Tätä hirmua! Ei, tosi todeksi jää!
Nuo ystävä-koirat —! Oi Herra, suo huomio,
vanhurskas ja viisas jok' olet —! Tee tuomio —!
Kädet ylennettyinä.
Minä. Peter Gynt, sua huudan! Auta'
Minä hukun, isä; ojenna pelastuslauta!
Kone tauota! Lasketa vesille vene!
Tenä varkaille tee! Jokin häiriö saata!
Kuule! Muun kaitsennan suo nyt laata!
Sill' aikaa ei maailma raiteilta mene! — —
Jumaliste, jos kuulee! Kuuro nyt kuulis!
Sekin laitaa! Neuvoton Luoja! Ei luulis!
Viittaa ylöspäin.
Pst! Neekerifarmista eron ma otin!
Sai pappini Kiinassa saarnata, kastaa!
Kädenojennus maar toki toisen vastaa!
Oh, auta minut laivaan —!
Laivasta hulmahtaa tulisäde ja paksu savu vyöryy ilmoille; kuuluu
kumea paukahdus; Peer Gynt kiljahtaa ja vaipuu hiekalle; vähitellen
savu hälvenee; laiva on kadonnut.
PEER GYNT kalpeana, hiljaa.
Tuomion vaaja!
Kaikki meren pohjaan, miehin ja rotin!
Oi, iäti kiitän ma sattuman suomaa — —
Liikutettuna.
Sattuma? Ei, oli enemmän se.
Minä säilyvä olin, ja hukkuvat he.
Ole kiitetty, kaitsijan laupeus laaja,
mua varjelit, vaikk' olen paljossa vajaa — —
Hengähtää syvään.
Mikä turva ja lohdutus ihmeenmoinen
noin suojeltu olla, noin erikoinen.
Mut aavikko! Mistä saan ruokaa ja majaa?
Oh, löydän kai jotain. Hän näkee ja huomaa!
Ei mull' ole hätää; —
Ääntänsä ylentäen ja mairittelevasti.
Hän ei jätä hukkaan.
Hän köyhään katsovi varpus-rukkaan!
Sydän nöyrä vain pidä. Hälle aikaa anna.
Suo vallita Herran; älä murhetta kanna —
Hypähtää säikähtyneenä kohoksi.
Mikä murisi? — Leijona liikkui viidassa —?
Kalisevin hampain.
Ei ollut leijona.
Miehistäikse.
Vai olis, vai!
Ne pedot ei maar tähän nenäänsä pistä.
Kera herransa ei hyvä olla riidassa.
Niill' onhan vaisto; — ne tuntee kai:
elefanttien kanssa ei leikkimistä. — —
Mut yhtäkaikki — paras itsensä suojuu.
Tuoll' akaasioita ja palmuja huojuu;
mull' latvassa on hyvä turva siellä, —
jos varsinkin virren pari muistaisin vielä —
Kiipeää puuhun.
Erilainen aamun ja illan laatu;
sana tuo todeks usein on nähdä saatu.
Asettautuu istumaan.
Miten ihanasti tämä mieltä nostaa!
Jalo aatos, — sit' ei voi aarteilla ostaa!
Vain turvata häneen! Hän määrän tietää,
hädän kalkista mink' olen mies ma juomaan.
Isän mieli häll' on mua kohtaan, sen huomaan;
Luo silmäyksen merelle päin ja kuiskaa huoaten:
mut huono ekonoomi, — sen nimen hän sietää!
* * * * *
Yö. Marokkolainen leiri aavikon rajalla. Vartiotuli ja LEPÄÄVIÄ
SOTILAITA.
MUUAN ORJA tulee raastaen tukkaansa.
Viety on keisarin ratsu valkea!
TOINEN ORJA tulee reväisten vaatteensa.
Poissa pyhä keisarin puku! Maa halkea!
PÄÄLLYSMIES tulee.
Sata raippaa kannoillenne,
tai heti varkaat vangiksenne!
Sotilaat nousevat ratsuilleen ja kiidättävät pois kaikille tahoille.
Aamunsarastus. Akaasia- ja palmuryhmä.
PEER GYNT puussa, taitettu oksa kädessä torjuu pois apinaparvea.
PEER GYNT.
Ylen tukala yö! Tätä kiusan puuta!
Hosuu ympärilleen.
