Noin kuninkaanlinna se romahti multa.
Sen muurilla ne sulki, ken minuun suostui;
kävi rumaksi kaikki, ilo vanheni, ruostui. —
Ohi kierrä, poika! Ei mikään tie
läpi kaiken tään hänen luokseen vie.
Läpi kaiken? Hm, yksi ehk' ois. Sana taitaa
katumuksen polkua neuvoa kaitaa.
Mut en muista, eik' ole kirjaa mulla,
ei ketään, ken hyvällä ohjailulla
vois metsän korvessa turvaksi tulla. —
Katumus? Vuosia viedä se vois,
läpi päästä se tie. Elon laihan se sois.
Riko ensin, mi puhdast' on, vienoa, sorjaa,
ja sitten palat liitä ja paikkaa ja korjaa?
Palat viulun liimata voit, mut et kellon.
Älä tallaa, jos tahtonet vihannaksi pellon.
Mut valettahan oli se noita! Ei enää
sitä iljetystä näy, ei kärsää, ei nenää! —
Niin; silmään ei näy, mut mieleen ne palaa.
Mua sisään ne seuraa, ne aatokset salaa.
Ingrid! Ja ne kolme, jotka kummuilla juoksi!
Nekin saapuuko ilkkuen, kiukuten luoksi?
Tila niillekin täytyykö sylissä antaa,
käsivarsilla hellien, kartellen kantaa?
Ohi kierrä, poika; kätes vaikka se ois
niinkuin pisin korvessa kuusi, ei riitä,
niin karttaen häntä et kannella vois,
ettei mene pulmusi puhtaus siitä. —
No, kierretyks saan tämän tavallaan,
ettei tule voitto, ei tappiokaan.
Pois työntää ja unhoittaa ne on paras —
Menee muutamia askelia majaa kohti, mutta pysähtyy taas.
Tämän jälkeen sinne? Kuin merkitty varas!
Perässä kaikki nämä peikot — ja palata?
Puhuessa vaieta; tunnustaissa salata —-?
Heittää kirveen luotaan.
On juhla-aatto. Hänen luokseen käväisy,
nyt, tilassa tässä, se ois pyhän-häväisy!
SOLVEIG ovessa.
Joko tulet?
PEER GYNT puoliääneen.
Ohi!
SOLVEIG.
Mitä sanot?
PEER GYNT.
Varro siellä.
On tuotava taakka, ja on pimeä tiellä.
SOLVEIG.
Malta; ma autan; ma kuorman jaan.
PEER GYNT.
Ole siellä! Kaiken ma kantaa saan.
SOLVEIG.
Mut älä ole kauan!
PEER GYNT.
Voi työtä se tuottaa;
kauan tai vähän, — saat vuottaa.
SOLVEIG nyökkää hänen jälkeensä.
Niin, vuottaa!
PEER GYNT poistuu metsäpolulle. Solveig jää katsomaan oven
avoimesta yläpuolikkaasta.
* * * * *
Åsen tupa. Ilta. Pysty valkea palaa ja valaisee takassa.
Kissa tuolilla sängyn jalkopäässä.
ÅSE makaa sängyssä ja hapuilee levottomasti peitonpäällystä.
ÅSE.
Miten viipyy hän viipymistään!
Hyvä luoja, jos jääkin pois!
En saa sanan viejää mistään;
ja niin paljon virkkamist' ois.
Niin äkkiä siis! Niin niukka
jäi aika! Ken arvasikaan?
Oh, kunpa en liian tiukka
minä hälle ois ollut vaan!
PEER GYNT tulee.
Hyv' iltaa!
ÅSE.
Palkitse, luoja!
Rakas poikani, saavuithan siis!
Miten tohditkin? Hengen suoja
kun on kielletty!
PEER GYNT.
Hengestä viis!
Teki vain nyt mieleni tietää,
miten täälläkin jaksetaan.
ÅSE.
Niin, Karin nyt hävetä sietää;
ja ma rauhassa lähteä saan!
PEER GYNT.
Mitä? Lähteä? Minne hoppu
muka sulla on mennä noin?
ÅSE.
Ah, Peer, jo on läsnä loppu;
jo tilini tehdä voin.
PEER GYNT väänteleikse ja käy pitkin permantoa.
Nyt vasta se vaikea alkaa; —
sitä pakoon _siell'_ oli tie —!
Sun kylmäkö kättä ja jalkaa?
ÅSE.
Niin, Peer; liki päätös lie. —
Kun murtuu silmäni multa,
niin hiljaa ne umpeen luo.
Ja toimita arkku, mut, kulta,
hyvin kaunis; se mulle suo!
Ei, sehän on totta —
PEER GYNT.
Älä noista
nyt haasta; viel' aikaa on!
