Tili heti ankkurin heitettyänne!
Mun hyttipaikkani Panamasta tänne.
Sitten, katteini, miehille viinaa. Ei muuta.
Jos annan, niin lyödä mua saatte päin suuta!
KATTEINI.
On lasku, ei iskuja, antaa mun toimeni; —
mut anteeksi: tuulesta myrsky nyt tuimeni.
Menee etukannelle päin. On käynyt pimeäksi; valo sytytetään hyttiin.
Merenkäynti yltyy. Sumua ja sakeita pilviä.
PEER GYNT.
Koti, lapset; peuhina piimäsuiden; —
ilo olla ja muisteltu mielten muiden; —
muiden aatokset kulkua saattelee —!
Ken mua, ken mua koskaan aattelee? —
Kynttilä haaruun? Se valkea varjoon!
Minä tiedän —! Minä juuttaille viinaa tarjoon; —
ei ainoa maihin mene selvänä pää.
Päissään ne tulee luo ämmän, ja lasten!
Ne kiroo, lyö nyrkillä pöytää vasten, —
sekapäiksi vartojat säikyttää! —
Ulos kiljuin, vauhkona akka karkuun, — —
kera poikueensa. Ilo päättyy parkuun!
Laiva kallistuu vahvasti; hän hoipertuu ja voi vaivoin
pysyttäytyä kiinni.
Sepä heilaus! Veis ihan miehen myötään!
Meri tekee kuin rahan eestä työtään; —
oma itsensä viel' on se Pohjassa täällä; —
sama pukari, ain' yhtä äksyllä päällä — —
Kuuntelee.
Mikä huuto se?
VARTIA kokassa.
Hylkyalus alla tuulen!
KATTEINI keskilaivalla, komentaa.
Ylähankaan ruori! Päin tuulta laiva!
PERÄMIES.
Siell' onko ketä ihmistä?
VARTIA.
Kolme, ma luulen!
PEER GYNT.
Alas vene —
KATTEINI
Heti täynn' olis. Hukka-vaiva!
Menee kokkaan päin.
PEER GYNT.
Sit' ei katsoa aika!
Muutamille miehistöstä.
Ken apuun astuu?
Mitä hiittä, jos hiukan nyt turkki kastuu —
VARUSMIES.
Meren moisen sekaan —? Ei mies ole lokki!
PEER GYNT.
Taas huutavat! Tuulihan höltyy —. Kokki,
minä maksan! Tohditko? Pian! Ota vene —
KOKKI.
Jos vaikka kakskymmentä puntaa, en mene —
PEER GYNT.
Te koirat! Te kehnot! Teit' eikö se viillä:
on vaimot ja lapset kotona niillä?
Juur' odottavat —
VARUSMIES.
Paras malttavan mieli.
KATTEINI.
Karist' ulommas!
PERÄMIES.
Laivahylyn hyöky nieli.
PEER GYNT.
Äkin hiljeni äänet —?
VARUSMIES.
Jos naineita lievät,
niin siinä tuli leskiä kolmoset sievät.
Myrsky yltyy. Peer Gynt kävelee kantta perälle päin.
PEER GYNT.
Ei uskoa enää ihmisten teillä, —
ei kristillisyyttä, johon kirjat viittaa; —
hyvä työ hidas, hitaampi rukous heillä,
ja Herran voimast' ei mitään he piittaa.
Hän on vaarallinen, kun on tällaiset säät.
Sanan toden sais muistaa ne hyväkkäät:
elefanttien kanss' ole leikkimättä;
ja ne suututtaa hänet suoraa kättä!
_Minä_ syytön olen; minä tarjolle toin
rovon alttiin, sen todeks saattaa voin.
Vaan mitäs se auttaa? — On sanottu, jotta
paras päänalus on hyvä omatunto.
Oo-jaa, lie kuivalla maalla se totta,
mut ei maksa home-äyriä sen merikunto.
Merell' olla et saa oma itses rauhassa,
hyvät hylkyin kanss' ovat samassa kauhassa;
mene ruumaan, kannelle muitten nauhassa;
jos kokin ja laivurin kosto on Iässä,
saan uida minä yhdessä rytäkässä; —
mieskohtaista suojaa ei suo, ei mikään,
kuin makkara teurastuskuull' olet ikään. —
Syy siinä on, ett' olin lempeä kovin.
Vain kiusaa kiitokseksi ma sain.
Alust' alkaisin kai, jos nuorempi vain
ikä ois, jyrybassoa soittaisin tovin.
