Oli keskiyö. Kylässä vallitsevaa syvää hiljaisuutta keskeytti vain
tahdikas, selvästi kuuluva merenaaltojen loiske, kun nousuvesi paiskasi
niitä kiviä ja kallioita vasten. Kuu valoi kylmää, kalpeaa hohdettaan,
lauhana ja väräjävänä kaikkialla leviten kuin etäisen äänen kaiku; ja
kylä olisi ollut kuin pysähtynyt kellonkoneisto, ellei kukko tavantakaa
olisi äkkiä kajahuttanut kolmea räikeätä vahtihuutoaan.
Eno Mateon talon pihalla nojasi muuan nuori mies akkunan ristikkoon.
Sen takana näkyivät nuoren tytön kasvot. Kuuvalo, joka valaisi
somia kasvoja, näytti selvästi niillä päilyvän surumielisen ilmeen.
Katsellessaan näitä levollisia, lujia piirteitä olisi voinut sanoa
näkevänsä kuvan mietiskelystä, joka muistellen tuskallista entisyyttä
samalla syventyi surulliseen tulevaisuuteen.
Nuorukaisen kasvoilla oli sitävastoin sellainen hilpeä, tarmokas ilme,
joka on ominainen toiminnan miehelle — luja, tulinen katse, jollaisen
tapaa voimakkaiden intohimojen vallitsemilla ihmisillä, ja hänen korkea
otsansa viittasi luonteeseen, joka ei koskaan taivu ja joka halveksii
ja uhmaa kaikkia esteitä.
»Enkö ole sinulle aina sanonut?» puhui nuori mies, »enkö ole
ennustanut, että sinusta kuitenkin tulisi minun lemmittyni? Mitä minä
tahdon, se myös tapahtuu minun tahtoni voimasta! Ei se sinua ollenkaan
auttanut, että nauroit ja suutuit!»
»Silloin olin vielä lapsi, Lorenzo», vastasi tyttö.
»Silloin!... Se kuulostaa siltä kuin siitä olisi kulunut kokonainen
vuosisata, mutta siitähän on vain kolme vuotta.»
»En tiedä, kuinka pitkä aika siitä on; tiedän vain sen, että olen
lakannut olemasta lapsi, ja että sinä olet tehnyt jotakin, jolla olet
voittanut sydämeni, — jolla olisit voittanut sata sydäntä, jos minulla
olisi niin monta.»
»Minä en kärsi, että rakastat minua kiitollisuudesta, Dolores, —
sellainen rakkaus on kuin velanmaksua eikä lahja, joka annetaan.»
»Jos se vesi, jota juot, sammuttaa janosi, mitä sinä välität lähteestä,
josta se virtaa?»
»Siitä välitän hyvinkin paljon: minun täytyy tietää, mitä se on
laadultaan.»
»Se on laadultaan hyvää, Lorenzo!»
»Senkin pitää ensin ilmaantua; vielä ei minulla ole siitä mitään
todistetta. En voi sille mitään, mutta vielä en usko, että sinä
rakastat minua.»
»Miksi et, sinä häijy ihminen?»
»Siksi, että sinä olet aina suruissasi — sehän todistaa, ettei minun
rakkauteni tuota sinulle riemua.»
»Kuulehan, Lorenzo: se rakkaus, joka karkoittaa kaikki muut tunteet,
ei ole hyvää metallia; ja se sydän, joka helposti unohtaa, ei voi olla
rakkaudessakaan luja.»
»Ei se todista metallin hyvyyttä, Dolores, jos unohtaa nykyisyyden
ajatellakseen vain menneisyyttä. Sinä elät vain muistoissasi, ne ovat
sinun ainoat ilosi — mutta niiden sijassa olisivat toiveesi, jos minua
rakastaisit.»
»Suokoon Jumala, että voisin muistoistani hävittää sen kuvan, joka
alituisesti nousee eteeni! Siinä kuvassa näen rakkaan äitini yksin
ja hyljättynä kamppailemassa kuoleman kanssa kovalla ja kylmällä
merenrannalla, kuulematta mitään muuta ääntä kuin aaltojen kohinaa,
jotka joka hetki tulivat häntä yhä lähemmäksi... Oi, hän on varmaankin
pelosta kuollut, eikä niin paljon ruumiillisten tuskien vuoksi!...
