jalan saappaaseen panen parittomaan.
Mut onneksi mainitsin saappaat; niistä
nyt muistan, on muuanne mulla tie;
haen paistin, mi, toivon minä, lihava lie;
paras siis, kun en tässä nyt turhia kiistä —
PEER GYNT.
Ja kysyä saisko, mikä synnin rehu
sen miehen höysti?
LAIHA.
Niin, hänest' on kehu,
ett' ollut oma itse yöt, päivät hän ain' on;
ja sehän se lopult' on saava pääpainon.
PEER GYNT.
Oma itse? Niistäkö teillä on huoli?
LAIHA.
Miten sattuu; on porttini ainakin avoin.
Oma itsensä, nähkääs, kahdella tavoin
voi olla; nutun nurja tai oikea puoli.
Pariisissa keksitty ikään on
tapa kuvia tehdä avuIl' auringon.
Kuvat on joko oikeita tai myös niin
sanotuita negatiiveja. Vaihduksiin
valot, varjot jälkimmäisissä jää,
ja sieviltä silmään ei näytä nää;
vaan näköisyys toki tallella niiss' on,
ja sen esiin-saanti vain tarpeen siis on.
Jos nyt joku sielu jättänyt on
elon-matkastaan negatiivisen kuvan,
levy silti ei ole kelvoton, —
mun luokseni vain saa joutua luvan.
Minä käsittelen sitä eelleen, muutan
sen taiten keinoilla sopivilla.
Minä höyrytän, syövytän, huuhdon, uutan
tulikivellä ja muilla senkaltaisilla,
kunnes näen levylle oikean kuvan,
se on: itse positiivin, ma ilmautuvan.
Vaan noin kun on nuhraunut puolin pois, —
mitä tulikivet tai kali-lipeät vois?
PEER GYNT.
Kun korppina tulee, niin riekkona muka
siis luotanne pääsee? Jos sallitte, kuka
on kantaja tuon negatiivisen naaman,
joka nyt positiiviksi pitäis saaman?
LAIHA.
Se on Peter Gynt.
PEER GYNT.
Peter Gynt? Vai niin!
Herra Gynt on oma itse?
LAIHA.
Valat vannoo siitä.
PEER GYNT.
No, luottaa voi tuohon herra Peteriin.
LAIHA.
Hänet tunnette ehkä?
PEER GYNT.
No, niinkuin niitä
nyt tuntee montakin.
LAIHA.
Kiire mull' ois;
mihin viimeksi jäi hän?
PEER GYNT.
Alas Kapiin, ma luulen
LAIHA.
Hyväntoivon niemeen!
PEER GYNT.
Mut sielt' oli pois
heti lähtevä tullessa suotuisan tuulen.
LAIHA.
Siis oitis sinne, kuin oisin jo tiellä!
Kunp' ajoissa ehtisin, tai saan tappion!
Se Kapmaa, se Kapmaa on ilkeä; — siellä
joku paha Stavangerin lähetyspappi on.
Kiitää eteläänpäin.
PEER GYNT.
Se tyhmä koira! Kas tuonne se karkaa
kiel' edellä. Maar nenän pitkän saa.
Oli narrata riemu sitä aasi-parkaa.
Pätö mies nyt on tässä niin koppavaa.
Kyll' onkin, mist' olla noin pulskanläntä!
Kai ammatti liioin ei lihota häntä; —
koko loisto, minä luulen, pian lopahtaa. —
Hm, löyhäll' olen itsekin satuloissa;
voi sanoa, persoona-aateli poissa.
Tähdenlento vilahtaa; hän nyökkää päätään sen jälkeen.
Peer Gyntiltä terveiset vie, veli rukka!
Välkähys, sammunta, jäljetön hukka — —
Hykähtää kokoon ikäänkuin hädässä ja menee syvemmälle sumuihin;
hetkisen vaiettuaan hän huudahtaa:
Eikö ole missään niin mitään suojaa
ei pirua hornan, ei taivaan luojaa —!
Tulee esiin alempana, heittää hattunsa tielle ja repii hiuksiaan.
Vähitellen hän raukenee rauhaisemmaksi.
Siis niin sanomattoman köyhänä sielu
pois sammuu, vie sumuharmaa nielu.
Sa armas maa, älä suutu, ett' oon
minä turhaan astunut nurmeas, multaas.
Sa armas aurinko, autioon
olet tupaan tuhlannut kirkasta kultaas.
Ei ketään, ken lämpeni, riemahti siellä; —
omistaja kuuluu ain' olleen kulkutiellä.
Aurinko armas ja armas mantu,
pahoin teidät emon tieksi ja valoks oli pantu.
Karu henki, ja tuhlari luonto. On taksaa,
on taksaa, syntymäst' elämä maksaa. —
Ylös mielin minä huipulle korkeimmalle,
näen vielä kerran, kuink' aamu aukee;
maan luvatun siintoon silmäni raukee;
teen sitten ma hautani hangen alle;
yli kirjoittakoot: "Ei kenenkään hauta",
ja sitten —! Sitten käy, miten käy; ei auta!
KIRKKOVÄKEÄ laulaen metsäpolulla.
Koi siunattu! Kohtaa
jo taivahan kielet
tulimiekkoina usmia maan!
Isän linna jo hohtaa,
jo syttyvät mielet
tulovirtehen riemuisaan.
PEER GYNT hykistyy kokoon kauhusta.
Ei sinne! Yö aamuton autio-luolin! —
Olin kuollut kai ammoin jo ennen kuin kuolin.