Viel' ehdin! On kuuluva maitse, kylitse,
ettei tule tyhjälle Peer meren ylitse!
Talo mielin tai väkisin vierailta pois; —
pian uunna se loistaa, kuin linna ois.
Mut tupaani laske en ketään heistä!
Lupa lakkia käännellen portilla seistä —;
kerjätä, mankua, — mielensä mukaan;
mut multa yht' äyriä ei saa kukaan; — —
jos sain minä salliman lyödessä ulista,
saa muiltakin kai joku saunaa tulista — —
VIERAS MATKUSTAJA seisoo pimeässä Peer Gyntin sivulla ja
tervehtii ystävällisesti.
Hyv' iltaa!
PEER GYNT.
Hyv' iltaa! — Ken siihen noin —?
MATKUSTAJA.
Kera-matkustavainen, jos palvella voin.
PEER GYNT.
Vai niin? En muita ma olleen tiennyt.
MATKUSTAJA.
Se ol' erehdys, joka selvillä lie nyt.
PEER GYNT.
Mut kumma, kun näen tänä iltana vasta — —
MATKUSTAJA.
En päivisin liiku ma kajuutasta.
PEER GYNT.
Kai olette sairas? Valju kuin lakana —
MATKUSTAJA.
Ei, kiitos, — on mainio vointi mulla.
PEER GYNT.
Kova myrsky!
MATKUSTAJA.
Niin, mies; siunatun sievä!
PEER GYNT.
Mitä, siunatun —?
MATKUSTAJA.
Meri kuin mäki mäen takana.
Ah, vesi tahtoo kielelle tulla!
Kuink' onkaan yö tämä laivoja vievä; —
kuink' aallot ruumiita rantaan pakkaa!
PEER GYNT.
Oh, varjele!
MATKUSTAJA.
Nähkääs, kuristetulla, —
veden viemällä, hirtetyll...
PEER GYNT.
Ettekö lakkaa?
MATKUSTAJA.
Suu nauruss' on. Mutta kuin vasten mieltään;
ja useimmat tapaavat purra kieltään.
PEER GYNT.
Pois luotani —!
MATKUSTAJA.
Vain eräs seikka! Jos tässä
kävis kariin laiva nyt pimeässä
ja hukkuis —
PEER GYNT.
On vaara siis, ennustatte?
MATKUSTAJA.
Mun vastata siihen on todella pula.
Vaan jos ma nyt uin ja te uppoatte —
PEER GYNT.
Oh, loruja —
MATKUSTAJA.
Niin, se oletus on sula.
Vaan kun liki jalkaa on haudan laita,
käy helläks, suo lahjoja laupiaita —
PEER GYNT tavoittaa taskuaan.
Hoh, rahaa!
MATKUSTAJA.
Ei; vaan mulle jos oisitte
niin hyvä ja arvoisan raatonne soisitte —?
PEER GYNT.
Täm' on liikaa!
MATKUSTAJA.
Näättehän, pelkkä ruumis!
Mun tieteeni vuoksi —
PEER GYNT.
Nyt menkää, taikka —
MATKUSTAJA.
Teill' etua siitä on, — ettekö tuumis!
Minä avaan teidät ja selville tutkin.
Haen varsinkin, missä on unten paikka,
ja muunkin läpi kaikin saumoin ja mutkin —
PEER GYNT.
Pois minusta!
MATKUSTAJA.
Mut, ystävä, — hukkunut raato —
PEER GYNT.
Te pilkkaaja! Juuri te nostatte säätä!
Johan kummat! On myrsky, on sateenkaato,
meri hurja, kaikk' enteet on sinnepäin,
ett' ollaan tässä pian lyhemmät päätä;
ja te veikkaatte vain sitä kiirehtäin!
MATKUSTAJA.
Ei ehdotus miellytä teitä, ma kuulen;
mut paljonhan muuttua voi ajan mennen — —
Tervehtii ystävällisesti.
Näkemiin! Kun uppootte, ellei ennen!
Siks ehkäpä saatte jo paremman tuulen.
Menee hyttiin.
PEER GYNT.
Nuo tiedemiehet on hirmuista joukkoa!
Ei mitään uskoa —
Varusmiehelle, joka kulkee ohi.
Kuulkaas, ketä
te toisena tuotte, ketä hourulan houkkoa?
VARUSMIES.
Ei muita kuin teitä, jos ei tietoni petä.