Ja minä olin kaukana hänestä!... Ja sain hänet nähdä vasta hänen
kuoltuaan!... Ne kaksi haavaa, Lorenzo, eivät vieläkään tahdo
arpeutua... Kaikista omaisistani on minulla vain rakas veljeni
jäljellä, ja vain Jumala tietää, onko meri, joka ei saanut anastaa
äitiparkaani, kostanut ottamalla pojan saaliikseen niinkuin ennen isän!
Kuinka siis voisin olla iloinen ja unohtaa?»
»Mutta tällä tavallahan ei kukaan — koska meillä kaikilla on surtavia
vainajia — voisi lakata suremasta!»
»Se on totta», sanoi Dolores huoaten.
»No, sanoppas minulle, tyttöseni, ketä varten Jumala on värit luonut?»
»Lapsia, lintuja ja kukkia varten, Lorenzo», vastasi nuori tyttö
nojaten otsaansa ristikkoon.
»Dolores» sanoi Lorenzo katkerana, »ken niin paljon rakastaa kuolleita
ja poissa olevia, sillä voi olla vain hiukkasen tunteita eläviä
kohtaan».
»Siinä sinä erehdyt, Lorenzo. Sama aurinko, joka suo elämän
kypressille, antaa sen myöskin ruusulle. Mutta usko minua, sinun
epäilysi tulee vielä olemaan sappena myrkyttämässä sinun ja minun
elämäni.»
»Epäilyjä pelkää vain se, jolla on itsessään jotakin moittimista.»
»Minä en sitä pelkää, vaan häpeän sellaista — niinkuin kunniallinen
mies häpeää, jos häntä pidetään salakuljettajana.»
»Tiedätkö, minkä vuoksi? Sen vuoksi, että monet, olematta itse
salakuljettajia, ovat hartaasti heidän kanssaan yhteisissä puuhissa.»
»Ja kuulunko minä heihin?» kysyi Dolores lempeästi nuhdellen.
»No, naiset!» vastasi Lorenzo vältellen. »Tunnetko sananpartta:
kitkerä suola saadaan merestä ja suuri tuska naisista? Tänään he ovat
uskollisia, huomenna kavalia kuin kissat.»
»Suokoon Jumala, että kaikki kestäisivät katkerat sanasi yhtä
kärsivällisesti kuin minä.»
Liioitellun kiitollisuutensa kahlitsemana omavaltaiseen Lorenzoon oli
hyvä, lempeä Dolores joutumassa samanlaiseen elämään, johon monet
hurskaat äidit ja vaimot kansan kesken ovat pakotetut...
Muutamia päiviä tämän puhelun jälkeen luettiin kylässä julki eräs
kuulutus. Tämä kohtasi kaikkia asukkaita kuin salama taivaalta; monen
onni turmeltiin, moni hento side katkaistiin ja monen äidin sydän
täyttyi murheella — tämä tiedonanto koski rekryyttien ottoa.
Espanjalainen maamies ei pidä työtä onnettomuutena, pikemmin, hän sitä
hakee; eikä hän pelkää puutteitakaan, sillä niistä hän ei suuresti
kärsi, eikä häntä suuri lapsilaumakaan huolestuta, sillä heitä hän
rakastaa, — suuri murhenäytelmä maamiehen elämässä on sotaväen otto,
jota aivan oikein sanotaan »veriveroksi».
Jos ministeri tietäisi, mitkä katkerat kyynelvirrat hänen määräämänsä
sotaväen värväys nostattaa, kuinka monet sydämet se erottaa, kuinka
monen toimeentulon se hävittää ainaiseksi — vapisisi hänen kätensä
määräystä kirjoittaessaan.
Rouva Melchiora joutui lohduttoman epätoivon valtaan ja syvimpään
suruun; sillä hänen molemmat poikansa olivat joutuneet asevelvollisiksi.
Esteban oli eräässä aikaisemmassa tarkastuksessa päässyt vapaaksi,
jonka vuoksi hän ei tällä kertaa voinut odottaa samaa onnea. Ja Lorenzo
tunsi jo edeltäpäin, että hänen kätensä, jolla arpa oli nostettava,
tuottaisi hänelle vain tuhoa.
Eivätkä he erehtyneetkään: molemmat veljet joutuivat sotaväkeen.