PEER GYNT.
Tehdä ihminen elukaksi!
DOVREN-UKKO.
Isket harhaan;
sinut teen vain sulhoksi soveliaaksi.
Tulenkeltaisen nauhuksen saat sinä taaksi,
saat kantaa kunniamerkkimme parhaan.
PEER GYNT harkitsevasti.
-Sana sanoo: on ihminen akana lentävä.
Ja hiukan tavan mukaan on myötä mentävä.
Sido pois!
DOVREN-UKKO.
Vesa taipuisa olla taidat.
HOVIPEIKKO.
Kas nyt, kuin se sievästi heiluu ja häilyy!
PEER GYNT äkäisesti.
Hoo, vieläkö vedätte ahtaammat aidat?
Pois pitääkö kristityn-uskokin panna?
DOVREN-UKKO.
Ei, ei, meilt' uskosi rauhassa säilyy,
se on vapaata, siit' emme halua verottaa;
näes, kuorelta, kuosilta peikon erottaa.
Vain tapamme taida ja kaapumme kanna,
saat uskona pitää, mi meist' on pelkoa.
PEER GYNT.
Monin ehtoines enemmän säällistä selkoa
sull' on, kuin alussa toivoa tohdin.
DOVREN-UKKO.
Me paremmat oomme, kuin meist' on huhu;
me, peikot, teist' eroomme siinäkin kohdin. —
Vaan vakavan puolen jo päättää saamme;
nyt silmää ja korvaa huvittakaamme.
Soittoneito! Dovrenharpull' ilahuta iltaa!
Kisaneito! Sipsuta Dovrensalin siltaa!
Soittoa ja kisaa.
HOVIPEIKKO.
Mitäs pidät?
PEER GYNT.
Hm, pidänkö —!
DOVREN-UKKO.
Pelvotta puhu!
Mitä näet?
PEER GYNT.
Ruman rumimmaisen se voittaa.
Kellokas sorkalla suolikieltä soittaa.
Sukat jalassa kepottelee emäsika.
HOVIPEIKOT.
Syökää se!
DOVREN-UKKO.
Ihmis-aistien vika!
PEIKKONEIDOT.
Huh, silmät ja korvat pois päästä kisko!
VIHREÄPUKUINEN itkien.
Hu-huh! Siis moista saa kuulla ja niellä,
kun soitamme, kisaamme, minä ja sisko!
PEER GYNT.
Mitä, sinäkö? Älä ole pahalla miellä!
Oli pilaa se, leikillä sijansa lie.
VIHREÄPUKUINEN.
Sen vannoa voitko?
PEER GYNT.
Niin soitto kuin kisa
oli oikein kaunista, kissa vie!
DOVREN-UKKO.
On ihmeellistä tuo ihmislaatu,
ja hevill' ei lähde se heistä se visa.
Jos haava meilt' ottelussa on saatu,
tosin arven se heittää, mut kiinni pian kasvaa.
Vävypoikani tää nyt on norjinta rasvaa;
mielin hän riisui kristityn-kaatiot,
mielin hän joi simamaljan, mi tuotiin,
mielin hän muuttihe häntä-muotiin, —
niin mielin teki kerrassa kaikki vaatiot,
ett' uskoin vanhan Aatamin varmaan
ikipäiviksi saaneen jo passin harmaan;
mut kas, sepä vallass' on samalla erää.
Niin, niin, kureerata pois, vävy-kulta,
tämä ihmisluonto siis täytyy sulta.
PEER GYNT.
Mitä aiot?
DOVREN-UKKO.
Vasemman silmäs terää
minä pikkuisen piirrän, se seikat korjaa:
näet kieroon, mut kaikki on suurta ja sorjaa.
Koko ruudun ma pois otan oikeasta —
PEER GYNT.
Olet päissäs!
DOVREN-UKKO laskee joitakin teräviä kojeita pöydälle.
Tässä lasiveitset ja raiidat.
Kuin äksy sonni saat laput ja laudat.
Näet silloin, ett' ihanan morsion saat, —
eik' enää sun silmiäs eksytä vasta
siat kepottavaiset ja kellokkaat —
PEER GYNT.
Puhut hulluja!
VANHIN HOVIPEIKKO.
Dovren-ukon puhett' älä pura!
Hän on viisas, ja sinä olet hullu ja houkko!
DOVREN-UKKO.