Joko taas tulet? Sepä nyt saakelinmoista!
Nyt ne hedelmiä heittää. Ei; se oli muuta.
Tuo apina ilkein on elukoista!
Sana saribo: valvo ja sodi! Niin kyllä,
jumaliste, sodi silloin, kun uuvut ja näännyt!
Taas apinain häiritsemänä, kärsimättömästi.
Miten saisin päätetyks ilveen tään nyt!
Joku tavata täytyy mun juuttaista noista,
se nutistaa ja nylkeä, pukeutua
tavallaan sen turkkiin, uus nahka yllä
ne heikäläiseksi luulevat mua. —
Mitä ihminen on? Vain akana lentävä.
Ja hiukan tavan mukaan on myötä mentävä. —
Taas parvi! Niit' ihan metsä kiehuu.
Pois tiehenne! Hus! Kuin hullut ne riehuu.
Jokin hännän pätkä jos mull' edes ois, —
joka hiukan eläimen hahmoa sois —.
Mitä nyt? Pään pääll' ihan hiipi joku —!
Katsoo ylös.
Tuo vanha, — ja kourat täpö-täynnä likaa —!
Hykistyy hädissään kokoon ja pysyy hetkisin hiljaa. Apina tekee
liikkeen; Peer Gynt alkaa houkutella ja leperrellä niinkuin koiralle.
Kas, — sinäkö siell' olet, vanha Poku!
Se on kiltti! Se suostuvi suosiolla!
Se ei viskaa; — ei, se nyt oisko tapaa? —
Pip-pip! Me osaamme ystävät olla!
Ai-ai! Kielt' osaan jo, etkös huomaa?
Poku ja minä parast' ollaan kuomaa;
Poku huomenna sokeria saa —! Sitä sikaa!
Koko kouraus silmille! Uh, mitä rapaa! —
Vai ruokaako ois? Maku sekalaista;
mut makuhan jotain on totunnaista.
Kuka ajattelija on lausunut kerran:
aluks syljet, mut tottumus voimaa suo? —
No, ja pennut myös!
Taistelee ja hosuu.
Kovin kieroa tuo,
ett' ihmisen täytyy, luomisen herran,
näin olla —! Hoi, auttakaa ihmislasta!
Paha vanhus, mut nuoret on piruja vasta!
* * * * *
Varhainen aamu. Kivinen seutu, näköala aavikolle päin.
Sivulla kalliorotko ja luola.
VARAS ja SALANTAJA rotkossa, keisarin ratsu ja puku hallussaan.
Hevonen kalliissa satulakoruissa seisoo kiveen sidottuna.
Ratsastajia kaukana.
VARAS.
Keihästen liekit
tuoll' ilman rantaan
jo kiiltää!
SALANTAJA.
Ma tunnen, kuin säilä
mun pääni santaan
jo viiltää!
VARAS laskee käsivarret ristiin rinnoilleen.
Isä varasti; varkaaksi
pojan piti tulla.
SALANTAJA.
Isä salansi; salantaa
virkana mulla.
VARAS.
Se kestä, mik' on suotu:
ole, miks olet luotu.
SALANTAJA kuuntelee.
Viidassa tömisee!
Tulevat juuri!
VARAS.
Luola on syvä —
ja profeetta suuri!
Pakenevat jättäen kalleudet siihen paikkaan. Ratsastajat
katoavat kaukaisuuteen.
PEER GYNT tulee leikaten ruokopilliä.
Mikä sulon-autuas aamunsuu! —
Kiertävi keräänsä sontiainen;
ulos kuoresta etana kurkoittuu.
Todell', aamu on kullan-kukkurainen.
On kumma tenho se oikeastaan,
min luonto pannut on päivänvaloon.
Povi paisuu, saa niin rohkean ponnen,
käsin käydä vois vaikka härkää vastaan. —
Mikä rauha! Niin, ilot maalais-onnen, —
en ymmärrä, kuinka niit' ennen kartoin;
kuin sulkeuta voi suurkaupungin taloon,
miss' ilkiöt kaikk' ovat ovella vartoin. —
Miten livahtelee sisilisko, hei,
sieppoo eik' aattele mitään, ei.
Itse eläimissä mi viattomuus.
Kukin luopumatonna luojansa laist' on,
oman leimansa kantaa kulumatonna,
oma itsensä on läpi leikin ja taiston,
kuten ensi 'tulkoon' sen eloon huus.
