Tämä pakanahomma, se ei käy päin.
Onni, että kuului se kaapuun ja hihaan,
eik' ollut, kuten sana on, leikattu lihaan. —
Mitä hiittä mä siitä galeijasta hain?
Paras sentään elää kristityn lailla,
vaatteet riikinkukon korua vailla,
pohjalla säädyllisyyden ja lain,
oma itsensä olla ja saada sanat muiston
ja seppel, kun valkama vaelteluist' on.
Astuu muutamia askelia.
Se lunttu; — hiuskarva ol' enää rajaa,
jott' öisin ihan ollut jo, mieltä vajaa.
Olen peikko, jos ymmärrän, millä keinoin
hän vimmasi pääni ja tolkkuni vei noin.
No, hyvä, kun loppui ne kujeet hullut!
Viel' askel, niin nauruksi öisin tullut. —
Tein erheen. Niin; — toki lohduksi jää,
ett' erheen loi tila kiero tää.
Persoona itse ei langennut, ei.
Tämä profeetan virka se vikaan vei,
ihan tyyten kun toiminnan suola puuttui,
pian löyhkäävän mauttomaksi se muuttui.
Profeettana-olo on pahki päin seinää!
Viran puolesta pidä kuin pilvissä ties;
profeettana koht' olet myöty mies,
jos järkeä puhut, et puuta ja heinää.
Hyvin sikäli vastasi asiantilaa
sitä hanhea hakkailla, — parhaiksi pilaa!
Vaan yhtäkaikki —
Purskahtaa nauruun.
Jopa mielt' oli melkein!
Muka hypyin ja tanssein seisota aikaa!
Pyri vasten koskea kujein ja elkein!
Kilkuta kieliä, huokaa ja haikaa,
ja pääty kuin kukko — kynityin nahoin.
Meno tottakin profeetallisen hurja. —
Niin, kynitty! — Hyih; olen kynitty pahoin
no; jäi takavaraa nyt hiukan tosin,
Ameriikkaan osin ja taskuun osin;
en viel' ole siis ihan kulkuri kurja. —
Parast' onkin näin puoliks, ei liikoja anoin.
Nyt ei voi kuskit ja hevoset sitoa,
ei laukuista, vaunuist' ole huolenpitoa;
olen aseman valtias, sanalia sanoin. —
Mikä ottaa tieksi? Moni tie on ja maali;
ja toisin on viisaan kuin tyhmän vaali.
Mun on liikemies-eloni päätetty luku;
mun lempeni leikki poispantu puku.
Ravunrataa mennä ei mieleni janoo.
"Ulos tai sisään, yhtä ahdasta;
ees tai taaspäin, samaa tahdasta", —
niin kai joku henkevä kirja sanoo.
Siis jalompi tie, joku uus ura aivan,
päämäärä, mi maksaa rahan ja vaivan.
Josp' elämäkertani teen, selon suoran, —
tien-oppaan muille ja ojennusnuoran? —
Tai entäs —! Ei aikaani rajoita mikään, —
jos ilmi, kuin oppinut tutkija ikään,
elon entisen aikojen yöstä kaivan?
Se on jotain mulle, se tosiaan!
Luin kronikoita jo nuorin vuosin,
ja sittemmin myös sitä tiedettä suosin. —
Tiet' ihmiskunnan ma seurata tahdon,
uin historian virtaa kuin höyhen yli vahdon,
kuin unessa elän sen uudestaan, —
näen urhojen sodat hyvän, suuren tähden,
mut turvassa itse, kuin näytelmätä nähden, —
verimarttyyrit aatteen ja uskon ma näen,
näen valtojen syntyvän, sortuvan soraan, —
näen maailmankautten vähäst' ottavan oraan,
niin, tislaan historian mehun ja väen. —
Nidos Beckeriä jostain, ja alkuun tie
kronoloogisesti, niin kauas kuin vie. —
Esitietoni kyll' ovat vajavat kait,
ja mutkaisat historian sisäiset lait! —
Vaan pah; miss' alku on päättömintä,
tulos usein siin' omaperäisintä! — —
Miten nostaa se, kun näet tarkoitusperäs
ja sen perille ajat kuin pii ja teräs!
Hiljaisessa liikutuksessa.
Joka puolelta katkaise siteet ja saarteet,
kaikk' kiintymys tuttuihis, maahas ja rotuus,
lennätä ilmaan rikkautes aarteet, —
lempesi onnelle lausu hyv' yötä,
kaikki, jott' ilmenis salattu totuus, —
Pyyhkäisee kyyneleen silmästään,
_se_ se tutkijan tunnus on tosi-hartaan! —
Olen onnellinen yli äären ja partaan.