Ajan mittaan, aatteles vaan, mikä joukko
voi välttyä harmia, kiusaa kipeää.
Muista, että näkö on juuri se ura,
joka uhkuu itkun karvasta lipeää.
PEER GYNT.
Se on totta; ja postilla sanoo tälleen:
puhkaise silmäs, jos pahennus siit' on.
Kuule, sano, milloinka saa se jälleen
tämän ihmisnäön?
DOVREN-UKKO.
Se ei koskaan palaa.
PEER GYNT.
Vai niin! No, sitten ma kai jätän liiton.
DOVREN-UKKO.
Mihin mielit?
PEER GYNT.
Täällä en viipyä halaa.
DOVREN-UKKO.
Ei, seis! Sun helppo on tänne tulos!
Mut Dovren-ukon veräjä ei vieri ulos!
PEER GYNT.
Et estoa aikone kai väkivaltaista?
DOVREN-UKKO.
Peer prinssi, kuule, nyt järkeä käytä!
Sull' on peikonlahjat. Niin, eikös hän näytä
jo nyt hyvin ryhtiä peikonkaltaista?
Ja peikoksi aiothan?
PEER GYNT.
Niin, jumaliste!
Ei morsian eik' iso valtakunta
tule ilmaiseks, ei sitä mull' ole unta.
Mut kaikella sentään on raja ja piste.
Hännän otin kylläkin taa, mut kai
saan irti, min peikkosi kiinni sai;
jätin kaatiot pois; resut jouti jo heittää;
mut niillähän taas voin sääreni peittää.
Ja totta tämän dovrelais-ruokon jättää
voin joskus, yli laidan sen lastin mättää.
Neidoksi naudan ma vannon, en kiellä;
aina nyt voi valan vatsaan niellä; —
mut tietää, ett' ikinä vapaaks ei pääse,
laill' oikean ihmisen kuolla ei saa,
vaan ikänsä peikkona vaeltaa, —
ei ikinä takaisin käydä! Ja tää se
on, kuin sana sanoo, sull' aivoitus mulle;
mut siihen min' en suostu, sitä päivää ei tulle.
DOVREN-UKKO.
Nyt suutun jo, en tätä peliä siedä;
ja silloin ei kanssani leikitellä.
Sinä valju piltti, etkö valtaani tiedä?
Ensin alat lastani lähennellä —
PEER GYNT.
Sen valehtelet!
DOVREN-UKKO.
Hänet täytyy sun naida.
PEER GYNT.
Mitä, väitätkö, että —?
DOVREN-UKKO.
Et kieltää taida,
sua häneen halu ja himo veti.
PEER GYNT pyllähtäen.
Ei muuta? Kuka hitto nyt moisesta heti —?
DOVREN-UKKO.
Ihminen ihmisen lainen on aina.
Henkeä kaikki ne huulilla hokee;
mut ei merkitse muu, kuin mitä kourilla kokee
Vai sinust' ei siis halu mitään paina?
Varrohan; seikkoja lie sanan lisäksi —
PEER GYNT.
Et vaan mua valheen ongella pyydä!
VIHREÄPUKUINEN.
Tämän vuoden iällä, Peer, tulet isäksi.
PEER GYNT.
Ovi auki! Pois!
DOVREN-UKKO.
Pukintaljassa perään
sa pentus saat.
PEER GYNT pyyhkien hikeä otsaltaan.
Oh, milloinka herään!
DOVREN-UKKO.
Kai linnalles laitamme?
PEER GYNT.
Kunnalle syydä!
DOVREN-UKKO.
Hyvä, itsepä tiennet. Mut tehty työs,
Peer prinssi, se tehtynä pysyy, niin myös
sun poikas on pian mies pitkä;
sekapennut moiset ne kasvaa kuin mitkä —
PEER GYNT.
Ukko, jätä oikkus nyt härkäpäiset;
ole järkevä, neito! Ota hyvittäjäiset.
En ole prinssi, se tietää saakaa,
en rikas; — niin, mittele taikka vaakaa,
saat uskoa, minust' et kostu suuria.
Vihreäpukuinen alkaa voida pahoin, ja peikkoneidot
kantavat hänet pois.
DOVREN-UKKO silmäilee Peeriä hetkisen korkealla ylenkatseella;
sitten hän sanoo.
Mäsäks syöskää, lapset, se vasten muuria!
PEIKONPOJAT.