Panee lornjetin nenälleen.
Tuo tuossa hiekkakiven keskessä? Konna!
Kivetyntää ympäri! Ulos vain pää jää.
Se katsoo kuin ruudusta sieltä. Ei vääjää
mit' ikään, on itse — oma kaikkensa. —
Muistuttelee mieleensä.
Oma —
oma — kaikkes — itse —? Tuon poikana jo ma
luin jostain, se noit' oli kirjoja suuria.
Postilla? Vai Salomon sananparret?
Paha merkki! Min vuosia mulle karttuu,
ajat, paikat sen huonommin mieleen tarttuu.
Istahtaa varjoon.
Sija vilpoinen oikaista säärivarret!
Kas, sanajalkoja. Syötäviä juuria.
Maistaa vähän.
Vois syöttää niill' ennemmin elukoita; —
mut sanoohan sanassa: luontos voita!
Ja vielä sen lisäksi: korskeus kostetaan.
Ja: ken itsensä alentaapi, se nostetaan.
Levottomana.
Nostetaan. Niin minun käyvä on varmaan; —
on mahdotonta mun muuta aatella.
Pois täältä mun sallimus aikoo saatella
ja oikean tien mulle eteen tuo.
Täm' on koetus; sitten ma saan avun armaan, —
jos Herra vain terveenä olla suo.
Lykkää ajatukset mielestään, sytyttää sikarin, venytteleikse ja
tuijottaa aavikolle päin.
Mikä suunnaton aavikko, — äärt' ei näy! —
Tuolla kaukana kamelikurki käy. —
Mik' on mahtanut luojan tarkoitus olla
tällä kaikella kuolleella, autiolla?
Aro tää, jota ei elonlähde juota,
joka kenellekään ei hyötyä tuota,
tämä paahtunut maailman kesantokulma,
tämä ruumis, luomisest' asti näin maannut,
jolt' ei ole luoja edes kiitosta saanut,
miks syntyi se? — Luonto on tuhlari julma. —.
Mert' onko tuo idässä välkkyvä juonne?
Ei, mahdotonta. Vain harha, mi katoo!
Meri länness' on; taakseni kohoo tuonne;
mäenharju sen pois erämaasta patoo.
Ajatus iskee hänen päähänsä
Patoo? Siis voisin ma —! Kannas on kaita
Patoo! Vain kanava! Puhki sulku, —
kohta ois kuohuva vetten kulku
elämänvirtana päin erämaita.
Kohta koko hehkuva hauta tää
ois meri vilpoisa, läikkypää.
Alt' Atlaan vihreiden tunturirantain
se alkais saarina keitaat kantain;
liukuis purjeet kuin linnut vinhat
etelään päin, karavaanien rataa.
Virkeä tuuli veis huurut inhat,
pilvet vihmansa saisi sataa;
kaupungit nousis, ja palmukot huojuis,
palmujen juurella nurmikot nuojuis.
Etelä Saharan saarrosta irkois,
viljelys nuori sen rannoille virkois.
Tombuktun tehtaita höyry käyttäis;
Bornun yks kaks siirtolat täyttäis;
läpi Habesin tutkija turvaisasti
junall' ajais Niilin latvoille asti.
Mehevimmälle keitaalle, keskelle merta
tuon Gudbrandin laaksosta norjalaisverta;
sill' onkin kanta lähes kuninkainen;
loput risteily antaa arabialainen.
Kaunoiseen meren kaarelmaan
saa Peeropolis, pääkaupunki, sijan.
On maailma kulu! Nyt vuoro on pian
mun Gyntianani, nuoren maan!
Hypähtää ylös.
Pääomia vain, niin tehty on tie. —
Meren porttiin kultainen avain vie!
Ristiretki kuoloa vastaan! Nyt päästää
saa pussista saita, joka hautoo ja säästää.
Joka maassa nyt vapaus nostaa viirin; —
kuin arkissa aasi yli maailman piirin
ma huudan ja vapautuskasteen kannan
luo armaan, kahlitun, syntyvän rannan.
Pois täältä! Liikkeelle pääomat levosta!
Mun valtani, — puolet valtaani hevosta!
Hepo hirnuu kallion rotkossa.
Hepo! Ja puku! — Ja miekka! — Ja koruja!
