Mikään ei voinut vieroittaa toimintakuluista ja päättäväistä poikaa
yrityksestään, ei ystävien varoittelut enempää kuin äidin ja sisaren
pyynnöt ja kyyneleet.
»Rohkea rokan syö», vastasi hän...
Ja Thomas meni laivaan ja purjehti pois.
Eikä mikään sivellin voi värittää äitiparan surua, ei mitkään sanat
sitä kuvailla. Entisyyden surun ja nykyisyyden ja tulevaisuuden
alituisen huolen vaiheilla kuihtui hänen elämänsä vähitellen aivan kuin
tammi, johon salama on iskenyt ja jonka juuria mato jäytää.
Niin vierähti vuosi.
Silloin astui köyhän lesken asuntoon eräänä päivänä vanha merimies,
joka oli ollut hänen miesvainajansa ystävä. Hän toi kirjeen. Se oli
Thomaan sanelema ja useinmainitussa Montevideossa päivätty.
Kirje uhkui hyvää mielialaa. Poika kertoi matkustaneensa ihanasti
kuin kuningas, olevansa niin terve ja hyvinvoipa kuin kala vedessä ja
kasvaneensa puoli kyynärää, luvaten palata samalla laivalla, jolla
kotoa oli lähtenyt, saman kapteenin mukana, joka piti paljon hänestä.
Tästä hetkestä saakka ei leski yhtään päivää ollut menemättä alas meren
rannalle silmäilemään mittaamatonta, taivaansinistä merenlakeutta, eikö
siellä keksisi laivaa kuin helmirenkaan ympäröimää timanttia, joka
toisi kotiin hänen poikansa. Toiset koettivat häntä estellä näistä
käynneistä, jotka olivat vaarallisia hänen heikolle terveydelleen;
mutta turhaan. Jos todellisuus riistää kaiken onnen, takertuu sydän
johonkin kuvitteluun, siitä enää luopumatta, eläen enää vain siinä,
häipyen siihen kokonaan...
Päivät, aallot ja pilvet kiitivät ohitse — Thomasta ei vain kuulunut
kotiin...
Oli ilta päiväntasauksen aikaan. Kuuma, säteilevä kesä oli jo
loppumaisillaan jättäen maan kuivaksi ja uupuneeksi. Kaukaa
läheni jo ankara, kylmä talvi elävöittääkseen sen myrskyillään ja
hedelmöittääkseen sadekuuroillaan. Se ilmoitti tulostaan rajulla
ukonilmalla, joka pani kaikki kuohuksiin ja pelkäämään.
Onnellinen se perhe, joka sellaisina myrskyiltoina on täysilukuisena
koolla kotilieden ympärillä ja Jumalaa kiitettyään tästä hyvästä
työstä ja kädet ristiinliitettyään rukoilee niitäkin ajatellen, jotka
avuttomina ovat vaaralle ja hädälle alttiina.
Köyhälle leskelle ei ollut sellaista onnea suotu. Se, joka oli hänelle
kaikki kaikessa täällä maan päällä, oli kaukana merillä. Jokainen
mereltä tuleva tuulenpuuska puristi häneltä viimeisetkin kyynelet
silmistä niinkuin puista viimeiset lehdet ja nosti hänen sydämessään
tuskan aallot, aivan kuin se meren syvyyksistä kohotti aallot korkeiksi
vuoriksi.
Tässä hirmuisessa levottomuuden tilassa hän oli viettänyt koko yön.
Seuraa vana aamuna hänen oli mahdoton nousta vuoteeltaan. Tytär oli
tuonut hänelle lautasellisen keittoa, jonka pater Nolasco joka päivä
hänelle säästi niukasta ateriastaan, ja lähti sitten erään rikkaan
leipurinrouvan vehnää korjaamaan.
Köyhä vaimo ehti tuskin havaita olevansa yksin, kun ei enää jaksanut
hillitä levottomuuttaan; hän nousi vuoteesta ja meni alas meren
rannalle.