Isä, anna vähän olla susipiirisillä!
Jänis-haukkasilla! Kissa-hiirisillä!
DOVREN-UKKO.
Pian siis. Mun on uni ja harmi. Hyv' yötä!
Menee.
PEER GYNT peikonpoikain hätyyttämänä.
Pois, turkaset!
Yrittää savutorvesta ylös.
PEIKONPOJAT.
Tontut, hältä purkaa periä!
PEER GYNT.
Ai!
Yrittää kellarinluukusta alas.
PEIKONPOJAT.
Kaikki raot tukkoon!
HOVIPEIKKO.
Kuin hauskaa työtä
nyt sai väki pieni!
PEER GYNT taistellen pikkupeikon kanssa, joka on pureutunut
kiinni hänen korvaansa.
Herja, etkö eriä!
HOVIPEIKKO lyö häntä kynsille.
Sinä siivosti pitele kuninkaanlasta!
PEER GYNT.
Rotanreikä —!
Juoksee sitä kohti.
PEIKONPOJAT.
Tonttuveli, tukkeeksi riennä!
PEER GYNT.
Paha vanhus, mut nuoret on piruja vasta!
PEIKONPOJAT.
Repikää!
PEER GYNT.
Piilläppä hiirenä piennä!
Juoksee ympäri.
PEIKONPOJAT kihisten hänen ympärillään.
Otus piiriin!
PEER GYNT itkien.
Ah, täiksi minut, luoja, laita!
Kaatuu.
PEIKONPOJAT.
Nyt silmille!
PEER GYNT hautautuneena peikkokasaan.
Auta, emo, kuolemasta!
Kirkonkellojen soitto kuuluu kaukaa.
PEIKONPOJAT.
Tunturilla mustamekon kellokkaita!
Peikot syöksyvät suurella melulla pakoon huutaen ja ulvoen.
Luolasali luhistuu; kaikki katoaa.
* * * * *
Pilkkopimeä.
PEER GYNTIN kuullaan lyövän ja hakkaavan ympärilleen suurella oksalla.
PEER GYNT.
Vastaa! Ken olet?
ÄÄNI PIMEÄSSÄ.
Minä itse.
PEER GYNT.
Pois alta
ÄÄNI.
Kierrä, Peer! Ahoa on aavemmalta.
PEER GYNT yrittää päästä läpi toiselta kohtaa, mutta törmää esteeseen.
Kuka olet?
ÄÄNI.
Minä itse. Voitko sanoa samaa?
PEER GYNT.
Minä sanon mitä mielin; ja mun miekkani leikkaa!
Varo itseäs! Hei, nyt se iskee ja lamaa!
Saul löi sata, Peer Gynt tuhat kaas!
Lyö ja hakkaa.
Kuka olet?
ÄÄNI.
Minä itse.
PEER GYNT.
Vain taas ja taas
tuo vastaus tyhmä; se ei selvitä seikkaa.
Mikä olet?
ÄÄNI.
Iso Kiero.
PEER GYNT.
Vai niin, ahaa!
Oli äsken se mustaa, nyt harmajaa.
Pois tieltä, Kiero!
ÄÄNI
Peer, kierrä! En kiellä.
PEER GYNT.
Läpi!
Lyö ja hakkaa.
Jäitkös!
Yrittää eteenpäin, mutta törmää esteeseen.
Hohoo! Viel' uusia vai!
ÄÄNI.
Kiero, Peer Gynt! Yks ainoa tiellä.
Kiero, jok' on terve, joka vamman sai,
Kiero, jok' on kuollut ja elää par'aikaa.
PEER GYNT heittää pois oksan.
Nyrkit on mulla, jos ei muu riko taikaa!
Murtautuu läpi.
ÄÄNI,
Niin, luota, Peer: luja ruumis ja nyrkit, —
hi-hii, niill' itses sa huipulle tyrkit.
PEER GYNT tulee takaisin.
Ees- tai taaspäin, samaa tahdasta; —
ulos tai sisään, yhtä ahdasta!
Se on _tuossa!_ Ja _tuossa!_ Ei missään väljää!
Ulos pääsin, jo taas kehä keskeensä sulki. —
Mikä olet? Sano nimes! Näkös näytä julki!
ÄÄNI.
Kiero.
PEER GYNT hapuilee ympärilleen.
Ei kuollut. Ei elävä. Usmaa; näljää.