ÅSE.
Niin, niin.
Katselee levottomasti ympäri tupaa.
Se on niiden moista!
Näin ryöstivät kartanon.
PEER GYNT väännähtäen.
Joko taas?
Tylysti.
Mun on syyni se piina.
Sitä hokea kelpaa kai!
ÅSE.
Sun? Ei, se sen-vietävä viina
kovan onnesi aikaan sai!
Olit, rakkaani, silloin päissäs,
et tiennyt, kun teit sen työs;
ja peuralla kiidättäissäs
pääs pyörään jo kai kävi myös.
PEER GYNT.
No niin, koko juttu heitä!
Älä hautele harminas!
Nyt kaiken, mi painais meitä,
me säästämme — tuonnemmas.
Istuutuu sängynlaidalle.
Niin, äiti, nyt saamme haastaa,
mut vain, mitä tuuli tuo.
Pois kaikki, mi mieltä raastaa
ja vaivaa, varjoa luo! —
Kukas tuossa on kykkeröisin,
jos ei mirri, — viel' elää mies!
ÅSE.
Niin kummailee se nyt öisin;
ain' enne se totta ties!
PEER GYNT toisaalle kääntäen.
Mitäs kuuluu kylälle täällä?
ÅSE hymyillen.
Tytär jossain, ne juttelee,
muka metsiin ois menopäällä —
PEER GYNT nopeasti.
Mads Moen miten viihtynee?
ÅSE.
Tytär ei muka huoli, vaikk' karvaat
kyll' itkut on vanhusten.
Menes käymään siellä; — ehk' arvaat
sinä, Peer, mikä auttais sen —
PEER GYNT.
Mut seppä, kuink' on sen laita —?
ÅSE.
Sepän heittiöst' ole vait!
Se eiköhän paremmin maita,
nimi tuon tytön, tiedät kait —
PEER GYNT.
Ei, äiti, nyt saamme haastaa
me vain, mitä tuuli tuo.
Pois kaikki, mi mieltä raastaa
ja vaivaa, varjoa luo!
Jano onko? Tuonko ma juomaa?
Paha kai suu on koukussa noin?
Sama sänky — sit' enkös huomaa! —
jossa piennä ma piehtaroin!
Sitä muistatko, kun tulit illoin
sen jalkoihin istahtain,
minut vaipalla peitit, — kas silloin
minä satuja kuulla sain!
ÅSE.
Ja nuo reki-leikit kahden,
isäs mennessä retkilleen!
Oli lattia jäänä lahden,
ja peitto ryijynä reen.
PEER GYNT.
Niin, mut paras kaikesta tuosta
oli, äiti, — muistatko sen —
hepat oivat, ne osasi juosta —
ÅSE.
Kysy vielä! No, kuinkas en —?
Minä Karilta vain — mitäs muuta
rahipölkylle mirrin toin —
PEER GYNT.
Ja linnaan lännemmäs kuuta,
itäpuolelle päivänkoin,
hei, Sooria-Moorian linnaan
vei valjakko vaahtosuu
mait', ilmoja, kannustinnaan
sun noutamas kyynärpuu.
ÅSE.
Seväll' istuin ma, ohjissa siellä —
PEER GYNT.
Niin, niin; hevot lentää sai;
ja myötään sä käännyit tiellä
ja kysyit, kylmikö vai —?
Ole siunattu, ain' oli sielus
toki hellä, sun häijylään —!
Mitä voihkit?
ÅSE.
Niin kova on pielus.
Rupes selkääni särkemään.
PEER GYNT.
Minä kohennan; koitahan, oisko
nyt helpompi maata. Kas noin!
ÅSE levottomasti.
Ei, Peer, pois mielisin!
PEER GYNT.
Poisko?
ÅSE.
Niin, kovin jo halavoin.
PEER GYNT.
Älä nyt! Vedä peittoa ylle.
Tähän jalkopäähän mä jään.
Ja nyt seikkojen sepittelylle,
sill' ilta me lyhennetään.
ÅSE.
En saa minä rauhaa rinnan;
kun postillan toisit vaan!
PEER GYNT.
Pidot Sooria-Moorian linnan
on prinssin ja ruhtinaan.
Sinut vien yli nummien; lepää
vain vällyissä siinä niin —
ÅSE.
Rakas Peer, pois eikö ne epää?
PEER GYNT.
Ei! Kumpikin kutsuttiin!
Heittää nauhan tuolin ympäri, jolla kissa makaa, ottaa kepin
käteensä ja istuu ajosille sängyn jalkopäähän.
Hei, Musta, muutappas jalkaa!
Vilu eihän sull', äiti, lie?
Niin, niin; eri vauhti alkaa,
sen tuntee, kun Virma vie!
