PEER GYNT
Draamallinen runoelma
Kirj.
HENRIK IBSEN
Suomentanut
Otto Manninen
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1926.
HENKILÖT.
ÅSE, talonpojan leski.
PEER GYNT, hänen poikansa.
KAKSI EUKKOA, viljasäkit selässä.
ASLAK, seppä.
HÄÄVIERAITA. KYÖKKIMESTARI. SOITTAJA, j.n.e.
PARISKUNTA MUUTTOLAISVÄKEÄ.
SOLVEIG ja PIKKU HELGA, heidän tyttärensä.
HAEGSTADIN ISÄNTÄ.
INGRID, hänen tyttärensä.
SULHANEN ja HÄNEN VANHEMPANSA.
KOLME PAIMENNEITTÄ.
VIHREÄPUKUINEN NAINEN.
DOVREN-UKKO.
HOVIPEIKKO. USEITA MUITA SAMANLAISIA.
PEIKKONEITOJA ja PEIKKOPOIKIA. PARI PEIKONÄMMÄÄ.
TONTTUJA, MENNINKÄISIÄ, HALTIOITA, j.n.e.
RUMANNÄKÖINEN POIKA. ÄÄNI PIMEÄSSÄ. LINNUNKIRKUNA.
KARI, torpparin vaimo.
Mr. COTTON
Monsieur BALLON |
Herrat v. EBERKOPF | matkustavia herroja.
ja TRUMPETERSTRÅLE |
VARAS ja SALANTAJA |
ANITRA, beduiinipäällikön tytär.
ARABIALAISIA, ORJATTARIA, TANSSIVIA NEITOJA, j.n.e.
MEMNONIN PATSAS (laulava), GIZEHIN SFINKSI (mykkä henkilö).
BEGRIFFENFELDT, professori, fil. toht., Kairon hulluinhuoneen
johtaja.
HU-HU, kansankielen harrastaja Malebar-rannikolta.
HUSSEIN, itämainen ministeri.
FELLAH, kuninkaanmuumio selässä.
USEITA HULLUINHUONEEN HOIDOKKAITA VARTIOINEEN.
NORJALAINEN LAIVURI ja HÄNEN MIEHISTÖNSÄ.
VIERAS MATKUSTAJA.
PAPPI.
RUUMISSAATTO.
NIMISMIES.
NAPINVALAJA.
LAIHA HENKILÖ.
Toiminta, joka alkaa 19:nnen vuosisadan alussa ja päättyy noin
60-luvulla, tapahtuu osaksi Gudbrandin-laaksossa ja sen
likituntureilla, osaksi Marokon rannikolla, osaksi Saharan
erämaassa, Kairon hulluinhuoneessa, merellä, j.n.e.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Lehtipuita kasvava metsärinne lähellä Åsen taloa. Virta ryöppyää
rinnettä alas. Toisella puolella vanha myllyhuone. Kuuma kesäpäivä.
PEER GYNT, vahvatekoinen, parikymmenvuotias poika, tulee polkua alas.
ÅSE, hänen äitinsä, pieni, hento nainen, seuraa. On vihoissaan ja toruu.
ÅSE.
Valehtelet, Peer!
PEER GYNT seisahtumatta.
En tilkkaa!
ÅSE.
Vannoppas!
PEER GYNT.
Vai vannomaan!
Miksi?
ÅSE.
Tphyi; et tohdikkaan!
Juoksi vale taas kuin joki.
PEER GYNT seisahtuu.
Joka sana totta silkkaa!
ÅSE hänen edessään.
Äitis eessä häpee toki!
Ensin hyppää viikot, kuut,
kun on kiire heinätöillä,
peurain jälkeen jäätiköillä,
palaa repaleissa nutuin,
pyssyt, saaliit sillä tiellä; —
syytäis kaiken pääksi vielä
mulle täyteen silmät, suut
julkein metsästäjä-jutuin! —
Missä näit sen peuras?
PEER GYNT.
Tuolla
Gjenden luona, lännen puolla.
ÅSE nauraa pilkallisesti.
Niin maar!
PEER GYNT.
Seisoin viimaa päin;
verhossa se viidan nuoren
kuopi alta hangen kuoren
jäkälää —
ÅSE kuten ennen.
Niin, sen ma luulin!
PEER GYNT.
Seisoin tuskin hengittäin,
sorkan karskunnan ma kuulin,
toisen sarven haarat näin.
Ryömin hiljaa, maassa vatsoin,
vuoren viertä louhikkoista,
takaa kivien ma katsoin; —
peuraa niin et pulskaa toista
nää sa koskaan, panen veikkaa.
ÅSE.
Ei, en suinkaan!
PEER GYNT.
Pau! Sill' erää
peura heitti kuperkeikkaa.
Samassa kuin satulaan
itseni sen selkään viskaan,
tartun korvaan vasempaan,
tarjoon juuri puukon terää
sarvenjuuren taakse niskaan; —
silloin pahasti se parkas,
jaloillensa, pahus, karkas,
antoi taka-iskun vahvan,
kädestä löi puukon kahvan,
kiinni sääret sekä lanteet
kiersi vankat sarvi-vanteet;
niihin niinkuin pihtiin jäin; —
siinä samass' oltiin tiellä
suoraan Gjenden harjaa päin!
ÅSE ehdottomasti.
Jeesus —!
PEER GYNT.
Ehk' et koskaan lie
Gjenden harjall' ollut? Siellä
puolen peninkulmaa tie
niinkuin veitsen terää vie.
Kahden puolen äkkirinne,
jäätikköiset jyrkänteet,
rotkot, louhut yhtä jataa;
pohjall' uinuu umpi-veet
mustat, raskaat, — viisi sataa
syltä pystyseinää sinne! —
Harjaa pitkin lähdetään
noin nyt viimaa viiltämään.
Enpä moisen varsan reessä
ollut ennen! Ilma eessä
tuli-aurinkoina läikkyi.
Tummat kotkanselät väikkyi
huimaavassa syvänteessä,
vuoren puoli-vyötäreessä, —
jäivät sinne taa kuin sauhu.
Rantaan murtui, ruskui jäät;
mutt' ei korvaan kanna pauhu:
viiman peikot villipäät
piirissä vain leijaa, laulaa,
minkä siinä kuulet, näät!
ÅSE huimauksissa.
