Se leipurivaimo, jonka vehnää Dolores tavallisesti kävi korjaamassa,
oli nuori leski, joka oli rakastunut Lorcnzoon. Hän haki alati
tekosyitä päästäkseen täti Melchioran kotiin taikka houkutellakseen
Lorenzoa omaansa.
Mutta tämä, luonteeltaan jyrkkä ja karkea, vastasi kaikkiin
houkutteluihin epäystävällisellä vieroksumisella, vaikka leski oli
nuori ja sievä, vieläpä rikaskin.
Tämä vastahakoisuus ei kuitenkaan opettanut leskeä luopumaan
aikomuksistaan; se päinvastoin kiihdytti hänen tavoitteluaan.
Arvannostopäivänä piti Lorenzon viedä hänelle vasu melooneja.
Toimitettuaan asiansa omalla jyrkän jöröllä tavallaan hän aikoi heti
poistua, kun nuori leski huusi häntä takaisin:
»No, nyt kai sinun on ruvettava sotilaaksi?»
»Muuta en osannut odottaakaan», vastasi Lorenzo; »onni on minulle jo
aikoja sitten kääntänyt selkänsä».
»Kuulehan», jatkoi leski, »jos joku antaisi sinulle rahaa, millä
ostaisit itsesi vapaaksi...?»
Nuoren miehen sydän pamppaili rinnassa, aivan kuin sähkövirta häntä
värisyttäisi.
»Tunnetteko ehkä jonkun, joka olisi valmis lainaamaan minulle niin
paljon rahaa?» kysyi hän.
»Varmasti», vastasi leski, »tunnen kyllä, vieläpä erään, joka ne
sinulle lahjoittaa».
Näistä sanoista huomasi Lorenzo, jolle nuoren lesken aikomukset eivät
enää olleet salaisuutta, mitä hän oikeastaan tarkoitti. Se ilo,
jota hän oli hetkisen tuntenut, sammui samassa kuin kynttilä, jota
puhalletaan, ja hänen kasvoilleen tuli jälleen niiden tavallinen ilme.
»No mitä sanot siihen, Lorenzo?... Onko minun ehdotukseni niin
vastenmielinen, että sinun kasvojesi täytyy muuttua joulukuun taivaan
kaltaiseksi?... No, sano nyt edes jotakin!»
»Rouva, tottahan tunnette vanhan sananlaskuvärssyn:
Jos ken sulle lahjan antaa, saat
myös siitä taakkaa kantaa,
kiitollisna olla aina,
eikä mikään muu niin paina.»
»Olehan nyt puhumatta joutavia, Lorenzo! Älä toki ole niin itsepäinen
ja arkaileva. Et suinkaan tahdo olla sellainen kuin Mikko-setä, joka
oli niin ujo, että ujosteli olla kunniallinen ihminenkin? Kaikkea muuta
pahaa paitsi kuolemaa vastaan on maailmassa aina joku yrtti kasvanut.
Ellet olisi niin ujo, niin — niin jo tässä ymmärtäisi toisensa!...
Tiedäthän sinä, että Juan mieheni kuollessaan jätti minulle perinnöksi
talon, leivinuunin ja leipomon. Ja nyt tarvitsen miehen kaikkea tätä
hoitamaan —; hän on minulle yhtä välttämätön kuin elämälle ruoka ja
juoma. Hänellä olisi vähän työtä ja paljon tuloa. Etkö sinä voisi?»
»En ymmärrä mitään leipomisesta, arvoisa rouva!»
»Kaiketi myös tiedät hänen jättäneen minulle suuren meijerinkin, josta
tulee paljon teuraskarjaa: kuukauden vanhoja vasikoita ja yksi-, kaksi-
ja kolmivuotisia mullikoita.»
»Rouva, en ymmärrä mitään karjanhoidostakaan!»
»Sitäpaitsi hän on jättänyt minulle aika sievoisen summan puhdasta
rahaa!»
»Mitä se minuun kuuluu?»