Ei hahmoa lainkaan! Kuin karhuja joukko
unipäissään murajavaisia!
Kiljaisee.
Ottele!
Lyö vastaan!
ÄÄNI.
Kiero ei ole houkko,
PEER GYNT.
Lyö!
ÄÄNI.
Kiero ei lyö.
PEER GYNT.
Käy taistoon! Tottele!
ÄÄNI.
Iso Kiero taistelematta voittaa.
PEER GYNT.
Joku tonttu jos ois mua pistelemässä!
Vuoskuntainen peikko edes, jotta koittaa
kera jonkun sais. Mut ei mitään tässä. —
Nyt se kuorsaa! Kiero!
ÄÄNI.
Mitä?
PEER GYNT
Tee tenä avoin!
ÄÄNI.
Iso Kiero voittaa kaikki sopu-tavoin.
PEER GYNT puree käsivarsiasiaan ja käsiään.
Kynnet ja hampaat lihaan syvälle!
Oman veren vuoto nyt tuntuu hyvälle.
Kuuluu ikäänkuin suurten lintujen siiveniskuja.
LINNUNKIRKUNA.
Saatko hänet, Kiero?
ÄÄNI PIMEÄSSÄ.
Vähin erin! En jätä!
LINNUNKIRKUNA.
Kaikki siskot kaukaa! Saaliille liitäkää!
PEER GYNT.
Pian, neito, jos suojata aiot! On hätä!
Älä tuijota etees noin allapäin! Lakkaa! —
Solkikirja! Suoraan sen silmään nakkaa!
LINNUNKIRKUNA.
Jo kepertyy!
ÄÄNI.
Meidän oma!
LINNUNKIRKUNA.
Siskot, kiitäkää!
PEER GYNT.
Liian kallista hinnaksi elon
hetki näin hiiltävän tuskan ja pelon.
Lyyhistyy kokoon.
LINNUT.
Kiero, ota, vie hänet! Tuolla hän makaa!
Kellonsoittoa ja virrenveisuuta kuuluu kaukaa.
KIERO hupenee tyhjiin ja sanoo puhkaten:
Oli liian vahva. Tuki naiset takaa.
* * * * *
Auringonnousu. Tunturilla Åsen paimenmajan edustalla. Ovi on suljettu;
kaikki autiota ja äänetöntä.
PEER GYNT nukkuu majan seinävieressä.
PEER GYNT herää, luo ympärilleen tylsän ja raukean silmäyksen.
Sylkäisee.
Kovasuolainen silli nyt ollappa mulla!
Vilkaisee taas, samassa hän näkee HELGAN, joka tulee
eväsvakka kädessä.
Hoo, tyttö, mik' on asia sun tänne tulla? —
HELGA.
Solveig se —
PEER GYNT ponnahtaa ylös.
Solveig. Missä?
HELGA.
Majan takana.
SOLVEIG piilossa.
Jos vaan tulet liki, niin alan ma juosta.
PEER GYNT seisahtuu.
Mun syliini pelkäätkö joutuvas tuosta?
SOLVEIG.
Häpeä!
PEER GYNT.
Tiedätkö, miss' olin yötä?
Dovren-ukon tytär mua vainoo kuin pakana.
SOLVEIG.
Hyvä sitten oli kellojen soitto kai.
PEER GYNT.
Peer Gyntiä syöteillä niill' ei ne syötä. —
Mitäs sanot?
HELGA itkien.
Oh, nyt se jalat alleen sai!
Juoksee jälkeen.
Älä jätä!
PEER GYNT ottaa häntä käsivarresta.
Kas, mitä taskussa kannan!
Hopeanappi! Omaks sulle sen annan,
puhu vain hyvin minusta!
HELGA.
Päästä pois!
PEER GYNT.
Ota.
HELGA.
Päästä! Niin, evääs, ne tässä ois.
PEER GYNT.
Jumal'auta, jos et —!
HELGA.
Uih, mua pelko puistaa!
PEER GYNT säveästi; päästää hänet.
Ei, tarkoitin: pyydä, että hän mua muistaa!
Helga juoksee pois.
KOLMAS NÄYTÖS.
Sankassa havumetsässä. Harmaa syysilma. Lumisade. PEER GYNT kaataa
paitahihasillaan rakennushirsiä.
PEER GYNT hakkaa suurta, koukkuoksaista honkaa.