Herra siunaa!
PEER GYNT.
Ehditään
juuri kohtaan jyrkimpään,
silloin kimpoaa kuin kiekko,
kaakottaen täyttä kaulaa,
peuran eestä koirasriekko
lentoon alta pensasnypyn.
Peura syrjään heittyi heti,
tehden hurjan ilmahypyn,
kumpaisenkin kuiluun veti!
Åse horjahtaa ja tapailee puunrunkoa tuekseen.
Peer Gynt jatkaa edelleen.
Tumma seinä takanamme,
alla syvyys ammottaa!
Ensin sumuun sukellamme,
lokkiparven sekaan siitä:
joka ilmansuuntaan niitä
kirkuin alta pakoon liiti.
Alas kiihtyin kulku kiiti.
Sieltä jotain vaalevaa
näin, kuin peuran vatsapuoli. —
Oma kuvamme noin hohti,
vuori järvessä kuin nuoli
nousi tyyntä pintaa kohti;
sama vinha vauhti sillä
kuin meill', alas kiitäjillä.
ÅSE henkeä haukkoen.
Varjelkoon —! Peer, sano pian —!
PEER GYNT.
Veestä, ilmasta sill' erää
peurat yhteen puski, että
vaahto roiskui, ryöpyn nostain.
Siinä polskutimme vettä. —
Viimein maihinpääsy-sijan
saimme pohjan puolta jostain;
peura ui, ma pidin perää; —
sitten kotiin —
ÅSE.
Entä peuras?
PEER GYNT.
Siell' on kai sen kulku vapaa.
Näpsähyttää sormiaan, kiepahtaa kannoillaan ja lisää:
Kiinni ottakoon, ken tapaa!
ÅSE.
Niskaa taittanut et siis?
Murtanut et sääriluuta?
Sijoillaan on selkäpiis?
Kiitos sulle, Isä taivaan,
antamasta armoseuras! —
Housut tosin reiän sai, vaan
tuskin mainita se maksaa,
muistaissa kuin paljon muuta
pahempaa ois moinen äkki — —!
Pysähtyy äkisti, katsoo häneen suu auki ja silmät suurellaan,
ei tapaa pitkään aikaan sanoja, viimein puuskahtaa puhumaan.
Voi, sen juuttaan valesäkki,
kuinka loruta se jaksaa!
Tuo sun laskemasi juttu
mulle, nyt sen muistaa voin,
tyttövuosilt' on jo tuttu.
Gudbrand Glesnen kävi noin, —
eikä sinun —!
PEER GYNT.
Minun myös.
Kahdesti niin sattuu kyllä.
ÅSE kiukkuisesti.
Niin, ja vanhan kääntelyllä
syntyy uusi, uljas vale;
paisuu niinkuin pulska pale
lisät laihan varren yllä.
_Siinä_ sun on urotyös.
Suurta, julmaa juttu kaikk' on
siihen kotkat kuvateltu,
kaikki kummat kasaeltu,
ummet, lammet laverreltu,
kyöpelöity moisin kammoin,
ettet enää tunne, vaikk' on
seikat tutut, tietyt ammoin.
PEER GYNT.
Noin jos muu ken jutteleis,
löisin, ettei nousis siitä!
ÅSE itkien.
Jos jo luoja luokseen veis,
peittäis mun jo musta multa!
Pyynnöt ei, ei itkut pysty —
Peer, et loppuas sa kiitä!
PEER GYNT.
Rakas pikku äiti-kulta,
älä noin nyt äkämysty; —
puhut vallan totta —
ÅSE.
Vait!
Sietää iloitella kait,
ett' on poika porsas aivan!
Kyllä tuntuu kepeälle:
heikon leski-raukan vaivan
häpeällä kostat hälle!
Itkee jälleen.
Isän-isäs vauraat päivät
miss' on, mitkä rippeet jäivät?
Vakka-kaupoin rahaa jätti
vanha Rasmus, ken ne säästi?
Isäs pyörimään ne päästi, —
niinkuin hiekkaa maahan mätti,
joka kunnass' ostotilat,
kultaa välkkyi vaunut, silat —.
Miss' on, mitä hukkaan huhtoi
suuret talvikemut, joissa
joka vieras takakäteen
lasit, pullot seinään ruhtoi!
PEER GYNT.
Menneen talven lunta kysy!
ÅSE.
Äitis eessä vaiti pysy!
Täss' on talo! Ikkunoissa
ryysyt eessä päivän säteen!
Lintan läntän tarhat, läävät,
karjan pääll' ei katospuuta,
kesannoksi pellot jäävät,
ryöstöttä ei kulu kuuta —
PEER GYNT.
Aina syytä akkain toraan!
Usein onni petti, jälleen
oikein nouskin ylimmälleen!
ÅSE.
Suola siementä sen oraan!
Niin, vaan mikäs moisen herran
herrastella nyt ja vasta
reimana kuin ennen kerran,
nimeäs kun kysyi pappi,
tullut Kööpenhaminasta,
vannoin, ettei päätä moista
moni prinssi siellä kanna,
niin ett' eikös isäs anna
hevoset ja reetkin heti
herttaisista pakinoista! —
Hoh, kas silloin herui tappi!
Rovasti, katteini ja muut
täällä virui, kärkkysuut,
Söi ja joi, min vatsa veti.
Hädäss' ystävät ne näki:
"rikas Vakka-Jon" kun vaihtui
reppuriksi, silloin väki,
silloin melu meiltä haihtui.
Pyyhkii silmiään esiliinallaan.
Onhan vartta sull', on voimia,
suova oisit vanhan varan,
käyvä turvaks äiti-paran,
toimittava talon toimia,
peru-rippees pelastava.
Itkee jälleen.
Hyödyks onkin, hyvä luoja,
mulle ollut poika ruoja!
Pankko tääll' on laiskan lava,
hiillosporossa sa hierrät;
tytöt pitotuvist' ulos
peloittaa sun sekaan-tulos, —
myötään häpäiset mua, kierrät,
miss' on hylkysakki huonoin —
PEER GYNT käy poispäin hänestä.
Jätä rauhaan!
ÅSE seuraa jäljessä.
Ensi mies
etkö ollut kukaties
Lunden metakassa tuonoin,
jossa joukko juomaan tullut
tappeli kuin koirat hullut?