Menee lähemmäksi.
Se ei voi —! Toden totta —! On sananpaikka,
että tahto voi siirtää jos vuoria vaikka; —
mut että se hevonkin siirtäis —! Oh, loruja!
Tosiseikka, ett' on hepo tässä näin; —
ab esse ad posse ja niin edespäin —
Vetää puvun omansa päälle ja katselee itseään.
Sir Peter, — ja muuttunut turkkilaismuotiin!
Sen verran sitä tiesit, mikä kohdaksi suotiin. —
Hei, Virmani, viemään! Käy, älä käkee!
Nousee satulaan.
Jalan tueksi kultaiset tohvelit tuotiin!
Niin, ratsun-valjaista vallat näkee!
Ajaa neliä aavikolle päin.
* * * * *
Arabialaispäällikön teltta, yksinään keitaalla.
PEER GYNT itämaalaisessa puvussaan lepää patjoilla. Hän juo kahvia
ja polttaa pitkää piippua, ANITRA ja PARVI NEITOJA tanssii ja
laulaa hänen edessään.
NEITOJEN KUORO.
Maan valkeus kulki!
Profeetta, valtias, tietäjä tietojen,
luo meidän, luo meidän hän kulki
yli aavikon hietojen!
Profeetta, herra, jok' ei teille käy väärille,
luo meidän, luo lastensa kulki
aron ääriltä äärille!
Soi, soitto, nyt julki;
profeetta luo lastensa kulki!
ANITRA.
Hänen ratsuns' on valkea rieska
Paratiisin virran ja lähteen.
Alas polvistukaatte päin maata!
Hänen silmäns' on tähden lempeä lieska.
Katsoa ei toki saata
maan lapsi kenkään tähtien tähteen!
Aron tie hänet toi.
Kulta ja päärlyt poven kukkuroi.
Edell' aamuinen koi,
peräss' ilmat jäi yöksi,
peräss' samum ja kuivuus syöksi.
Tuli kautt' erämaan,
tuli poikana maan
pyhä, korkea, vakaa,
tuli Kaabastaan; —
hänen suunsa sen takaa!
NEITOJEN KUORO.
Soi, soitto, nyt julki;
profeetta luo lastensa kulki!
Neidot tanssivat hiljaisen soiton säestäessä.
PEER GYNT.
Sen kirjoista luin — ja sen havaita taas saan —
"ei kukaan ole profeetta omassa maassaan". —
Tämä paljon paremmin käy, tämä näin
kuin Charlestonin reetari-elämä päin.
Koko homman pohjall' oli jotain kieroa,
epäselvää jotain, jota täytyi vieroa; —
en koskaan siihen ma oikein kiintynyt,
en oikein ammattimieheksi piintynyt.
Mitä teinkään siinä galeijassa, mitä?
Yhä toimituspinkkojen ääressä ähkää!
Nyt jäljestäpäin en käsitä sitä; —
niin _sattui_; se aivan ol' umpimähkää. —
Oma itsensä olla pohjalla kullan
on talonsa hiekalle rakentaa.
Sun sormukses, kellos ja ketjus saa
hyvät ihmiset matelijoiksi mullan;
ne rintaneulakruunulle hattua nostaa;
mut on persoona toista kuin koru, jonk' ostaa. —
Profeetta; kas siinä on selvemmin laita.
Voit ainakin tietää, mit' astut maita.
Jos ihailun suo sulle seurakuntas,
sa itse sen saat, ei dollaris, puntas.
Olet, mik' olet, ilman sen enempää;
et sattuman oikulle velkaan jää,
ei patentti tarpeen, ei muu monopooli. —
Profeetta; niin, mulle sopii se rooli.
Ja niin tämä arvo yht'äkkiä mulla, —
mun tarvitsi vain läpi aavikon tulla
ja osua luonnon lapsien luo.
Profeetta oli tullut; oli selvää tuo.
En aikonut petosta minkäänmoista —;
vale toista on, profeetan vastaus toista;
ja voinhan takaisin astua aina.
Mua ei sido mikään, ei mikään paina —;
kaikk' on, miten sanoisin, yksityis-alaa;
hepo valmiina vartoo, lähde tai palaa!
Olen aseman valtias sanalla sanoin.
ANITRA lähestyy oviaukolta.
Profeetta ja herra!