_Nyt_ selveni kutsumukseni ääni.
_Nyt_ pontta vain, tuli pysty tai myötä!
Lie suotu mulle, jos nostan pääni
kuin mies Peer Gynt, lisänimenä jolla
vois ihmis-elämän keisari olla. —
Otan menneistä summan ja yhteenvedon;
ohi käyn nykytuokion kilpakedon; —
tämä aika ei maksa, ei kenkärajaa;
meno miesten on ydint', on uskoa vajaa;
on lennoton henki, teon kunto köyhä; — —
Kohauttaa olkapäitään.
ja naiset, — ne on sukukunta löyhä! —
Menee.
* * * * *
Kesäpäivä. Pohjolan perillä. Maja salometsässä. Avoimessa ovessa
suuri puulukko. Oven päällä peuransarvet. Parvi vuohia majan
seinustalla.
KESKI-IKÄINEN NAINEN, valoisa ja kaunis, istuu ja kehrää ulkona
päivänpaisteessa.
NAINEN luo silmäyksen tielle päin ja laulaa:
Voi talvi ja taas kevät mennä menojaan,
ja ensi kesä myös, sekä vuosi kokonaan: —
vaan kerran tulet varmaan, sen tietää ma voin,
ja minä kyllä varron, sen sulle sanan soin.
Kutsuu vuohia, kehrää ja laulaa taas.
Sua Luoja tukekoon, kuhun kulkus tuo!
Ilon suokoon, jos käyt jo Isän istuimen luo!
Tääll', ystävä, varron yhä, kunnes sun nään;
ja jos jo menit eeltä, niin ylhääll' yhdytään!
* * * * *
Egyptissä. Aamuhämärä. Memnonin-patsas seisoo hiekassa.
PEER GYNT. tulee kävellen ja katselee hetkisen ympärilleen.
PEER GYNT.
Ois sopiva tästä mun alkaa retki. —
Siis vaihteeksi egyptiläisenä hetki;
vaan Gyntin pohjalta egyptiläisenä.
Assyria sitten edess' ensimmäisenä.
Maailman luomisest' alkaa aivan
vain tappion tuottais ja turhan vaivan; —
ohi piplianhistorian kiertää ma aion;
sen maalliset jäljet esill' aina kai on;
ja sen, kuten sanotaan, saumojen mutkia
käy mulle yli voiman ja aikeen tutkia.
Istahtaa kivelle.
Nyt lepään ja vakaasti varron patsaan
tavanmukaista aamulaulua. Vatsaan
välill' eine, ja sitten pyramiidille tie;
sisäpuoltakin silmään, jos aikaa lie.
Ja maitse meren punaisen taa; ties, vielä
näen kuningas Potifarin haudan siellä. —
Niin Aasiass' olen. Babylonissa nuo
haen kuuluisat portot ja riippuvat puistot, —
se on: kulttuurin tärkeimmät jäljet ja muistot
Sitten harppaus Troian muurien luo.
Kas, Troiasta suoraanhan meritie
ihanaiseen vanhaan Ateenaan vie; —
siell' itse paikalla, kiveltä kivi,
käyn solan, jota puolsi Leonidaan rivi; —
filosoofit paremmat sitten ma opin,
haen Sokrateen uhrikuolema-kopin — —;
ei, totta vie — keskellä sotaa ja rysyä —!
Niin, no hellenismi saa syrjällä pysyä.
Katsoo kelloonsa.
Kovin hullua, ettei jo aurinko näy.
On aikani niukka. Jo nousta saisi.
Siis Troiasta; — siihenhän jäädä taisi — —
Nousee ja kuuntelee.
Mikä kumma hyminä ilmassa käy —?
Aurinko nousee.
MEMNONIN-PATSAS laulaa.
Puolijumal-olennon tuhkasta tointuvat
linnut sävelsointuvat.
Kaikkitieto Zeus ne loi,
nuoren sotimielen soi.
Viisaudenhuhkain,
mihin väsyi väki tuhkain?
Mieli mi laulull' on soivalla?
Kuole tai oivalla!
PEER GYNT.
Toden totta, — siit' eikös lähtenyt ääni!
Se on muinaismusiikkia, kautta pääni.
Kiviääness' oli nousu- ja laskukohtia.