Aslak sepän käden käänsit
sinä juuri poikki siellä,
sormen vähintäänkin väänsit
sijoiltaan, sit' älä kiellä!
PEER GYNT.
Ken sua syötti moisin taruin?
ÅSE kiivaasti.
Huudot kuului Karin mökkiin!
PEER GYNT hieroo kyynärpäätään.
Niin, vaan minähän se paruin.
ÅSE.
Sinä?
PEER GYNT.
Minä sain näät rökkiin.
ÅSE.
Mitä?
PEER GYNT.
Hän on vankka.
ÅSE.
Kuka?
PEER GYNT.
Aslak, kuin et arvais muka!
ÅSE.
Tphyi ja tphyi sua! Eto miestä!
Että moinen naukkumatti,
viheliäinen viinaratti,
moinen rahjus saa sua piestä!
Itkee taas.
Häpeän jo sain jos jonkin;
vaan ei vielä herjaa toista
tapahtunut tämänmoista!
Entäpä jos vahva onkin,
Siltikö sa oisit huono!
PEER GYNT.
Antanen tai saanen paukut, —
yhtäkaikki tulee haukut.
Nauraa.
Rauhoitu —
ÅSE.
Taas, irvikuono,
valehtelit?
PEER GYNT.
Tämän erän!
Pyyhi tilkat silmistäsi; —
Nostaa vasenta nyrkkiään,
katsos, — tähän pihtirautaan
sepän kieppasin kuin kerän;
moukarina toinen käsi —
ÅSE.
Senkin tappelija! Hautaan
minut nuo sun retkes vie!
PEER GYNT.
Parempi sun palkkas lie,
tuhat kertaa! Heitä suru,
rakas, häijy äiti-muru;
luottaa saat, viel' arvo ylin
sull' on koko näillä kylin,
jahka vain ma jotain teen, —
jotain — oikein suurekasta!
ÅSE pyhähtää huuliinsa.
Sinä!
PEER GYNT.
Aika näyttää vasta!
ÅSE.
Kunpa kunnostuisit siksi,
ett' ois miestä paikkuriksi
oman housus halenteen!
PEER GYNT kiivaasti.
Kuninkaaks on, keisariksi!
ÅSE.
Auta, Herra, eikös lähde
häitä järjen viime tähde!
PEER GYNT.
Toden totta, maltas aikaa!
ÅSE.
Malta! Taitaa makailulla
prinssi Tuhkimosta tulla!
PEER GYNT.
Saatpa nähdä!
ÅSE.
Suuta säästä!
Olet pähkähullu päästä. —
No, sen verran siin' on taikaa,
jotain sinusta ois tullut,
jollei myötään juonet hullut
hypittäis sua, hölökieli.
Haegstadiin sua tytär mieli.
Helppo sun ois ollut voittaa,
jos vaan oikein tahdoit koittaa —
PEER GYNT.
Luuletko?
ÅSE.
Ei äijä enää
jaksa tehdä kovaa tenää.
Hän on kyllä jäykkää jäärää,
vaan kaikk' Ingrid viimein määrää;
minne hän käy, jalka-jaloin,
peräss' ukko tulee, penää.
Alkaa taas itkeä.
Moinen tyttö, upporikas, —
tuoja suurten kanta-taloin!
Kaikk' ois, sen kuin ota, korjaa; —
kantaa sulhon verkaa sorjaa
saisit, — saa nyt ryysys, likas!
PEER GYNT reippaasti.
Tule, mennään sulhasiksi!
ÅSE.
Minne?
PEER GYNT.
Haegstadiin!
ÅSE.
Peer-raukka,
myöhäist' on se kihlaretki!
PEER GYNT.
Miksi?
ÅSE.
Kysyt vielä, miksi!
Hukkaan meni hyvä hetki —
PEER GYNT.
No —?
ÅSE nyyhkyttäen.
Kun harjaa tuntureiden
ajaa haahotit kuin haukka,
käy Mads Moen, kihlaa neiden!
PEER GYNT.
Mitä? Tuoko naisten pelätti —?
ÅSE.
Niin, nyt hänet Haegstad elätti!
PEER GYNT.
Hepo eteen! Hetken päästä
täss' on rattaat —
Aikoo mennä.
ÅSE.
Hoppus säästä!
Siell' on huomenna jo häät —
PEER GYNT.
Pyh; viel' ehdin iltaan tähän!
ÅSE.
Pilkaks sinne! Häpee vähän!
Niinkuin ei jo riittäis taakka!
PEER GYNT.
Tyynny! Hyvin käy, sen näät!
Huutaa ja nauraa yht'aikaa.
Heisaa! Rattaat jäädä joutaa;
aikaa vie, jos laukin noutaa —
Nostaa hänet ilmaan.
ÅSE.
Päästä!
PEER GYNT.
Ei, häätaloon saakka
näillä käsin vien sun suoraan!
Kahlaa virtaan.
ÅSE.
Herran tähden! Apuun pian!
Peer, me hukumme —
PEER GYNT.
Ma saan
korkeamman kuolinsijan —
ÅSE.
Niin maar; joudut hirttonuoraan!
Raastaa häntä tukasta.
Senkin elukka!
PEER GYNT.
Nyt hiljaa!
Täss' on pohja täynnä niljaa.
ÅSE.
Aasi!
PEER GYNT.
Huuda hyvin vaan;
miest' ei haittaa tyhjä ääni.
Kas; jo tullaan matalaan —
ÅSE.
Pidä kiinni!
PEER GYNT.
Heisaa, hopsaa!
Peeriä ja peuraa nopsaa
juostaankos; —
Laukkaa,
sa Peer, ma peura!
ÅSE.
Oh, on pyöräll' aivan pääni!
PEER GYNT.
Kas niin; taa jäi vesi vievä; —
Kahlaa maihin.
Peuralle nyt suukko sievä;
maksa kyyti, kiitä seura!
ÅSE lyö häntä korvalle.
Siin' on sulle kiitos!
PEER GYNT.
Ai!
Peura saidan palkan sai!
ÅSE.
Pois!
PEER GYNT.
Häätaloon ensin. Mulle
puhemieheksi Sull' on suuta;
äijä-hupsun mieli muuta;
vätys on Mads Moen, sano —
ÅSE.
Päästä!
PEER GYNT.