PEER GYNT.
Mitä piikani halaa?
ANITRA.
Pojat aavikon, kasvojas katsella anoin,
sua teltan vierellä vartovat —
PEER GYNT.
Seis!
Sano, että ne eemmäs joukkonsa veis;
ett' etäältä kuulen, mitä heill' on huolta.
Lisäks, etten liki siedä minä miehenpuolta!
Miehet, lapsi, ovat köykäinen suku,
kavaluutta täynnä koko laji ja luku!
Anitra, et usko, kuin pitkäkyntiset —
hm, tarkoitan, kuink' ovat suuret he syntiset! —
No, se silleen! Tanssikaa mulle, naiset!
Pois profeetta unhoittaa pahat maiset.
NEIDOT tanssien,
Profeetta on hyvä; profeetan sydän huokaa
tomun poikain eksyissä pahaan ja harhaan!
Profeetta on laupias; kiitos hälle tuokaa;
hän syntiset vie Paratiisin tarhaan.
PEER GYNT seuraten silmillään Anitran tanssia.
Jalat käy, kuin rumpali puikkoja löisi.
Otus herkullinen, niin ett' ihan söisi!
Vähän liialliset tosin muodot kait, —
ei aivan, kuin vaatisi kauneuden lait.
Mut mitä on kauneus? Tottumus vaan, —
raha, käypä maassaan ja aikanaan.
Ja liiallisuus, sehän juur' on hurma,
mehun säännöllisestä jos pohjaan juo.
Ei juovuta normaali-kauniit nuo.
Joko uhkea ylen, tai laiha kuin surma,
aran nuori, tai vanha, niin ettei tietoa; —
välimaa on mietoa. —
Jalat häll' on, näämmä, vähän vettä vailla;
käsivarret, vasen etenkin, samalla lailla.
Vois ennakkoluulo sen puutteeksi lukaista.
Ma sanoisin pikemmin: tyylinmukaista — —
Anitra, tullos!
ANITRA lähestyy.
Sun piikasi tuli!
PEER GYNT.
Sinä viehätät, laps! Sydän profeetan suli.
Jos et sanaani usko, saat todisteen; —
sinut Paratiisiin ma Houriksi teen!
ANITRA.
Sit' et mahda, herra!
PEER GYNT.
Mitä? Leikiksi luulet?
Niin totta kuin elän, toden totisen kuulet!
ANITRA.
Mull' eihän ole sielua.
PEER GYNT.
Niinp' olet saava!
ANITRA.
Miten, herra?
PEER GYNT.
Kai mulla on keino ja kaava; —
minä ryhdyn johtoa sulle suomaan.
Ei sielua! Niin, sua ei maar pilaa
äly liika suinkaan. Sen surulla huomaan.
Vaan pyh; sija sielun sinuss' aina lie nyt.
Annas, kun mittaan sun aivos! — On tilaa;
toden totta, on tilaa; sit' enkös tiennyt!
Tosin kyllä, — matalall' aina maassa
sa pysyt; erin suurta et sielua saa sa; —
mut pihkaa! Se voi sama olla sulle; —
niin paljon saat, ettei nyt häpeä tulle.
ANITRA.
Profeetta on hyvä — —
PEER GYNT.
Sa emmitkö? Sano!
ANITRA.
Mut mieluumpi mulle ois —
PEER GYNT.
Pelvotta ano!
ANITRA.
Mua oikein ei haluta sielu oma; —
suo ennemmin —
PEER GYNT.
Mitä?
ANITRA viittaa hänen turbaaniinsa.
Tuo opaali soma!
PEER GYNT ihastuneena ojentaa hänelle korun.
Anitra, tosi Eevan tytär! Kuin teräs
liki magneettiaan minä liikahdan;
kuten sanoo arvokas tekijä eräs:
"das ewig weibliche zieht uns an!"
* * * * *
Kuutamoyö. Palmulehto Anitran teltan edustalla.
PEER GYNT. arabialainen luuttu kädessä, istuu puun alla.
Hänen partansa ja tukkansa on lyhennetty; hän näyttää
melkoista nuoremmalta.
PEER GYNT säestää ja laulaa.
Ma suljin Paratiisini,
avaimen myötä vein.
Ja rannan kaunot kaikerti,
kun ulapalle purteni
ui pohjatuulen tein.