Ken ei ole vavahdellen ihastuksesta katsellut valtameren suurenmoista
näytelmää, kun myrsky ja vuoksi samalla kertaa vyöryvät rantaa
kohti, kun valtavat aallot murtuvat toisiaan vasten ja väreillen
kohottavat jättiläispäitään? Ken ei silloin ole luullut näkevänsä
paisuvain nousuvesijoukkojen vapisevan vimmasta ja ken ei ole ollut
kuulevinaan niiden syvyyksistä ärtyneen pedon ulvontaa? Ken ei ole
vavissut katsellessaan tämän hirmuisen voiman vaikutuksia, joita
ei maan päällä mikään voi vastustaa? Ken ei ole aallon rannalla
pirstaantuessa ja toisen vielä uhkaavamman sitä seuratessa ajatellut
satumaista Hydraa, jonka poikkihakatut päät virkosivat uudestaan eloon
yhä lukuisampina?... Taivaanranta oli kuin sademuurin tukkima, ja tämä
sade, joka yhä taisteli tuulen kanssa, muodosti poikkijuovia, joiden
taakse Cadiz ja sen valotorni hävisivät, ikäänkuin myrskyn voimakas
käsi olisi tahtonut sammuttaa sen pois suurelta maailmankartalta.
Pilvien keveä lento ja ilmava hahmo oli aikoja sitten vaihtunut;
raskaasti ja nopeasti niinkuin kaikki putoava ne painuivat alemmaksi.
Vaimo-parka seisoi rannalla myrskyn edestakaisin riipomana, ja
vaivainen puku liehui hurjasti hänen laihtuneen ruumiinsa ympärillä.
Hän katseli kauas merelle, mutta ei nähnyt muuta kuin luonnon
jättiläismäistä, villiä riehumista, johon kaikki elollinen näytti
hävinneen kuin rajumyrskyn pois pyyhkäisemänä. Ja kuitenkin raihnainen
nainen kesti! Ikäänkuin äidinrakkaus olisi viimeisiäkin voimiaan
jännittänyt! Liikkumatta kuin maahan juurtuneena hän seisoi paikallaan,
katse yhä kiintyneenä äärettömiin vesiulappoihin, luullen jokaista
kuohuvaa harjaa aallon huipulla satamaan pyrkivän laivan valkoiseksi
purjeeksi...
<tb>
Saman päivän iltana astui herra Canuto hyvin kiireesti asuntoonsa.
Huomattuaan vaimonsa menneen ulos, hän tuli hyvin tyytymättömän
näköiseksi. Hän käveli useampia kertoja levottomana edestakaisin.
Sitten hän pysähtyi, raapi korvallistaan ja murisi maltittomana.
»Mikä teitä vaivaa, herra Canuto?» kysyi täti Melchiora.
»Vaivaa... vaivaa! Se tässä vaivaa, että minulle on sattunut suuri
ikävyys», vastasi carabinero.
»Hyvä Jumala, mikä? Ettehän te ole niitä, jotka joutuvat suunniltaan
pikkuseikkojen vuoksi.»
»Hm... asian laita on niin, että olen rannalta tavannut kuolleen
naisen.»
»Jesus, Maaria!... Murhattuko?»
»Ei, rouva naapuritar... ihan säällisesti ja laillisesti luonnollisen
kuoleman korjaamana... mutta sehän ei pahinta olisikaan...
Kiusallisinta tässä asiassa on se, että se nainen on naapurimme Tomasa.»
»Jumalan pyhä äiti! Mitä te puhutte, Canuto!?»
»Totta... suoraan sanoen, täti Melchiora. Mutta sekään ei vielä olisi
kaikkein pahinta, ellei minun täytyisi lähettää asiasta ilmoitusta.»
»Eihän se mitään merkitse», vastasi hänen emäntänsä alkaen itkeä.
»Ja kuitenkin se merkitsee hyvin paljon! Te kai luulette, että
sellainen kirjallinen ilmoitus on kuin mikäkin pannukakku, jonka voi
laatia sen pitemmittä mutkitta? Eikä Pepa ole kotona!... No, sehän
tässä vielä puuttui!» lisäsi carabinero nähdessään koko perheen ja
naapurittarien kerääntyvän paikalle itkemään ja valittamaan. »Laatikoon
joku ilmoituksen tällaisessa melussa korkealle esivallalle... Harvoin
minä suuni avaan, ja kuitenkin saan heti aina katua sen tehtyäni!...
Canuto, vanha lörpöttelijä, etkö voinut pitää kiinni suutasi? Etkö
tiedä, että vaiteliaan suun on pidettävä salassa yleisestikin tunnettu
asia?»