PEER GYNT.
Ei muita? Yhä hullummin seikat!
Jungmannille, joka tulee hytistä.
Kuka
meni hyttiin? —
JUNGMANNI.
Laivakoira, herra!
Menee ohitse.
VARTIA huutaa.
Maa
ihan eessä!
PEER GYNT.
Mun arkkuni! Kantakaa
heti kannelle!
VARUSMIES.
Siihen on aikaa muka!
Se ol' lorua, katteini! Pelkkää pilaa; —
minä muistan kyllä kokin köyhää tilaa —
KATTEINI.
Etupurje läksi.
PERÄMIES.
Emäpurje mennyt!
VARUSMIES huutaa kokasta.
Kari kokassa!
KATTEINI.
Siihen se murskaa sen nyt!
Laiva törmää kariin. Hälinä ja hämminki.
* * * * *
Maan edustalla, luotojen ja tyrskyjen keskellä. Laiva uppoo. Sumussa
näkyy laivavene ja siinä kaksi miestä. Hyökyaalto täyttää sen; se
kaatuu; kuuluu parahdus; sitten hetkisen kaikki hiljaista. Vähän ajan
kuluttua tulee veneen talkapuoli näkyviin.
PEER GYNT sukeltaa esiin lähellä venettä.
PEER GYNT.
Ma hukun! Apuun! Vene! Lauta!
Kuin sanas sanoo, — Herra, auta!
Takistauvuu kiinni veneen talkaan.
KOKKI sukeltaa esiin toiselta puolelta.
Oi Herra, — pienten tähden säästä!
Oi, armahda, mua maalle päästä!
Pitelee talkapuusta.
PEER GYNT.
Pois!
KOKKI.
Pois!
PEER GYNT.
Ma lyön!
KOKKI.
Ma myös! Sen teen!
PEER GYNT.
Sun potkin moneen palaseen!
Heit' irti! Kaht' ei kanna vene.
KOKKI.
Sen tiedän. Pois!
PEER GYNT.
Sa pois!
KOKKI.
En mene!
Taistelevat; kokki lyö hervottomaksi toisen kätensä; hän kouristautuu
kiinni toisella.
PEER GYNT.
Vie kätes!
KOKKI.
Älkää, — rakas, — älkää!
Mult' orvot näkemään jäis nälkää.
PEER GYNT.
Syy suuremp' elää mulla on,
jok' olen vielä pojaton.
KOKKI.
Jo elitte; ma alan vasta!
PEER GYNT.
Pois joutuin; painu — painamasta.
KOKKI.
Nimessä Herran, väistykää!
Teit' itkemään ei kukaan jää —
Parahtaa ja hellittää kätensä.
Ma hukun —!
PEER GYNT tarttuu häneen.
Niskatukkaas tuen;
lue isämeitäs valmistuen!
KOKKI.
En muista —; kaikki mustenee — —
PEER GYNT.
Pääkohdat vain; se joutuin tee —!
KOKKI.
Anna meille tänään —!
PEER GYNT.
Heitä välille!
Saat tarpees kyll', et joudu nälille!
KOKKI.
Anna meille tänään —
PEER GYNT.
Samaa veisua!
Ken kokiks siitä kuulis ei sua?
Ote heltiää.
KOKKI vajoten.
Meille tänään meidän —
Uppoo.
PEER GYNT.
Amen, mies!
Oma itses olit kaiken ties! —
Väännältäikse veneen rungolle.
Ain' elävällä toivo uus —
VIEKAS MATKUSTAJA tarttuu veneeseen.
Huomenta!
PEER GYNT.
Huih!
MATKUSTAJA.
Täält' ikään huus! —
Hupaista, että teidät näin.
No? Ennustinkos väärinpäin?
PEER GYNT.
Pois! Tää jo uppoo yhden alla!
MATKUSTAJA.
Uin säärelläni vasemmalla.
Kun hiukan sormenpääni kajoo
vain saumanrakoon, en ma vajoo.
Niin, kuulkaas, ruumis —
PEER GYNT.
Vaiti!
MATKUSTAJA.
Muu
hukassa kaikk' on.
PEER GYNT.
Kiinni suu!
MATKUSTAJA.
Kuin tahdotte.
Äänettömyys.
PEER GYNT.
No, sanaa saako?
MATKUSTAJA.
Jään vait.
PEER GYNT.
Tää kiusa! — Saatanaako te teette?
MATKUSTAJA.
Varron.