Päin kesän rantaa keula taa
vei vetten suolaisten,
päin valtameren poukamaa,
jot' uljaat palmut reunustaa, —
siell' laivan poltin sen.
Siit' astuin laivaan erämaan
ma nelijalkaiseen.
Sen ruoskin vaahtoon valkeaan. —
Tir-lii, — ma lintu liikun vaan; —
ken valtaa vangikseen?
Anitra, ah, sen tuta saan,
sa palmun mehu, oi!
Angora-vuohen juustokaan
sun vertas olla suloltaan
ees puoliksi ei voi!
Ripustaa luutun olalleen ja tulee lähemmäksi.
Äänt' ei! Armas kuunnelleeko
laulun pienen laatijaa?
Verhon takaa vilkkuneeko,
vailla hunnun hulmuntaa? —
Hys! — Kuin poukahtanut ois
korkki pullon suulta pois!
Taas! Ja taas! Vai noinko sois
lemmen huokaus? Ei, laulaa. —
Ei, hän kuorsaa täyttä kaulaa. —
Armas nukkuu! Soitto sulo!
Satakieli, tiehes lennä!
Sulle joka turman tulo,
jollei kulkkus laata mieli — —
vaan, kuin sana on: ann' mennä!
Laulaja on satakieli;
ah, ma myöskin. Sydämiin
kumpikin luo sävelpaulaa
pieniin, helliin, herttaisiin.
Vilvas yö on laulun aika;
meidät liittää laulun taika;
oma itsensä, kun laulaa,
on Peer Gynt, on satakieli.
Juur' on armaan uneksinta
lemmen hurmass' ihaninta:
suulla malja läikkypinta,
ilman että tippaa nieli.
Vaan hän tuoll' on, totta vie!
Tuli siis, no, paras lie.
ANITRA teltasta.
Herra, kutsut yössä?
PEER GYNT.
Lastaan
kutsuu profeetta; niin juuri.
Nosti hänet nukunnastaan
kissan pyyntimelu suuri. —
ANITRA.
Ah, ei siellä kissat jolise;
pahempata paljon oli se.
PEER GYNT.
Mitä siis?
ANITRA.
Mua säästä!
PEER GYNT.
Sano!
ANITRA.
Punastuisin —
PEER GYNT lähempänä.
Tuoko jano,
jonka tunsin suurta tulta,
opaalin kun sait sa multa?
ANITRA säikähtyneenä.
Vertaat itses, ilo maan,
häijyyn, vanhaan maukujaan!
PEER GYNT.
Lempi liehtari jos lie,
profeetan ja kissan tie,
lapsi, varsin yksiin vie.
ANITRA.
Herra, leikin hunajaa
huules uhkuu.
PEER GYNT.
Pikku liehijä.
kuorelta vain kurkistaa
tytöt moiset merkkimiehiä.
Leikkisä ma pohjalt' oon,
kahden kesken liiatenkin,
vakavaan jos naamioon
viran vuoks sen peittänenkin.
Taakka murheen moninaisen,
vaiva, valvonta, jot' ain' on
kaikista, tuo olentoon
tuimuuden profeettamaisen;
mutta kielellä se vain on. —
Palttua! Kun kahden jäämme,
pien Peer, — niin, se, mik' oon.
Profeetta nyt tipotiehen;
tässä näät mun, itse miehen!
Istuu puun alle ja vetää hänet luokseen
Käy, Anitra, levätkäämme, —
päällä palmun viuhka huiskuu.
Hymyile, kun kuiskun sulle;
sitten vuorot vaihtuu: mulle,
hymyilyhyn hurmatulle,
hellään raikkaat huules kuiskuu!
ANITRA asettuu hänen jalkojensa juureen.
Käsittää en paljon voi,
vaan kuin laulu puhees soi.
Herra, voiko kuuntelulla
sielu tyttärelles tulla?
PEER GYNT.
Sielun, hengen tiedon, valon
kyllä saat, kun hetki lyö.
Kultakirjat idän palon
konsa kertoo: poiss' on yö, —
silloin tunteja saat multa,
kasvatusta, lapsi kulta.
Vaan yön tyyni rauha ois
tyhmää tuherrella pois
nukkavieruin läksyn tähtein
koulumestariksi lähtein. —
Sielua ei ensiks sulta
kysytäkkään, liekkö saatu.
