Vierähti vuosi. Joka päivä kävi poikien poissaolo eno Mateon talossa
yhä tuskallisemmin tuntuvaksi; sillä isä kävi vanhaksi ja jaksoi vain
osittain hoitaa peltojansa.
Hänen uskollisen elämänkumppaninsa silmät, jotka ennen aina loistivat
niin kirkkaina, olivat nyt melkein aina kyynelten himmentämät ja
ikävöimisen tuskasta sumentuneet. Itse talokin näytti käyneen
vakavammaksi ja surullisemmaksi ja kadottaneen hauskan ulkoasunsa.
Mutta vieläkin oli talossa muuan uusi tappio — tappio, jolla sen
rauhallisissa oloissa kuitenkin oli suuri merkityksensä, nousten kuin
pilvi sen taivaalle. Herra Canuto oli siirretty Sevillaan; aivan pian
hänen oli määrä muuttaa sinne.
Se oli kaikista jo sinänsä surullinen tapaus, mutta Doloresille
se tuotti huolta ja tuskaa, koska hän ei tahtonut erota Pepasta,
hyvästä rouvasta, joka oli osoittanut hänelle niin suurta rakkautta,
ja toiselta puolen oli estetty kihlatulleen antamansa lupauksen
vuoksi jättämästä synnyinseutuaan. Yhtä mahdotonta oli jäädä
Lopezin perheeseen; sillä se oli poikien poissaolon vuoksi melkein
tykkänään köyhtynyt. Pepa olisi mielellään ottanut Doloresin mukaansa
Sevillaan, ja täti Melchiora halusi pitää hänet luonaan ahtaista
oloistaan huolimatta; sillä hän tunsi hiljaista tyttöä kohtaan
hellyyttä, niinkuin äitien on tapa tuntea heidän poikiaan rakastavia
tyttöjä kohtaan. Mutta Dolores huomasi olevansa pakotettu hylkäämään
_kummankin_ rouvan tarjouksen.
Pulassansa pyysi Dolores neuvoa pater Nolascolta, joka tosin oli vain
vähän saanut kirjoista oppia, mutta tunsi sitä paremmin ihmissydämet ja
ne olosuhteet, joissa maalaiset elävät.
Terveellä järjellään ja koko paikkakunnan suosion voittaneena hän osasi
raivata vaikeudet tieltä paljoa taitavammin kuin kukaan muu. Kauan
vaivaamatta päätään — mikä ei muuten ollutkaan hänen tapansa — teki
Nolasco hyljätylle tytölle ehdotuksen, johon kaikki asianosaiset heti
antoivat suostumuksensa.
»Kuulehan nyt», sanoi hän, »rouva Braulia on pyytänyt minua hankkimaan
itselleen palvelustytön. Hänen tulee olla hyvä, työteliäs, siisti,
siveä — sanalla sanoen sellainen kuin jokaisen tytön pitääkin olla.
Ota se paikka; silloin joudut säällisten ihmisten pariin eikä sinun
tarvitse jättää kyläämme, et ole kellekään ihmiselle taakaksi ja
ansaitset kauniit kaksikymmentä reaaliasi kuussa — siitä tulee vuoden
lopussa kaksisataa neljäkymmentä ja sillä sinä voit, kun Lorenzo tulee
sotapalveluksesta takaisin, ostaa itsellesi kauniit kapiot.»
Dolores hyväksyi paterin ehdotuksen, vaikka ero äidillisestä
ystävättärestä Pepasta kävi kovasti hänen sydämelleen, eikä tämäkään
voinut mitään pätevää syytä esittää tätä järkevää ehdotusta vastaan.
Rouva Braulia Toro oli hyvä emäntä, hyvin sivistymätön, hyvin lihava
ja hyvin iloinen. Tämä viimeinen hyvä ominaisuus oli valitettavasti
häneltä kadonnut, sitten kun hän oli perinyt veljensä, herra Marcelino
Toron — siitä saakka oli häntä vaivannut aivan sietämätön vimma
esiintyä ylhäisenä ja sillä hän katkeroitti elämänsä ja luonnollisen
hyväntuulisuutensa, samoin kuin ne uudenaikaiset vaatteet, joita
hän tuotti Cadizista, tekivät hänen luonnolliset ruumiinmuotonsa
naurettavan rumiksi.
Hänen suora vastakohtansa oli hänen ainoa tyttärensä Rosa, kolmentoista
vanha tyttönen, oikea andalusialainen luonnonlapsi, vilkas, iloinen,
hiukan veitikkamainen ja aina vilpitön.
Rosan pyöreät, punakat kasvot nauroivat myötäänsä, hänen kukoistavat
huulensa olivat alituisessa liikkeessä näyttäen aina lumivalkeita
helmihampaita, naurussa, laulussa, leikinlaskussa; hänen soma
päänsä oli alati täynnä levottomia, hilpeitä ajatuksia ja kukilla
seppelöity. Hänen persoonallisuudessaan yhtyi liehittely, huolettomuus,
levottomuus, sydämen hyvyys ja luonnollinen suoruus muodostaen
raittiiden kukkaiskasvojen keralla sellaisen ihastuttavan ja
viehättävän kokonaisuuden, että hän ehdottomasti virkisti kaikkia
läsnäolollaan aivan kuin merituulen raitis henkäys.
