Käyt mietteissä, et näe kompastuskohtia.
No, minua ei hevin kaatane ojaan;
näet minä nelinkontin maa-emoon nojaan.
Raapii niskaansa.
Sekamelska, niin kummasti sekoitettu!
Eloll' on, kuten sanotaan, haaroissa kettu.
Otas kiinni, — Mikko on matkoissaan,
saat jotain muuta — tai tyhjää vaan.
Hän on tullut lähelle majaa, huomaa sen ja häpsähtää.
Tupa tuossa? Nummella —! Hoh!
Hieroo silmiään.
On ihan,
kuin tuntenut oisin tuon tuvan ja pihan. —
Peurankallo oven päällä aimo — —!
Merenneito, kalanpurstoinen, varrelta vaimo —!
Merenneitoko? Valhetta! — Naulat, — teljet, —
lukko, mi estää peikkojen eljet —!
SOLVEIG laulaa tuvassa.
Tupa siivottu, tullut on helluntai.
Rakas kultani, kaukana poissa, —
saavuthan kai?
Tie raskas jos vain on,
käy levähtäen; —
sua vartova ain' on,
ken lupasi sen.
PEER GYNT nousee hiljaa ja kalmankalpeana.
Yksi, ken piti, — ja toinen, ken päästi.
Yksi, ken hukkasi, — ja toinen, ken säästi. —
Oi, totisuus! — Kaikk' ikimennyttä unta!
Oi, tuska! — Mun _tääll'_ oli keisarikunta!
Syöksyy polun poikki metsään.
* * * * *
Yö. — Hongikko. Kulovalkean hävittämä. Hiiltyneitä puunrunkoja
peninkulmittain. Valkeita sumuja siellä täällä metsässä.
PEER GYNT rientää hongikon läpi.
PEER GYNT.
Tuulen viemää usmaa, tuhkaa, —
täss' on, mistä rakentaa!
Haudan sisus löyhkää, ruhkaa;
päällys kalkin-valkeaa.
Haave, houre, tieto kuollut,
pyramiidin pohja niist' on;
sille nostaa seinän viiston
portaat valehista vuollut.
Tilin kartto, toden kauhu
huippukilveks. Uljas keko!
Tuomion soi torven pauhu:
Keisari Peer Gyntin teko!
Kuuntelee.
Mistä lasten-itku vierii?
Puolin laulaa, — luulla vois. —
Keräsiä maassa kierii —!
Potkaisee.
Auki polku! Alta pois!
KERÄT maassa.
Me aattehes, meitä
et koskaan aatellut; —
jalan-jäntereitä
et saamaan saatellut!
PEER GYNT kiertäen.
Saatoin eloon _yhden_ muinen;
tuli lurjus kieroluinen!
KERÄT.
Ois menty kuin jylyt me
ilmojen meriä; —
nyt olemme, hylyt me,
harmaita keriä.
PEER GYNT kompastuu.
Kerä! Kehno! Lempo sisääs!
Kamppaatko sa omaa isääs!
Pakenee.
KUIHTUNEITA LEHTIÄ lentää tuulessa.
Me merkki, sen ajalle
nostitko, nukkunut?
Kaikk' on nyt hajalle
horrossa hukkunut.
Kaikki sai matoa
kasvumme syöttää;
ei hedelmäin satoa
seppelin vyöttää.
PEER GYNT.
Elonne ei hukkaan saatua; —
lannaks sopii maahan maatua.
HUMINA ILMASSA.
Me lauluja; muistanut
meitä et laulaa! —
Tuhat pakkoa, paulaa
on sointumme suistanut.
Me piilimme sieluus,
me luulimme, luotimme; —
turhaan me vuotimme.
Myrkky sun nieluus!
PEER GYNT.
Myrkky moiseen lirun-laruun!
Vai ol' aikaa runoon, taruun?
Pyrkii oikotietä.
KASTEPISAROITA vihmoo oksilta.
Me kyyneleitä,
et itkenyt meitä.
Jään viiltävä särmä
ois vierryt kuin härmä.
Nyt jäänvihat saanut
on karvainen rinta;
pääll' arvess' on pinta;
on voimamme laannut.
PEER GYNT.
Kiitos; — Ronden luolass' itkin, —
silti sain ma selkää pitkin!
MURTUNEITA KORSIA.
Me työsi, meistä
saat tilillä seistä!
Kaikk' epäilyn-hallasi
taittoi ja tallasi.
