Olemme velvolliset tekemään lukijalle selkoa, kuka oli herra Marcelino
Toro, jonka nimi on tässä kertomuksessa jo esiintynyt pari kertaa.
Herra Marcelino, kauppiaan poika, niin pienen kaupan omistajan,
etteivät isä ja poika yhtaikaa mahtuneet myymäpöydän taakse, joutui
jo nuorena Amerikaan, jonne hänen isänsä, myös nimeltään Marcelino,
oli hänet lähettänyt. Siellä hän seisoi toisen myymäpöydän takana,
joka oli hiukan suurempi; ja ahkeruudella ja rehellisyydellä hän pääsi
vuosien kuluessa niin pitkälle, että eräänä päivänä voi esiintyä
miljoonan omistajana — niinkuin hänen maantiehensä uskoivat —, mutta
todellisuudessa hänen pääomansa supistui kahteenkymmeneenviiteen
tuhanteen piasteriin. [Toistasataa tuhatta markkaa. Suom.]
Rikkaudestaan riemuiten hän palasi kotikyläänsä takinliepeet
koristettuina päältäpäin joillakin kultanyöreillä, joiden piti
osoittaa, herra ties, mitä arvoa.
Samoin kuin on suuria tapaturmia, on myös useita onnensattumia, joita
ei ollenkaan panna merkille. Oikeastaan ei ole helppo kuvitella, mikä
erinomainen onni oli herra Marcelinolla ollut, hän kun oli lähtenyt
Jobina matkalle ja sitten palannut Kroisoksena kotiseudulleen.
Ensi työkseen hän osti itselleen talon, kuten hänen tapaiselleen
henkilölle olikin luonnollista. Hyvin kunnioitettava herra Marcelino
rakasti mukavuutta ja loistoa; mutta hän rakasti myös meksikolaisia
piastereitaan, kokonaisen elämäntyön makeata hedelmää. Toisen
intohimon kiihoittamana ja toisen pidättämänä, huonon makunsa ja
säästäväisyytensä ja toisaalta ulkonaista loistoa kaipaavan intohimonsa
välillä horjuen hän järjesti olonsa seuraavalla tavalla.
Koska hän ei tahtonut rakentaa, hankki hän itselleen kauneimman
ostettavana olevan talon; mutta havaittuaan sen piankin liian pieneksi,
hän osti myös viereisen, yhdistäen sen edelliseen. Mutta silloin
puuttui vielä puutarha, ja sen herra Marcelino välttämättä tahtoi
saada, maksoi mitä maksoi — mutta ylimyksellisen puutarhan, joka
olisi sopusoinnussa omistajansa kultanauhojen ja takinnyörien kanssa,
sellaisen puutarhan, jossa olisi puksipuita, kuvapatsaita, näköaloja,
kultakala-lampi, mutta ennen kaikkea sokkelo juuri sokkelo oli herra
Marcelinon ihanne!
Niinpä hän osti kolmannen talon, jossa oli suuri takapiha, ulottuen
hänen alueensa rajalle, revitti välimuurin maahan ja pani puutarhansa
kuntoon. Siihen hän sovitti kaikki nuo edellämainitut laitokset, —
tosin ilman näköaloja, näitä kun valitettavasti ei voitu tekemällä
tehdä; mutta hän maalautti ne ainakin seinille.
Sitä varten hän tuotti Cadizista erään sutimestarin, jonka kanssa
rupesi, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, hyvin läheisiin väleihin.
Tästä puutarhasta, jossa oli jasmiineja, kuusamia, viiniköynnöksiä,
ruusupensaita, myrttipuita ja tuhansia muita Floran hoviin kuuluvia
keijukaisia, tuli lyhyessä ajassa todellakin pikku paratiisi huolimatta
kaikesta sen alkuperäisten suunnitelmien naurettavuudesta. Se sokkelo,
jossa ei myyräkään voinut eksyä, oli suorastaan lumoava myrttilehto,
ja köynnöskasvit muodostivat muureille ja seinille taivaallisia pikku
temppeleitä, jotka punaisten ja keltaisten ruusujen kaunistamina
lähentelivät näöltään kreikkalaisia muotoja. Viinilehväpuitteilla
ympäröity kultakala-lampi oli ihastuttava pikku olinpaikka, varjoisa
ja raitisilmainen; ruusupensaat ja muut kasvit peittivät soveliaalla
tavalla eräitä puisia kuvapatsaita, kuten Dianan, jota näytti vaivaavan
risatauti, ja kääpiömäisen Venuksen, niin ettei heistä ollut paljon
muuta näkymässä kuin heidän kaikkea muuta kuin kreikkalaiset nenänsä.