PEER GYNT repii tukkaansa.
Järjen vie tää!
Mik' ootte?
MATKUSTAJA nyökkää.
Ystävä!
PEER GYNT.
Sen tietää!
MATKUSTAJA.
Mua eikö kukaan samanlainen
siis muistuta?
PEER GYNT.
Oh, paholainen —!
MATKUSTAJA hiljaa.
Sen tapako yötielle elon
sytyttää viitaks soihtu pelon?
PEER GYNT.
Kas, kas! Kun pohjaan asti kaivan,
niin liette valon airut aivan?
MATKUSTAJA.
Ees onko _kerran_ vuoden takaa
teill' ollut tuskan tosi vakaa?
PEER GYNT.
Kai kammahtaa, kun uhkaa vaarat;
mut sanat teill' on kaksihaarat —
MATKUSTAJA.
Ees kerran elon kannikalla
tuliko voitto tuskan alla?
PEER GYNT katsoo häneen.
Jos mieli mulle ovi avata.
ois parast' ollut ennen tavata.
Valittu onkin aika hyvä,
kun miestä vie jo meren syvä.
MATKUSTAJA.
Kai suojass' uuninnurkan makuu
ois varmemp' ehkä voiton takuu?
PEER GYNT.
Josp' ei; — mut moinen pilkanteko, —
sen herättävän luuletteko?
MATKUSTAJA.
Mist' olen, siellä vastaa hyvin
sen hymy, minkä paatos syvin.
PEER GYNT.
Kaikk' ajallaan; käy kipparille,
on rumaa herra rovastille.
MATKUSTAJA.
Ken' tunsi tuhka-uurnain rauhaa,
koturneill' arkisin ei pauhaa.
PEER GYNT.
Pois, hirvitys! Mies, anna alaa!
Uin maihin. Viel' en kuolla halaa!
MATKUSTAJA.
Se pelko pois; — kyll' ennättää; —
ei viides näytös kesken jää!
Liukuu pois.
PEER GYNT.
No, viimein juoni esiin pisti! —
Mokoma kuiva moralisti.
* * * * *
Kirkkomaa korkealla tunturiseudussa.
Ruumissaatto. PAPPI ja RAHVASTA. Viimeistä virrenvärssyä lauletaan,
PEER GYNT käy ohi ulkopuolella tietä pitkin.
PEER GYNT portilla.
Joku maanmies, jolla on viimeinen tie.
Mua, luojan kiitos, viel' eivät vie.
Astuu portista sisään.
PAPPI puhuu haudalla.
Ja nyt, kun sielulla on tili vakaa,
ja tomu tää kuin tyhjä palko makaa, —
nyt, rakkaat ystäväni, katsokaamme
tään vainaan vaellukseen päällä maamme.
Ei laajat olleet lahjat häll', ei varat,
ol' ääni säysy, ryhti, liikkeet arat,
ain' arveli ja empi mieltään sanoin,
ol' isännyyttä tuskin tupaan omaan;
pujahti kirkkoon niinkuin lupaa anoin,
jott' istua sais hänkin muitten lomaan.
Gudbrandin laaksosta hän muutti tänne,
mies nuori vasta, miltei poika vaan;
ja muistatte, kuink' aina nähdessänne
kätt' oikeaa hän piti taskussaan.
Tuo käden taskuun-kätkentä se juuri
jäi mieleen miehestä, ja sitten tuo
hämillisyys ja arastelu suuri,
jos täytyi tulla joskus kenen luo.
Mut hiljaisen vaikk' oli tiensä noute
hänelle rakkain, meille vaikk' ol', outo,
niin tiettiin, turhaan koki kätketyksi
sen saada: kädest' uupui sormi yksi. —
Viel' aamun hyvin muistan, monta jost' on
jo Herran vuotta: Lunden väennoston.
ol' aika sodan; kaikkein puheen-aihe
maan kohtalo ja raskas ajan vaihe.
Katteini toimeen istui pöydän taaksi,
kersantit, nimismies on vierellään,
ja poika pojan jälkeen sotilaaksi
salissa mitataan ja merkitään.
Se oli täynnä, täynnä piha, josta
soi remahdellen naurut nuorisosta.
Taas nimi huudetaan. Käy esiin uus,
on kasvoillansa lumen kalvakkuus.
Lähemmäs käsketään, käy pöydän ääreen; —
kätt' oikeaa hän kantoi alla kääreen; —
hän sanaa tavoitteli, haukkoi, nieli, —
ei äänt', — ei auta käsky katteinin.