ÅSE.
Rakas Peer, mitä kuulen? On kuin
mikä sois —?
PEER GYNT.
Ajokulkuset vaan!
ÅSE.
Miten kaikuu se vankuin ja vonkuin!
PEER GYNT.
Yli vuonon nyt kuljetaan.
ÅSE.
Mikä pauhu ja kohina kumma?
Se niin mua hirvittää!
PEER GYNT.
Vain nummen kuusikko tumma
soi tuulessa. Rauhaan jää!
ÅSE.
Mikä välke? Mi metsänrinnan
noin saa tulen-säkeniin?
PEER GYNT.
Näet portit ja ikkunat linnan.
Ne tanssii, kuuletko?
ÅSE.
Niin.
PEER GYNT.
Pyhä Pietari portilla näyttää
jo tietä —
ÅSE.
Ja tervehtää?
PEER GYNT.
Hyvin syvään, ja maljan täyttää,
tuo viiniä virkistävää.
ÅSE.
Myös kakkuja tuoko?
PEER GYNT.
Kantaa
täpötäytenä tarjoimet!
Ja ruustinna-vainaa antaa
sulle kahvit ja leivokset.
ÅSE.
Mekö yhteen siell' ihan totta?
PEER GYNT.
Niin usein kuin tahdot ja suot.
ÅSE.
Mihin riemuhun ansiotta,
rakas Peer, minut raukan tuot!
PEER GYNT läjähyttäen ruoskaa.
Hei, Musta, muutappas jalkaa!
ÅSE.
Kun et vain aja eksyksiin?
PEER GYNT läjähyttää taas.
Täm' on lavea tie.
ÅSE.
Mua alkaa
jo matka raukaista niin.
PEER GYNT.
Näen linnan jo: vain lyhyt hetki,
niin saavut.
ÅSE.
Siis levähtää
voin silmät ummessa. Retki
sun turviis, poikani, jää!
PEER GYNT.
Hei, Virma, varsani, juokse!
Sitä tungosta! Pyrkijät nuo
nekös sullotut portin on luokse!
Peer Gynt nyt äitinsä tuo!
Pyhä Pietari, — tottako kuulen?
Muka äitiä päästäis et?
Moist' eukkoa kauan, ma luulen,
haet, ennenkuin löytänet!
Se ei mitään, jos minut estit;
saa kääntyä portilta tie.
Suurkiitos, jos suodaan kestit;
hyvä ilmankin lähteä lie.
Tein kaskuja, ettei riitä
piru saarnastuolissakaan;
kanaks äitiä haukuin siitä,
kun kaakotti toisinaan.
Mut hälle täys arvo te suokaa,
miten parhaiten kohdelkaa!
Nykypäivisin verroille tuokaa,
jos lie ketä parempaa! —
Ho-hoo; tuoll' on Isä-Luoja!
Pyhä Pietari, nyt sun vie —!
Syvällä äänellä.
"Jätä pehtorin-elkesi nuo ja
emo Åselle anna tie!"
Nauraa ääneen ja kääntyy äitiinsä päin.
Mitäs sanoin, vai tiekö ei aukeis!
Jokos nyt, jo ne pokkuroisi —
Pelästyneenä.
Miksi katsot, kuin silmäsi raukeis?
Taju onko sult' aivan pois —?
Menee päänpuolelle.
Älä tuijota noin, emo kulta,
puhu; Peer, oma poikas oon!
Tunnustelee varovasti hänen otsaansa ja käsiään; sitten
hän heittää nauhan tuolille ja sanoo hillityllä äänellä:
Vai niin! — Ajo päättyi sulta!
Hepo, joudat jo heinikkoon.
Sulkee hänen silmänsä ja kumartuu hänen ylitseen.
Ota kiitos nyt hellinnästä,
jota piennä kuin suurna koin! —
Mut kiitä myös kiittämästä —
Painaa poskensa hänen huuliansa vasten.
Oli kyydistä tuo; kas noin!
PEER GYNT
131
TORPPARIN VAIMO tulee.
Mitä? Peer! No, nyt huoleen ja vaivaan
apu saatihin raskaimpaan!
Miten nukkuu hän, isä taivaan — — —
vai —?
PEER GYNT.
Hys; hän ei nousekkaan!
Kari itkee ruumiin ääressä. Peer Gynt kävelee kauan ympäri
tupaa; viimein hän pysähtyy vuoteen ääreen.
PEER GYNT.
Emo toimita pyhään santaan.
Pois pyrkiä täältä nyt saan.
VAIMO.
Hyvin kauaskin?
PEER GYNT.
Meren rantaan.
VAIMO.
Niin kauas!
PEER GYNT.
Ja kauemmas vaan.