Kun tuli kysymys talon kalustamisesta ja kaunistamisesta, oli herra
Marcelinon ensimmäisenä ajatuksena tilata sutimestariltaan oma
muotokuvansa ikuistuttaakseen kultaiset nauhakkeensa. Ja tosiaankin
taiteilija sai syntymään suurelle liinavaatteelle don Marcelinon
surkean hahmon, jonka ilme kävi vieläkin surkeammaksi sen vuoksi, että
kuvassa kaksi tummaa varjoa lähti kuin viiksenpuolikkaat suupielistä
ja kuvastui ohimoilla kuin kaksi laastaria päänkipua vastustamassa ja
nenällä suurena ja vaarallisena ihorakkona.
Sen korvaukseksi oli maalari kuvan varsinaisessa osassa sitä enemmän
näyttänyt taitoaan: rinnalla lepäävä vasen käsi pisti kolme sormea
liivien sisään — niin kankeina ja suorina kuin puikot, ja käsivarressa
loistivat mainiot kultanyörit. Toisessa kädessä herra Marcelino piti
avonaista kirjettä, joka oli näöltään sellainen kuin härkätaisteluihin
kutsuva julistus, ja siinä oli luettavana sanat:
»Juan Almazarron fecit».
Tämä taideteos sijoitettiin saliin kaikkein huomattavimpaan paikkaan
ja verhottiin harsopeitteellä, jotta se säästyisi kärpästen
epäkunnioittavilta hyökkäyksiltä. Herra Marcelino oli tämän
mestariteoksen johdosta niin innostunut Apellesin taiteeseen, että
päätti itsekin joutohetkinään sitä harrastaa.
Niinkuin Molièren aateluusvimmainen porvari neljänkymmenen ikäisenä
äkkiä keksi olevansa runoilija, samoin heräsi herra Marcelino
viisikymmenvuotiaana eräänä aamuna odottamatta taiteilijana.
Sutimestari rohkaisi häntä tässä puuhassa ja kannusti jaloon
kilpailuun, herättäen hehkuvan halun päästä niin kuuluisaksi kuin
Murillo.
Jätämme lukijan kuviteltavaksi, mitä kauheuksia nämä molemmat
taiteilijat, mestari kuten oppilaskin, saivat aikaan. Siitä huolimatta
he saivat paljon ihailijoita, ja näistä oli uskollisin pater Nolasco,
herra Marcelinon ystävä. Ja tämän, seikan ansiota oli muun mukana se,
että kelpo munkki oli saanut loppuunkulumattoman pukunsa.
Ensimmäiset yritykset, joita taidekokelaamme teki luonnon mukaan,
olivat keittiökuvia. Sutimestari sai toimekseen valikoida ja
maalauksellisesti järjestää kuvassa esitettävät esineet, meni siis
keittiöön, toi sieltä pannun, kynttilänjalan ja neljä pesuriepua, otti
sitten vähän vihanneksia kaapista ja nouti lisäksi, osoittaakseen
kunnioitusta Rotan kylälle, yhden sen kuuluisista kurpitsoista, jonka
piti saada pääpaikka kuvassa. Kurpitsi sijoitettiin pesurievuille,
muutamat nauriit olivat sen vartijana, ja etumaisiksi istutettiin
sinne tänne joitakuita parsanvarsia. Vihreäksi kiilloitettu kynttilä
oli sijoitettu taulun taka-alalle, josta se heitti punaista
valoaan pesurievuille ja nauriille, niin että kurpitsi tuli hieman
samannäköiseksi kuin suuren merirosvon Barbarossan kasvot.