Vaan jopas viimein; poskin polttavin
hän alkoi, kiiti ja taas juuttui kieli,
mutisten sirpistä, mi lipes harhaan
ja nahkaa myöten leikkas sormen parhaan.
Vait-olo syvä syntyi. Vaihtoi muut
vain silmäilyjä, hymähtivät suut;
kivitti poikaa mykät katseet; ne ne
hän tunsi, vaikk' ei nähnyt, se on varmaa.
Nous silloin katteini, tuo vanha, harmaa; —
hän sylkäs, oveen viittas, sanoi: mene!
Ja poika meni. Syrjään väistyi väki,
siin' edessään hän kujanjuoksun näki; —
pääs ovelle, ja silloin kiitää alkaa,
pois, poikki metsät, mäet täyttä jalkaa,
kivistöt, jyrkät louhut, piiloon, pakoon,
kotiinsa kauas tunturien rakoon. —
Hän tänne muutti jälkeen puolen vuoden,
sielt' äidin, kihlatun ja lapsen tuoden.
Sai vuokraan kaistan maata jossain tuolla,
miss' alkaa korpi Lommin rajapuolla.
Koht' ensi tilassa hän piti häitä;
hän tuvan veisti; möyri kovaa maata;
ja kostui, — moni pellontilkku taata
sen taisi, keinuin kelta tähkäpäitä; —
käs' oikea jäi taskuun kirkkotiellä, —
mut sormin yhdeksin hän raatoi siellä
kotona täyden kymmensormen verran. —
Vei sitten kevättulva kaikki kerran.
Vain henki heille jäi. Koht' uudestaan
mies tyhjä, paljas työss' on, raadannassa,
ja syksyyn sauhusi kuin konsanaan
uus tupa tunturilla, turvemmassa.
Niin, tulvalta, — mut lumivyörylt' ei;
se talon vuonna toissa alleen vei.
Vaan murtanut ei vyöry miehen mieltä.
Hän kaivoi, ajoi, raivas soraa tieltä, —
ja ennen ensi lunt' ol' alla katon
taas kolmannesti koti vaatimaton.
Häll' oli kolme poikaa reimaa, sievää;
ne kouluun laittoi; pitkält' oli sinne; —
ol' ahdas rotkopolku, jyrkkä rinne
vain pääsynä päin tietä kylään vievää.
Mi työksi? Vanhin itse tietää tolan
jo sai, ja missä liioin suistui vieru,
siin' isä apuun, vyölle köyden kieru; —
muut kantoi sylissä ja päällä olan.
Niin rehki; vuodet vieri. Pojat varttui.
Kai vanhukselle vaivan palkka karttui? —
Heilt', Ameriikan herroilt', unhoon taatto
jo norjalainen jäi ja kouluun saatto.
Häll' oli lyhyt katse. Lähimmistään
vain ties, sen ulommas ei muusta mistään,
Kuin tyhjät kulkuset vain hälle soivat
nuo malmisanat, mielen haltioivat,
kaikk' kansa, isänmaa, tuo ylhä, suuri —
hält' ainainen ne kaihtoi usvamuuri.
Mut nöyrä, nöyrä mies hän oli; taakka
sen hetken jättämä, jäi loppuun saakka,
niin totta kuin se polton poskiin heitti,
kuin neljä sormeaan hän taskuun peitti. —
Lain rikkuri? No niin! Mut yli lain
viel' yksi loistaa, varmaan, niinkuin tuolla
on korkeammat harjat hattarain
jääkirkkaan Glittertinden yläpuolia.
Ei kunnan kelpo, kirkon, valtion
ei tarvispuu! Mut minne kutsu juuri
ol' ahdas: perhe, perkuu kivikon,
_siin'_ oli, tosi-itsenään, hän suuri.
Jäi puhdas sointu synnyinsäveleelle,
jos murhe säätelikin säveleen.
Siis rauha soturille rauenneelle
maamiehen sotaan pieneen, hiljaiseen!
Sydämet, munaskuut ken tutkii, lukee?
Ei tomu, vaan Hän, ken sit' ohjaa, tukee; —
mut vapaa, vahva mull' on toivo tää:
mies Herrans' eess' ei vaivaiseksi jää!
Saatto hajautuu ja lähtee. Peer Gynt jää yksin jäljelle.
PEER GYNT.
Kas tuo se on kristillisyyttä juuri!