Oo-jaa, olet sitkeä, vanha vaari;
mut ei auta, nyt päättyi sun päivies kaari.
Hakkaa taas.
Näen kyllä, sun ylläs on terässovat;
mut puhki, vaikk' olkoot ne kuinka kovat! —
Niin, niin; puit vastaan koukkuista kättäs;
sisus kuohuu, sen uskon selittämättäs;
mut kumoon silti, ei valkaise muu —!
Taukoo yht'äkkiä.
Vale! Se on vaivainen vanha puu.
Vale! Teräsvaippainen et ole vanhus,
vain rosokaarnainen hongan-janhus. —.
Työ raskas hirsiä kaataa, mut kaatos
on hiittä ihan, jos samall' askaroi aatos. —
Täm' ei käy, tämä tämmöinen haaveksunta,
ihan ilmi-valveilla näeppäs unta. —
Lainsuojaton! Päästäsi maksaa kunta!
Hakkaa hetkisen kiivaasti.
Niin, suojaton. Ei ole äitiä luonas,
joka ruoat kantais ja kattais pöydät.
Jos halaat syödä, hae itse muonas,
mitä virrasta saat, mitä metsästä löydät,
puusi pilko ja valkeas vaali,
hyöri ja hääri ja hanki ja haali.
Puvun mielinet, pyytele peuralta turkkia;
majan tahtonet, niin kivet kisko maasta;
puut kaada, jos puuhannet pystyyn nurkkia,
ja hartioillas ne raitille raasta. —
Kirves vaipuu, hän jää katsomaan eteensä.
Talo pulska tehdään. Portaissa pylväät,
katonharjalle tornit ja viirit ylväät.
Merenneidon päätyyn mä veistää tuumaan,
kalanpurstoin ja suomuksin saakka uumaan.
Viirit ja lukot ne välkkyy vaskin.
Lasit suuret, ne myös minä laittaa raskin.
Moni outo on urkkiva kerran ja toiste,
mikä kaukana tuntureilla tuo loiste.
Nauraa vihasta.
Helvetin vale! Se siin' oli taas.
Olet suojaton, poika!
Hakkaa tuimasti.
Maja kaarnakatto
on rännän ja pakkasen suojaksi ratto.
Katsoo ylös pitkin puuta.
Kas, nyt se jo horjuu. Survaus vaan!
Se rojahti pitkin pituuttaan; — —
vesapuita laumalta lakoon kaas!
Rupeaa karsimaan runkoa; heristyy äkkiä kuuntelemaan ja
seisoo hiljaa, kirves koholla.
Joku jäljessä! — Vai sun on juones niin häijyt; —
sinä, Haegstadin äijä, mua vilpillä väijyt.
Painautuu puun taakse ja kurkistaa sieltä.
Poika! Yks ainoa vain. Pelon-alainen.
Vilkkuen hiipii. Mik' esine salainen
liepeessä? Sirppi. Jää silmät haraan
hän siihen, — käden laskee aidaksen varaan.
Mitä? Mikä hänell' on mielessä työ nyt —?
Uh! Eikös sormensa poikki lyönyt!
Veri puhuu kuin sonnista! — Poikki, ihan poikki!
Nyt rievussa nyrkki hän tiehensä loikki.
Nousee piilostaan.
Pirunmoinen pinta! Silvoppas sinne
paras sormi, kuin ois mikä pakko ja pinne!
Hohoo, nyt muistan —! Vain sillä tapaa
on kuninkaan palveluksesta vapaa.
Se se on, hänet sotaan ne vieneet ois;
ja poika ei tietysti mielinyt mukaan —
Mut lyödä —? Ikipäiviksi erota pois —?
Vois aatella, toivoa, tahtoa vois; —- —
mut tehdä! En käsitä, kuinka voi kukaan!
Pudistaa vähän päätään; ryhtyy sitten taas työhönsä.
* * * * *
Tupa Åsen talossa. Kaikki on epäjärjestyksessä; arkut avonaisina;
pitovaatteita levitettyinä huiskin-haiskin; kissa vuoteessa.
ÅSE ja TORPPARINVAIMO sälyttävät ja järjestävät tavaroita
ahkerasti kokoon.
ÅSE rientää yhtäänne.
Kuule, Kari!
VAIMO.
Mitä?
ÅSE rientää toisaanne.
Kuule, missä —?