Panen muistiin sen oppineitten pohtia.
Merkitsee taskukirjaansa.
"Patsas lauloi. Soi selvästi ääni,
vaan outoa teksti, ei käsittämääni.
Kaikki aistien petosta arvattavasti. —
Vähän muuta merkittävää tähän asti."
Menee edelleen.
* * * * *
Gizehin kylän läheisyydessä. Suuri Sfinksi kalliosta veistettynä.
Kaukana Kairon torneja ja minaretteja.
PEER GYNT tulee; hän katselee Sfinksiä tarkkaavasti vuoroin
lornjetin, vuoroin kourankupunsa läpi.
PEER GYNT.
Ei, mutta miss' ihmeillä näin ja milloin
saman haamun jo kuin kuvatuksella tuolla?
Näin varmaan, pohjan tai etelän puolla.
Joku henkilö? Vaan kuka ois se silloin?
Tuo Memnon, kun muistelin jälkeenpäin,
niinkutsutut Dovren-ukot mieleen johti,
siin' istuin jäykkänä yhdessä kohti,
perän pylvään-kantoihin pönkittäin. —
Mut tää eriskummainen ristisiittymä,
tää vaihdokas, naisen ja leijonan liittymä, —
sekin onko juureltaan satujuttu?
Vai todellisuudessa kohdattu tuttu?
Satujuttu? Hoo, jopa muistan! Täähän
on, hiis vie, Kiero, jota kolhaisin päähän, —
oli kuumeessa mull' unenhoure moinen. —
Menee lähemmäksi.
Samat silmät kuin sillä; sama huulten juonne; —
ei aivan niin veltto; vähän luihumpi luonne;
mut sama pääasiassa toinen kuin toinen. —
Vai saat sinä, Kiero, siis leijonan haamun,
jos takaa katsoo ja valossa aamun!
Viel' onko sull' ongelmas? Koitellaan,
sama vastaus vieläkö kielelläs istuu!
Huutaa Sfinksille.
Hei, Kiero, ken olet?
ÄÄNI Sfinksin takaa.
Ach, Sfinx, wer bist du?
PEER GYNT.
Mitä? Kaiku saksaa! Se ymmälle saa mun!
ÄÄNI.
Wer bist du?
PEER GYNT.
Sehän puhuu jo puhtaastaan!
Se huomio uutt' on ja itsenäistä.
Merkitsee kirjaan.
"Saksaa kaiku. Sävy berliiniläistä."
BEGRIFFENFELDT tulee Sfinksin takaa.
BEGRIFFENFELDT.
Ihminen!
PEER GYNT.
Tuoko se on äänessä-olija?
Merkitsee taas.
"Tulos sittemmin meni toisia tolia."
BEGRIFFENFELDT kaikenmoisin levottomin elein.
Hyvä herra, — elinkysymys —! Suvaitkaa!
Mikä tänään juuri tähän teidät saa?
PEER GYNT.
Eräs vierailu. Nuoruudenystävän luo.
BEGRIFFENFELDT.
Mitä? Sfinksi —?
PEER GYNT nyökkää.
Oli ammoin tuttuni tuo.
BEGRIFFENFELDT.
Mikä onni! — Ja juuri kun yö oli tää!
Mun otsani takoo, kuin halkeis pää!
Hänet tunnette? Mikä hän on? Pian julki,
jos tiedätte!
PEER GYNT.
Mikäkö? Sen pian vastaan:
_oma itsensä!_
BEGRIFFENFELDT hypähtäen.
Haa, kuin leimaus kulki
elon-ongelma ohi! — Todell' ainoastaan
oma itsensä?
PEER GYNT.
Niin, sitä virttä se veti.
BEGRIFFENFELDT.
Oma itsensä! Mullistushetki on heti!
Ottaa hatun päästään.
Nimenne, herra?
PEER GYNT.
Peer Gynt.
BEGRIFFENFELDT hiljaisella ihailulla.
Sekö juuri?
Peer Gynt. Piti arvata! Kuvannollista —!
Peer Gynt. Se on: tuleva, outo, suuri,
mitä varroin, mist' oli käynyt enne —
PEER GYNT.
Tosiaanko? Ja saavuitte noutaaksenne —?
BEGRIFFENFELDT.
Peer Gynt. Salaperäistä! Kohtalollista!
Joka sanass' opin pohjaton aarnio avattu!
Mikä olette?
PEER GYNT vaatimattomasti.
Olla oma itseni koin
ma aina, ja näyttää passini voin.