Menee.
NELJÄS NÄYTÖS.
Marokon lounaisrannikolla. Palmumetsä. Katettu päivällispöytä,
auringonsuoja ja ruokomattoja. Kaueinpana lehdossa riippuverkkoja.
Ulkona rannasta huvialus, jolla on Norjan lippu ja Ameriikan
tähtilippu. Rannassa laivavene. Aurinko on laskemassa.
PEER GYNT. pulska keski-ikäinen herra hienossa matkapuvussa,
kultalornjetti rintapielessä, istuu isäntänä pöydän ääressä,
MR. COTTON, MONSIEUR BALLON sekä herrat v. EBERKOPF ja
TRUMPETERSTRÅLE lopettelevat ateriaansa.
PEER GYNT.
Siis, herrat, juokaa, nauttikaa!
Se luotujen on luonto syvin.
Ei mennyt palaa, muistaa saa,
ja poiss' on poissa. — Tehkää hyvin!
TRUMPETERSTRÅLE.
Gynt veljen kunnia ja kiitos!
PEER GYNT.
On raha, kokki, Stewart liitoss',
en yksin minä —
MR. COTTON.
Very well, jää
siis velka kiittää niitä neljää!
MONSIEUR BALLON.
Monsieur, teill' aisti, tahti on,
mi nykyisin on harvinainen
noin eläjillä en garçon, —
kuin sanoisinkaan —
V. EBERKOPF.
Siinto selkeä
vapaata hengen näkörantaa,
maailmankansalaisuuskantaa,
on katse pilvet puhkovainen,
min tiell' ei ahtaan luulon telkeä,
tajunnan korkeamman juonne,
elämän taitoon alku-luonne
vihitty, huippu trilogiian.
Monsieur, niin tarkoititte kait?
MONSIEUR BALLON.
Kenties; noin kauniilt' ei se varsin
soi meikäläisin kielenparsin.
V. EBERKOPF.
Pah! Onkin jäykkä kieli liian. —
Mut ilmiön jos syyt ja lait
käy - etsimään —
Niin syy on tuttu.
Syy on, ett' olen naimaton.
Niin, hyvät herrat, selvä juttu!
Mi miehen kutsumus? Ma vastaan:
ain' _itses_ ole ainoastaan!
Vain _itseäs_ ja _omaas_ hoida!
Mut voitko, jos sun saaneet on
muut kuormajuhdaks satuloida?
V. EBERKOPF.
Vaan moinen itse-itsen-vuoksi
sotansa maksoi maar —
PEER GYNT.
Oo-jaa;
kyll' ennen; kenp' ei nuorna kiistä!
Mut kunnialla pääsin niistä.
Jo sentään minut oltiin kerta
vähällä paulaan pakoittaa.
Ma olin reipas, pulska veikko, ja
suonissa ihailtuni juoksi
kuningassuvun vanhan verta —
MONSIEUR BALLON.
Kuningassuvun?
PEER GYNT viskaisten.
Nähkääs, noita
pereitä —
TRUMPETERSTRÅLE lyö pöytään.
Noita vallaspeikkoja!
PEER GYNT kohauttaa olkapäitään.
Kuluja suuruuksia, joita
se liikuttaa vain, ettei likaa
plebeijit sukuvaakunoita.
MR. COTTON.
Ja kauppa sikseen jäi sen tähden?
MONSIEUR BALLON.
Nous suku vastaan?
PEER GYNT.
Siin' ei vikaa.
Päinvastoin!
MONSIEUR BALLON.
Ah!
PEER GYNT säästävästi.
Niin, oli seikkoja,
te ymmärrätte, joihin nähden
vihintä viisainta ja pikaa.
Mut, suoraan sanoin, puuhaan siellä
koht'ikään kyllästyä aloin.
On herkkuja, joit' en voi niellä,
ja paras seista omin jaloin.
Ja kun nyt kautta rantain kuulla
mun appi antoi kukkasuulla,
jott' ota nimet, säädyt uudet,
lunasta arvot, aateluudet,
ja siihen vielä lisää monta
yht' äitelää ja mahdotonta, —
niin poistuin arvokkaalla tapaa,
jäi arvoons' ukon ultimatum, —
ja morsian nuori oli vapaa.
Rummuttaa pöytään ja näyttää hartaalta.
Niin, niin; on valvomassa fatum!
Tääll' ihminen voi siihen luottaa,
ja lohtua se tieto tuottaa.
MONSIEUR BALLON.
Ja sillensä se juttu hautui?
PEER GYNT.
Ei, tuntea sain hieman toista,
kun asiattomat sekoittautui
nyt siihen kirkuin raivokkaasti.
Pahimmat suvun nuoret! Noista
kuus, seitsemän: mun taistoon haasti.