Tärkein sydämen on laatu.
ANITRA.
Puhu, herra! Äänes helke
on kuin opaalien välke!
PEER GYNT.
Älyn huippu älyn hukka;
raivo raukan pelon kukka;
totuus, mennen yli määrän,
saarnaa viisauden on väärän.
Moni kulkee, koira vie,
täällä syöttö-sielu moinen,
jott' on selvyyteen sen tie,
lapsi, liian vaivaloinen.
Tuli muuan tutukseni,
otus, koko parven parhain;
hänkin eksyi tielle harhain,
hälinässä mieli meni. —
Näätkö öisen erämaan?
Viittaan turbaanilla vaan, —
silloin silmäs eess' on läikkyvä
valtameri rannaton.
Vaan ma melko hölmö oisin,
maita, meriä jos loisin.
Tiedätkö, mit' elää on?
ANITRA.
Neuvo mulle!
PEER GYNT.
Kuivin jaloin
alas ajan virtaa väikkyä,
täysin itsenään, ei paloin.
Voimass' olen miehuuteni
se, mik' olen, kultaseni!
Vanhan kotkan sulat tippuu,
vanhan kaakin korvat rippuu,
vanhan ämmän hampaat murtuu,
äijän kourat kuihtuu, turtuu, —
sielun kunkin korjaa halla.
Nuoruus! Sulttaani ma olla
koko kuumall' olennolla
tahdon, vaan en palmuin alla
Gyntianan rantamalla, —
ei, vaan neitsyt-aatteen tuoreen
nostamana valtaan nuoreen. —
Lapseni, nyt näät, miks sinut
armoss' olen kahlehtinut,
miks sun valitsin, miks saatin
sydämees, niin sanoakseni,
olentoni Kalifaatin.
Siell' on haavees hallitakseni!
Herruus lemmen-valtioni!
Kuulut mulle vain. Kuin kulta
tai kuin kiven kalliin helo
kiehtokoon sua olentoni.
Erotessa murtuis elo, —
nimittäin, se huomaa, sulta!
Sun on kaikkes, joka huokonen,
tahdotta, kuin taipuu ruokonen,
saava sisällyksen multa.
Tummat yöt sun kutritukkas,
kaikki sulouden-kukkas
Babylonin tarhain tavoin
sulttaanilleen olkoon avoin.
Siks sun tyhjä otsas tuo
pohjaltaan on onni aivan.
Itse-tarkastelun vaivan
luopi vain, jos sielun luo.
Kosk' on puhe tosiaan,
kuule, saat, jos tahdot vaan,
renkaan nilkkas ympärille; —
parast' on se molemmille;
sielun sijan voin ma täyttää,
muuten — kaikki ennallaan.
Anitra kuorsaa.
Mitä? Oh, hän siihen nukkui!
Sanani siis turhaan hukkui? —
Ei; mun valtaanihan näyttää,
noin ett' uneksuin hän meni
virtaa lemmenkuiskeheni.
Nousee ja panee koruja hänen helmaansa.
Solkitukku tää! Ja tää!
Uinu! Peerist' unta nää — —!
Uinu! Tuo on uneksinta
keisarillas kruununaan!
Peer Gynt persoonallisinta
yössä viettää voittoaan.
* * * * *
Karavaanitie. Keidas takana kaukaisuudessa. PEER GYNT. valkealla
ratsullaan, kiidättää läpi aavikon. Hänellä on ANITRA edessään
satulannokalla.
ANITRA.
Irti! Ma puren!
PEER GYNT.
Sinä veitikka pieni!
ANITRA.
Mitä tahdot?
PEER GYNT.
Leikkiä kyyhkyä ja haukkaa!
Vähän hullutella! Sinut viedä sen tieni!
ANITRA.
Hyi, häpee! Vanha profeetta —!
PEER GYNT.
No, kas sua!
Vai profeetta vanha? Sua hanhea hassua!
Onko tämä sinusta vanhaa, laukkaa?
ANITRA.
Minut kotia päästä!
PEER GYNT.
Ei, kiemailu pois!
Vai kotia! Appelaan! Sepä ois!
Me karkuun lentäjät, linnut huimat, —
tuho meille ois nähdä ukon silmät tuimat.