Saatuaan valmiiksi tämän keittiökuvan, joka oli määrätty ruokasalin
pääkaunistukseksi, ryhtyi täten rohkaistu taiteenharjoittaja herra
Marcelino maalaamaan pyhimysten kuvia.
Taulujen mittasuhteet paisuivat taiteilijan innostuksen mukaan, kunnes
saavuttivat Pyhän Kristoferin suunnattoman korkeuden ja leveyden,
ja sitä kuvaa tahtoi koko seutu nähdä, se kun herätti todellisen
mieltenkuohun Rotan asukkaiden kesken.
<tb>
Muuten herra Marcelino nautti häiriintymätöntä onnea. Varhaisesta
aamusta myöhäiseen iltaan saakka hän kulki jonkinlaisen hurmauksen
valtaamana talossa ja puutarhassa, ja ainoa valittamisen aihe oli
hänellä se, ettei vuorokaudessa ollut enemmän kuin kaksikymmentäneljä
tuntia ja vuodessa vain kolmesataa kuusikymmentäviisi päivää.
Kymmenen vuotta kesti herra Marcelinolla tätä onnellista olotilaa,
eikä hänellä ollut muuta puuhaa kuin käytellä rakkaita meksikolaisia
rahojansa elämän iloksi. Mutta tämän ajan kuluttua, ja kun hän sitä
kaikkein vähimmän osasi odottaa, käytti kohtalotar keuhkotulehdusta
sirppinään ja tuskin kahdeksan päivää sairastettuaan siirtyi herra
Marcelino parempaan elämään, niin vähän kuin hänellä siihen lieneekin
ollut halua.
Hän sai kauniin kuoleman; vihollisilleen hän ei antanut anteeksi,
koska hänellä ei niitä ollut; testamentissaan hän sääti lukuisia
lahjoituksia, uskoi sielunsa Jumalan haltuun ja määräsi, aivan kuin
viimeisenä näytteenä inhimillisestä heikkoudesta, että hänet oli
haudattava juhlapuvussaan.
Hänen sisarensa, rouva Braulia Toro, erään muuliajurin leski, peri
hänen omaisuutensa ja muutti asumaan hänen taloonsa, joka, niinkuin
tiedämme, oli kolmiyhteinen kuin kolminaisuus. Erinomainen maalaus jäi
kunniapaikalleen, ja mallin kuoleman jälkeen olivat sen varjot käyneet
entistä synkemmiksi. Pater Nolasco ei koskaan siihen katsahtanut
lausumatta siitä joitakin ylistäviä sanoja ja sitten lukematta kuolleen
puolesta isämeidän rukousta. Rosa oli sen huomannut, ja kun hyvä pater
kävi perhettä tervehtimässä, ei hän koskaan jättänyt johtamatta paterin
huomiota kuvaan siinä varmassa toivossa, että hän silloin huudahtaisi:
»Sellainen kaunis kuva!»
Äiti, jolta ei ollut jäänyt huomaamatta tämä pikku häijyys, oli
kovasti moittinut tytärtään ja kieltänyt milloinkaan kiinnittämästä
korkea-arvoisen herran huomiota tuohon kuvaan. Mutta Rosa, tapansa
mukaan tottelematon, ei huolinut kiellosta, ja aina kun tyttö mainitsi
enovainajansa nimen, lausui hyvä pater säännöllisesti sanansa:
»Sellainen kaunis kuva!»
Päivää myöhemmin, kuin pater Nolasco oli puhellut Doloresin kanssa, hän
tuli leskeä tapaamaan ja sanoi:
»Rouva Braulia, minä olen hankkinut teille erinomaisen palvelustytön.»
»Sitä parempi», vastasi rouva, »se ilahuttaa minua suuresti. Onko hän
järkevä? Onko hän hyvä kristitty? Osaako hän pestä? Onko hän siisti? Ja
ennen kaikkea: eikö hän ole liiaksi talonpoikamainen käytökseltään?»
»Rouva, sanonpa teille, hän on oikea aarre.»
»Pater Nolasco», sekaantui Rosa puheeseen, »eikö teidänkin mielestänne
enoni kuva riipu vinosti?»