Aikoo pujahtaa pensastoon, mutta pohjastuukin tienristeykseen.
NAPINVALAJA.
Peer Gynt, hyvää huomenta! Missä on tilisi?
PEER GYNT.
Enkö muka juossut ma, ettähän vilisi?
Hain, huusin —
NAPINVALAJA.
Ja ketään ei käynyt vastaan.
PEER GYNT.
Valokuvaaja kulkeva ainoastaan.
NAPINVALAJA.
Niin, aika on ohi.
PEER GYNT.
Ohi kaikk' on. Haistaa
jo huuhkaja käryn. Sen huutoa kuuletko?
NAPINVALAJA.
Ne aamukellot on —
PEER GYNT osoittaa.
Mikä se paistaa?
NAPINVALAJA.
Vain tupasen tuli.
PEER GYNT.
Mikä hyminä — tuuletko —?
NAPINVALAJA.
Naisen laulu vain.
PEER GYNT.
Siellä, — siellä
on syntikirja —
NAPINVALAJA tarttuu häneen.
Talos toimita, mies!
Ovat tulleet metsiköstä ulos ja seisovat majan vieressä.
Päivänsarastus.
PEER GYNT.
Talos toimita? Tuoss' on se! Mene sen ties!
Mene! Vaikk' ois kauhas kuin arkku, — ei vielä
se mulle ja syitteni kirjalle riitä!
NAPINVALAJA.
Viel' ensi tienhaaraan, Peer; vaan siitä —!
Poikkee syrjään ja menee.
PEER GYNT lähenee huonetta.
Ulos tai sisään, yhtä ahdasta.
Ees tai taaspäin, samaa tahdasta.
Pysähtyy.
Ei! — ääretön, hurja hätähuuto näin
meno sisälle, palaus kotiapäin.
Astuu muutamia askeleita, mutta pysähtyy taas.
Kierrä, sanoi Kiero!
Kuulee laulua tuvasta.
Ei; suoraan tie
tämän kerran, jos miten ahdas lie!
Juoksee huonetta kohti; samassa tulee SOLVEIG ovesta kirkkopuvussa
ja virsikirja huiviin käärittynä, sauva kädessä. Hän seisoo
solakkana ja lempeänä.
PEER GYNT heittäytyy kynnykselle.
Sano syntisen tuomio, huuda se julki!
SOLVEIG.
Ole kiitetty, Luoja! Hän kotia kulki!
Haparoi häntä kohti.
PEER GYNT.
Mun syntini, syyni kaikk' ilmi anna!
SOLVEIG.
Oma ainoisin, syytä et mitään kanna!
Haparoi taas ja löytää hänet.
NAPINVALAJA huoneen takana.
Tili, Peer Gynt!
PEER GYNT.
Pahat työnikö salaat?
SOLVEIG istuu hänen viereensä.
Sulo-lauluksi teit sinä eloni retken.
Ole siunattu, että elin tulosi hetken!
Oi, siunattu helluntai-aamu, jona palaat!
PEER GYNT.
Siis hukun minä!
SOLVEIG.
Yksi on varjelija.
PEER GYNT nauraa.
Hukun! Vai osaatko ongelmia?
SOLVEIG.
Ne sano!
PEER GYNT.
Sano! Heisaa! Niin kernahasti!
Miss' ollut Peer Gynt on viimeisest' asti?
SOLVEIG.
Ollut?
PEER GYNT.
Niin, otsall' oman kutsunsa tähti;
ollut, kuten luojansa aatteesta lähti!
Sen tiedätkö? Tai kodin kolkon ma saan, —
hukun helmaan himmeän maan.
SOLVEIG hymyilee.
Ongelma helppo!
PEER GYNT.
Siis missä mitan täytin?
Oma itse olin, ehyt, tosi? Kulta, en kuona?
Miss' otsallani Jumalan leiman ma näytin?
SOLVEIG.
Mun uskoni, toivoni, lempeni luona.
PEER GYNT hätkähtää takaisin.
Mitä sanot —! Vait! Taukoa ilkkumasta!
Olet vaalinut yksin sitä sielusi lasta.
SOLVEIG.
Minä, niin, sen äiti; mut entäs isä armaan?
Emon tähden hän sille suo anteeksi varmaan.
PEER GYNT, valonhohde valahtaa hänen ylitseen, hän parahtaa:
Äitini; vaimoni; viaton nainen! —
Oi, suo syli piilottavainen!
Kietoutuu häneen kiinni ja kätkee kasvonsa hänen helmaansa.
Pitkä äänettömyys. Aurinko nousee.
SOLVEIG laulaa hiljaa.
Uinu, kultani kallehin!
Valvon luonasi, vaaputellen. —
Sylkytti syliss' emo poiuttaan.
He kaks, elon kaiken he leikkivät vaan.
Viihtynyt pulmu povell' äidin on
Ilo sieluni oi, sua Luoja siunatkohon!
Ei emon sydämeltä luopunut
elon päivänä. On nyt niin uupunut.
Uinu, kultani kallehin!
Valvon luonasi, vaaputellen!
NAPINVALAJAN ÄÄNI huoneen takaa.
Peer, viime tienhaarassa yhdymme jälleen,
niin saamme nähdä —; sanon vain tämän tälleen.
SOLVEIG laulaa korkeammalla äänellä päivänloistossa.
Valvon luonasi, vaaputellen; —
uinu kultaisin unelmin!