Lopuks sitten liittäin,
ett' on Peer Gynt toista poikaa.
ÅSE.
Annan mainekirjan sulle
moisen, ettet lisää ano,
sinut eestä, takaa kiittäin;
joka juuttaan juonen, metkun
julki tuon ma, että roikaa —
PEER GYNT.
Hoo?
ÅSE kiukusta potkien.
Ei tule suulle lukko,
kunnes koiran perääs ukko
usuttaa, kuin minkin retkun!
PEER GYNT.
Hm; siis menen yksin.
ÅSE.
Mulla
jalat maar on jälkeen tulla!
PEER GYNT.
Ethän jaksa, äiti, jalan —
ÅSE.
Enkö? Vihaa kiehun, palan,
että vuoret murtaa voisin!
Huh, nyt piitä purra soisin!
Irti!
PEER GYNT.
Lupaatkos?
ÅSE.
Vai lupaan!
Jälkees saavun, samaan tupaan.
Kuulkoot, ken sa olet, ken!
PEER GYNT.
Ei, sa tässä varrot.
ÅSE.
En!
Jälkees tulen, juones kostan!
PEER GYNT.
Etpä saa.
ÅSE.
Mill' estää voisit?
PEER GYNT.
Myllynkatolle sun nostan.
Nostaa hänet katolle. Åse parkuu.
ÅSE.
Päästä pois!
PEER GYNT.
Niin, saankos sulta —?
ÅSE.
Suulles saat!
PEER GYNT.
Mut äiti-kulta —
ÅSE heittää ruohoturpeen häntä kohti.
Ota alas, niinkuin oisit!
PEER GYNT.
Ottaisin, vaan kuinkas tohdin?
Lähempänä.
Asetu nyt yhteen kohdin.
Älä säärtä sätki, visko,
kivist' älä temmo, kisko,
tai jos tipahdat, niin huono
kauppa käy —
ÅSE.
Sen koirankuono!
PEER GYNT.
Taltu jo!
ÅSE.
Sen ties kunp' oisit
viety niinkuin vaihdokas!
PEER GYNT.
Äiti, hyi!
ÅSE.
Hyi itse!
PEER GYNT.
Soisit
ennen siunaukses rakkaan!
Suotko?
ÅSE.
Sinut peittoon, hakkaan,
vaikk' on mittaa varrellasi
PEER GYNT.
Siis, voi hyvin, äiti pieni!
Malta; pian käyn mä tieni.
Lähtee menemään, mutta kääntyy, nostaa sormensa varoittaen ja sanoo:
Muista vaan nyt, ettet telmi!
Menee.
ÅSE.
Peer! — Hän menee, — luoja, auta!
Peurankuski! Narri! Nauta!
Kuule! — Tuonne vaan se kelmi
keppasee —!
Kiljaisten.
Ma pyörryn! Apua!
KAKSI EUKKOA, säkit selässä, tulee myllypolkua myöten.
ENSIMMÄINEN EUKKO.
Siunatkoon; ken huus?
ÅSE.
Ma täällä!
TOINEN EUKKO.
Åse. — Moisen orren päällä?
ÅSE.
Herra nähköön, enköpähän
kohta taivaaseen jo kapua!
ENSIMMÄINEN EUKKO.
Onni myötä!
ÅSE.
Tuokaas vähän
porrasta! Peer juutas —
TOINEN EUKKO.
Sekö
teidän Peer?
ÅSE.
Näin, näettekö,
näin hän tekee!
ENSIMMÄINEN EUKKO.
Sen me totta
todistamme.
ÅSE.
Tulkaa, jotta
Haegstadiin ma ehdin juosta —
TOINEN EUKKO.
Peerin perään —?
ENSIMMÄINEN EUKKO.
Siell' on tuosta
kosto; sepält' ei hän karkaa.
ÅSE vääntelee käsiään.
Voi jo, voi mua, äiti-parkaa!
Hengen viimein vievät hältä!
ENSIMMÄINEN EUKKO.
Mielt' ei auta pitää arkaa;
mik' on säätty, sit' et vältä!
TOINEN EUKKO.
Saitkos sanaa järkevätä?
Huutaa rinteelle päin.
Eivind! Anders! Hoi!
MIEHEN ÄÄNI.
Mi hätä?
TOINEN EUKKO.
Äidilleen Peer Gynt kun keksi
myllynkaton istuimeksi!
* * * * *
Pieni pensaita ja kanervia kasvava mäenkumpu. Kylätie kulkee
taempana; aita välillä.
Peer Gynt tulee polkua myöten, astuu ripeästi aitaa kohti,
pysähtyy ja jää katsomaan aukenevaa näköalaa.
PEER GYNT.
Haegstad on tuolla. Pian päättyy tie.
Nousee puoliksi aidan yli; pysähtyy arvelemaan.
Siell' yksinköhän Ingrid kotona lie?
Varjostaa silmiään ja tähystää.
Ei, lappaa kuin sääskeä viemisten-viejää. —
Hm, paras lie, että kesken nyt tie jää.
Vetää jalkansa takaisin.
Aina selän takana tirske ja sipinä,
läpi miehen se tuikkaa kuin tulenkipinä.
Peräytyy muutamia askelia aidasta ja repii hajamielisesti puunlehtiä.
Kunp' ois vähän väkevää, jota jois.
Tai näkymätönnä jos saattais käydä. —
Tai outona. — Oikein väkevä ois
nyt poikaa, — silloin ei nauru jäydä.
Vilkaisee äkkiä, ikäänkuin pelästyneenä ympärilleen; sitten hän
piiloutuu pensasten sekaan. Muutamia ihmisiä viemiseväineen menee
ohi laskeutuen häätaloa kohti.
JOKU MIES puhelun kesken.
Isä joi, ja äiti on lyykin-lääkin.
JOKU VAIMO.
Ei kumma, jos poika joron jalille jääkin.
Joukko menee menojaan. Vähää myöhemmin tulee Peer Gynt esiin;
häpeän puna kasvoillaan hän tuijottaa heidän jälkeensä.
PEER GYNT hiljaa.
Ne minusta haastoi?
Viuhtaiseikse väkinäisesti.
Oh, saakoot haastaa!
Sill' eivät voi toki henkeä raastaa.
Heittäytyy kanervikkoon, loikoo kauan selällään, kädet pään alla
ja tuijottaa ilmaan.
