Eräänä iltana puuhasi Dolores puutarhassa. Hänen tarkka emäntänsä,
jonka luontaisiin ominaisuuksiin kuului hyödyn vaaliminen, mitä
meidän päivinämme niin suuresti kiitetään, oli muuttanut puutarhansa
vihannesmaaksi. Kömpelöt, muodottomat kaalinpäät olivat karkoittaneet
myrttipuut; matalat sipulit myrkyttivät nyt ilmaa siellä, missä orvokit
ennen olivat tuoksuneet, ja paksumahaiset nauriit olivat anastaneet
ylpeiden daalioiden kukkalavat.
Ymmärrettävästi oli Rosa tästä aivan epätoivoissaan, ja maasta
revittyjä kukkia nähdessään hän oli vuodattanut ensimmäiset kyyneleensä.
»Katsoppa», sanoi hän äidilleen surkealla äänellä, »sinä olet
karkoittanut kaikki minun kukkani, eikä puutarhassa piankaan ole yhtään
muuta ruusua kuin minä. Jumala suokoon, että kaalinpääsi kuihtuisivat,
salaattisi kuivuisi ja nauriisi mätänisivät...!»
Ilta oli pilvinen ja synkkä; tuuli, joka huokaillen puhalsi puissa,
tiesi jo talven pikaista tuloa. Dolores katseli pilviä, jotka
taisteluun kiiruhtavien sotajoukkojen lailla kiitivät taivaalla;
etäältä kuului hänen korvaansa heleästi ja selvästi meren aaltojen
pauhu niiden lyödessä rantaa vasten rajusti, samalla kun ilma yhä
synkkeni. Pitkä musta siekale nousi näköpiirin reunalle peittäen koko
eteläisen taivaan.
»Ah», ajatteli hän, »missähän tämä lähenevä myrsky kohdannee veljeni?
Onko hän aavalla merellä, kovalla mantereella vai haudassa? Kenties en
koskaan saa enää häntä nähdä!»
Samassa kolkutettiin talon ovea, ja Dolores riensi avaamaan. Siellä
seisoi hoikka, pitkäkasvuinen nuorukainen hienossa merimiespuvussa.
Reippaasti hän piti katalonialaista lakkiaan vaaleassa koreasti
käherretyssä päässään, mutta auringon paahtamilla poskilla näkyi pari
kyyneltä omituisena vastakohtana huulten hymyilylle ja sydämelliselle
ilolle, jota koko kasvot ilmaisivat.
»Etkö tunne minua enää?» kysyi vieras Doloresilta, joka katseli häntä
ääneti ja odotti, että hän selittäisi tulonsa syyn.
Hänen äänensä soinnun kuullessaan Dolores päästi kovan huudon:
»Veljeni!» ja syöksyi merimiehen syliin.
Mutta tätä sydämellistä riemua kesti vain hetkisen. Tyttö parka,
tottuneena alituiseen huoleen ja ainaisesta työstä heikenneenä, ei
voinut kestää näin äkillistä onnea, vaan kaatui tiedottomana maahan.
Doloresin kovan huudon kuultuaan olivat rouva Braulia ja hänen
tyttärensä rientäneet katsomaan.
»Mitä tämä on? Mitä täällä tapahtuu? Kuka sinä olet, mies?» kysyi rouva.
»Minä olen hänen veljensä», vastasi Thomas.
»Jos olisit veli, et olisi häntä noin säikäyttänyt.»
»Mutta, rakas rouva —»
»Pois, pois, sinä! Ei sinulla ole kastetodistusta mukanasi, ja jumala
tietäköön, mitä aikeita sinulla on!»
»Äiti», sanoi Rosa päättävästi. »Thomashan se on, Doloresimme veli; ei
tarvitse muuta kuin katsoa häntä ollakseen asiasta heti varma. He ovat
toistensa näköiset kuin punainen ja valkoinen ruusu.»
»Pidä suusi, tyhmä kapine», tiuskaisi äiti. »Hae kernaammin etikkaa
pärskyttääkseni sitä Doloresiin... Ja sinä», lisäsi hän merimieheen
päin kääntyneenä, »laita hyvällä itsesi pois talosta; sinä olet täällä
tarpeeton. Mitä tapoja se on, että tyhjänpäiten hiipii vieraisiin
taloihin!»
Olisi melkein voinut sanoa, että leskellä oli eräänlainen ennustava
vaisto ajaa pulska nuori mies niin karkealla tavalla ovesta ulos.
Sillä vaikkeivat hänen rahansa taikka muut samanlaiset kalleudet
joutuneetkaan hänen läsnäollessaan vaaraan, niin oli hyvinkin
pelättävä, että paljoa suurempiarvoinen aarre voisi nuoren miehen
kautta mennä hukkaan.
Ken ei katselisi osanottoa tuntien ja sisäisesti tyydytettynä
noita valkeita hattaroita, noita ruusuisia pilviä, jotka taivaalla
leijailevat sinne tänne? Kenen mieleen juolahtaisi tiedustella, mistä
haihtumisista ne ovat syntyneet, ja mitkä tuulenpuuskat ovat ne
kohottaneet ja niille suunnan antaneet?
Niin on tässäkin, perusteita tutkimatta, asianhaaroja kuvailematta,
niiden kulkua seuraamatta, verrattava pilviin ja ilmaviin hattaroihin
nuoren merimiehen ja kauniin Rosan utuista, ruusuista rakkautta.