BEGRIFFENFELDT.
Taas tuo salaperäinen lause alla!
Tarttuu häntä ranteeseen.
Kairoon! On tulkkien keisari tavattu!
PEER GYNT.
Keisari!
BEGRIFFENFELDT.
Pian!
PEER GYNT.
Miten tunnette noin — —?
BEGRIFFENFELDT vetäen hänet mukanaan.
Niin, tulkkien keisari — itsen perustalla.
* * * * *
Kairossa. Suuri piha, korkeiden muurien ja rakennuksien piirittämä.
Ristikko-ikkunoita; rautahäkkejä.
KOLME VARTIAA pihalla, NELJÄS tulee.
TULIJA.
Schafmann, missä on johtaja, missä?
ERÄS VARTIOISTA.
Ulos ajoi jo aamulla hämärissä.
EDELLINEN.
Paha seikka on sattunut hälle kait;
yöllä näet —
TOINEN VARTIA.
Hys; hän on portilla; vait!
BEGRIFFENFELDT johtaa PEER GYNTIN pihaan, lukitsee portin ja pistää
avaimen taskuunsa.
PEER GYNT itsekseen.
Ylen lahjakas mies, totta tosiaan;
en ymmärrä puheesta puoliakaan:
Katselee ympärilleen.
Tääll' oppinut seura siis yhtyy raatiin?
BEGRIFFENFELDT.
Niin, täällä ne on, joka kynsi ja sarvi,
tuo seitsemänkymmenen tulkin parvi; —
Satakuusikymmentä uusia saatiin — —
Huutaa vartioille.
Mikkel, Schlingelberg, Schafmann, Fuchs, —
heti häkkiin kaikki, ja umpeen uks!
VARTIAT.
Mekö?
BEGRIFFENFELDT.
Niin, kukas muu? Mars vaan! Hyv' yötä!
Kun maailma pyörii, me pyörimme myötä.
Pakottaa heidät häkkiin.
Hän, suuri Peer, tuli tänään; — se riittää; —
en muuta sano, — saatte loput itse liittää.
Lukitsee häkin ja heittää avaimen kaivoon.
PEER GYNT.
Paras herra tohtori, esimies, — ettehän —?
BEGRIFFENFELDT.
Olin ennen. Nyt kuitti on kumpikin noista — —.
Herra Peer; salat salassa pitänettehän —?
PEER GYNT yltyvällä levottomuudella.
Mitä siis?
BEGRIFFENFELDT.
Luja olkaa, kun kuulette sen nyt!
PEER GYNT.
Minä koetan —
BEGRIFFENFELDT vetää hänet nurkkaan ja kuiskaa.
Yöllä k:lo 11
on ehdoton järki manalle mennyt.
PEER GYNT.
Hyvä Jumala —!
BEGRIFFENFELDT.
Niin, se on syvästi surtava.
Ja mun asemalleni aivan murtava;
tämä laitos kun viel' ihan eiliseltään
oli hourula.
PEER GYNT.
Hourula!
BEGRIFFENFELDT.
Enää ei,
se on selvää!
PEER GYNT kalpeana ja hiljaa.
Nyt nään, mihin minut hän vei!
Ja mies on hullu; — eik' apua keltään!
Vetäytyy pois.
BEGRIFFENFELDT seuraa jäljestä.
Kai oivalsittehan muuten sanan?
Se on juttua, jos sanon viemäksi manan.
Se itsensä jätti. Tuli turkistaan, —
ihan kuin maanmieheni Münchhausin kettu.
PEER GYNT.
Vain hetkeksi —
BEGRIFFENFELDT pidättää häntä.
Ei, laill' ankeriaan
se lähtikin. Silmistä ripustettu
oli seinälle puikkoon — —
PEER GYNT.
Ken päästää täältä!
BEGRIFFENFELDT.
Pykö kaulaan ja — lätkis — pois nahka päältä.
PEER GYNT.
Ihan houru! Tuntoa, tietoa vailla!
BEGRIFFENFELDT.
Nyt on selvää, sit' ei voi piilossa pitää, —
täst' itsensä-jättämisestä itää
iso mullistus merillä niinkuin mailla.
Näet ennen hulluina kulkijoista
tuli viisaita yöllä k:lo 11,
kun järjen uutt' olomuotoa noutaa.
Kuten myös, jos katsomme silmin selkein,
sanotulta kellonlyömältä joutaa
kaikk' entiset "terveet" jo taakse telkein.