Sepä kumma pilvi! Kuin mies hevon seljässä, —
on satulat, — ohjat, — ei mitään vajaa. —
Sen jäljessä luudalla akka ajaa.
Naurahtaa itsekseen.
Se on äiti. Hän pauhaa: Peer, älä jätä;
seis, ruoja! — —
Vähitellen hän sulkee silmänsä.
Niin, nyt hänell' on hätä! —
Peer Gynt edell' ajaa, ja monta hän johtaa. — —
Kultakengät hevon joka kaviossa neljässä.
Hansikat häll' itsellä, ja miekat, huotrat hohtaa,
laahusvaippa varrella ja silkistä vuori.
Jokahinen saatoss' on sorja ja nuori.
Niin toki ratsull' ei uljasta toista,
vasten ei päivää niin välky ja loista. —
Alhaall' on tungosta teillä kuin tuiskaa;
töllistävät ilmaan, ja päästä hatut huiskaa.
Naiset ne niljaa jo tulennasta tuntien;
keisari Peer Gynt kera tulee tuhatkuntien.
Hopeita holvaten maahan hän mättää.
Rikkaiksi kaikki kreivit hän jättää.
Kiiltävät markat kuin kivensirut sataa.
Peer Gynt meren päällistä ratsastavi rataa.
Vastass' on Englannin prinssi meren partaalla,
Englannin immet kaikk' innoll' on hartaalla.
Englannin keisari ja ensimmäiset herrat
kohti käyvät kumartaen päätä monet kerrat.
Keisari kruunua nostaa ja lausuu —
ASLAK SEPPÄ muutamille muille ohi kulkiessaan toisella puolen aitaa.
Ei, kas, Peer Gynt; sika päissään siellä —!
PEER GYNT ponnahtaa puoliksi ilmaan.
Mitä, keisari —
SEPPÄ nojaa aitaan ja virnistelee.
Nouse, virut ihmisten tiellä!
PEER GYNT.
Se saatanan seppä! Mitäs tekee mieli?
SEPPÄ toisille.
Pojan päässä on vielä, mitä Lundessa nieli.
PEER GYNT hypähtää pystyyn.
Mene hyvällä!
SEPPÄ.
Kyllä. Mut kuules, mies,
mistä nyt viimeks sun pitää ties?
Kuus viikkoa poissa! Vuoressa vai —?
PEER GYNT.
Olen tehnyt kummia töitä!
SEPPÄ iskien silmää toisille.
Puhu!
Puhu, Peer!
PEER GYNT.
Ei liikuta muita.
SEPPÄ pienen väliajan jälkeen.
Kai
menet Haegstadiin, mitä?
PEER GYNT.
En.
SEPPÄ.
Ties huhu
sua suosineen tytön yhteen aikaan.
PEER GYNT.
Sinä musta korppi —!
SEPPÄ väistyy vähän.
Älä tyhjistä suutu;
jos jättikin Ingrid, ei toisia puutu —;
Jon Gyntin poika! Mitäs! Lähde keskeen;
siell' untuva-vuonasta on ikä-leskeen —
PEER GYNT.
Mene hornaan —!
SEPPÄ.
Kai joku tarttuu taikaan. —
Vien terveiset morsiamelle siis! —
Menevät nauraen ja supattaen.
PEER GYNT katsoo hetkisen heidän jälkeensä, viskaiseikse ja
kääntyy puoliksi ympäri.
Oma asia, naikoon vaan, kenen naikaan,
tuo Haegstadin tyttö. Minä veisaan viis!
Katsoo pukineihinsa.
Revennyt lahje! Rumat ryysyt mulla! —
Voispa mitä uutta nyt ylleen viskaista.
Polkee jalkaansa.
Voispa heiltä laahtarin-kouraisulla
ilkunnan keuhkoista irti kiskaista!
Vilkaisee äkkiä taakseen.
Mitä se? Kuka tirskui taas? — Hm, sihinä
niin selvään kuului —. Ei, ei kai kukaan. —
Menen kotiin.
Lähtee käymään ylöskäsin, mutta pysähtyy taas tarkaten kuulonsa
häätaloon päin.
Jo viulu soi!
Tuijottaa ja kuuntelee; käy askel askelelta takaisin; silmät
loistavat; hän hieraisee kädellä pitkin säärivarsiaan.
Mikä kihinä!
Osaks seitsemin-kahdeksin tyttöjä ois!
Ei, surma ja piru, — minä lähden mukaan! —
Mut, äiti, joka katoit' ei pääse pois — —
Silmät kiertyvät taas taloon päin; hän hypähtää ja nauraa.
Hei, miten hallinki nurmella leiskuu!
Sen Guttormin viulu on poikaa, heisaa!
Kuin tunturikoski se soi ja veisaa.
Ja se hempukkaparvi, mi siellä heiskuu! —
Niin, surma ja piru, minä lähden mukaan!
Harppaa aidan yli ja alas tietä taloon päin.
* * * * *
Haegstadin pihatanhua. Tuparakennus taustalla, PALJON VIERAITA.
Nurmikolla käy vilkas tanssi. SOITTAJA istuu pöydällä. KYÖKKIMESTARI
seisoo ovella. KEITTÄJÄNAISIA touhuten edestakaisin rakennusten
väliä; VANHEMPAA VÄKEÄ istuu siellä täällä pitäen pakinaa.
MUUAN VAIMO sijoittuu erääseen ryhmään, joka istuu maassa
olevilla hirsillä.
Morsian? Niin, vähän itkee ja huokaa;
mut turha on katsoa kaikkia mieliä.
KYÖKKIMESTARI toisessa ryhmässä.
Hyvät vieraat, lekkeri lepää; juokaa!
MUUAN MIES.
Suurkiitos; mut ryypyt on liian taajat.
MUUAN POIKA soittajalle, ohi kiitäessään, vieden tyttöä kädestä.
Hei, Guttorm, hei, älä säästä kieliä!
TYTTÖ.
Vedä niin, että soi peräpellon ääret!
TYTTÖJÄ piirissä tanssivan pojan ympärillä.
Sepä pulska heitto!
MUUAN TYTTÖ.
Sen on norjat sääret!
POIKA tanssien.
Laki täss' on väljä ja seinät laajat!