Mihin tuli se —? Kah, mikäs sen nyt veikään?
Niin, mitäs minä? Olen kuin pyörryksissä!
Mihin arkun avain jäi?
VAIMO.
Avaimenreikään.
ÅSE.
Mikä kolina?
VAIMO.
Viimeistä kuormaa ajaa
ne Haegstadiin.
ÅSE itkien.
Iloll' itse täältä
jo mustassa arkussa muuttaisin majaa!
Saa kestää ihminen kukkurapäältä!
Jumal' armahtakoon! Talo puhtaaksi pantu!
Vei vouti, mitä haegstadilainen jätti,
ihan vaatteet päältä, rätti kuin rätti.
Paha niille, jotka niin tylyn tuomion laati!
Istuu vuoteen reunalle.
Meni suvulta vieraille talo ja mantu;
hyvin vanhus, mut paremmin oikeus vaati;
ei apua ollut, ei armoa mulla;
Peer poissa; kuka osasi neuvoksi tulla?
VAIMO.
Täss' istua saatte toki, mink' ikä riittää.
ÅSE.
Katin kanssa armoilla, — kestää kiittää!
VAIMO.
Hyvä luoja, se poika, se maksoi teille.
ÅSE.
Peer? Nyt sinä hupsit kuin muutkin hullut!
Ihan terveenä Ingrid on takaisin tullut.
Miks eivät käy pirun kintereille! —
Hän on syypää, ei kukaan muu; pahamies
tuli poika-parkaani kiusaamaan!
VAIMO.
Paras eikö ois kutsua pappi? Kenties
on huonommin laita, kuin luulettekaan.
ÅSE.
Pappiko? Niin, sitä arvelen jo ma.
Ponnahtaa ylös.
Mutt' ei, min' en voi! Pojan äiti oma!
Muut jätti, siis auttaa ja olla lähin
minun pitää, se on minun velkani vähin.
Nutun heittivät hälle. Saan paikat panna.
Jospa kaapata nahkaiset vois, Jumal' anna!
Missä sukat on?
VAIMO.
Tuolla, missä muukin kama.
ÅSE penkoo.
Kas, mitä täällä? Valinkauha! — Se sama,
joll' ennen hän leikki. Oli nappeja valaa
ja sulata, kaavata hälle huvi suuri.
Kerrankin, kun kemut meill' oli juuri,
tuli poika ja isältä pyys tinapalaa.
Ei tinaa, sanoi Jon, vaan Kristianin rahaa;
olet juurta Jon Gyntin, perit hopeapinoja.
Näet päissään, — Herra, älä suo hälle pahaa, —
hän ei surrut, Jon-parka, ei kultia, ei tinoja.
Nepäs on, nämä sukat! Kolo vieressä kolon!
Ne me parsimme, Kari!
VAIMO.
Sen kyllä ne sietää.
ÅSE.
Menen sitten heti levolle. Mitähän tietää,
kun tunnen niin huonoksi, oudoksi olon? —
Iloisena.
Jopas jättivät, Kari — kaksi villapaitaa'
VAIMO.
Niin, tottakin!
ÅSE.
Se nyt oli sentään laitaa.
Voit toisen syrjälle panna, tai kuule,
ota kumpikin, tarpeen ne olla taitaa; —
häll' on niin ohut ja huono yllä.
VAIMO.
Åse muori, ettekö synniksi luule —?
ÅSE.
Niin, niin; mut eihän ole armolle saitaa
papin saarna ja sana, sen tiedät kyllä.
* * * * *
Uudismajan edustalla metsässä. Oven päällä peuran sarvet.
Korkealta lunta. Ilta on pimenemässä.
PEER GYNT oven ulkopuolella naulaa kiinni suurta puulukkoa.
PEER GYNT naurahtelee välipäin.
Lukko on tarpeen, mi taakse sulun
saa peikot, ja miesten ja naisten kulun.
Lukko on tarpeen, mi kiinni kestää
ja kaikki ilkeät tontut estää. —
Yöllä ne tulee: Peer, aukaise oves,
väki pyrkii nopsa kuin aatokset poves!
Ne sängyn alle hiipii, ne takassa hiertää,
tulikäärmeinä lakeisen läpi ne kiertää!
Hi-hii! Peer Gynt, vai lukkos ja oves
sinä luulet estävän peikkoja poves!