PEER GYNT.
Niin, kellosta puhuin, ei aikani riitä —
BEGRIFFENFELDT.
Aikanne? Mieleeni muistuu siitä —!
Avaa erään oven ja huutaa.
Ulos! Aika uus tuli täytäntöön!
On kuollut järki. Peer Gynt eläköön!
PEER GYNT.
Ei, ei, rakas —!
Mielisairaat tulevat vähitellen piha-aukioon.
BEGRIFFENFELDT.
Tulkaa! Tervehtikäätte,
te vapautuksenne koitteen näätte!
Tuli keisarinne!
PEER GYNT.
Keisari?
BEGRIFFENFELDT.
Niin!
PEER GYNT.
Se kunnia ois yli kaiken määrän — —
BEGRIFFENFELDT.
Nyt hetki ei kainostelun ole väärän.
PEER GYNT.
Edes miettimis-aikaa jos suotaisiin —!
Ei, en sovi, en; olen tyhmennyt perin!
BEGRIFFENFELDT.
Mies, jolle on Sfinksin viisaus tuttu?
Joka on oma itsensä?
PEER GYNT.
Siinäpä juttu.
Oma itse ma kyll' olen kaikilla erin;
vaan täällä, jos en erehdy, oltava ois,
miten sanoisin, omaa itseä vailla.
BEGRIFFENFELDT.
Vailla? Nyt vallan uralt' eksytte pois!
Kukin tääll' on oma itse ihan riivatun lailla;
oma itse, eikä niin mikään muu; —
oma itse, min purjeet vie sitä viivaa.
Kukin itseys-pönttöönsä sulkeutuu,
siell' ui sen umpeinta pohjahiivaa, —
on ilmaton itseys-tulppa eessä,
puu turpunut itseys-kaivon veessä.
Ei toisen tuskille kyynele vuoda;
ei toisen tuumille kuuloa suoda.
Oma itse on kaikki, mitä mieli ties,
oma itse ihan hyppyrin viime laitaan, —
niinmuodoin, jos pannaan ken keisarin paitaan,
on selvää, ett' olette oikea mies.
PEER GYNT.
Oh, vieköön lempo —
BEGRIFFENFELDT.
Ei levottomuutta;
lähes kaikki on alussa hiukan uutta.
"Oma itse"; — tulkaa; on näyte täällä'
otan jonkun joukosta suoraa kättä —
Eräälle synkännäköiselle olennolle.
Päivää, Hu-hu! No, herkeämättä
vain harmin haamuna, nurjalla päällä?
HU-HU.
Enkö ois, kun tulkittansa
poistuu polvet, katoo kansa?
Peer Gyntille.
Vieras, suotko huomiota?
PEER GYNT kumartaa.
Totta maar!
HU-HU.
Siis korviis ota. —
Otsaseppeleenä kantaa
itä Malebarin rantaa.
Hollanti ja Portugaali
sinne sivistystä haali.
Aito malebarilaiset
maass' ei myöskään harvinaiset.
Kielensä kaikk' yhteen löivät,
sekaisin siell' isännöivät.
Vaan ol' ohjat valtaherran
orangutangilla kerran.
Metsäss' isännyyttä johti,
mörytä ja lyödä tohti.
Luoduin luontoinensa eli,
irvisti ja töllisteli.
Vähät huutoon lupaa kysyi,
herrana hän maassaan pysyi. —
Vieras silloin ikeen tuotti,
meni kieroon metsän nuotti.
Nelisatavuotis-yöhön
apina jäi pakkovyöhön;
nääntyy kansan kasvujuuret,
konsa sortaa yöt niin suuret. —
Enää metsän alkukieltä,
mörinää, ei kuulu sieltä; —
aatoksistas antaa kuvan
ihmiskielellä saat luvan.
Siin' ei kellään valtaa vaalin,
Hollannin ja Portugaalin
rotu, Malebari-rukka
kilvan kituu, seka-kukka. —
Metsän kieltä puoltaa tahdoin
oikeaa, sen minkä mahdoin, —
toivoin voivan ruumiin virkua, —
valvoin kansan valtaa kirkua, —
huusin itse, lupaa hoiluun
vaadin kansanlauluun, -loiluun. —
Vaan ei kiitä kenkään. Arvaat,
miksi kannan mielet karvaat.
Kiitos, kun jäit kuuntelulle; —
suo, jos tiennet, neuvo mulle.
PEER GYNT hiljaa.
Käsky sutten joukkoon jääneen
ulvoa on yhteen ääneen.