Dolores oli tehnyt kaikkensa sitä estääkseen. Hän ymmärsi rouva
Braulian siitä kovasti vihastuvan; mutta siitä eivät huolineet
veli eikä Rosa. Onnettomuudeksi ovat hyvät neuvot, joita heräävään
rakkauteen tuhlataan, vain kuin öljyä palavaan tuleen: sen sijaan, että
sen sammuttaisivat, ne sitä vain kiihoittavat kirkkaaseen liekkiin.
»Rosa», sanoi Dolores, »ajattelehan, että rakkautesi on aivan harhaan
mennyttä eikä voi päättyä hyvin; äitisi hyväksyisi vain rikkaan ja
ylhäisen miehen vävykseen».
»Sitten hänen täytyy vielä kauan odottaa», vastasi Rosa. »Minä en voi
sietää ylhäisiä miehiä; ylhäisestä äidistäni saan jo ihan kylliksi.
Tiedätkös, äskettäin tuli tänne Cadizista koko joukko hienosti puettuja
herraspoikia. Pyhä jumalan äiti, mikä joukkue! Toisilla oli aivan
muodottomat ja tyylittömät hatut, joiden reunat olivat kuin räystäät;
käsivarret eivät näyttäneet kuuluvan koko ruumiiseen, ja vaatteet —
aivan kuin suoraan Turkista tuodut! Ja kuinka kömpelöiltä ja surkeilta
he näyttivät kaikessa ylhäisyydessään! Eräs heistä tahtoi liehitellä
minua puhuen minulle jotakin hassua, mutta minäpä annoin vastauksen:
'Ennen kaikkea, herraseni, pitää teidän hankkia itsellenne sellainen
puku kuin kaikilla muillakin kunnon ihmisillä on. Tehän olette pelkkää
raitaa ja nauhaa'. — Ei, ei, Dolores, ylhäiset ja herraskaiset miehet
kelpaavat vain tytöille, joilla on koreat hatut ja kalliit vaipat.»
Molemmat nuoret pyrkivät lähenemään toisiaan kuin kaksi puroa; he
tulivat alas samaa rinnettä, yhtyäkseen laaksossa ja jatkaakseen
yhdessä iloista kulkuaan kukkain ja niittyjen keskellä. Thomas antautui
kokonaan puhtaan sydämensä vietäväksi, ja Rosa koetti, kuten ennen
sanoilla, nyt teossa näyttää äidilleen, kuinka väärät olivat tämän
mielipiteet olleet hänen rakastettunsa vaarallisuudesta. Kaikkein
ovelimman taitavasti ja suunnattomasti riemuiten hän osasi puijata tätä
pelottavaa vartijaa ja hiipi akkunaristikolle juttelemaan Thomasin
kanssa. Pitääksemme totuutta kunniassa, meidän täytyy lisätä, että
näissä kohtauksissa, jotka eivät millään tavalla olleet vakavia,
saatikka surunvoittoisia, hyvin harvoin puhuttiin rakkaudesta, sillä
melkein koko aika meni nauramiseen, varsinkin leikinlaskuihin tähän
tapaan:
»Mikä sinua tänään vaivaa?» kysyi poika tytöltä eräänä päivänä
huomatessaan, ettei Rosa voinut hänelle tervetuliaisiksi sanaakaan
lausua — ei liikutuksen, vielä vähemmän levottomuuden vuoksi, vaan
siksi, että niin kovasti nauratti.
»Minkä sinä luulet minua oikeastaan vaivaavan, Thomas? Ajatteleppas,
äiti sanoi tänään pater Nolascolle: 'Lapsi' (onko koskaan mokomaa
kuultu? Pitää vielä lapsen nimeä, kun on jo takana viisitoista vuotta,
kaksi kuukautta ja kaksikymmentäyksi päivää!) 'lapsi', sanoi arvoisa
rouva, 'ei vielä lainkaan tiedä, mitä merkitsee sana rakkaus; lapsi
ei saa katsoakaan mieheen ennen kahtakymmentäviittä ikävuottaan! Se
on minun tarkoitukseni'. — 'Ja minun tarkoitukseni, arvoisa äiti
rouva', ajattelin minä itsekseni, 'on se, etten ole vielä viettänyt
seitsemättätoista syntymäpäivääni, kun jo esitän teidän armollenne
vävypojan'. Eikö totta, Thomas, siihen mennessä olet kai edistynyt niin
pitkälle, että voit mennä naimisiin?»
»Niin ainakin toivon, mutta kenties meidän täytyy odottaa hiukan
kauemminkin, Rosa. Äitisi ja sinä olette minusta niin korkealla, että —»
»Typeryyksiä! Äitini! Niinkuin minä kysyisin paljoakaan, tahtooko —»
Samassa hän kuunteli levottomana jotakin sisältä päin »Voi, hyvä
jumala, äiti tulee!» huusi hän pelästyneenä. »Mene, juokse, lennä! Jos
hän näkee minut täällä, saan selkääni — vaikkei se vielä mitään; mutta
sitten hän muurauttaisi kiinni akkunan, ja se olisi sentään kauheaa!»
Sitten hän juoksi pois, mutta palasi heti.
»Älä unohda, Thomas», kuiskasi hän kiireesti, »että sinun täytyy tuoda
minulle merikrapuja tuliaisiksi, kun palaat ensi matkaltasi — älä
unohda sitä!»
Ja hiljaa, ääneti hän katosi kuin varas samassa tuokiossa.
Kuinka monesta hairahduksesta tekee panetteluhalu kuolemansynnin,
vaikka niitä, kuten tässä kerrottua, tuskin voisi miksikään synniksi
sanoa!