Onneksi tuli hänen vaimonsa samassa kotiin. Carabinero pyysi häneltä
avainta, astui kamariinsa ja lukitsi oven sepittääkseen ilmoituksen
korkealle esivallalle.
»Sille vaimo-paralle», sanoi täti Melchiora, »on tämä oikea onni, kun
on päässyt kärsimyksistään. Ja kun hän eläissään oli pyhä ja marttyyri,
on hän taivaassa varmaan saanut hyvän paikan. Onnellinen!»
»Niin, kuolema oli Tomasa-paralle hyvätyö», sanoi Catalina. »Ero
pojasta oli hänen suurin tuskansa. Enimmin surkuteltava tässä
tapauksessa on hänen tytärparkansa.»
»Rouva Pepa», virkkoi eräs naapurivaimoista, »kun te aina olette niin
paljon pitänyt Doloresista eikä itsellänne ole lapsia — voisitte kai
ottaa hänet omaksenne».
Tämä kaunis ja ihmisystävällinen aikomus oli hyvällä Pepalla jo
ollutkin; mutta kun hän ei voinut päättää sitä omin päin eikä myöskään
tahtonut ilmiantaa hyvää tahtoaan, jottei voitaisi syyttää hänen
miestään, ellei siitä kuitenkaan mitään tulisi, vastasi hän:
»Minä kyllä autan häntä kaikessa, missä vain voin, mutta vierasten
lasten omaksi ottaminen on oikeastaan rikkaitten ja ylhäisten
velvollisuus, ja mitä vapaaehtoisemmin se tapahtuu, sitä suurempi on
vastuu.»
»Ja kenen on ilmoitettava Dolores raukalle hänen äitinsä kuolema?»
kysyi Catalina.
»Se on pater Nolascon tehtävä, kun hän tulee kirkosta kotiin», sanoi
hänen äitinsä. »Vaikeina hetkinä voi aina turvautua hyviin patereihin.»
Pepa oli mennyt tupaansa ja tapasi siellä miehensä juuri pistämässä
kuoreen vaivaloisesti kyhäämäänsä kertomusta minkä jälkeen hän poistui
toimittaakseen sen erikoisella lähetillä Puerto de Santa Marian
tuomarille, jonka piiriin Rota kuului.
»Tiedättekö, mistä juuri puhuimme?» sanoi hyvä Melchiora Canutolle
heti hänet tavattuaan; »puhuimme siitä, että Jumala antaisi apuaan
tälle lapsiparalle, joka nyt jäi orvoksi ja turvattomaksi, ja että te
tahtoisitte olla tämä tuki, sillä Pepa rakastaa Doloresia yli kaiken».
»Ja mitä Pepa siihen sanoo?» kysyi carabinero.
»Hänen mielestään on rikkaiden ja ylhäisten velvollisuus ottaa
vieraiden lapsia hoitoonsa; mutta jos te tahtoisitte —»
»Minäkö tahtoisin!» huusi Canuto silmät suurina. »Olenko minä miljoonan
omistaja taikka kreivi, että minä voisin niinkuin mikäkin kuningatar
kasvattaa isättömiä ja äidittömiä orpoja? Tosiaankin, täti Melchiora,
teillä on mielipiteitä — mielipiteitä —»
Ja näin sanoen carabinero astui perin julmistuneen näköisenä
huoneeseensa.
»Voi, Canuto, eikö se vaimo-parka enää hengittänyt vähääkään, kun hänet
löysit?» kysyi Pepa mieheltään itkien.
»Hän oli niin kuollut kuin olisi kolme kokonaista päivää rannalla
maannut, ja nouseva vuoksi huuhteli jo hänen jalkojansa.»
»Voi raukkaa, voi raukkaa! Olisipa hän edes nähnyt sinut kerran vielä
ennen kuolemaansa — sinut, joka aina olit hänelle niin ystävällinen!»
»Se on kyllä totta, eukko!»
»Jospa edes olisit saanut keventää hänen viimeisiä hetkiään ja sanoa
hänelle: kuolkaa vain levollisena ja rauhassa; minä otan tyttärenne
hoivaani ja sanon Pepalle, että hänen täytyy pitää huolta Doloresista
kuin omasta tyttärestään!»
»Hyvin puhut, eukko!» vastasi carabinero, jonka kasvojen hurjat ilmeet
olivat muuttuneet lempeiksi, kun hän näki vaimonsa itkevän.