Ääneen.
Orangutangia monta
tuiki laulu-tulkitonta
tietääkseni pitäis piillä
pensaissa Marokon; niillä
kiel' on malebarin malliin! —
Eikö hyöty kansan kalliin
muiden merkkimiesten lailla
käske käymään heimon mailla —
HU-HU.
Kiitos, kun jäit kuuntelulle;
niin mä teen, kuin neuvoit mulle.
Tehden suuren eleen.
Hylkäs itä, laulan teille,
lännen orangutangeille!
Menee.
BEGRIFFENFELDT.
No, eikö oma itse hän ollut? Mitä?
Hän on omaansa täynnä, ja yksin sitä.
_Oma itse_, ja siinä ei sijaa muutteen, —
_oma mieli_ voimasta mielen puutteen.
Nyt tänne! Taas erään ma tahdon näyttää,
joka järjen mitan eilisest' asti täyttää.
Eräälle fellahille, joka kantaa muumiota selässään.
Miten, kuningas Apis, on Armonne vointi?
FELLAH hurjasti Peer Gyntille.
Olenko kuningas Apis?
PEER GYNT vetäytyy tohtorin taakse.
Tähän asti
olot oudot on mulle, valitettavasti;
mutt' äänestä päättäen, kyllä sen sointi — —
FELLAH.
Vale sujuu sultakin.
BEGRIFFENFELDT.
Asianlaidan
saa Armonne virkkaa.
FELLAH.
Sen kyllä taidan.
Peer Gyntiin kääntyen.
Täm' on ammoinen kuningas Apis,
tämä kantamus hartion;
nyt nimellä muumion käy se,
kuin myös ihan kuollut on.
Sen on teettämät kaikki pyramiidit,
sen veistämä suuri Sfinks;
ja Turkin, kuten tohtori sanoo,
se on peitonnut rechts und links.
Sitä jumalanaan sentähden
koko Egypti palvellut on,
ja sen temppeleihinsä pannut
härän vertaushahmohon.
Vaan _min'_ olen, minä, se Apis,
se on selvä kuin aurinko;
ja jos oivaltaa sit' et osaa,
niin kohtapa oivallat jo.
Näet metsällä kuningas Apis,
sen tullessa tuokion,
nous ratsulta, poikkesi syrjään
peritaattoni peltohon.
Mut maa, jota Apis höysti,
mua ruokki; ja siitä jos et
jo ymmärrä yskää, niin mulla
myös sarvet on salaiset.
Ja eikös se hiitt' ole, ettei
mun valtaani kiitetä vaan!
Olen fellah silmissä muiden
minä, syntyisin Apis maan.
Sano vilpitön neuvo, jos tiedät,
samankaltaiseksi mi saa
kuin kuningas Apis suuri, —
sano temppu, mi tenhoaa!
PEER GYNT.
Pyramiidit sopis Armonne teettää
ja veistää suurempi Sfinks,
ja Turkki, kuten tohtori sanoo,
myös peitota rechts und links.
FELLAH.
Sepä kaunis neuvo on vaankin!
Minä, fellah! Nälkäinen täi!
Oman koppini hiiristä mulle
paki-parhaiksi puuhaa jäi.
Pian, mies, — paremp' ohje, jotta
suur' olla ja varma saa,
kuin myös sama aivan kuin Apis,
jota olkani kannattaa!
PEER GYNT.
Josp' Armonne hirttäytyisi,
ja sitten helmassa maan,
sisäll' arkun luontaisten äärten,
ihan kuolleena pysyis vaan?
FELLAH.
Sen teen! Elo nuorasta! Hirteen
mies luineen ja nahkoineen! —
Aluss' on ero pieni; mut aika
sen peittävi hiljalleen.
Menee ja valmistaikse hirttäytymään.
BEGRIFFENFELDT.
Herra Peer, ehyt henkilö tuo, — voin taata, —
metoodin mies —
PEER GYNT.
Niin, niin; sen näkee —;
hyvä Jumala! — eikös tee, mitä käkee!
Voin pahoin ma, tahtoo tajuni laata!
BEGRIFFENFELDT.
Välivaihe; se kauan ei kestä.
PEER GYNT.
Välivaihe?
Mihin? Anteeks, — on mentävä, — tärkeä aihe —!
BEGRIFFENFELDT pidättää häntä.
Mut oletteko hullu?
PEER GYNT.
En vielä — Jumal' estä!