»Mitä, vinostiko? Ei ollenkaan! Se on aivan niin suora kuin enosikin
oli. Sellainen kaunis kuva! Se Juan Almazarron osasi ammattinsa.»
»Se, mitä nyt teet», sanoi rouva Braulia tyttärelleen varmana siitä,
ettei pater sitä kuullut, »on karkeaa ja sopimatonta; hyvin kasvatettu
tyttö ei saa käyttäytyä tuolla tapaa. Jos vain kerrankin vielä puhut
noin, niin annan sinulle korvapuustin, niin että sinulta menee korvat
lukkoon! Sinun täytyy käyttäytyä hienosti!»
»Voi, äiti, jätä hienoutesi! Anna minulle mieluummin viinirypäle. Sinä
kätket ne aivan kuin ne olisivat jalokiviä.»
»Hienot ja hyvin kasvatetut ihmiset eivät syö myötäänsä viinimarjoja»,
vastasi säästäväinen äiti.
»Pater Nolasco», huudahti nuori tyttö, »äiti ei tahdo antaa minulle
viinirypäleitä; hän sanoo, ettei se olisi hienoa. Eikö ole totta,
että eno Marcelino, joka kuitenkin oli niin hieno ja ylhäinen, söi
viinimarjoja niin paljon kuin häntä halutti?»
»Se on totta», vastasi pater Nolasco hymyillen. »Hän tuotti niitä
korittain viinitarhasta.»
»Ja lisäksi ne ovat niin ravitseviakin», sanoi Rosa huoaten...
»Katsokaa, katsokaa», huusi Rosa äkkiä paterin korvaan, »eikö enon
nenällä ole suuri kärpänen?»
»Ei», vastasi pater katsellen maalausta; »se on niin näköinen, ja
käsikin on aivan hänen kätensä; se on niin monta ihmistä auttanut,
jotka eivät nyt ollenkaan hänestä välitä. Minulle hän on antanut tämän
oivallisen puvun, ja hän lisäsi vielä: toivon terveytenne kestävän
kauemmin kuin tämä puku, pater Nolasco. Ja myöskin teidän elämänne,
vastasin minä. Mutta minun toivotukseni ei saanut toteutua — sellainen
kaunis kuva», lisäsi hän huoaten.
»Au, au, au!» huusi Rosa, juosten pois, sillä hän oli saanut tuntuvan
ojennuksen äitinsä kädestä.
Seuraavana päivänä tuli Dolores taloon. Hän oli surullinen ja arka,
mutta toi mukanaan hyvää tahtoa tehdä kaikille oikein ja täyttää omat
velvollisuutensa.
Lyhyessä ajassa hän oli voittanut Rosan puolelleen, ja myöskin rouva
Braulia sanoi olevansa täysin tyytyväinen häneen. Hän oli hiljainen,
ahkera ja siisti, ja erityisesti oli hänellä, kaksi suurta etua, joita
säästäväinen ja hieno nainen ei osannut mielestään kylliksi kiittää:
tyttö söi vähän eikä ollut moukkamainen olennoltaan.
»Dolores on hyvin viehättävä tyttö», sanoi hän eräänä päivänä
tyttärelleen, »vain hiukkasen vakava ja jäykkä, niinkuin kohmettunut
kärpänen».
»Hyvä!» huusi Rosa äänekkäästi nauraen. »Sinun vertauksesi miellyttävät
minua, äiti; kun puhut vertauksilla, niin edes ymmärrän.»
»Tarkoitan, että hän on hiukan hidas», vastasi rouva Braulia vähän
häpeissään. »Muuten olen sinulle jo usein huomauttanut, sinä hanhi,
ettei sanota 'äiti', vaan 'mamma'.»
»Jätetään jo Jumalan tähden pappa ja mamma ja tatta ja nanna! Ne sanat
lienevät kylläkin hyvät lapsille ja sellaisille, joilla on liian kankea
kieli puhuakseen selvästi, mutta minä puhun sen mukaan kuin leukani
myöten antaa...»
Tässä talossa vietti Dolores rauhallisen vuoden, voisimmepa sitä sanoa
onnelliseksikin, ellei muisto äidistä, Lorenzosta ja Thomaasta olisi
ainaisella huolella ja levottomuudella täyttänyt hänen sydäntään.