SOLVEIG tulee hiihtäen metsänrinteestä esiin; hänellä on
saalihuivi päähineenä ja mytty kädessä.
Siunaus työlle! Mua pois älä häädä.
Sain kutsun ja saavuin, nyt salli mun jäädä.
PEER GYNT.
Solveig. Se ei ole —! On, niin totta! —
Ja tohdit tulla, et pelkää, jotta — —
SOLVEIG.
Sun kutsus minä Helga-pieneltä kuulin;
kutsuja mulle tuli tyynin ja tuulin.
Kaikki emos kertomat kutsuja antoi,
kutsut ne unten kera uusia kantoi.
Autiot päiväni kutsuja toivat,
raskaat yöni luvan lähteä soivat.
Oli kuin elämä siellä ois laannut;
en iloinneeks, en itkeneeks sydämestä saanut.
Sua varmaan en tiennyt, mitä mielessäs iti,
vain tiesin, mitä itseni täytyi ja piti.
PEER GYNT.
Mut isäs ja äitis?
SOLVEIG.
Maan avaran päällä
ei ole, ketä kutsuisin niillä nimityksin.
Jätin kaikki.
PEER GYNT.
Solveig, sa vieno, — ja täällä
siis olet, — mun luonani?
SOLVEIG.
Niin, sinun yksin.
Vain yks on nyt ystävä, lohdun-antaja.
Itkuun purskahtaen.
Oli raskainta jättää mun sisko pieni; —
vaan raskaampi viel' isän luota tieni; —
mut raskainta jättää kallis kantaja; —
ei, Jumala tietää, se pahint' oli painoa,
suru heittää heidät kaikki, — jok' ainoa!
PEER GYNT.
Ja tunnetko tuomion, päälleni pannun?
Mult' ottivat perinnön, ottivat mannun!
SOLVEIG.
Ja siksikö, luulet, minä rakkaista erisin,
jotta ma enemmän saisin ja perisin?
PEER GYNT.
Ja tiedätkö lain? Ei turvaa, jos tuolla
minut kohtaa ken salon ulkopuolia.
SOLVEIG.
Tulin, suksilla kiidin, kysyin, mist' oli tie;
ne urkki, mihin matka, sanoin: kotia vie.
PEER GYNT.
Siis tiehensä naulat ja laudat ja teljet!
Nyt niittäkin estyvät peikkojen eljet.
Jos kumppaniksi tohtinet tulla henkipaton,
niin vihittyä, tiedän, on kaikki alla katon.
Annas, kun katson sua, Solveig! Loitolta!
Vain katson! Sano, hohdon sa saitko huomenkoitolta?
Annas, sua nostan! Oi, kevyt kuin untuva!
Kannanko, koskaan et taakalt' ole tuntuva!
En likaa, en liki vedä. Käsin väkevämmin
ulommas sun ojennan, sa vieno ja lämmin!
Ei, ettäkö vedin minä siis sinut myötä! —
Mut kuinka minä kaipasin, päivää ja yötä!
Tähän, katsos, minä salvosta tein salomajalle —;
se on halpa ja ruma; se pannaan hajalle —
SOLVEIG.
Halpa tai uljas, — mun täällä on hyvä.
Niin hengitys täällä on helppo ja syvä.
Siell' alhaalla oli kuin ahdistanut ois;
sekin puolittain minut peloitti pois.
Mut täällä, tämä honkien humu pään päällä —
mikä hartaus ja laulu! — minä viihdyn täällä.
PEER GYNT.
Sen tiedätkö? Voitko elos taipalen taata?
SOLVEIG.
Se tie, jota astuin, ei takaisin saata.
PEER GYNT.
Siis sain sinut! Tule, sua katson alla katon!
Tuon puita, teen lieteen valkean raton;
se leppeästi lämmittää ja kirkkaasti kiiltää;
sun pehmeästi istutan, ei saa sua vilu viiltää.
Avaa oven, josta Solveig menee sisään. Seisoo hetkisen hiljaa,
sitten hän nauraa ääneen riemastuksesta ja hypähtää ilmaan.
PEER GYNT.
Nyt kuninkaantyttäreni suotiin ja tuotiin!
Hei! Linna nyt tehdäänkin linnojen muotiin!
Tempaa kirveen ja lähtee menemään; samassa ilmestyy metsiköstä
VANHAHTAVA VAIMO, repaleinen, vihreä hame yllä; RUMANNÄKÖINEN POIKA,
olutpullo kädessä, käy ontuen jäljessä pitäen hänen liepeestään
kiinni.