Kun hetki on Herran,
me ollaan lässä
sua syyttämässä, —
niin saatpa kerran!
PEER GYNT.
Konnuutta! Mua syyhyn syöstä
tekemättömästä työstä!
Kiiruhtaa pois.
ÅSEN ÄÄNI kaukaa.
Hyi, pahan kyytimies,
jolle jätin ohjuun!
Yön lunta syyti, mies; —
kaasit mun sohjuun. —
Väärään ajoit. Linnas
ol' lorua, ei muuta.
Piru kyynärpuuta
piti kannustinnas!
PEER GYNT.
Paras on nyt pakoon laukka.
Pirun syytkin jos ma raukka
kantaa saan, jo taittaa taakka;
omat painaa parhaiks saakka.
Kiitää pois.
* * * * *
Toinen kohta samassa hongikossa.
PEER GYNT laulaa.
Hoi, kaivuri! Kaivuri! Miss' on ne pedot?
Hoi, lukkarin määkyvät virrenvedot;
suruharso hattua reunustamaan;
minä mullata ruumista monta saan!
NAPINVALAJA, kojelaatikkoa ja suurta valinkauhaa kantaen,
tulee syrjäpolulta.
NAPINVALAJA.
Terveeksi, äijä!
PEER GYNT.
Hyv' iltaa, veikko!
NAPINVALAJA.
On miehellä kiire. Mihin pitää tie?
PEER GYNT.
Menen peijaille.
NAPINVALAJA.
Niinkö? Vähän näölt' olen heikko; —
mut eihän vaan nimes Peer nyt lie?
PEER GYNT.
Peer Gynt, kuten sanovat.
NAPINVALAJA.
Onni ja suuri!
Peer Gyntin olen tuova tän' iltana juuri.
PEER GYNT.
Vai niin? Mitä varten?
NAPINVALAJA.
Kas, tässä näät.
Napinvalaja olen. Mun kauhaani jäät.
PEER GYNT.
Miks siihen?
NAPINVALAJA.
Valan sinut uudestaan.
PEER GYNT.
Valat?
NAPINVALAJA.
Tässä näet: tyhjä ja kuurattu rauta!
On arkkus jo hankittu, kaivettu hauta.
Ruhoss' elää herroiksi saa madot maan; —
mut noutaa sielusi viipymättä nyt
Mestari mulle on toimeksi jättänyt.
PEER GYNT.
Se on mahdotonta! Yht'äkkiä näin —!
NAPINVALAJA.
Tapa vanha, näes, jota ei saa taittaa,
on ristiäiset ja peijaat laittaa
itse juhlavieraalta salaapäin.
PEER GYNT.
Niin, oikein. Mun pääni on pyörällä. Ken
olet siis —?
NAPINVALAJA.
Napinvalaja; — kuulit jo sen.
PEER GYNT.
Niin, niin; rakas laps saa monta nimeä.
Se vai sua, Peer, siis vartoi, se pimeä!
Mut on kieroa kauppaa tää, hyvä mies!
En ansaitse armottomuutta moista; —
en ole niin lurjus, kuin luulet kenties, —
olen hyvää tehnyt tääll' yhtä ja toista; —
pahimmakseni tyhmyri olla voinen, —
mut en synninkämpäle minkäänmoinen.
NAPINVALAJA.
Et, et; sepä siinä on pulma ikään;
et suuremmin nähden ole syntinen mikään;
kas, siksi sinä piinasta jäätkin rauhaan,
ja joudut, kuin muutkin, vain valinkauhaan.
PEER GYNT.
Kauha tai kattila, — nimest' ei lukua;
kaljakin yhtä on oluen sukua.
Mene, Saatana!
NAPINVALAJA.
Ethän niin raaka voi olla,
ett' uskot mun heiluvan hevon-kaviolla?
PEER GYNT.
Lie kaviot hevon tai käpälät revon, —
mitä kärkyt? Mene, minä tahdon levon!
NAPINVALAJA.
Hyvä ystävä, ymmärrät vallan väärin.
Ei aika täss' intellä mielin määrin,
siis kuule, miten juttu on juureltaan.
Et ole, — oman suusi tunnustuskin
sen myönsi, — suursyntinen mikään, — tuskin
edes keskolainen —
PEER GYNT.
Kas, kas, johan vaan
alat järkeä haastaa —
NAPINVALAJA.
No, no, pois hätä; —
mut liikaa ois sua hurskaaksi sanoa —
PEER GYNT.
Enhän toki aiokkaan sitä anoa.