Rosan mielestä oli lakkaamaton iloisuus ihmisen luonnollinen tila ja
kursailematon suoruus ainoa sallittu seurustelutapa. Murhetta hän ei
ollenkaan ymmärtänyt, kyynelistä ja tuskasta hänellä ei ollut mitään
käsitystä. Hän ei vielä koskaan ollut kahta minuuttia perättäin
ajatellut samaa asiaa, ajatteleminen oli aivan liian raskas taakka
hänen kukkakoristeiselle pääkköselleen.
Äitinsä kasvattamana ilman minkäänlaista kuria ja ohjausta hän ilmaisi
nyt selvästi sellaisen kasvatuksen sekä edut että puutteet.
Yhtä vähän kuin jokin vakava ajatus voi saada tilaa hänen suruttomassa
sielussaan, saattoi hän suoda millekään huonolle tuulelle pääsyä
puhtaaseen sydämeensä. Hän kulki elämän tietä niin iloisena ja hilpeänä
kuin puutarhan polkua; molemmilta hän vaati veroksi kukkia, ja kukkien
vaalimista hän piti elämänsä ainoana tehtävänä.
Kahta suurta toivetta Rosa säilytti sydämessään: — toinen, jo
hiukan vanhentunut, oli saada oikein iso nukke, jolla oli liikkuvat
silmät, ja toinen, myöhempiaikainen, omistaa lemmitty, joka äidin
tietämättä iltahämyssä tulisi, akkunan alle, niinkuin toistenkin
tyttöjen mielitietyt tekivät. Jos nämä molemmat toiveet olisivat
voineet toteutua, niin nukke liikkuvine silmineen olisi ollut lemmityn
sangen vaarallinen kilpailija ja saattanut Rosan paljon paremmin kuin
äidillinen vaikutusvoima laiminlyömään kohtaukset.
Kun äiti tahtoi toimittaa hänelle opettajia, oli se jo liian myöhäistä.
Ei voitu enää päntätä häneen lukemisen ja kirjoittamisen taitoa.
»Mitä», sanoi hän äidilleen, »pitääkö minun piinata itseäni vielä
aapisella kuin mikäkin koululapsi: — b-a ba; b-e be! Haha! Kiitoksia
paljon! Ja minkä vuoksi? Jotta kaikki muut tytöt minulle nauraisivat
vasten kasvoja?»
»Kuulisipa joku ihminen tuota nenäkästä lasta!» huusi äiti; »puhuu jo
aivan kuin täyskasvanut ihminen!... Mutta etkö sitten tiedä, että on
ylhäistä olla oppinut?»
»Oi, äiti», vastasi lapsi, »tiedäthän sinä, mitä sananlasku sanoo:
suuri oppi hulluttaa».
Rouva Braulia turvautui lopulta pater Nolascoon, mutta hänkään ei
tainnut tytölle mitään.
»Olkoon ikä mikä tahansa, oppiakseen on ihminen aina kyllin nuori»,
sanoi hyvä pater. »Sinun setäsi oli jo viidenkymmenen vanha oppiessaan
maalaamaan — ja mikä suuri taiteilija hänestä sittenkin tuli!»
»Entä te, korkea-arvoisa pater, miksi ette ole opetellut maalaamaan?»
»_Siihen_ taiteeseen voivat ryhtyä vain rikkaat, joiden ei ole pakko
tavoitella rahatuloja; mutta kaikki voivat oppia lukemaan, ja joka osaa
lukea, se osaa kaikki.»
»Tosiaanko?» huomautti Rosa veitikkamaisesti. »Lyön kuitenkin vetoa,
että lukutaidostanne huolimatta ette tiedä erästä seikkaa.»
»Mitä muka?»
»Mitä yhtäläisyyttä on näivetystautisen ja pater-erakon välillä?»
»Sellaista hassutusta! Mitä yhtäläisyyttä heidän välillään voisi olla?
Ei mitään!»
»Onpahan!»
»Älä viisastele, sinä huimapää!»
»Sanonpa teidän korkea-arvoisuudellenne: heidän välillään on
yhtäläisyyttä; ja se teidän paremmin pitäisi tietää kuin minun, joka en
edes osaa lukea enkä kirjoittaa!»
»Mitä hassutuksia sinä oikeastaan lörpötät?»
»Vaikka osaattekin lukea ja kirjoittaa, ette kuitenkaan vielä tiedä,
kuinka näivetystautinen ja erakko ovat toistensa kaltaiset. Nähkääs,
kummaltakin puuttuu _cura_ [Alkuteoksen sanaleikkiä ei tässä voida
kääntää, sillä »cura» sanalla on kaksi merkitystä: »parannus» ja
»papinvirka». Suom.], ja suotta he sitä odottavatkin. Tiedättekö nyt
sen, pater Nolasco?»
Ja samassa hän hyppäsi pystyyn ja tiehensä ja oli seuraavassa tuokiossa
hävinnyt ruusupensaiden väliin puutarhaan.
»Alappa tuon tettiäisen kanssa puhua vakavasti», sanoi hyvä pater
hymyillen seuraten tyttöä katseellaan.