»Sinä voisit sitä hoitaa.»
»Ei, rouva, en ole tottunut raha-asioitakaan hoitamaan», sanoi Lorenzo
ja näkyi aikovan poistua. »Sellaista edesvastuuta en voi niskoilleni
ottaa. Mitä vähemmän velvollisuuksia, sitä helpompi tilitys.»
»Kuulehan, Lorenzo, kaikki mitä nyt sanot, on silkkaa lapsellisuutta;
enkö sano sinulle kylliksi selvästi: sinun tarvitsee vain tahtoa, ja
kaikki kuuluu sinulle?»
»Mutta minäpä en tahdo omaisuutta sillä ehdolla, että pistän jalkani
satimeen», vastasi Lorenzo.
Ja sitten hän meni nopeasti tiehensä.
»Onko koskaan nähty mokomaa paksupäistä tyhjätaskua», mutisi
leipurirouva hampaittensa välitse katsellessaan hänen jälkeensä.
Leski oli varmasti uskonut Lorenzon ottavan häneltä vastaan
sotilaslunnaat; ja silloinhan hän olisi voiton puolella. Ja sitä
suurempi oli nyt hänen pettymyksensä.
Ja koska kylissä niinkuin kaupungeissakin kaikki huhut tavallisilla
lisäyksillä ja korjauksilla varustettuina nopeasti kiertävät perheestä
perheeseen, pääsi tämä Lorenzon ja leipurirouvan välinen keskustelu
hyvin pian myöskin Lopezin taloon — luonnollisesti tuntuvasti lisättynä
painoksena.
Eno Mateo ei ollenkaan tahtonut asiaa uskoa, rouva Melchiora joutui
ymmälle, ja Dolores oli vallan hämmästynyt.
»Lorenzo», huusi äiti-parka nähdessään poikansa tulevan kotiin, »onko
totta, että se leski tahtoo hankkia sinulle rahaa lunnaiksi?»
»Mitä te nyt puhutte, äiti?»
»Sanotaan, että hän antaisi sinulle tarpeelliset rahat.»
»Antaisi, antaisi...! Korkeintaan annetaan toisilleen kättä», vastasi
Lorenzo nyreästi.
»No, hän siis ei anna, vaan lainaa ne sinulle.»
»Lainaa, lainaa — se, joka lainaa, tahtoo korkoja...»
»Etkö sinä huoli hänen tarjouksestaan, Lorenzo?»
»En!»
»Oikein tehty, ettei hän tahdo joutua velkaan», sanoi isä. »Hän on
tosiaan hyvä työmies, ja kaikki häntä suosivat, mutta Jumala ties,
milloin hän voisi velan suorittaa takaisin. Velaksi ostettu sika röhkii
koko vuoden.»
»Lorenzo, poikani», otti äiti jälleen puheeksi, »ihmiset sanovat
myöskin, että hän tahtoisi kanssasi naimisiin. Ja heitätkö sinä senkin
onnen hukkaan?»
»Kutka ihmiset niin sanovat?... Tiedättehän, äiti, ettei miehen
asiana ole sanoa: ei. 'Ei' on loukkaava sana ja sopii vain naisten
sanottavaksi. Miksi tahdotaan leipurirouvalta riistää hyvä maine?»
»Ei hänen hyvää mainettaan riistetä, kukaan ei ole hänestä pahaa
puhunut.»
»Vai ei ole, äiti, vai niin!... Kateutta, ei muuta kuin kateutta! Koska
hän on rikas ja sievä, muuttuvat toiset kiukusta narrimaisiksi!»
Lorenzo oli istunut syrjään penkille, sillä aikaa kun muut
perheenjäsenet istuen piirissä oven edessä suruissaan ja alakuloisina
valittelivat molempien veljesten kohtaloa.