NAPINVALAJA.
Siis siltä välin ja sitä ja tätä.
Pääsyntistä oikein suureen kaavaan
nykypäivin harvassa nähdä saa vaan;
ei riitä, jos lie lian kaalonta makuus;
on synnissä tarpeen voima ja vakuus.
PEER GYNT.
Niin tottakin; siinä puhut oikein synnistä;
kuin vanhat berserkit päin puske ja rynnistä!
NAPINVALAJA.
Mut, ystävä, kevyt synti oli sulle.
PEER GYNT.
Likapilkku vain, joka pinnalle roiski.
NAPINVALAJA.
Nyt yksiin käymme. Ne ei toki tulle
tulipätsiin, jotka vain loassa loiski —
PEER GYNT.
Siis, veikko, sen tieni minä mennä saan?
NAPINVALAJA.
Ei, veikko, siis valan sinut uudestaan.
PEER GYNT.
Min keksineet tääll' oottekin pelin,
sill'aikaa kuin ulkona maasta elin?
NAPINVALAJA.
Tapa on vanha kuin luominen Madon;
ja aiottu esteeksi arvon kadon.
Tunnethan ammatin, — tiedät, moni valu
voi mennä ihan myttyyn, ei synny kalu;
joskus nappi on kantaa vailla.
Mitä tekisit silloin?
PEER GYNT.
Romun nakkaisin pois.
NAPINVALAJA.
Niin, niin; Jon Gynt teki sillä lailla,
kuin pohjaton pussi häll' ollut ois.
Mut Mestari, katsos, on tarkka mies;
ja siksipä saakin hän vauraan maineen.
Hylyks ei hän heitä, mi vielä kenties
voi kelvata jatkona raaka-aineen.
Hän sinusta maailmanrintaan mietti
napin kirkkaan; mutt' oli kahta pietti,
ja siks sinä joutua saat romuloukkoon,
sulat, niinkuin on tapa sanoa, joukkoon.
PEER GYNT.
Ethän toki vaan mua aikonekkaan
noin valaa ties mihin Paavoon ja Pekkaan?
NAPINVALAJA.
Niin aion kuin aionkin, totta vie.
Etk' ensimmäinen likimainkaan lie.
Sama Kongsbergiss' on satu rahoilla, mitkä
kuluks saanut on pyörintä liian pitkä.
PEER GYNT.
Mut täähän on surkeinta saituruutta!
Minut laske nyt, veikkonen, mutkatta muutta; —
kulu lantti, kannaton nappi, — mitäs tää
nyt on miehelle Mestaris arvoiselle?
NAPINVALAJA.
Oh, koska ja kun on henki suotu kelle,
niin ainahan metalliarvo toki jää.
PEER GYNT.
Ei, sanon minä! Ei! Minä kynsin, hampain
sodin vastaan! Vaikka mitä, kunhan ei tätä!
NAPINVALAJA.
Mitä muuta sitten? Älä järkeäs jätä.
Sija taivaass' on sielujen valkeampain —
PEER GYNT.
Minä tyydyn; en tähtää min korkealle; —
mut en rahtua pois omast' itsestä anna.
Minut vanhan tavan jälkeen jätä lain alle!
Luo kaviojalan ajaks saat minut panna; —
sata vuotta, jos hullusti lienee perin;
kas, sen toki kestää voi vähin erin;
se piinahan on näet vain moraalista,
eikä siis kai niin pyramidaalista.
Aika aikaa kutain, niin kirjassa lukee,
niin pässikin sanoi; — siell' aikansa vuottaa,
lyö hetki, mi takaisinpääsyn tuottaa,
tilan paremman toivo sill'aikaa tukee. —
Mut tämä, tämä toinen, — sulaa kuin höytyvä
ihan syrjäisten sekaan, eik' enää löytyä, —
tämä kauhapeli tuho minän gyntiläisen
saa kuohuun mun sisuni sisimmäisen!
NAPINVALAJA.
Mut, Peer rakas, turhast' ei tavalla tuolla
pidä tuskailla, pois ihan suunnilta mennen.
Oma itses et ollut ole koskaan ennen; —
väli suuriko silloin on kuntoon kuolla?
PEER GYNT.
Enkö minä ole ollut —? Jo nauraa saan!
Peer Gynt jokin muu muka, — kuules vaan!
Napinvalaja, ei, sun on tuomios sokea.
Munaskuuni jos tutkia voisit ja kokea,
vain Peer ja Peer sua kohtais aina,
ei mikään muu, ei lisä, ei laina.