Hälinää, MINISTERI HUSSEIN tunkeutuu läpi joukon.
HUSSEIN.
Jokin keisari tulleeks ilmoitetaan.
Peer Gyntille.
Te varmaan?
PEER GYNT epätoivoisesti.
Niin, sit' en kieltää kestä!
HUSSEIN.
Hyvä. — Nootit nämä vartoo, mit' Armonne vastaa!
PEER GYNT repii tukkaansa.
Hei, oikein! Paras, mitä hullummin vaan!
HUSSEIN.
Ehk' armollisesti mua tahdotte kastaa?
Kumartaa syvään.
Olen sulka.
PEER GYNT kumartaa vielä syvempään.
Ja minä olen sikin-sokainen
suurkeisarillinen pärmärulla.
HUSSEIN.
Lyhyesti, se kohtalo, herra, on mulla:
olen sulka, ja hiekkaloks inttää jokainen.
PEER GYNT.
Herra sulka, mun on lyhyt virteni tää, —
olen paperilehti, joka paljaaksi jää.
HUSSEIN.
Mihin kelpaan, ei ihmiset lainkaan keksi;
vain vaativat hiekan-ripottimeksi!
PEER GYNT.
Olin solkikirja kerran kevät-morsiolla; —
sama painovirhe viisas tai hullu olla!
HUSSEIN.
Kuvitelkaa tilaa niin kiduttavaista:
olet sulka ja koskaan et veistä maista!
PEER GYNT hypähtää korkealle.
Kuvitelkaa: peura olet; korkealta
hypyn teet; — yhä suistut, — pois pohja on alta!
HUSSEIN.
Veitsi! Olen tylsä; — ken leikkaa? Tulkaa:
Maailma hukkuu, jos ei vuolla nyt sulkaa!
PEER GYNT.
Sepä vahinko ois, — tämä luojan oma teos, —
joka siksi hänest' onkin niin mainion soma seos!
BEGRIFFENFELDT tarjoo veistä.
Kas tässä!
HUSSEIN tarttuu siihen.
Mikä liekkuma, — veitsen viiru!
Ah, mustetta lipoa!
Viiltää kaulansa poikki.
BEGRIFFENFELDT väistyy sivulle.
Pärskytte! Laatkaa!
PEER GYNT yhä yltyvässä hädässä.
Pian, pidelkää!
HUSSEIN.
Niin, se on tärkein puoli!
Sulan pitely ensin! Miss' arkki? On kiiru!
Kaatuu.
Olen kulu. Sanat muiston, — ne mulle taatkaa
hän kirjurin sulkana eli ja kuoli!
PEER GYNT pyörtymäisillään.
Mitä teen —! Mikä olen? Sa Suuri —, mua tue
Minut Turkiksi, pakanaksi, peikoksi lue, —
miks ikinä —; mut auta; — jokin rikki meni —!
Kiljaisee.
Nimes ei tule kiireessä kielelleni! — —
Sinä, — kaikkien hullujen holhooja, — auta!
Vaipuu tainnoksiin.
BEGRIFFENFELDT olkiseppele kädessä, hypähtää kahdareisin
istumaan hänen päällensä.
Haa; suurta noin loassa suoristauta! — —
Jätit itses —! Päähäsi kruunu pue!
Painaa seppeleen hänen päähänsä ja huudahtaa:
Suur' itsen keisari! Vivat ter!
SCHAFMANN häkissä.
Es lebe hoch der grosse Peer!
VIIDES NÄYTÖS.
Laivassa, Pohjanmerellä. Norjan rannikon edustalla
Auringonlasku. Myrskyinen sää.
PEER GYNT, vanha vahva mies, parta ja hiukset jääharmaat, seisoo
peräkannella. Hänellä on puolittain merimiehen puku, lyhyt takki ja
pitkävartiset saappaat. Puku hiukan kulunut ja rappeutunut; hän itse
ahavoitunut, ja kasvoilla kovempi ilme. LAIVANKATTEINI perärattaan
ääressä ruorimiehen luona, MIEHISTÖ etukannella.
PEER GYNT nojaa käsivartensa laivanpartaaseen ja tuijottaa
maahan päin.
Kas, talvihaamussa Hallingin harja; —
punass' illan paistaa kuin puolan marja.
Veli Jökel takana väärässä pää;
yhä vielä vaippana vihreä jää.
Niin Folgefonnen on hienon hieno, —
kuin valkoliinoissa neito vieno.
Mitä vehtaatte, vanhat hupsut ja sokot!