Eräänä päivänä kysyi Rosa häneltä äkkiä:
»Dolores, onko sinulla sulhasta?»
Espanjassa pitää maalainen rakkautta aivan välttämättömänä avioliiton
edeltäjänä, niin luonnollisena, yleisesti tunnustettuna ja itsestään
selvänä, ettei asianomaisten nuorten ihmisten mieleen, niinkuin monessa
muussa maassa, koskaan johdu julkisesti kieltää suhdettaan. Ja niin
vastasi Dolores aivan yksinkertaisesti:
»On, kyllä minulla on.»
»Voi sinua onnellista!» sanoi Rosa. »Mutta missä hän on sitten? En ole
häntä vielä ollenkaan nähnyt.»
»Hän on poissa.»
»Poissako?! Voi!... Mutta mistä tiedät, että hän tosiaankin on sinun
lemmittysi?»
»Aivan samoin kuin hän tietää, että minä olen hänen kultansa — koska
rakastamme toisiamme.»
»Poissa oleva lemmitty on kuin laululintu, joka on kadottanut äänensä.
Mitä sillä tekee? Sellaisesta lemmitystä minä sanoisin vain kauniit
kiitokset. Jos minulla olisi sulhanen, täytyisi hänen käydä meillä joka
päivä minulle soittamassa ja laulamassa; ja myöskin menisimme naimisiin
heti paikalla!»
»Miksi sinulla on niin kiire naimisiin?»
»Hyvistä syistä. Päästäkseni eroon äidistä, joka minua vaivaa ja kiusaa
enemmän kuin kärpänen päivällisunessa... Mutta kuulehan, milloin sinun
kultasi palaa? Mikä on oikeastaan hänen nimensä?»
»Lorenzo.»
»Lorenzo Lopez? Hyvä jumala! Ihmiset sanovat, että hän on niin
lyhytnenäinen ja äkkipikainen kuin turkkilainen. Kuinka sinua säälin!
Dolores parka!... No, hyvä, kun hän palaa kotiin, sinun Lorenzosi, ja
tulee sinua tänne tervehtimään, voit olla varma siitä, että äitini
saa suuttumuksesta halvauksen, sillä hän pitää kaikkia rakastajia
murhaajina.»
»Hänen ei tarvitse ollenkaan tulla tähän taloon», vastasi Dolores
hymyillen.
»Etkä sinä saa puhua hänen kanssaan edes akkunan kautta.»
»En edes akkunan kautta, neiti», sanoi Dolores.
»Älä sano minua neidiksi muuten kuin äidin läsnäollessa — olenhan
sen sinulle sanonut tuhat kertaa! Äiti parka! Lujasti pingoitetuissa
vaatteissaan ja uudenaikaisissa vaipoissaan hän on kuin huonosti
köytetty paketti, ja 'sennora' ja 'donna' sopivat hänelle yhtä vähän
kuin prinsessan laahustin minulle... Mutta kuulehan, Dolores, kun
sinulla on kulta, pitäisi sinun myös olla iloinen ja onnellinen eikä
noin murheellinen kasvoiltasi aivan kuin tuskainen Jumalan äiti —
koko pitkään, suloiseen päivään ei sinun koskaan kuule laulavan eikä
nauravan!»
»Olen minäkin aikanani nauranut ja laulanut», vastasi Dolores,
»mutta isäparkani sai hautansa meressä ja äitini kuoli avuttomana ja
hyljättynä autiolla rannalla; rakas veljeni meni merille ja on hävinnyt
maailman ääriin, kenties en saa koskaan enää häntä nähdä. Lorenzon
täytyi ruveta sotilaaksi, ja hänkin on mennyt pois — kuinka sinä
voit vaatia, Rosa, että minun vielä pitäisi laulaa ja nauraa ja olla
iloinen?»
»Olet oikeassa», vastasi Rosa, jonka silmissä kyyneleet kimalsivat.
»Dolores parka! Mutta älä ole lohduton, hyvä, rakas ystäväni, kuolleet
ovat taivaassa ja elävät tulevat takaisin kotiin.»
»Aamen!» sanoi Dolores huoaten.