NAPINVALAJA.
Se on mahdotonta. Täss' ohje ja valtuus
on selvälleen: Peer Gynt hae haltuus.
Oli niskuri hän elon-tehtävälleen.
Valinkauhaan kelvoton tavara jälleen.
PEER GYNT.
Mitä hulluja! Kai joku toinen se on.
Todell' onko se Peer? Ei Rasmus tai Jon?
NAPINVALAJA.
Ne valoin jo, siitä on monta vuotta.
Tule hyvällä nyt, älä viivytä suotta!
PEER GYNT.
En, vaikk' ois mikä! Soma juttu, jos nähtäis
nyt huomenna, ett' ihan toista se tähtäis.
Varo, mies hyvä, itseäs! Muista, mi tulla
voi viel' edesvastuu —
NAPINVALAJA.
Määräys mulla
on kirjallinen —
PEER GYNT.
Suo aika edes pieni!
NAPINVALAJA.
Mitäs sillä teet?
PEER GYNT.
Todeks saattaa aion,
oma itseni ett' olin kaiken elontieni;
ja siitähän tässä nyt kiistely kai on.
NAPINVALAJA.
Todeks? Entä miten?
PEER GYNT.
Näytteillä, todistajoilla.
NAPINVALAJA.
Kovin epäilen, mitä tekis Mestari noilla.
PEER GYNT.
Ihan varmaan! Ja muuten se on sen ajan helle!
Velaks suo mulle itseni sanaani vastaan;
heti palaan. Yks syntymä ainoastaan;
ja kallis oma itse on jokaiselle.
Niin, onhan se sovittu?
NAPINVALAJA.
Saakoon nyt olla.
Mut ensi tienhaarass' olet tuomiolla.
Peer Gynt kiitää pois.
* * * * *
Kauempana hongikossa.
PEER GYNT rientää täyttä vauhtia.
Aika on rahaa, niin sanoo sana.
Kun arvais nyt, missä tienhaara alkaa; —
likell' ehkä on, ehkä on loitompana.
Maa polttaa kuin sula rauta jalkaa.
Kenen todistajaksi ma saan nyt, kenen?
Mist' ottamaan ketä metsässä menen?
Kiero tämä maailma! Hullua melkein
sitä todistaa, mik' on oikeus selkein!
VANHA KÖYRYSELKÄ UKKO sauva kädessä ja pussi olalla
tallustaa hänen edellään.
UKKO pysähtyy.
Ropo mieron miehelle, herra kulta!
PEER GYNT.
Suo anteeks; on pikkurahat lopussa multa —
UKKO.
Peer prinssi! Oh, näinkö sitä yhdyttiin —?
PEER GYNT.
Ken olet?
UKKO.
Hän Ronden siis unhoitti?
PEER GYNT.
Jottako
oisit muka —?
UKKO.
Dovren-ukko, niin olen, niin.
PEER GYNT.
Dovren-ukko? Sekö olet? Sano! Ihan tottako?
DOVREN-UKKO.
Oh, mulla surut olleet on yhdet ja toiset —!
PEER GYNT.
Meni valtas?
DOVREN-UKKO.
Puti-puhtaaksi ryöstivät varsin.
Nälin-kuoliaana nyt mieroa tarsin,
PEER GYNT.
Hurraa! Ei puista tipu todistajat moiset!
DOVREN-UKKO.
Herra, prinssikin harmaaksi käynyt on siitään.
PEER GYNT.
Rakas appi, kaikk' ollaan vuosien riistaa.
No; yksityis-asiat nyt olkoot niitään, —
ja missään nimess' ei perhekiistaa.
Olin silloin hullu —
DOVREN-UKKO.
Oo-jaa; oo-jaa; —
prinssi oli nuori. Sen se aikaan saa!
Mut viisas oli prinssi, kun erkaantui;
niin säästyi harmi ja häpeä karvas!
Näes, morsion sitten lipes aivan varvas —
PEER GYNT.
Kas, kas!
DOVREN-UKKO.
No, hän ojat sekä allikot ui;
ja nyt yksiss' on hän ja Trond — kukas arvas!
PEER GYNT.
Mikä Trond?
DOVREN-UKKO.
Tuo Valfjeldin peikko.
PEER GYNT.
Ahaa;
sama, jolta ne paimentytöt sieppasin juuri.
DOVREN-UKKO.
Vaan tyttärenpoikani on paksu ja suuri,
ja sen pulskia lapsia täynnä maa —
PEER GYNT.