SULHANEN itkusuisena lähestyy isäänsä, joka seisoo puhellen parin
muun kanssa, ja vetää häntä nutunliepeestä.
Hän ei tahdo, isä; hän on korska kovin.
ISÄ.
Mitä tahdo?
SULHANEN.
Hän siellä on lukituin ovin.
ISÄ.
No niin, hae avain!
SULHANEN.
Huoneet nää
ovat oudot, en osaa.
ISÄ.
Pässinpää!
Kääntyy puhekumppaneihinsa. Sulhanen mennä nuhjuilee poispäin
pihamaalle.
MUUAN POIKA tullen tuparakennuksen takaa.
Hei, hauskaa nyt, tytöt, saatte tovin!
Peer Gynt tuli!
SEPPÄ joka juuri on saapunut luo.
Ken hänet kutsui?
KYÖKKIMESTARI.
Ei kukaan.
Lähtee tuparakennukseen päin.
SEPPÄ tytöille.
Jos puhuu, niin älkää vastatko vainkaan!
MUUAN TYTTÖ toisille.
Ei; ollaan, kuin ei hänt' olis lainkaan.
PEER GYNT tulee vilkkaana ja tulisena, pysähtyy parven eteen
ja lyö kämmeniään yhteen.
Ken piirissä reiluin tyttö, se mukaan!
MUUAN TYTÖISTÄ, jota hän lähestyy.
Minä en.
TOINEN samoin.
Minä en.
KOLMAS.
Min' en myös.
PEER GYNT neljännelle.
No, käy
sinä sitten, kosk' ei parempia näy.
TYTTÖ kääntyy selin.
En jouda.
PEER GYNT viidennelle.
No, sinä!
TYTTÖ mennessään.
On kotia mentävä.
PEER GYNT.
Tän' iltana? Puhut kuin päätönnä lentävä!
SEPPÄ vähää myöhemmin, puoliääneen.
Peer, tuoll' ikämies hänet tanssiin vie.
PEER GYNT kääntyy nopeasti muutaman vanhanpuoleisen miehen puoleen.
Missä on muut tytöt?
MIES.
Missähän lie!
Loittonee hänestä.
Peer Gynt yht'äkkiä käynyt hiljaiseksi. Hän vilkuu arasti ja
salavihkaa joukkoon. Kaikki katsovat häneen, mutta kukaan ei
puhu mitään. Hän lähestyy toisia ryhmiä. Hänen lähetessään syntyy
hiljaisuus, hänen poistuessaan kaikki nauravat ja katsovat hänen
jälkeensä.
PEER GYNT hiljaa.
Katseet kuin neulat! Ja naurut tirskuu!
Kuin sahanterä viilan alla se kirskuu!
Hän hivuttautuu pitkin piha-aitaa, SOLVEIG ja PIKKU HELGA hänen
taluttamanaan tulevat pihatanhualle VANHEMPIENSA keralla.
MUUAN MIES toiselle Peer Gyntin läheisyydessä.
Kas, muuttolaisväki.
TOINEN.
Nekö lännen puolta?
ENSIMMÄINEN MIES.
Ne samat.
TOINEN.
Niin oikein, Hedalista tuolta!
PEER GYNT astuu tulijoita vastaan, viittaa Solveigiin ja kysyy
mieheltä:
Kera tyttäres tanssia saanko?
MIES hiljaisesti.
Kun tässä
nyt ensinnä käydään tervehtimässä.
Menevät sisälle.
KYÖKKIMESTARI Peer Gyntille tarjoten juomaa.
Kun tulit, niin juo, älä jää janon piinaan!
PEER GYNT katsoo käännähtämättä poistuvien jälkeen.
Kiitos, minä tanssin. Ei maita juoma.
Kyökkimestari lähtee hänen luotaan. Peer Gynt katsoo huoneisiin
päin suu naurussa.
Miten kirkas! Miten viehkeä luojan luoma!
Vain kenkiinsä katsoi ja valkoliinaan —!
Kävi äitinsä liepeessä askelin aroin, —
oli virsikirja huiviin kääritty varoin —!
Sitä tyttöä silmätä tahdon.
Aikoo mennä tupaan.
MUUAN POIKA tulee sieltä useiden muiden kera.
Vai heität
jo tanssin?
PEER GYNT.
En.
POIKA.
Älä sinne siis puske!
Tarttuu häntä olkapäähän käännyttääkseen hänet takaisin.
PEER GYNT.
Ohi päästä!
POIKA.
Vai selkääskö sepältä peität?
PEER GYNT.
Minä?
POIKA.
Muistathan, mik' oli Lundessa luske?
Parvi nauraa ja lähtee menemään tanssipaikalle.
SOLVEIG ovessa.
Olet kai se poika, joka tanssiin tahdoit?
PEER GYNT.
Niin, etkös tunne muka? Katsoa mahdoit.
Ottaa häntä kädestä.
Tule!
SOLVEIG.
Vaan äiti ei luvannut kauaksi!
PEER GYNT.
Ei luvannut äiti! Sua luulis vauvaksi!
SOLVEIG.
Teet pilkkaa —!
PEER GYNT.
Et juur' ole vauraampi lasta.
Joko ripill' olet käynyt?
SOLVEIG.
Keväällä vasta.
PEER GYNT.
Sano nimes, se auttaa pakinan-pitoa.
SOLVEIG.
Solveig. — Omas sano samalla lailla.
PEER GYNT.
Peer Gynt.
SOLVEIG vetäisee kätensä pois.
Hyvä Jumala!
PEER GYNT.
Mit' olet vailla?
SOLVEIG.
Pääs sukkanauha; mun täytyy se sitoa.
Lähtee hänen luotaan.
SULHANEN nykii äitiään.
Äiti, hän ei tahdo —!
ÄITI.
Mitä tahdo? Häh?
SULHANEN.
Ei tahdo, äiti!
ÄITI.
Mitä?
SULHANEN.
Lukkoa aukasta.
ISÄ hiljaa ja äkäisesti.
Sinä oisit parteen pantava, äh!
ÄITI.
Älä toru nyt. Mies kyllä tulee raukasta.
Menevät poispäin.
MUUAN POIKA tullen kokonaisen parven kera tanssipaikalta.
Vähän viinaa, Peer?
PEER GYNT.
Ei.
POIKA.
Tilkan verran?
PEER GYNT katsoo synkästi häneen.