Vain kiltisti seiskaa, kiviset pokot!
KATTEINI huutaa etukannelle päin.
Kaks miestä ruoriin, — ja lyhty pankaa!
PEER GYNT.
Luja tuuli!
KATTEINI.
Se myrskyä yöksi hankaa.
PEER GYNT.
Näkeekö merelle Rondesta mitään?
KATTEINI.
Ei toki; — taa Fonnin se peittyy itään.
PEER GYNT.
Tai Blåhön?
KATTEINI.
Ei; mutta ilmoin selkein
jo mastosta Galdhöpiggenin melkein.
PEER GYNT.
Mihin Hårteigen käy?
KATTEINI viittaa.
Noin, tuonne mennen.
PEER GYNT.
Ihan niin.
KATTEINI.
Te tunnette seudut nää?
PEER GYNT.
Tulin täst' ohi, maasta kun lähdin ennen;
ja sakka, kuten sanovat, viimeksi jää.
Sylkäisee ja tuijottaa rannikkoa kohti.
Siis tuolla, mihin siintyy laaksojen laidat,
käy tunturirotkot kuin kaivannot kaidat, —
ja alhaalla pitkin avovuonon rajaa, —
siis tuolla ne ihmiset pitää majaa.
Katsoo katteiniin.
Ne asuu harvassa täällä.
KATTEINI.
Niin;
välit väljät ja pitkältä naapuriin.
PEER GYNT.
Maiss' ollaanko aamuun jo?
KATTEINI.
Niillä main.
jos yö ylen tuimaks ei ylly vain.
PEER GYNT.
Läns' sakoo.
KATTEINI.
Niin tekee.
PEER GYNT.
Top! Sanaan tähän:
mua sitten, kun suoritan, muistuttakaa,
ma aion, kuten sanotaan, muistaa vähän
myös miehiä —
KATTEINI.
Kiitän!
PEER GYNT.
Ne ei suuria saa.
Kultaa ma kaivoin, mut kaikki katoteill' on; —
fatum ja minä, — välit huonot meill' on.
Te tiedätte sen, mitä sälytin laivaan.
Se on tähde; — muu lemmoille lensi, hui-hai vaan.
KATTEINI.
Viel' yllin kyllin, mill' arvoon tulla
kotimaassa!
PEER GYNT.
Ei ole sukua mulla.
Ei odottajaa ole vanhan saiturin. —
No, niinp' eivät kursaile reunalla laiturin!
KATTEINI.
Nyt nousee ilma.
PEER GYNT.
Niin, muistakaa, —
jos miehistä ken hädäss' oikein on,
niin en kuro suuta ma kukkaron —
KATTEINI.
Se on kaunista. Eninten elo on pientä;
akat, lapset kaikilla. Minkä saa
ne palkkaa, ei saenna liioin lientä;
vaan jos vähän kaupan päälle he tois,
tuliaisia niitä ne muistais tovin.
PEER GYNT.
Mitä? Akat ja lapset? Ettäkö ois
ne naineita?
KATTEINI.
Tietysti! Kaikki väki.
Vaan se, kenen perheell' on puute kovin,
on kokki, nälän mustan ne monesti näki.
PEER GYNT..
Naineita? Siis joku kotona vuottaa?
Iloll' ottaa vastaan?
KATTEINI.
Niin, kai; —- sen verran
kuin köyhät voi.
PEER GYNT.
Ja kun saapuu ne kerran,
mitä sitten?
KATTEINI.
Siks erää kai eukko tuottaa
vähän hyvää —
PEER GYNT.
Ja kynttilän haamun laittaa?
KATTEINI.
Jopa kaksi; ja ryypyn, jott' atria maittaa.
PEER GYNT.
Ja herttaista heill' on? Liki lämmintä takkaa?
Isän ympäri lapset? On touhua tuvassa;
ei kuuntele toinen, kunnes toinen lakkaa, —
ilo moinen on heillä —?
KATTEINI.
Niin kyllä voi.
Oli kaunista siis, kuten teilt' on luvassa,
vähän lisää panna.
PEER GYNT lyö parraspuuhun.
En, saakeli soi!
Mua älkää hulluksi luulko, ma pyydän,
ett' omaani toisten pennuille syydän!
Siit' itse ihan kyllin sain raataa ja sotia!
Ei vanhaa Peer Gyntiä varrota kotia.
KATTEINI.
No niin, omat rahanne! Tahtonne mukaan!
PEER GYNT.