Ei unhoitu se aika, joskaan
ma vammaa saanut en, ei koskaan.
Se verta maksoi; vaan se veri
mun persoonani arvon takaa,
osoittaa rohkaisten, ett' ohjaa,
kuin sanoin, fatum viisas, vakaa.
V. EBERKOPF.
On ajattelija, ken selon
noin näkee näytelmässä elon.
Muill' yksikseen vain kukin eri
tapaus eess' on, yhteispohjaa
häkeissä hapuilua riittää.
Te tiedätte kaikk' yhteen liittää.
Kaikelle teill' on mitta yksi.
Jokaisen hetken mielijohteen
te kärjistätte säteilyksi
elämänkatsantonne hohteen. —
Ja koskaan ette opiskellut?
PEER GYNT.
Ma olen vain, kuin virkoin kerran,
autodidakti, vailla noita
metoodisia opinnotta;
mut lukenut ja ajatellut
kutakin olen hiukan verran.
Noin vauraammalla iäll' alkain,
te tiedätte, jo tuottaa vaivaa
rivistä riviin kaikki kaivaa,
nisut ja kaleet. Ylimalkain
vain historian siis läpi laukkasin;
sill' aikaa mull' ei ollut muuhun.
Ja ihminen kun kaipaa tukea,
jott' ajat raskaat voisi kantaa,
ain' uskonnosta murun haukkasin, —
niin soluu paremmin se suuhun.
Ei ahmiakseen tule lukea,
vaan katsoin, mikä hyödyn antaa —
MR. COTTON.
Yes, praktillista!
PEER GYNT sytyttää sikarin.
Hyvät herrat,
eloni vaiheit' aatelkaahan.
Kuink' ensin saavuin Lännenmaahan!
Mies köyhä, tyhjin kourin! Eipä
maar helposs' ollut siellä leipä;
sain kovaa nähdä monet kerrat.
Mut henki-kulta, sanoo sana,
on kallis, sekä kolkko Mana.
No niin! Koht' onni muutti kuosia
mua vanha fatum alkoi suosia.
Se luontui. Paremmille tolin
ain', aina auttoi toimi. Vuosia
vain kymmenen, niin Kroisos rikkain
Charlestonin reetareista olin.
Nimeni kaiuin mainehikkain
soi kauas; onni piti perää —
MR. COTTON.
Mill' asioitte?
PEER GYNT.
Enint' erää
myin neekereitä Karoliinaan
ja epäjumaloita Kiinaan.
MONSIEUR BALLON.
Fi donc!
TRUMPETERSTRÅLE.
Mut, setä Gynt, hyi hittoja!
PEER GYNT.
Ulommas sallittuja mittoja
teist' ehkä käy se liike? Mulla
tuo tunne myös ol' elävästi.
Voi joskus ihan inho tulla.
Mut tiellä kerran aletulla
niin siin' on kiinni sitkeästi.
Ja moinen suuri liike, jossa
tuhannet' käskettävät häärää,
on työläst' ylen, jopa väärää
lopettaa äkki-tuokiossa.
En kärsi käänteit' äkkipäisiä,
mut tunnustaa saan toisialta,
ett' aina kartoin kauemmalta
myös johtumia äärimmäisiä;
ain' arveluttanut mua vähin
on mennä aivan yli rajain.
Myös alkoi vanhuus olla lähin;
jo viides kymmen eteen koitui, —
ohimot hiljaa hopeoitui;
ja terveys vaikk' ol' oivan oiva,
se aatos ahdisti: ties konsa
jo tilille on kutsu soiva,
joss' antaa jury tuomionsa,
pois vuohet lampahista ajain.
Mi työksi? Mahdottomuus sula
tuo Kiinan-kauppa panna sulkuun!
Mut pian keinon neuvoi pula:
siell' uuden liikkeen panin kulkuun
Jumala-lastit laitoin keväin,
taas syksyllä ma papit eväin
varustin tarpeellisin: sukat
ja raamatut ja riisit, rommit —
MR. COTTON.
Kai ansaitsitte?
PEER GYNT.
Kauppa mainio!
Se luontui. Paahtoi pappi-rukat.
Min jumalista juoksi rahat,
sen kastetta sai kuli-pahat,
niin vaikutus neutralisoitui.
Rehoitti lähetyksen vainio;
jumalten kaupinnalle koitui
papeista, nähkääs, vasta-pommit.
MR. COTTON.
Mut entäs musta tuote?
PEER GYNT.
Voiton
sai moraali myös siinä. Näin,
ettei se kauppa käynyt päin
iässä enää kypsyneessä.
Ties milloin saat jo kuolinsoiton.