No, onko sulla?
POIKA.
Voi niinkin sattua.
Vetää pullon taskustaan ja juo.
Ah, kuinka se raapii! — No?
PEER GYNT.
Annas, kerran!
Juo.
TOINEN.
Nyt pitää sun multakin maistaa.
PEER GYNT.
Ei maita.
SAMA.
Älä hassuile; miehelt' ei vie se hattua.
Juo Peer!
PEER GYNT.
No, jos tippasen! Tänne laita!
Juo uudestaan.
MUUAN TYTTÖ puoliääneen.
Tule, lähtään pois!
PEER GYNT.
Mua pelkäätkö, tipu?
KOLMAS POIKA.
Kukas ei sua pelkää!
NELJÄS.
Jo Lundessa sai
kykys kyllä nähdä.
PEER GYNT.
Näet enemmän kai,
jos näytän; ei, veikkonen, viimeiset ripu!
ENSIMMÄINEN POIKA kuiskaten.
Nyt alkaa se!
USEAT: käyden piiriin hänen ympärilleen.
Sano, mitä osaat näyttää!
PEER GYNT.
Sanon huomenna —!
TOISIA.
Ei, heti nyt! Sano! Haasta!
MUUAN TYTTÖ.
Vähän loihdi, Peer!
PEER GYNT.
Pirun nostanko maasta?
MUUAN MIES.
Sen tempun tiesi jo muorin-muori.
PEER GYNT.
Se on vale! Minä teen, mit' ei muut voi täyttää.
Panin pähkinän sisään sen kerrankin. — Kuori
oli ontelo, näättekös!
USEAT nauraen.
Selvä paikka!
PEER GYNT.
Se itki ja vannoi ja lupasi vaikka
jos mitä —
JOKU JOUKOSTA.
Vaan mennä piti!
PEER GYNT.
Totta kai.
Minä tukkesin tikulla reiän. Ai,
miten siellä se pörisi!
MUUAN TYTTÖ.
Aatteles vainen!
PEER GYNT.
Se pani ihan juuri kuin ampiainen.
TYTTÖ.
Sull' onko se vieläkin kuoressa vai —?
PEER GYNT.
Ei, pois piru lähti jo tippuran-tiehen.
Sen syy, että sepästä sain vihamiehen.
MUUAN POIKA.
Miten niin?
PEER GYNT.
Minä käyn sepän luokse pajalle,
sanon: lyö tämä pähkinänkuori hajalle!
Hän lupasi! Alasimelle sen työnti;
mut Aslak nyt on niin kovakouraista miestä;
ja moukarilla aina hänen pitää piestä —
ÄÄNI JOUKOSTA.
Pirun hengeti löikö?
PEER GYNT.
Kuin mies hän nuijasi.
Piru puistihe, kuin tulikekäle tuijasi
sen tiensä, ett' aukeni katto ja seinä!
USEAT.
Ja seppä —?
PEER GYNT.
Oli siinä kädet kärventyneinä.
Se meidän sopumme särki, se lyönti.
Yleistä naurua.
MUUTAMAT.
Hyvä kasku!
TOISET.
Hänen parhaansa pian!
PEER GYNT.
Vai luullaan
mun sepittävän?
MUUAN MIES.
Ei, siit' olet vapaa;
isovaari tuon kertoi jo omalla suullaan.
PEER GYNT.
Vale! _Mulle_ se sattui!
MIES.
Sullehan tapaa
ne sattua kaikki.
PEER GYNT viuhtaiseikse.
Minä ajaa voin
läpi ilman. Hei, hevot moiset on mulla!
Minä teen, mit' ei perässä tee joka piltti.
Uusi naurunhohotus.
JOKU JOUKOSTA.
Ajas, Peer, vähän ilmassa!
USEAT.
Niin, ole kiltti —
PEER GYNT.
Kuin myrsky ma yllenne lupaan tulla!
Kun on koko pitäjä polvistelulla
mun eessäni, tokkohan kärtätte noin?
MUUAN IÄKÄS MIES.
Hän on hullu.
MUUAN TOINEN.
Sitä eläintä!
KOLMAS.
Sitä suupalttia!
NELJÄS.
Valesäkkiä!
PEER GYNT uhitellen.
Saattehan nähdä. Vain malttia!
MUUAN MIES puolijuovuksissa.
Niin, maltahan, saat pölytyksen turkkiis!
USEAT.
Selän peitotun! Sinelmät silmänurkkiis!
Parvi hajautuu, vanhemmat vihaisina, nuoremmat ilvehtien ja nauraen.
SULHANEN aivan hänen vieressään.
Peer, osaatko todella ilmassa ajaa?
PEER GYNT lyhyesti.
Mitä tahansa; enk' ole apua vajaa.
SULHANEN.
Sull' onko myös näkymättömän-kaavut?
PEER GYNT.
Kai hattua tarkoitat? Vaikka kaksi!
Kääntyy pois hänestä. Solveig käy pihan poikki taluttaen
Helgaa kädestä.
PEER GYNT heitä vastaan; hänen muotonsa kirkastuu.
Solveig. Oh, hyvä että saavut!
Tarttuu häntä käsiranteeseen.
Sinut pyöritän nyt punapuolukaksi!
SOLVEIG.
Päästä!
PEER GYNT.
Miks?
SOLVEIG.
Olet niin hurjalla päällä.
PEER GYNT.
Hurja on peurakin huhtikuun-säällä.
Tule, tyttö; nyt epistelyt ei auta.
SOLVEIG vetäisee kätensä pois.
En tohdi.
PEER GYNT.
Miks?
SOLVEIG.
Ei, olet juonut täällä.
Menee poispäin Helgan kanssa.
PEER GYNT.
Joka ainoan kyljessä kunpa ois
koko mittansa viiltävä veitsirauta!
SULHANEN nyhjäisee häntä kyynärpäällään.
Mua morsion luo etkö auttaa vois?
PEER GYNT hajamielisesti.
Morsion? Minnekkä?
SULHANEN.
Aittaan.
PEER GYNT.
No —?
SULHANEN.
Oh, sinä, Peer Gynt, sinä pääset, koita!
PEER GYNT.
Ei, ano vaan muualta auttajoita!
Ajatus välähtää hänen mieleensä; hän sanoo hiljaa ja terävästi.
Ingrid aitassa!