Niin, mies hyvä, älkäämme haaskatko suuta; —
mull' on nyt huolena aivan muuta. —
Olen paikkaan täss' yhtynyt aika pahaan,
on tarpeen näyte tai todistus tuoda; —
kas, siihen avun parhaan vois appi suoda.
Jokin neuvo mull' ain' on nyt juomarahaan —
DOVREN-UKKO.
Minust' ettäkö prinssillä hyötyä ois?
Jott' ehkä hän puoltosanan palkaks sois?
PEER GYNT.
Ilomieliä. En nyt ole runsaissa rahoin,
saan säästää ja tiukata kaikilta tahoin.
Mut kuulkaahan asia. Sen kerran siellä
kai muistatte, kun Rondess' olin kosimatiellä?
DOVREN-UKKO.
Johan toki, herra prinssi!
PEER GYNT.
Heitämme prinssit!
No niin. Mult' aioitte silmälinssit
siell' leikata, jotta ma nurjasti näkisin,
peikon Peer Gyntistä tehdä väenväkisin.
Mitäs tein minä silloin? Minä iskin vastaan, —
omin jaloin minä seisoa vakaasti vannoin,
pois lemmen, pois arvon ja vallan annoin
jott' öisin oma itseni ainoastaan.
Tämän vannoa saatte tosi asianlaidan —
DOVREN-UKKO.
En voi!
PEER GYNT.
Mitä, ettekö?
DOVREN-UKKO.
Kuinkas taidan?
Hän ei vaatine kai mua valoihin vääriin.
Hän vetihän peikonkaatiot sääriin,
simat maistoi —?
PEER GYNT.
Niin, kukas vietellä koki! —
Mut ratkaisevimmassa seis tuli toki.
Ja mistä näet miehesi, ellet siitä!
Älä ennen loppua virttä kiitä!
DOVREN-UKKO.
Päinvastoinhan, Peer, oli lopputulos.
PEER GYNT.
Mitä haastat?
DOVREN-UKKO.
Kun Rondesta läksit ulos,
sinä piirsit mun merkkini korvas taa.
PEER GYNT.
Minkä?
DOVREN-UKKO.
Sanan säilänä halkovan, veikko.
PEER GYNT.
Sanan?
DOVREN-UKKO.
Joka ihmiset eroittaa
ja peikot: ole itse oma kaikkes, peikko!
PEER GYNT peräytyy askeleen.
_Oma kaikkes!_
DOVREN-UKKO.
Ja sitten, mink' ikinä mahdoit,
sen mukaan myös sinä elää tahdoit.
PEER GYNT.
Minä! Peer Gynt!
DOVREN-UKKO itkee.
Se on kiitos, se! Ain' elit
peikkona, vaan hyvin piiloon sa painelit.
Sait sanan multa, mi päällepäin
sinut nosti, päiville kylläisille; —
ja kaikesta palkaks sinä sitten näin
tulet, niskojas nakkelet mulle ja sille.
PEER GYNT.
Oma kaikkes! Peikko! Egoisti! Tää
nyt on lorua täyttä ja loruksi jää!
DOVREN-UKKO vetää esiin tukun vanhoja sanomalehtiä.
Meill' oltavan luuletko lehtiä vailla?
Heti näät, puna mustalla, millä lailla
"Uus-Hornatar" kiittää ja siunaa sun työs;
sitä tehneet on "Hiitolan sanomat" myös
ajan kaiken, mink' uurastit ulkomailla. —
Peer, tahdotko lukea? Kernaasti annan.
Täm' on kirjoitus jonkin "Kaviokannan".
Tai tämä: "Mik' on kansallis-peikkomaista?"
On oikea peikkous, totee sen laatija,
toista kuin sarvet ja hännät vaatia,
kun muuten sitä nahkaa nyt vaan on kaista.
"Oma kaikkes! se ohjeemme miehen", hän lopettaa,
"peikoksi leimaa, — sen Peerimme opettaa."
PEER GYNT.
Minä vuorenpeikko!
DOVREN-UKKO.
Se on selvä seikka.
PEER GYNT.
Piti sitten mun siivosti Rondeen malttua!
Olla miss' olin! Moni vaiva ja veikka,
moni kenkäpari mennyt ei ois tähän kostoon.
Peer Gynt — muka peikko! — Se on juttua, palttua!
Hyvästi! Tuoss' on vähän tupakan ostoon.
DOVREN-UKKO.
