Rosan ja Thomasin iloitessa nuoresta rakkaudestaan tuli aika,
jolloin osa armeijaa sai loman. Myöskin Lopezin veljekset pääsivät
palaamaan kotiseudulleen. He eivät tahtoneet ennakolta ilmoittaa
mitään vanhemmillensa, jotta hämmästyksen ilo olisi sitä suurempi.
Lorenzon puolesta ei yllätys kuitenkaan ollut vain keino kohottaa
jälleennäkemisen riemua; kenenkään ei pitänyt ehtiä millään tavalla
salata, mitä kenties oli tapahtunut hänen poissa ollessaan.
Oli sunnuntai-ilta. Päivä painui alemmaksi yön edeltäjänä. Aurinko
vaipui yöllistä leposijaansa kohti ikäänkuin kultaisen sädekruunun
paino olisi sitä sinne vetänyt. Tuuli oli saanut yön kylmästä
henkäyksestä uutta virikettä. Meripääskyt olivat lopettaneet nopean
lentonsa ja yksitoikkoiset kirkaisunsa, ja ainoastaan valonarka
korvapöllö valitteli yksinäisyydessään heimonsa karkoitusta. Aallot
kurkottivat velttoina ja uneliaina rantaa kohti, niiden mahtavasta
äänestä oli enää jäljellä kumea, yksitoikkoinen sävel, ja tähdet,
jotka pilkistivät esille perätysten kuin ujon miehen epäröivät sanat,
kokoontuivat taivaalle julistaakseen sieltä kehoitustaan mennä levolle.
Kaksi nuorta miestä vaelsi kevein, tarmokkain askelin pitkin autiota,
puutonta tietä, joka vie San Lucarista Rotaan, yhä jouduttaen kulkuaan,
ikäänkuin jokainen heidän sivuuttamansa esine olisi heidät tuntenut ja
huudahtanut heille: »Tervetuloa, tervetuloa!»
»Minä olen niin pahoillani, todellakin pahoillani», virkkoi vanhempi,
»ettemme ole ennakolta lähettäneet äidille sanaa tulostamme. Voisihan
helposti sattua, että ilo tekee hänet sairaaksi.»
»Minä en kadu vähääkään», vastasi nuorempi. »Sillä ilo ei tapa, vaan
virkistää ja vahvistaa, ja sitäpaitsi saan tällä keinoin paremmin
selville, mitä Dolores puuhaa.»
»Vaiti, Lorenzo! Dolores on joka suhteessa mallikelpoinen tyttö, ja
sinun epäluuloisuutesi on sellaista, ettet häntä ansaitse vaimoksesi.»
»Totta kai tiedät, mitä tarkoitetaan sananlaskulla: 'Epäile naista
äläkä hyväänkään luota!' Dolores on vastoin minun tahtoani lähtenyt
äitini luota ja ruvennut rouva Braulian palvelukseen. Minkätähden? Sitä
en ole koskaan saanut selville. Mutta poissa hän vain on. Mitä varten
hän lähti vieraiden ihmisten luo, vaikka olisi voinut pysyä äitimme
luona? Kun otan lukuun kaikki asianhaarat, tulen siihen päätökseen,
että jotakin on vinossa.»
»Sinä olet samanlainen kuin profeetta Jeremias, joka julisti tuhoa,
ennenkuin mitään oli tapahtunut. Eipä hän todellakaan saa ruusuilla
tanssia, jos kerran joutuu sinun vaimoksesi. Nyt jo alan pelätä, että
Dolores parka tulee olemaan hyvin onneton sinun kanssasi. Hän on tosin
mennyt vieraille ihmisille palvelukseen — mutta kenen luo, veikkoseni?
Hänen emäntänsä on rouva Braulia, leski, jolla on vain yksi tytär ja
joka on kunniallisempi ja ankarampi kuin pyhä Monika.»
»Siitä leskirouvasta ei minulla ole mitään pahaa sanottavana, mutta
äitini ei saa tietää kaikkea, mitä siinä talossa hommataan.»
»No, kuulehan nyt», sanoi Esteban, »jollet osaa mitään hyvää puhua,
niin ole mieluummin vaiti. Sillä nyt sinä viittailet jo semmoisiin
asioihin, jotka ovat kerrassaan mahdottomia. Rangaistukseksi rumista
ajatuksistasi ansaitsisit todellakin, että Dolores olisi ollut sinulle
uskoton.»
»Esteban, siihen suuntaan et saa leikilläkään puhua, kuuletko?
Sellaiset sutkaukset ennustavat onnettomuutta.»
Heidän ehtiessään kylään oli jo tullut pimeä.
»Mennään sitä tietä, joka kulkee leskirouvan talon ohitse», ehdotti
Lorenzo.
»Sinne voimme mennä myöhemminkin — ensin täytyy rientää tervehtimään
vanhempia», vastasi Esteban. »Vai onko joku muu tärkeämpi kuin oma isä
ja äiti?»