»Kuinka surullista, rakas ukko, ettei sinulla enää ollut aikaa
toteuttaa tuota hyvää työtä, joka on niin kokonaan sydämesi kaltaista.»
»Mutta, vaimo, etkö ole itse sanonut Melchioralle, että vain rikkaiden
ja ylhäisten velvollisuuksiin kuuluu kasvattaa suuriksi muitten
ihmisten lapsia?»
»Tietysti, ja niin sanon vieläkin. Mutta minä en ole sanonut, että
sellaista tehtävää karttaisin; myöskin pidän silmäini edessä Jumalan
käskyä, joka sanoo: 'Auttakaa toinen toistanne!'... Niin, vielä
enemmänkin: minä voin vakuuttaa sinulle iloitsevani, jos niin tekisit;
sillä tiedäthän aina toivoneeni tytärtä itselleni; eikä Jumala ole
meille ainoatakaan lahjoittanut luultavasti sentähden, että hän on
määrännyt meille tämän onnettoman lapsen.»
»No, olkoon. Onhan se minustakin hyvin tehty, Pepa; eikä vielä ole
myöhäistäkään... Niinpä niin, se on mielestäni kaunis ajatus sinun
puoleltasi; tyttö auttaa sinua taloudessa, niin että sinulle tulee
hiukan helpompi olo.»
»Älä tee sitä sen vuoksi, Canuto, vaan tee se kristillisestä
rakkaudesta. Se, joka tekee muille hyvää, tekee sillä myös itselleen
hyvän työn... Jos nyt olisin sinun sijassasi, kultaseni, pitäisin
huolta siitä, että vainaja viedään kirkkoon ja lasketaan siellä
juhlallisesti paareille siunattujen kynttiläin ympäröimänä; sillä eihän
vaimo-paralla ole ketään, joka sen kunnolleen tekisi.»
Carabinero painoi vahaliinalla päällystetyn virkalakin jälleen
päähänsä, meni pihalle ja sanoi hyvin arvokkaasti täti Melchioralle:
»Täti Melchiora, minä otan tytön hoitooni, sillä Jumala on sanonut:
'Auttakaa toinen toistanne'. Ja sitten hän voi hiukan auttaa Pepaani
taloudessa.»
»Ja minä kun luulin, ettei hän tahtonut!» vastasi hyvä rouva ihmeissään.
»Minä olen, rouva Melchiora, herra omassa talossani, eikä Pepallani ole
muuta tahtoa paitsi minun — ymmärrätte kai?»
Ylväästi näin sanottuaan Canuto astui hitaasti ja kuninkaanmarssin
tahdissa tiehensä.
Juuri silloin saapui pater Nolasco. Naiset kertoivat hänelle kiireesti,
mitä oli tapahtunut.
Pater Nolascolla oli sellainen levollisuus ja tasapaino, joka on
lääkärillä ihmisten ruumiillisia tuskia nähdessään ja papilla
sielullisten kärsimysten todistajina niin arvaamattoman tärkeä.
Henkisesti etevissä luonteissa johtuu tämä levollisuus suuresta
tahdonlujuudesta ja harvinaisesta sielunjaloudesta, jotavastoin
arki-ihmiset saavat sen tottumuksen kautta surullisessa toimessaan;
mutta kummassakin tapauksessa sillä on erittäin suuri arvo ja
hyväätekevä vaikutus.
»Jumalan tahto tapahtukoon!» sanoi hyvä pater saatuaan kaikki kuulla;
»tänään sinä, huomenna minä. Sitä tietä on meidän kaikkien vaeltaminen.
Se ei ollut onnettomuus, että kuolema hänet yllätti, vaan se, että hän
kuoli ilman sakramenttia kuin maurilainen. Mutta vaimo-parka oli aina
moitteeton vaelluksessaan eikä hänen tarvinnut pelätä Jumalan tuomiota.»
Nyt kuultiin Doloresin tulevan. Hän palasi leipojattaren luota, missä
oli ollut vehnää korjaamassa. Iloisesti laulaen hän läheni taloa.
»Jumala suokoon hyvää iltaa! Antakaa kättä, pater Nolasco», puhui hän
sisään astuen.
Samassa silmänräpäyksessä hän kohotti katseensa ja näki ullakkokamarin
oven olevan lukitun.
»Entä äitini?» kysyi hän. »Lieneekö hän mennyt ulos?»