Ei, kiltti Peer prinssi!
PEER GYNT.
Päästä! Olet houkko,
tai vanhuuttas lapsi. Hae hospitaali.
DOVREN-UKKO.
Sepä juuri ois mulla nyt matkan maali.
Mut tyttärenpoikani pojat, se joukko,
kovin tääll' on, kuten mainitsin, nostanut nenää;
minä, väittää ne, kirjoissa vain elän enää.
Suku sutta, niin sanookin sananlasku;
sen todeksi tuntea saan minä, kurja.
On kovaa olla vain taru ja kasku —
PEER GYNT.
Monell' on, hyvä mies, sama onni nurja.
DOVREN-UKKO.
Eikä apukassaa meillä pahan-pahaa,
ei vanhuudenvakuutt', ei vaivaisrahaa; —
mikäs silloin ois ollutkin Rondesta pakina!
PEER GYNT.
Ei, siellä se lemmon "oma kaikkes" oli lakina!
DOVREN-UKKO.
Oh, prinssi sitä sanaa saa kiittää, jos kukaan.
Ja keinolla jollain jos hän kenties —
PEER GYNT.
Nyt ajat ihan väärää jälkeä, mies;
olen puilla paljailla itse, sanan mukaan —
DOVREN-UKKO.
Eihän nyt —? Prinssikö kerjuri?
PEER GYNT.
Kerrassa!
Prinssillinen minäni panttina, merrassa!
Ja teidän, riivatun peikkojen, tähden!
Kas, siihen se huono seura voi viedä.
DOVREN-UKKO.
Sekin toivo siis petti! Nyt en muuta tiedä, —
pääkylään painelemaan minä lähden —
PEER GYNT.
Mitä sinne?
DOVREN-UKKO.
Minä komediantiksi aion.
Siell' etsitty kansallistyyppejä kai on —
PEER GYNT.
Vie terveiset! Onnea matkaan! Jos aukee
mult' ahdinko, niin sama mull' on tie.
Teen farssin, mi villi sekä vilpitön lie;
nimeks saa se: "Niin maailman prameus raukee."
Rientää tietä poispäin; Dovren-ukko huutaa hänen jälkeensä.
* * * * *
Tienhaaran luona.
PEER GYNT.
Nyt leikkiin, Peer, kävit liian tuimaan!
Tuo Dovren oma _kaikkes_ oli tuomio sulle.
On hylkynä haaksi; jäät pirstoilla uimaan.
Muu kaikki, kun en vaan musukauhaan tulle!
NAPINVALAJA tienhaarassa.
No, kuules, Peer Gynt, joko näyte on saatu?
PEER GYNT.
Tienhaara tässä? Sepäs väleen ehti!
NAPINVALAJA.
Jo naamas näyttää kuin kirjan lehti,
millainen on nyt sen näytteen laatu.
PEER GYNT.
Minä eksyin tieltä; — en jaksanut juosta —
NAPINVALAJA.
Niin; ja mitäs sitten nyt lähtee tuosta?
PEER GYNT.
Se on totta; ketäs metsässä yöllä —
NAPINVALAJA.
No, nyhjää
siell' äijä eräs sentään. Oiskohan noutaa?
PEER GYNT.
Ei; juovuksiss' oli. Mennä joutaa!
NAPINVALAJA.
Mut ehkä hän vois —
PEER GYNT.
Hys; ei, — mitä tyhjää!
NAPINVALAJA.
Niin, alammekos?
PEER GYNT.
Eräs kysymys vaan.
Mit' on "olla oma itsensä" pohjaltaan?
NAPINVALAJA.
Sepä kumma kysymys, semminkin kuulla
sen suusta, jok' äsken —
PEER GYNT.
Sano suoralla suulla.
NAPINVALAJA.
Olla oma itses on: kuoleta itses.
Mut ei käyne se tieto sun ylettymitses;
siis sanomme: kaikessa julki kantaa
se leima, min Mestarin tarkoitus antaa.
PEER GYNT.
Mut koskaan jos et tuta Mestarin mieltä
nyt saanut —?
NAPINVALAJA.
Se tulee sun aavistaa.
PEER GYNT.
Mut kerrankos aavistus harhaan saa, —
ja silloin _ad undas_ uppoat tieltä.
NAPINVALAJA.
Totta, Peer Gynt; miss' ei sydän aavista,
siinä piru saa kalat parhaat haavista.
PEER GYNT.