Tuhannet ansat lisäks eessä
taholta filantrooppein, saati
mit' uhriks säät ja tuulet vaati,
ja merirosvot vanaveessä.
Se voitti, kaikk' kun yhteen laati.
Saat, mietin, Peter, purjees kääriä,
tekojas korjaella vääriä;
siis Etelästä ostin maata,
pidätin viime lihalastin, —
myös priima-tavaraa, voin taata.
Ne höystyi, lihoi, kiilsi, jotta
ol' ilo mulle niinkuin niille.
Niin, siin' ei kerskailua piille:
kuin isä heille olin totta, —
jost' oli runsas vaivan-vastin.
Rakensin kouluja, jott' ois
näet joku yleistaso, jolla
pysyttää hyveen aina vois,
ja valvoin, ettei asteikolla
siit' alle lämpö saanut olla.
Lopussa muuten on se työ nyt,
eronnut olen täydelleen; —
pois viljelyksen olen myönyt
ja väen luineen, nahkoineen.
Grogille kutsuin hetkell' eron
myös suurin, pienineen ne perheet,
sai humalansa mies kuin nainen
ja lesket vielä nuuskaa veron.
Tuult' ellei siis lie sana vainen:
jos et tee pahaa, hyvää teet,
niin kuitin, toivon, entis-erheet
jo saa, ja hyveen varusteet
on synnin kanssa kamppailuun
paremmat mun kuin monen muun.
V. EBERKOPF kilistää hänen kanssaan.
Kuin vahvistavaa! Tekoon, työhön
noin siirtää aate voimall' älyn,
jok' ei jää teoriian yöhön,
ei järky keskell' ulko-hälyn!
PEER GYNT, joka edellisen aikana on ahkerasti käsitellyt pulloja.
Me Pohjan miehet osataan
sotamme käydä! Elämämme
asian avain tää on vaan:
lukitse korvankolos tiukkaan,
jos mieli livahtaa kyyn liukaan.
MR. COTTON.
Kyyn minkä, paras isäntämme?
PEER GYNT.
Kyyn petollisen, pienen, sievän,
paluuttomasti paulaan vievän.
Juo jälleen.
Kaikk' uskaltamis-taidon taika,
tuo teon rohkeus on vapaa
tien vaalivalta, ettei latu
elämän salakuoppiin satu, —
on tieto, ettei kaikki aika
lopu, kun loppuu taiston päivät,
on tieto, että auki jäivät
taa aina sillat. Sillä tapaa
ma itse eestyin vähin erin;
sen värittämä kaikk' on tieni;
ja suvulta sen opin perin
kodissa jo, kun olin pieni.
MONSIEUR BALLON.
Olette norjalainen?
PEER GYNT.
Sukuisin,
mut mieleltä kosmopoliitti.
Mink' onni mull' on ollut myötä,
saan Ameriikkaa kiittää siitä.
Reoolit loistonitein lukuisin
on Saksan nykysuuntain työtä.
Taas Ranska siihen liivit liitti
ja ryhdin, rahtuni espriitä, —
Englanti vireyttä hääriä,
visumpaa oman parhaan tajua.
Ma juutalaiselt' opin: malta!
Myös dolce far nienten hajua
ma lahjaks sain Italialta, —
ja kun ol' ahdas paikka eräs,
mua elonpäivieni määriä
lisäämään auttoi Ruotsin teräs.
TRUMPETERSTRÅLE kohottaa lasiaan.
Niin, Ruotsin teräs —!
V. EBERKOPF.
Ensin tuokaa
sen käyttäjälle kiitoksenne.
Kilistävät ja juovat hänen kanssaan. Hänelle alkaa juoma
kihota päähän.
MR. COTTON.
Tuo kaikk' on kovin oivaa; — mutta
en, Sir, voi olla utelutta,
mit' aiotte nyt kultinenne.
PEER GYNT.
Hm; aionko?
KAIKKI NELJÄ siirtyvät lähemmäksi.
Niin, kuulla suokaa!
PEER GYNT.
No, ensin matkustella. Mukaan
mun teidät rannasta Gibraltarin
sen vuoksi ottaa mieli laati.
Mun kultavasikkani vaati
näet tanssikuoron ympär' alttarin —
V. EBERKOPF.
Kuin sukkelaa!
MR. COTTON.
Mut kuljennalla
vain kulun vuoks ei kostu kukaan.
Päämäärä teill' on kaiken alla,
ja se on —?
PEER GYNT.
Keisar' olla kerta!
KAIKKI NELJÄ.
Kuin?
PEER GYNT nyökkää.
Keisari!
HERRAT.
Missä?
PEER GYNT.
Kaikkialla.
MONSIEUR BALLON.
Kuink', ystäväni —?
PEER GYNT.
Kullan voimin!