Sitäpaitsi, se ei, hyvä lapsi, kävele,
ett' yhteen paikkaan liiaksi tarttuu;
sen arvo kärsii, min tuttuus karttuu; —
jos semminkin profeetta on tai niin.
Ei, äkkiä ilmesty, lennä kuin sävele!
Toden totta, jo kylliksi kyläiltiin.
Nuo aavikon pojat, ne on häilyviä lempoja; —
lopuit' ei teho, saarnaaja liet tai veisari.
ANITRA.
Vaan oletko profeetta?
PEER GYNT.
Sulle olen keisari!
Tahtoo suudella häntä.
Sitä pikkuista tikkaa, millainen tempoja!
ANITRA.
Anna tuo sormus, mi sormess' on sulla.
PEER GYNT.
Ota, armas Anitra, jok' ainoa korjaa!
ANITRA.
Sun sanojes sointu on laulua sorjaa!
PEER GYNT.
Mikä auvo näin armastetuksi tulla!
Alas! Ratsua tahdon sun orjanas johtaa!
Ojentaa hänelle ratsupiiskan ja laskeutuu alas.
Kas näin, sulo ruusuni, kukkien kukka;
näin hiekassa kaalon ma, kunnes kohtaa
mun auringonpisto ja perii hukka.
Olen nuori, Anitra; se huomaa ja muista!
Älä huoli siis kultasi hullutteluista.
Nuoruuden merkki on hulluus ja rajuus!
Jos et siis niin ahdas ois ajattelultas,
niin selkenis sulle, sulo taimeni, tajuus:
on vallaton, ergo nuori sun kukas!
ANITRA.
Olet, olet. Joku sormus viel' onko sulla?
PEER GYNT.
Ota, pidä! Hih, peura sais kilpaan tulla!
Kun ois viininlehviä otsalle mistä!
Toden totta, olen nuori! Hypyks enkö pistä!
Tanssii ja laulaa.
Hihhei, olen onnen kukko!
Tipu-tipu, mua noki ja hakkaa!
Hypin, laulan, en lakkaa; —
hihhei, olen onnen kukko!
ANITRA.
Sa hikoat; profeetta, sulathan työssäs; —
anna mulle tuo raskas,, mi roikkuu vyössäs.
PEER GYNT.
Hellivä huoli! Ota iäks se multa; —
sydämen rikkaus on lempi, ei kulta!
Tanssii ja laulaa taas.
Nuori Peer Gynt on Hulluheikki!
Mikä jalka alla, aavista ei.
Pyh, sanoi Peer; — vei, mihin vei!
Nuori Peer Gynt on Hulluheikki!
ANITRA.
Ilotarhoiksi tanssillas, profeetta, maat teet!
PEER GYNT.
Profeetta, hui-hai! — Tule, vaihdamme vaatteet!
Ala heittää!
ANITRA.
Ei, vaatisi kauhtanas kaventaa,
vyös lyhentää, sukanvartes laventaa —
PEER GYNT.
Eh bien!
Polvistuu.
Vaan mulle suru tuima suo;
on suloista kärsiä lempivän rinnan!
Kuule, kun saavumme luo kotilinnan —
ANITRA.
Sun Paratiisis; — liki lie jo tuo?
PEER GYNT.
Oh, tuhat peninkulmaa —
ANITRA.
Kovin paljon!
PEER GYNT.
Oi, kuule; —
saat sielun, jonka ma lupasin kerran —
ANITRA.
Niin, kiitos; en tarvitse, en sitä luule.
Suru sulleko? —
PEER GYNT nousee.
Niin, paha vie, mitä syvin!
Tuima, vaan lyhyt, — noin päivän, parin verran!
ANITRA.
Anitra kuulee profeettaa! — Voi hyvin!
Navahuttaa häntä kelpo lailla sormille ja kiidättää huimaa
laukkaa takaisin läpi aavikon.
PEER GYNT seisoo kauan aikaa ikäänkuin ukkosen iskemänä.
No, mut kylläpä sentään — — —!
* * * * *
Sama paikka. Hetkeä myöhemmin.
PEER GYNT totisena ja miettiväisenä, riisuu turkkilaisvaatteet
yltään, kappale kappaleelta. Lopuksi hän vetää pienen matkälakkinsa
takin taskusta, panee sen päähänsä ja on taas eurooppalaisessa
puvussa.
PEER GYNT heittäen turbaanin kauas luotaan.