Lorenzolta ei ollut jäänyt huomaamatta, kuinka tuskallisen vaikutuksen
rikkaan lesken tarjous oli tehnyt Doloresiin, ja pää seinää vasten
nojattuna ja silmät taivasta kohti hän lauloi hiljaa, mutta selvästi
erittäin taipuisalla äänellä erästä niitä hempeitä, suloisia
kansanlauluja, joissa yksinkertainen, usein kuitenkin omituisen
vaihteleva sävellaji tekee jokaiseen espanjalaiseen syvän vaikutuksen.
Laulu tuntui olevan kohdistettu tähdille, mutta oli tarkoitettu
Doloresille; eikä tytöltä jäänyt ainoakaan tavu tajuamatta sen
sanoista, ei yksikään värähdys sen sävelestä, ja molemmat osuivat
samalla korvaan ja sydämeen...
Illan kuluessa kerääntyivät toiset rekryyteiksi joutuneet, jotka
olivat keveämpiä mieleltään tai eivät voineet niin syvälti tuntea kuin
Lorenzo, juominkeihin kapakkaan, upottaakseen murheensa vapautensa
kadottamisesta viinilasiin, minkä jälkeen he kulkivat pitkin katuja
laulaen:
Jos henttuja, tyttöset, kaivataan,
niin seinällenne ne maalatkaa!
Isabel kuningattaren armeijaan
nyt Espanjan pojat marssia saa.
Katkeralla ja vapisevalla äänellä sanoi Lorenzo Doloresille:
»Tiesinhän, mikä kohtalo minua vaani... Nyt olet onnellinen!»
»Jumala suokoon sinulle anteeksi», vastasi Dolores itkien, »että koetat
tehdä eroni sinusta vieläkin katkerammaksi minulle».
»Kuinka sen laita on — unohdatko minut, Dolores?»
»En, vaikka sinä unohtaisitkin minut!»
»Tiedät varsin hyvin, ettei niinpäin koskaan käy!»
»Mutta sinun voi olla helpompi unohtaa kuin minun.»
»Miksi niin?»
»Koska sinä et ole rakkaudellemme, niinkuin minä, pystyttänyt muistojen
pyhittämää alttaria.»
»Siitäkö syystä minun pitäisi lujemmin luottaa sinun rakkauteesi?...
Sehän en enemmän tyttären kuin morsiamen rakkautta.»
»Heitä nuo sanansaivarrukset! Äidin muistojen elähyttämä rakkaus ei voi
olla huonoa laadultaan; se on pyhempää ja todellisempaa kuin kitaran
kaikuessa syntynyt.»
»Niinpä vanno minulle, että pysyt uskollisena!»
»Minä vannon sen!»
»Minkä kautta?»
»Sieluni autuuden kautta.»
»Se ei ole kylliksi!»
»Henkeni kautta.»
»Ei sekään riitä.»
»Henkeni ja ikuisen autuuteni kautta.»
»Ei vieläkään riitä!»
»Äitini sielun kautta!... Mutta — voi, miksi sinä olet niin
epäluuloinen, Lorenzo?»
»Koska sydämeni sanoo, että sinä unohdat minut.»
»Sydämesi on sinun vihollisesi, Lorenzo.»
»Koska sen tunto on oikea ja tosi. Sinun on vannottava minulle vielä
muutakin.»
»Mitä sitten?»
»Ettet jätä äitiäni etkä tätä taloa, vaikka Pepakin menisi täältä pois.»
»Hyvä; sen vannon.»
»Vieläkin yksi seikka: jos hylkäisit minut jonkun toisen vuoksi,
silloin se mies on syönyt viimeisen leipänsä, kun minä palaan, sillä
hän kuolee minun käteni kautta!»
»Älä uhkaa, Lorenzo; se ei ole hyvä.»
»Minä en uhkaa, varoitan vain.»
»En tee koskaan pelosta, mitä en voisi tehdä rakkaudesta Lorenzo...
Käytä rakkauttasi niinkuin mehiläinen hunajaansa, äläkä sitä revi kuin
ensi saalistaan; ennen kaikkea, jätä minulle ennen lähtöäsi jokin
muisto, joka sulostuttaisi eikä katkeroittaisi eroamme!»