt hänelle:
»Esteban, kun Lorenzo jää henkiin, mistä kiitän Jumalaa, niin olemme
vapaat lupauksesta, jonka olimme antaneet kuolemaantuomitulle: niin
kauan kuin Lorenzo elää en suostu kenenkään muun vaimoksi.»
»Niin minäkin asian käsitän, Dolores», vastasi Esteban, »Pidän sinusta
paljon, yhtä paljon kuin sisarestani Catalinasta, mutta aina sinä
olet ollut mielessäni Lorenzon tulevana vaimona. Jos hänen eläessään
menisimme naimisiin, tuntuisi se minusta melkein rikokselta. Sinä
jäät kuitenkin meille asumaan. Minulla on lujat kädet ja jaksan
elättää ainakin yhden sisaren — olenhan nyt kaksin verroin veljesi: en
ainoastaan Lorenzon, vaan myös Thomaan sijainen.»
Dolores alkoi jälleen itkeä.
»Kuule», sanoi hänelle pater Nolasco, kun Esteban oli poistunut. »Rosa
lähettää sinulle minun kauttani sanan, ettei hän tule tänne sinua
tervehtimään, kun ei tahdo astua tähän taloon eikä tavata ketään
Lorenzon omaisista. Olen koettanut saada hänet käsittämään, että se
on väärin hänen puoleltaan; mutta hän pysyy päätöksessään, ainakin
toistaiseksi. Hän on kuitenkin tahtonut ilmoittaa sinulle, ettei sinun
sopisi hänen elinaikanaan pitää muuta kotia kuin hänen luonaan. Nyt
tiedät, kuinka on asian laita.»
Rosakin oli Doloresin tavoin saanut siirtyä lapsuudesta neidon ikään
kyynelissä. Entinen raikas, naurava ruusunväri oli hänen poskiltaan
ainiaaksi kadonnut. Uhkuva iloisuus oli häipynyt, niinkuin myrsky
puhaltaa kynttilän liekin sammuksiin. Koskaan hän ei enää kiinnittänyt
pater Nolascon huomiota enonsa muotokuvaan; hänen riitelynsä äidin
kanssa oli kerrassaan tauonnut. Elämän vakavuus oli kouraissut häntä
tylysti, hän kävi ahkerasti kirkossa puuhasi väsymättä taloustoimissa
ja piti hyvää huolta köyhistä...
Syyskuun viidentenä, surullisen muiston päivänä nähdään joka vuosi
merenrannalla olevassa luostarissa vanhan papin lukevan hitaasti
kuolinmessua. Aina on läsnä kaksi naista, joita toisiinsa liittää
sydämellinen ystävyys. Toinen heistä on vielä nuori, hyvin puettu,
vakava, mutta ulkonäöltä vielä säästynyt kaikelta sairaudelta; hän
näkyy antautuneen hyödylliseen, vakavaan elämäntehtävään.
Toinen, samoin vielä nuori, on aina surupuvussa ja näyttää hyvin
kalpealta ja laihtuneelta; hänen luulisi jo olevan lähellä viimeistä
vaihetta sellaisessa elämässä, joka on ollut täynnä kärsimystä ja
koettelemuksia.
Toinen on Rosa, toinen Dolores.
Heidän astuessaan ihmisten ohitse sanovat kaikki osaaottavan näköisinä:
»Kuinka tuo Rosa, rouva Braulian tytär, onkin muuttunut! Vakavampaa
naista ei voi missään olla!» Ja surkutellen he lisäävät: »Dolores,
Tomasa poloisen tytär, kuihtuu kuin vähentyvä kuu. Kasvot ovat hänellä
käyneet niin pieniksi, että hän tuskin enää voi kunnollisesti ristiä
silmiänsä; sydän on hänellä aivan nääntynyt; niin, hän oli syntynyt
kärsimään... Dolores parka!»