Ei lainkaan tuuma uus; se sielu
on kaikess' ollut, mitä toimin.
Jo poikana mull' uni mielu
ol' ajaa pilvell' ilmain merta.
Mull' laahus, kultahuotra hohti, —
mut kopsahdin taas maata kohti.
Vaan, ystävät, jäi määränpää. —
On kirjoitettu sana tää
tai sanottu, en muista kussa:
jos kaiken maailman sa voitat,
mut oman _itses_ vahingoitat,
vain seppel päässä halkaistussa
on voittos. Niin, — tai sinnepäin
se on; ja tott' on se.
V. EBERKOPF.
Ja tuo
Gynt itse on —?
PEER GYNT.
Mit' erikoista
mull' otsaholviss' on, mi luo
minusta minut eikä toista,
kuin Herrall' on ja pirull' ero.
TRUMPETERSTRÅLE.
Nyt vihdoin määrän tuon ma näin!
MONSIEUR KALLON.
Mik' aatteen ylhyys!
V. EBERKOPF.
Runon nero!
PEER GYNT yltyvässä mielialassa.
Gynt itse, — niin, tuo joukko se
jok' oikun, pyyteen, mieliteon,
tuo meri mieleen-juolahdusten,
tarpeiden, tahtoin, vaatimusten,
tuo kaikki, mi juur' rinnan tään
tällaisenaan saa sykkimään.
Vaan kuin on Luojan tarvis multaa,
Jumala maailman jott' ois,
niin myöskin mun on tarvis kultaa,
mi keisaruuteen vyöttää vois.
MONSIEUR BALLON.
Teill' onhan kultaa!
PEER GYNT.
Vaan ei kylliksi.
Kai pariin, kolmeen lie suupalaan,
noin Lippe-Detmoldin idylliksi.
Mut täysin keisar' olla halaan,
Gynt kautta kaikkien maan piirein,
Sir Gynt niin kantapäin kuin kiirein!
MONSIEUR BALLON mukaan tempautuen.
Omistaa naisist' ihanaisin!
V. EBERKOPF.
Johannisberger jumalaisin!
TRUMPETERSTRÅLE.
Kaikk' kalvat Ruotsin Kaarlen kantamat!
MR. COTTON
Mut ensin kauppapaikat oivat,
miss' ansaita —
PEER GYNT.
Ne on jo. Vaivan
maar maksoi poiketa nää rantamat.
Nuo lehdet laivaan tulleet toivat
sanoman tärkeän. Päin pohjaa
tän' iltana jo pursi ohjaa —
Nousee kohottaen lasinsa.
On niinkuin potkis aina aivan
sit' onni, kell' on valpas vaisto —
HERRAT.
Siis mitä —?
PEER GYNT.
Hellaassa käy taisto.
KAIKKI NELJÄ ponnahtavat pystyyn.
Kuin? Kreikkalaiset?
PEER GYNT.
Nousseet ovat.
MUUT NELJÄ.
Hurraa!
PEER GYNT.
Ja Turkill' eess' on kovat!
Tyhjentää lasinsa.
MONSIEUR BALLON.
Tie maineen auki! Ase frankin
avuksi! Alas Hellaan polkija!
V. EBERKOPF.
Ma vetoon mieliin — loitommalla!
MR. COTTON.
Ma samoin autan — hankinnalla!
TRUMPETERSTRÅLE.
Tuon kuulun parin kannussolkia,
sen minä Benderistä hankin!
MONSIEUR BALLON lankee Peer Gyntin kaulaan.
Anteeksi, ett' ol' luulo väärä
mull' äsken teistä!
V. EBERKOPF pudistaa hänen käsiään.
Konnaks aloin
jo arvella, ma tyhmä jäärä!
MR. COTTON.
Vain narriks; — se on liikaa, tuo!
TRUMPETERSTRÅLE tahtoo suudella häntä.
Ma näytteeks, setä, Yankee-saastaa
sameinta aivan —! Anteeks suo —!
V. EBERKOPF.
Kaikk' eksyimme —
PEER GYNT.
Mit' oikein haastaa
te alatte?
V. EBERKOPF.
Nyt tuossa se on,
tuo meri pyyteen, mieliteon,
Gynt itse, loistain täysin valoin —!
MONSIEUR BALLON ihailevasti.
Tuo siis on Monsieur Gynt, tuo noin!
V. EBERKOPF samoin.
Gynt kunniansa kukkuroin!
PEER GYNT.
Mut sanokaas —?
MONSIEUR BALLON.
Siis ette tietäis —?
PEER GYNT.
En totta, vaikka hirteen vietäis!
MONSIEUR BALLON.
Kuink', ettekö päin Kreikan rantaa
nyt laivoin, rahoinenne lähde?