Tyttö katseli hiukan hämmästyneenä pihaan kerääntyneitä naisia: he
vastasivat vain kyynelillä.
»Mutta — mutta mitä sitten on tapahtunut?» kysyi hän huohottavalla
äänellä.
Kukaan ei vastannut.
Silloin kaikki veri syöksyi hänen sydämeensä, pidätti hengityksen ja
uhkasi tukehuttaa.
»Äitini! Äitini! Missä on äitini?» huusi hän vihdoin.
»Äitisi on siellä, missä kaikki toivoisimme olevamme», puhui pater
Nolasco. »Emme voi mitään muuta tehdä kuin jättää hänen sielunsa
Jumalan haltuun; tee sinä samoin hyvän tyttären ja hurskaan kristityn
tavoin. Kaikki muu loukkaisi pyhää esimerkkiä, jonka Vapahtaja meille
antoi.»
Dolores päästi rajun huudon ja kiirehti ylös portaita.
Catalina ja Pepa seurasivat häntä, tarttuivat hänen käsivarsiinsa ja
sanoivat:
»Hän ei ole täällä, rakas Dolores, hän ei ole täällä!»
»Ei ole täällä!» huusi orpo-raukka aivan suunniltaan.
»Hän ei ole täällä!... Missä hän sitten on?»
»Kirkossa.»
Tyttö vapautti itsensä käsistä, jotka tahtoivat häntä pidättää, ja
syöksyi alas kadulle.
Catalina ja Pepa riensivät hänen jälkeensä.
»Älkää minua pidättäkö! Älkää estäkö!» huusi tyttöparka, yrittäen
vapautua. »Tahdon nähdä hänet, tahdon nähdä rakkaan äitini!»
»Älä mene pois! Minä, sinun rippi-isäsi, kiellän sinua poistumasta»,
sanoi pater Nolasco lähestyen häntä. »Tahdotko saada koko kylän
kuohuksiin ja kirkossa herättää huomiota?... Mitä siitä on, että nyt
menet hänen luokseen?... Tule, tyttöni, rauhoitu; kaikkein meidän on
kuoltava, ja kuolema pelottaa vain pahoja.»
Dolores vaipui kovasti itkien ja nyyhkyttäen Pepan ja Catalinan
syliin. Molemmat naiset veivät hänet pois ja panivat hänet jälkimäisen
vuoteeseen. Pian palasi kedolta kotiin myös isä Mateo molempien
poikiensa kanssa, joille Melchiora oli lähettänyt sanan. He olivat kuin
kivettyneet. He lähenivät vuodetta, jossa Dolores makasi yhä vielä
sydäntäsärkevästi itkien:
»Minä tahdon mennä äitini luokse! Antakaa minun mennä äidin luo! Tahdon
nähdä hänet! Kun hän on haudattu, en häntä enää saa nähdä! Kellä on
oikeutta pidättää minua poissa hänen luotaan?... Äitini on yksin, ihan
yksin kirkossa... vain neljä kynttilää ympärillään; hän kuulee vain
tuulen suhinaa, joka akkunoita helistää! Ketään muuta vartijaa ei hänen
luonaan ole kuin huuhkain kirkontornissa! Äiti... äiti! Minä tahdon
nähdä äitini!»
»Rauhoitu, Dolores; minä menen valvomaan äitisi luokse», sanoi Lorenzo.
»Ja minä myös», lisäsi Esteban.
»Jumala ja pyhä neitsyt palkitkoot teidän hyvän työnne», vastasi
Dolores uudestaan kyyneliin puhjeten.
Sitten näytti levollisempi mieliala hänet vallanneen; epätoivon
purkaukset eivät enää uusiintuneet, uupuneena ja liikkumatta hän vaipui
päänaluselle.
Neljännestunnin kuluttua hän jälleen äkkiä kohosi istualle ja molempia
käsiään sydäntään vasten painaen sanoi tuskallisesti huoaten:
»Mihin minä nyt joudun?»
»Sinä tulet nyt minun lapsekseni», sanoi Pepa sulkien hänet syliinsä.
»Me kaksi tahdomme aina pysyä yhdessä. Vaikka oletkin kadottanut
äitisi, olen minä hänen sijassaan, tyttäreni.»
Dolores kietoi käsivartensa Pepan kaulaan intohimoisen kiitollisena,
voimatta tunnettaan kuitenkaan ilmaista muuten kuin kyynelissä.