»Mutta eihän siitä tule kuin aivan pieni kiertotie», väitti Lorenzo ja
kääntyi vasemmalle päin.
Esteban oli kahden vaiheella; mutta jottei tarvitsisi yksin astua
kotitaloon, seurasi hän veljeään jonkun matkan päässä.
Lorenzo oli tällä välin jo lähestynyt rouva Braulian taloa. Äärimmäisen
akkunan kohdalla hän näki jonkun miehen seisovan kuin odottamassa.
Nyt oli jo tullut yö, ja kun mies seisoi selkä häneen päin, ei Lorenzo
voinut muuta erottaa, kuin että hän oli nuori ja solakka.
Tämä näky oli vähällä pullistaa silmät hänen päästään; hänestä tuntui
kuin synkkä pilvi laskeutuisi hänen kasvoilleen. Koko ruumis värisi ja
tutisi kuin maankamara, ennenkuin se aukeaa syöksemään laavaa sisästään.
Lorenzo hiipi likemmäksi, eikä hänen askeltansa kahina näkynyt
mitenkään häiritsevän akkunaristikon edessä odottelevaa miestä.
»Esteban tiesi siis jotakin!» mutisi Lorenzo hammasta purren.
»Hyvä on», lausui nuori mies akkunan juurella sellaisella äänellä, joka
ei lainkaan tuntunut pelkäävän, että joku sattuisi kuulemaan, »sinä
siis lupaat aina minua rakastaa?»
»Niin kauan kuin elän!» kuiskasi vastaukseksi suloinen, hilpeä
tytönääni.
»Ja vaimokseni tahdot myös tulla?»
»Sepä kysymys! Itsestäänhän se seuraa.»
»Vaikka joku panisi vastaan?»
»Vaikka itse kuningas kaikkine armeijoineen pater Nolascon johdolla
panisi vastaan!»
»Jesus, auta minua!... Minä kuolen!» huusi onneton nuori mies ja
lysähti äkkiä maahan.
»Ja juuri minun käteni kautta!» karjui Lorenzo kammottavalla, vihasta
puuskuvalla äänellä. »Katsotaanpa ensin menettekö niinkään naimisiin,
kun minä panen vastaan, jolla on siihen oikeus!»
»Lorenzo, ystäväni, sinäkö se olet?» huokasi heikolla äänellä
puukotettu, joka nyt tunsi ahdistajansa.
»Laupias jumala! Kuka siinä mainitsee minun nimeni?» huusi Lorenzo
kauhistuneena ja vavisten.
»Minä... minä, Thomas... etkö minua enää tunne?»
»Sinäkö... sinä!» sammalsi Lorenzo, ja hänen hampaansa kalisivat.
Ja heittäytyen uhriansa syleilemään hän tunsi Doloresin veljen
kauniit nuorekkaat piirteet. Sitten hän nousi jälleen ja huusi mitä
kauheimmassa epätoivossa käsiään väännellen:
»Jumala minut kirotkoon!»
»Ei, ei», puhui verta vuotava mies yhä heikkenevällä äänellä. »Suokoon
jumala sinulle anteeksi... niinkuin minäkin annan anteeksi tekosi!»
Ja sen sanottuaan mies parka meni tainnoksiin.
»Pakene, veljeni, pakene!» sanoi Esteban, joka tällä kauhunkin hetkellä
oli malttanut mielensä, sillä hän huomasi, että Rosan kova hätähuuto
oli jo saanut ihmisiä rientämään tänne päin.
»Pian pois!» kehoitti veli. »Minä jään tänne onnettoman luokse. Ehkä
hyvä Jumala suo hänen jäädä henkiin. Mene, pakene, pelasta itsesi!...
Vai tahdotko, että isä ja äiti kuolevat surusta?»
Ja samalla kun Lorenzo yhtä mittaa epätoivoissaan löi nyrkillä
otsaansa, laahasi Esteban hänet syrjään eräälle sivutielle...
Lorenzo hävisi yön pimeyteen...
Tällä välin oli rikospaikalle saapunut useita henkilöitä. Esteban
arveli, että jos hän yksinään ilmestyisi kotiin, herättäisi se
varmaankin epäluuloja veljeä vastaan. Siksi hän päätti mennä jälleen
tapaamaan Lorenzoa rohkaistakseen tätä ja antaakseen neuvoja.
Hän pujahti siis pois paikalle rientäneiden ihmisten ryhmästä. Mutta
tällöin kiintyi huomio häneen ja häntä katseltiin, vaikkei tosin kukaan
häntä varmasti tuntenut.
Turhaan Esteban harhaili pitkin ympäristöä — Lorenzosta ei enää ollut
jälkeäkään. Sitten hän meni San Lucariin, missä jatkoi tiedustelujaan
seuraavana päivänä, panematta kiihkoissaan merkille, että hänen
liikkeitään pidettiin silmällä. Illalla, juuri kun hän astui ulos
eräästä ravintolasta, jonne oli mennyt urkkimaan, puhuttiinko siellä
hänen veljestään tai puukotetusta miehestä, hänet vangittiin.