Kovin sotkuinen vyyhti tämä! — Kuule; en huoli
oma itseni olla, minä luovun; — ei riitä
mull' ehkä ihan selviä näytteitä siitä.
Saa mennyttä olla se asianpuoli.
Mut tuolla kun kuljin kulo-autiolla,
rupes ahdistamaan omantunnon-kenkä;
minä mietin: olen syntinen sentään enkä —
NAPINVALAJA.
Sama nuottihan taas sinull' alkaa olla
kuin taannoin —
PEER GYNT.
Ei, ei; minä tarkoitan: suuri;
ei yksin työssä, mut haluissa, sanoissa.
Elin ulkomailla kuin villitty juuri —
NAPINVALAJA.
Voi olla; sull' onkos ne tiliinpanoissa?
PEER GYNT.
Niin, laske minut, jotta papin luona käyn,
joka pitää kirjaa, kun ripittäyn.
NAPINVALAJA.
Niin, jos sinuss' on tilin moisen tuojaa,
se sulattimesta sinut tietysti suojaa.
Mut käsky, Peer —
PEER GYNT.
Se on vanha kait;
joku ehkä, jonk' entisten joukosta sait; —
elin veltosti kerran, ihan turhilla tolin,
valeprofeetta, fatumin uskoja olin.
Niin, saanko nyt koittaa?
NAPINVALAJA.
Mut —!
PEER GYNT.
Ystävä kulta,
kai liioin ei toimes ota aikaa sulta.
Tämän seudun ilmaakin niin ne kiittää; —
se kyynärän ihmisen ikään liittää.
Mitäs kirjoitti Justedalin pappi, sanan mukaan:
"Vain harvoin tässä laaksossa kuolee kukaan."
NAPINVALAJA.
Ensi tienhaaraan; mut siinä lakko.
PEER GYNT.
Pappi, vaikk' kiskoa pihdein' ois pakko.
Rientää pois.
* * * * *
Kanervikkorinne. Tie polveilee poispäin pitkin tunturiselännettä.
PEER GYNT.
Voi tulla sekin matkalla tarpeheksi,
sanoi Tuhkimo, harakansiiven kun keksi.
Kukas luuli, ett' oli turvasiltana
oma syntivelka nyt viimeissä iltana?
No, ei silti, ett' eessä pula pienempi lie;
tosiaanpa tämä tuhasta tuleen vie; —
mut onhan sana vanha ja vahva näin:
ain' elävän mieli on eteenpäin!
LAIHA HENKILÖ, papinmekko yllä korkealle käärityin liepein
ja lintuverkko olalla, kulkee kiireesti pitkin mäkeä.
PEER GYNT.
Kuka tuolla? Pappi kera linnunpaulan!
Olen onnenmyyrä, hih hei! jo ma laulan.
Hyv' iltaa, pastori! Kehno tämä tie!
LAIHA.
Niin kyllä; vaan nähkääs kun sielu vaatii —!
PEER GYNT.
Ahaa; joku hurskasta lähtöä laatii?
LAIHA.
Ei, toivon minä; toisella tiellä hän lie.
PEER GYNT.
Vähän saattaa, pastori, saan kenties?
LAIHA.
Hyvin kernaasti; seurass' on ratompi mulla.
PEER GYNT.
Jokin mieltäni painaa —
LAIHA.
Niin, antaa tulla!
PEER GYNT.
On eessänne siivosti elänyt mies.
Olen pitänyt aina, mitä laissa on säätty;
ei kahlerautoja mulle ole käätty; —
vaan joskus jalat lipee ja pettää toki —
LAIHA.
Niin, niin; sen parhainkin usein koki.
PEER GYNT.
Kas, rahtuset nuo —
LAIHA.
Vain rahtuset?
PEER GYNT.
Niin;
olen syytön minä synteihin suurempiin.
LAIHA.
Sitten, hyvä mies, ihan harhaan käytte; —
en ole se, miksi minut luulevan näytte. —
Mun käsiini katsotte? Mitäs on näissä?
PEER GYNT.
Ylen kehjennyt kynsistö sormenpäissä.
LAIHA.
No, ja jalkani myös saman huomion sai?
PEER. GYNT osoittaa.
Se on oikea kavio?
LAIHA.
Onpa vaankin.
PEER GYNT nostaa hattuaan.
Papiks öisin vannonut teidät; ja saankin
nyt kunnian —. No, paras parasta kai; —
jos on pääovi auki, — älä käy takateitä;
jos on kuningas läsnä, — niin lakeijat heitä.