Ei mielenkauhua minkäänlaista. —
Niin, saarnan ainekin, ohje suuri:
oma itses ain' ole niinkuin muuri,
se jo sinänsä on niin rakentavaista.
Katsoo hautaan.
Sama sormensa silpoja ehkä, jonk' ennen
näin metsässä hirsikön kaatoon mennen?
Kukaties? Jos en sauvani varassa ois
tämän aateveljeni haudalla tässä,
niin tuntuis, kuin oisin minä lepäämässä
ja kiitos viel' uinujan korviin sois.
On kaunista oikein ja kristillistä
edesmenneen päivistä entisistä
niinkutsuttu lausua muistosana.
Minä lopputuomion suomaan kerran
tämän toivoisin arvoisan kirkkoherran.
No, vasta kai vähän tuonnempana
ma saanen kaistani kaivurin sarasta; —
ja, kuten sana sanoo: paras on parasta, —
taikka myös: huomisen huolt' älä kanna, —
ja taas: luvun päivilles voitko panna?
Niin, kirkko se lohdun tuoja on vakaa.
Mult' ennen ei saanut se arvoa syvää; —
vaan nyt minä tunnen, kuin tekee hyvää;
kun noin sanantuntevat tulkit takaa;
niin niittää saat, kuten kylvit jyvää. —
Oma itses ole, itseäs, omaas vain
isoss' ynnä pienessä harrastain.
Jos jättää onni, jää kunnia toki,
ett' elää oppinsa jälkeen koki. —
Kotitielle nyt! Jyrkkä ja kaita se lie,
lupa kohtalon lisätä kuormalle kiveä; —
vanhan Peer Gyntin on vakaa tie;
se mik' on, sinä pysyy hän: köyhä, mut siveä.
Menee.
* * * * *
Mäenrinne ja kuivunut virran-uoma. Luhistunut mylly sen partaalla;
maaperä myllerrettyä; häviönmerkkejä yltympäri. Ylempänä suuri talo.
Talossa pidetään huutokauppaa. PALJON RAHVASTA koolla. Juodaan
ja hälistään. PEER GYNT istuu alhaalla myllypihassa soraläjällä.
PEER GYNT.
Ulos tai sisään, yhtä ahdasta;
ees tai taaspäin, samaa tahdasta. —
Aika kalvaa ja virta viertää.
Kierrä, sanoi Kiero; — saa täällä kiertää.
SURUPUKUINEN MIES.
Nyt siellä on jäljellä paljasta kamaa.
Keksii Peer Gyntin.
Joku vieraskin? Herran terveeksi!
PEER GYNT.
Samaa
myös teille! Ilot täällä on kukkurapäät.
Lie ristiäiset vai vastako häät?
SURUPUKUINEN.
Ne tuliaiset on ennemmin kai; —
matokuoppaan morsian muuttaa sai.
PEER GYNT.
Ja kilvan ne riepuihin reikiä hakkaa.
SURUPUKUINEN.
Se on laulun loppu; ja niin se lakkaa.
PEER GYNT.
Sama loppu aina jok' ainoassa;
ja ne vanhoja kaikk' on; ne taisin lassa.
MUUAN PARIKYMMENVUOTIAS valinkauha kädessä.
Koru läksi! Tällä, hei katsokaas,
Peer Gynt napinkaavaansa hopeita kaas.
TOINEN.
Rahavakka, — entäs se! Killingin paukku!
KOLMAS.
Pyh! Puolesta viidettä reppurin laukku!
PEER GYNT.
Peer Gynt. Kuka hän oli?
SURUPUKUINEN.
Lempo ties,
joku surman ja Aslak sepän suoverismies.
MUUAN HARMAAPUKUINEN MIES.
Minut unhoitat pois! Joko järkes joit?
SURUPUKUINEN.
Sinä Haegstadin aitanoven muistaa voit!
HARMAAPUKUINEN.
Niin, niin; hyvin kelpasi rääpeet sulle.
SURUPUKUINEN.
Kun ei niillä vain narratuks surmakin tulle. —
HARMAAPUKUINEN.
Tule, lanko! Lankous ryypyn vaatii!
SURUPUKUINEN.
Piru lankos lie! Jutut juopunut laatii —
HARMAAPUKUINEN.
Älä tyhjää; ei niin veri vetelää,
ettei Peer Gyntistä perua jää.
Astuksii pois hänen kanssaan.
PEER GYNT hiljaa.
On tuttuja, on!