PEER GYNT pyllähtäen huuliinsa.
Ei, kiitos! Voimaa puoltaa aion
ja rahat lainaan Turkin avuks.
MONSIEUR BALLON.
Ei kuunaan!
V. EBERKOPF.
Kovin hauska kompa!
PEER GYNT on vähän aikaa vaiti, nojautuu tuoliin ja ottaa
isoisen ilmeen.
Nyt, herrat, paras ero kai on,
ennenkuin meiltä mennyt savuks
on ystävyyden viime tähde.
On helppo tyhjä alttiiks antaa.
Kun tuskin oman varjon tilaa
maailmass' omistaa, niin onpa
kanuunanruoaksi kuin luotu.
Mut kun on suuremp' osa suotu,
ei ole panos enää pilaa.
Te menkää Kreikkaan. Saatte multa
aseet ja kyydin maihin nousta.
Min kiihdytätte taiston tulta,
sen jännittää vain saan ma jousta.
Päin, vapautt', oikeutta julistain!
Varalle Turkin hornaa tulistain!
Päin janitsaarin peistä käykää
ja sankareina seivästäykää. —
Vaan minä en.
Lyö povitaskulleen.
Ma uskon mynttiin,
ja itseeni, Sir Peter Gyntiin.
Virittää päivävarjonsa ja menee lehtoon, josta nippu verkkoja
häämöttää.
TRUMPETERSTRÅLE.
Tuo sika!
MONSIEUR BALLON.
Kunniast' ei tiedä —!
MR. COTTON.
No, sen nyt sais hän tuoda, viedä;
mut aatelkaas, se hyöty, mitä
sois siellä meille vapaa itä —
MONSIEUR BALLON.
Jo voitonseppeltäni siteli
ihana parvi kreikattaria!
TRUMPETERSTRÅLE.
Käteni ruotsalaiset piteli
jo sankarsuurta kannusparia!
V. EBERKOPF.
Näin suuren isänmaani saavan
kulttuurinkylvö-alan aavan —!
MR. COTTON.
On pahin hukka tuo reaalinen.
Goddam! Koht' itken kiukuissani!
Olympon näin jo omanani.
Jos vuori vastaa mainettaan,
sen vaskijuonet varmaan täyttää,
joit' uudelleen vois alkaa käyttää.
Tuo virta sitten, tuo Kastaalinen,
niin paljon josta jutellaan,
sen kosket, — tuhat hevosvoimaa
jo alhaisinta arvioimaa —!
TRUMPETERSTRÅLE.
Ma lähden. Ruotsin miekkaa, miestä
ei koskaan vastaa Yankee-plootut!
MR. COTTON.
Ehk' ei; mut heidän rintamassaan
katoomme kaikkeen ihmis-massaan;
ja mitäs silloin saamme kassaan?
MONSIEUR BALLON.
Kirous! Onnen huippu hohti; —
ja sitten näin sen kuoppaa kohti!
MR. COTTON heristää nyrkkiään alusta kohti.
Tuo musta arkku, — tuonne kootut
on rosvon kullat orjanhiestä —!
V. EBERKOPF.
Kuningasaate! Pois! Se veti!
Se keisaruus nyt kaatuu heti!
Hurraa!
MONSIEUR BALLON.
Mit' aiotte?
V. EBERKOPF.
Käyn johtoon!
Tuon väen ostanut ma koht' oon.
Mua seuratkaa! Ma valtaan laivan!
MR. COTTON.
Te — mitä —?
V. EBERKOPF.
Sieppauksess' aivan!
Menee laivaveneelle.
MR. COTTON.
Siis käyn ma oman tarpeen tähden
myös sieppaamaan.
Menee jäljestä.
TRUMPETERSTRÅLE.
Hyi, niinkuin varas!
MONSIEUR BALLON.
Työ konnan —! Mais — enfin! Lie paras.
Seuraa edellisiä.
TRUMPETERSTRÅLE.
Pakosta myös mä myötä lähden, —
mut protesteeraan kaikkein nähden —!
Menee jäljestä.
* * * * *
Toinen kohta rannikolla. Kuutamo ja ajelehtivia pilviä.
Huvialus kulkee kaukana merellä täydellä höyryllä.
PEER GYNT juoksee pitkin rantaa. Milloin hän nipistää itseään
käsivarresta, milloin tuijottaa meren ulapalle.
PEER GYNT.
Uni! — Painajainen! — Enkö jo herää!
Ulos rannasta! Vauhtia hurjaa! — Ne raivot!
Valett', unta! Ma nukun! Mun on sekaisin aivot!
Pusertaa käsiään.
Ihan mahdotonta näin kuolla, täll' erää!
Repii tukkaansa.