LAIHA.
Kädenpuristus! Tunnutte luulottomalta.
No, rakkaani; millä voin palvella sitte?
Niin, mielestä pois vain raha ja valta.
Niit' ei tule, vaikka minut hirttäisitte.
Ette usko, mikä lamaus liikkeen kulussa; —
tavaranvaihto ihan miltei sulussa;
lopuss' on sielut; vain jolloin-kulloin
joku harva —
PEER GYNT.
Niin suuresti siis suku parannut?
LAIHA.
Päinvastoin; kaikk' kunto ja kunnia karannut; —
vie enimmät valaja kauhaansa sulloin.
PEER GYNT.
Niin; — kauhasta siit' olen kuullut vähän;
siks oikeastaan nyt tulinkin tähän.
LAIHA.
Niin, kiertelyt pois!
PEER GYNT.
Jos en lie kovin julkea,
niin tahtoisin kernaasti —
LAIHA.
Suojaako anoa?
PEER GYNT.
Arvaatte, ennenkuin ennätän sanoa.
Liike, kuten kuulen, ei tahdo kulkea;
ja siksipä voitte ehk' ottaa vastaan —
LAIHA.
Mut, rakas —
PEER GYNT.
Vähän mulla on vaatimuksia.
En palkkaa nyt pyydä minä oikeastaan;
tilan mukaan vain tulla hyvin kohdelluksi ja —
LAIHA.
Lämpöinen huone?
PEER GYNT.
Ei liian; — ja vapaus
pois lähteä, täys eronsaanti-valta,
kuten kuuluu sana, — jos sattumalta
näet paremmat päivät joku tarjoo tapaus.
LAIHA.
Rakas ystävä, teit' on mun todella surku;
mut ettepä usko, mik' on pyyntöjen purku;
samanlaisia niin monet mulle mättää,
kun aika on askaret maiset jättää.
PEER GYNT.
Vaan muistaen, mill' olen ollut teillä,
syy mull' on ansaita pääsy vapaa —
LAIHA.
Nehän rahtuja vain oli —
PEER GYNT.
Eräällä tapaa; —
mut kauppaa, nyt muistan, kävin neekereillä. —
LAIHA.
Moni kaupaksi tahtoja, mieliä vei,
mut veltosti liian, ja kelvannut ei.
PEER GYNT.
Olen muutaman Braaman-kuvan Kiinaan myönyt.
LAIHA.
Taas vaivaisenvirttä! Mitä naurettavuuksia!
On kummemmat kuvat moni kauppaan lyönyt,
on saarnoja, taiteita, kirjallisuuksia —
ja jää ulos sentään —
PEER GYNT.
Mut katsokaas, —
olin kerran muka profeetta.
LAIHA.
Mailla muilla?
Humpuukia! Eninten ennusteluilla
sama loppu on: valinkauhaan taas!
Jos ei teill' ole muuta, mill' asiaanne ajaa,
en voi, miten soisinkin, antaa majaa.
PEER GYNT.
Niin, kuulkaas nyt; merenhädässä kiistin, —
sana onhan: ei korttaan hukkuva heitä, —
ja myös: oma itsemme lähinn' on meitä, —
niin hengen kokilt' eräältä puolin ma riistin.
LAIHA.
Kokinmuijalta puolin jos riistänyt pois
vähän oisitte muuta, se mieleeni ois.
Mitä puolitie-puhett' on oikein tää,
jos on kysyä lupa? Vai aikoihin näihin
ken tuhlais kallista lämpimää
pätö löysäläisiin löperöpäihin?
Niin, syntinne nuo toden sai nyt kuulla;
pahaks älkää panko, puhun suoralla suulla. —
Ei, ystävä rakas, ne tuumat ei auta;
valinkauhaan on vain paras valmistauta.
Mitäs hyödytte, leivän ja suojan jos sois?
Mies olette järkevä; aatelkaahan.
Tosin muisti, se on totta, ei sammuis pois; —
mut katsaus sinne muistojen maahan
niin järjen kuin sydämen silmälle ois,
kuten ruotsikot sanois, "bra litet rolig".
Ei mitään, mit' itkis tai hymyilis huuli;
mikä riemun tai epätoivon tois;
mikä jäähän veren saada tai liekkiin vois;
vain parhaiks sen verran, ett' ois paha tuuli.
PEER GYNT.
Sana sanoo: ei helppo ole tietää, mistä
on kireä kenkä, jos ei jalkaan pistä.
LAIHA.