MUUAN POIKA huutaa surupukuisen jälkeen.
Emo haudasta astuu
sun kimppuus, Aslak, jos vain kitas kastuu.
PEER GYNT nousee.
Nyt en agronoomien sanaan luota:
mitä syvemmäs tongit, sen parempi tuoksu.
MUUAN POIKA kantaen karhunnahkaa.
Kas Dovren-kissa! Niin, pelkkä vuota.
Sitä pakoon peikon oli jouluna juoksu.
TOINEN, jolla on peurankallo.
Tämä peura Peer Gyntiä kantoi ennen,
vei Gjenden-harjalla viimana mennen.
KOLMAS vasara kädessä, huutaa surupukuiselle.
Hei, Aslak, tunnetko vasaraasi?
Sekö sull' oli, kun piru pajasi kaasi?
NELJÄS kädet tyhjinä.
Mads Moen, näkymättömän-kaapu, hei!
Peer Gynt sill' Ingridin ilmaan vei.
PEER GYNT.
Pojat, viinaa! Vanhuus on vaivaloista! —
Minä myös panen kaupalle kaikenmoista!
MUUAN POIKA.
Mitä' sull' on kaupan?
PEER GYNT.
On linna, osta; —
se on Rondessa, muurattu kalliosta.
POIKA.
Napin tarjoon!
PEER GYNT.
No, anna nyt ainakin tilkka.
Sen vähempi ois ihan synti ja pilkka.
TOINEN.
Soma äijä!
Väkeä kertyy hänen ympärilleen.
PEER GYNT huutaa.
Heponi Virma: — ken tarjoo?
ERÄS JOUKOSTA.
Mihin jäi se?
PEER GYNT.
Sinne, miss' ilta varjoo!
Alimenoon päin, pojat! Juoksu kuin lento!
Kuin suusta Peer Gyntin vale sujui rento.
ÄÄNIÄ.
Mitäs muuta?
PEER GYNT.
On romua, kultaakin ois!
Hukall' ostettu, häviöllä myydään pois.
ERÄS POIKA.
No huuda!
PEER GYNT.
Uni solkikirjasta! Sen
hakas-koukkuun myyn. Ken ostaa, ken?
POIKA.
Unet hiiteen!
PEER GYNT.
Keisaruuteni! Saatte!
Heh sekaanne! Siitä hyvin tempokaatte!
POIKA.
Myös kruunuko?
PEER GYNT.
Olkea sorjan sorjaa.
Se käy, kuka ensinnä päähänsä korjaa.
Hei, vielä on! Hukkamuna! Houkkion
homehapset! Profeetan parta on!
Saa kaikki, ken minut viitalle vie,
joka korvessa näyttää: tästä on tie!
NIMISMIES, joka on tullut luo.
Niin käyttäyt, mies, kuin kiireen kyntt'
ois koppiin mielesi, sen minä sanon.
PEER GYNT hattu kädessä.
Hyvin uskon. Mut ken oli tuo Peer Gynt?
NIMISMIES.
Mitä hiittä —
PEER GYNT.
Todell' oikein! Nöyrästi anon
NIMISMIES.
Jokin ruokoton keksijä kuuluu olleen.
PEER GYNT.
Keksijä —?
NIMISMIES.
Töistä mikä mainiointa,
ne keksi kaikk' omalle ansiolleen.
Vaan anteeksi, — mulla on muuta tointa —
Menee.
PEER GYNT.
Ja miss' on nyt tuo omituinen mies?
ERÄS IKÄMIES.
Meren taa meni maihin vieraisiin;
kävi huonosti siellä, kuten arvata ties; —
hänet vuosia sitten jo hirtettiin.
PEER GYNT.
No, sitä minä juuri! Vai joutui hirteen!
Saman päänsä se Peer piti viime virteen.
Tervehtii.
Hyvästi, — ja kiitokset kukkuraiset!
Menee muutamia askeleita, mutta pysähtyy taas.
Te vilkkaat pojat, te vienot naiset,
jutun pienen kerronko kiitokseksi?
USEAT.
Niin, osaatko?
PEER GYNT.
Enköpä ehkä keksi! —
Tulee lähemmäksi; hänen kasvoilleen valahtaa ikäänkuin vieras ilme.
San Fransiskossa kaivoin ma kultahiekkaa.
Koko kaupunki täynn' oli ilveniekkaa.
Ken viulua vingutti varpaan-harassa,
ken Espanjan hallinkia pyöri polven varassa.