VAIMO.
Hyv' iltaa, Peer Huippari!
PEER GYNT.
Mitä? Ken siellä?
VAIMO.
Tutut vanhat, Peer Gynt! Likinaapurit vielä!
PEER GYNT.
Vai niin? Nyt vastapa kuulen sen seikan.
VAIMO.
Majas myötä mun omani veistihe veikan.
PEER GYNT aikoo mennä.
On kiire —
VAIMO.
Sull' aina on kiire ja hätä;
mut jälkeen nyt vaan minä lyyhään, et jätä.
PEER GYNT.
Erehdytte, eukko!
VAIMO.
Niin tein ma ennen,
lupas suuret kun uskoin ma loukkuun mennen.
PEER GYNT.
Lupas —? Mitä puhut, mitä pentelettä —?
VAIMO.
Etkö muista sitä iltaa, kun joit isän mettä?
Etkö muista —?
PEER GYNT.
En muista, mit' en tunne tuon vertaa.
Mitä sotket? Kosk' yhdyimme viimeksi, sano?
VAIMO.
Viimeksi ja ensiksi yhdellä kertaa.
Pojalle.
Tarjoa juoda; kai isäs on jano.
PEER GYNT.
Isäs? Houritko päissäs? Vai sanot, vai —?
VAIMO.
No etkö jo sorkista tunne sikaa?
Sull' onhan silmät, siis nähnet kai:
sen on säärissä kuin sinun sielussa vikaa!
PEER GYNT.
Vai uskottelet —?
VAIMO.
Vai rimpuilla koet —?
PEER GYNT.
Tuo roikale!
VAIMO.
Liianko roimaksi hoet?
PEER GYNT.
Sinä noidankärsä, vai luulet saavas —?
VAIMO.
Kuule, Peer Gynt, olet raaka kuin raavas!
Itkien.
Mitäs voin, jos ei muoto lie muinaisen verta,
konsa kesälehdossa liehit mua kerta?
Mua syksyllä, kun synnytin, paineli piru;
ei silloin, sen ymmärrät, viehkeäksi viru.
Mut tahdotko, ett' olen taasen ma sulokas,
niin aja ulos vain tuolta se tulokas,
älä silmiis salli, älä mielees tulla; —
rakas kulta, niin et näe kärsää mulla!
PEER GYNT.
Pois, noita!
VAIMO.
Katsohan, tokko lähden!
PEER GYNT.
Minä lyön sua päähän —!
VAIMO.
Lyö, jos on miestä!
Ho-hoo, Peer Gynt, minä kestän piestä!
Joka Jumalan- päivä ma luokses palaan.
Oven raosta kurkistan, kujeenne nähden.
Kera neitos kun penkillä istut ja lepäät,
kun hellyt, — Peer Gynt, — kun leikit ja sepäät, —
minä viereesi istun ja osani halaan.
Hän ja minä saamme sua vaihtaa ja jaella.
Hyv' yötä, rakas, huomenna vihille vaella!
PEER GYNT.
Sinä hornan heitto!
VAIMO.
Vaan tottakin, tiedä:
saat huostaas, koipuri, pentus viedä!
Jäätkö isäs luo, sinä pikku-pirulainen?
POIKA sylkee Peer Gyntin päälle.
Tphyi! Kirveellä lyön sua; varrohan vainen!
VAIMO suutelee poikaa.
Sitä luontoa, mikä on sen pojan sisässä!
Kun miehistyt, niin olet ilmetty isäs sä!
PEER GYNT polkee jalkaa.
Niin kauas kun lentäisit —!
VAIMO.
Kuinko nyt laoksi!
PEER GYNT pusertaa käsiään nyrkkiin.
Ja kaikki tämä —!
VAIMO.
Vain sala-halujen vuoksi!
On sääli sua, Peer!
PEER GYNT.
Pahin toisen toki! —
Solveig, mun sydämeni kirkkain kulta!
VAIMO.
Niin, niin; pahin syyhytön sauna, piru hoki:
oli päissään isä, emo poikaa pieksi!
Mennä lyyhystää metsikköön poika jäljessään, joka heittää
olutpullon Peer Gyntiä kohti.
PEER GYNT pitkän vaitiolon jälkeen.