Eräs osasi runoja laittaa ja laulaa,
sill'aikaa kuin kallon läpi ajettiin naulaa.
Piru sinne myös pian onneaan,
kuten niin moni muu, tuli koittamaan.
Häll' erehdyttävän tarkka taito
oli röhkiä aivan kuin porsas aito.
Veti outonakin jo hän olennollaan,
tupa täys on, jännityksessä ollaan.
Hän näyttihe, hulmahti vaippa vainen;
man muss sich drapieren, sanoi saksalainen.
Mut vaipan alle, — mit' ei tiennyt kukaan, —
hän kähmeltänyt oli porsaan mukaan.
Nyt alkoi ohjelma. Saparopuolta
piru nipisti, porsas piti porusta huolta.
Kaikk' olevinaan oli vapaa-aiheista
kuvitelmaa, porsaan kohtalonvaiheista;
lopuks uikahus, kuin sika pistetty ois; —
syvä kumarrus päälle, ja taituri pois. —
Alantuntijat ainetta tuomaroi;
ken virheitä keksi, ken kiitosta soi; —
ketä kiusasi liian ohut äänen karahus,
ketä kovin tutkittu kuolinparahus; —
mut yks oli mieli joka kuuntelijan:
kovin liioiteltua röhkinäks sian. —
Kas, sen piru sai siit', ett' oli tyhmä
eik' arvannut, millainen kuulijaryhmä.
Tervehtii ja poistuu. Epävarma äänettömyys valtaa joukon.
* * * * *
Helluntai-aatto. Keskellä salometsää. Kauempana raivatulla
paikalla maja, oven päällä peuransarvet.
PEER GYNT ryömii viidassa ja poimii maasipuleja.
PEER GYNT.
Tähän jouduin. Taas mihin tästä vie?
Koe kaikki ja pidä, mikä parasta lie.
Niin tein minä, — Caesarist' asti aloin,
nyt Nebukadnezarina käyn nelin jaloin. —
Piti piplianhistoria vaan läpi hiihtää, —
pojan vanha päänsä emon helmaan viihtää. —
Maasta olet tullut, sana eikö sano? —
Mit' on elo' Vain vatsansa täyteenpano!
Maasipulia täyteen? Ei maksa appaa; —
Vivut viekkaat laitan, ne riistaa tappaa.
Puro täys on; en janoss' ole juomaa vailla,
ja suurpeto lien toki petojen mailla.
Kun kuolen, — ja kerran se tehtävä kai on, —
rytökuusen alle ma ryömiä aion;
kuin karhu kasan lehtiä ylleni kaavin
ja kuoreen kirjaimin suurin raavin:
Tässä lepää Peer Gynt, otus verran verta,
kaikkien eläinten keisari kerta.
Keisari?
Nauraa sisäistä naurua.
Aina samat narrin-naljas!
Et keisari ole, vaan sipuli paljas.
Peer kulta, nyt kuorin pois sulta korut!
Ei armoa, pääsköön parut tai porut.
Ottaa sipulin ja nyppii siitä lehden toisensa jälkeen.
Kas tuossa on runneltu päällyskerta;
se on mies vene-rungolla uimassa merta.
Tämä matkustaja-verho on ohut ja kituva; —
viel' on Peer Gyntistä vähän maun hitua.
Sen sisäll' on kullankaivaja; pois
mehu mennyt, — jos jolloinkin ollut ois.
Rosonahka tuo, kovaryppyinen ruoja,
se on Hudsonin lahdelta turkisten tuoja.
Sisäll' ikäänkuin kruunu; — niin, kiitos vaan!
Pois heitämme emmekä hiiskukkaan.
Täm' on muinaistutkija, lyhyt, vaan rehevä.
Ja tässä on profeetta, tuores ja mehevä.
Sanan jälkeen se valheelle löyhkää, että
saa rehellinen silmä ihan tihkua vettä.
Tämä veltosti kiertyvä verho tässä
on herra, joka eli ilon hyörinässä.
Lie seuraava sairas. Nuo mustat juovat
niin papit kuin neekerit mieleen tuovat.
Poimii useampia yhdellä kertaa.
Sepä nyt hirmuton paljous kuoria!
Eikö jo ydin pian ilmoille suoria?
Poimii koko sipulin hajalle.
Ei tottahan! Kuorta ihan yhdenmoista
sisus sisinkin, — toinen vain pienempi toista.
Luonto on leikkisä!
Heittää tähteet käsistään.