Lähestyy Solveigia.
Suostutko jo?
SOLVEIG tahtoo mennä; hän asettuu eteen.
Mua häpeet, kun häiss' olen ryysyt yllä.
SOLVEIG nopeasti.
Et ole; se ei ole totta!
PEER GYNT.
On kyllä!
Ja päässä on myös vähän mulla; ma join
uhanpäiten, kun mua loukkasit noin.
Tule!
SOLVEIG.
Nyt en tohdi, jos mielikin ois.
PEER GYNT.
Ketä pelkäät?
SOLVEIG.
Enimmin isää.
PEER GYNT.
Isää?
No niin; hän on kai joku kallella-päinen?
Sitä hiljaista laumaa? Mitä? — Sano pois!
SOLVEIG.
Mitä sanoisin?
PEER GYNT.
Onko hän körttiläinen?
Sinä myös, ja sun äitis kai lukua lisää?
No, vastaahan!
SOLVEIG.
Laske minut rauhaan!
PEER GYNT hiljaa, mutta terävästi ja säikyttävästi.
En!
Minä osaan muuttua peikon haamuun!
Liki vuodettas liikun ma sydänyöstä aamuun.
Jos sähistä ja pähistä alkaa ken,
se ei ole kissa, se, ei, — älä luule, —
vaan minä! Veres kuppiin ma lasken, kuule,
ja sisko-pienes minä suuhuni syön;
näes, sutena kummittelen minä yön; —
minä puren sua lantioihin ja selkään — —
Muuttaa äkkiä sävyä ja rukoilee ikäänkuin hädässä.
Tule tanssiin, Solveig!
SOLVEIG katsoo synkästi häneen.
Nyt sua pelkään!
Menee tupaan.
SULHANEN tulla nuhjuilee taas.
Saat härän, jos autat!
PEER GYNT.
Tule!
Menevät tuparakennuksen taa. Samassa tulee suuri parvi tanssipaikalta
useimmat juovuksissa. Melua ja elämöimistä. Solveig ja Helga
vanhempineen sekä joukko vanhaa väkeä tulee tuvan ovelle.
KYÖKKIMESTARI sepälle, joka on etumaisena parvessa.
Pidä sopu!
SEPPÄ riisuu nuttunsa.
Ei, käräjät loppuun ma käydä käkeen.
Peer Gynt tai minä nyt mäsäksi mäkeen!
MUUTAMAT.
Niin, otelkoot!
TOISET.
Ei, on kyllin suukopu!
SEPPÄ.
Nuju nyrkin! Tora on turhanläntä!
SOLVEIGIN ISÄ.
Mies, malta!
HELGA.
Äiti, ne lyökö häntä?
MUUAN POIKA.
On paras vain tehdä sen valheista pilaa!
TOINEN.
Pois potkia joukosta.
KOLMAS.
Silmille sylkeä!
NELJÄS sepälle.
No, keskenkö heität?
SEPPÄ viskaisee nutun kädestään.
Teen lihaksi kaakin!
MUUTTOLAISVAIMO Solveigille.
Näes nyt sen huudetun hulttion tilaa!
ÅSE tulee keppi kädessä.
Tääll' onko mun poikani? Kyllä nyt saakin
hän saunan! Ai, miten löylytän kylkeä!
SEPPÄ käärii paidanhihansa ylös.
Vähät piittaa se pinta, jos keppiä tutistaa.
MUUTAMAT.
Vaan seppä kun pudistaa!
TOISET.
Rutistaa!
SEPPÄ sylkäisee kouriinsa ja nyökkää Äselle.
Nutistaa!
ÅSE.
Minun Peerini! Uskaltakaapas, te lampaat; —
Åsella ja mulla on kynnet ja hampaat!
Mihin joutui hän?
Huutaa pihalle päin.
Peer!
SULHANEN tulee juosten.
Oh, horna ja pirut!
Isä, äiti, tulkaa —!
ISÄ.
Mik' on? Mitä kirut?
SULHANEN.
Peer Gynt — kukas luuli —!
ÅSE kiljaisee.
On tapettu, kurja?
SULHANEN.
Ei, Peer Gynt —! Kas tuolla, se hurja —!
IHMISJOUKKO.
Kera morsion!
ÅSE antaa keppinsä vaipua.
Elukka!
SEPPÄ kuin pilvistä pudonneena.
Jyrkänne paras!
Jumaliste, jost' ei menis vuohi mikään —!
SULHANEN itkien.
Se vie sitä, äiti, kuin porsasta ikään!
ÅSE heristellen hänelle käsiään.
Kun vierisit sieltä —!
Huutaa hädissään.
Pidä valppaasti varas!
HAEGSTADIN ISÄNTÄ tulee paljaspäin ja vihasta vaaleana.
Minä tahdon sen rosvon pois päiviltä panna!
ÅSE.
Ei, rankaise luoja, sit' en anna, en anna!
TOINEN NÄYTÖS.
Ahdas tunturipolku korkealla. Varhainen aamu.
PEER GYNT astuu polkua kiireesti ja äkäisesti. INGRID puolittain
morsiuspuvussa, koettaa pidättää häntä.
PEER GYNT.
Mene!
INGRID itkien.
Tämän jälkeen! Kunne?
PEER GYNT.
Kunne vaan. Ties itse tunne.
INGRID vääntelee käsiään.
Mikä petos!
PEER GYNT.
Riidat heitä.
Toinen ei käy toisen teitä.
INGRID.
Rikos yhteen sitoo meitä!
PEER GYNT.
Hiiteen muistot muistuvaiset!
Hiiteen kaikki tyynni naiset, — —
paitsi yhtä —!
INGRID.
Ken se ois?
PEER GYNT.
Sinä et.
INGRID.
Ken, sano pois!
PEER GYNT.
Isäs etsi, hän sua kysyy!
Suori tiehes!
INGRID.
Rakas kulta —!
PEER GYNT.
Vait!
INGRID.
Ei toki totta sulta
lie tuo sana!
PEER GYNT.
On ja pysyy.
INGRID.
Houkuttaa — ja sitten hylkää!
PEER GYNT.
Hyvät mitkä vartois ylkää?
INGRID.
Haegstad, ja muu, mi seuraa sitä.
PEER GYNT.
Huivissa virsikirja, mitä?
Kultaletti niskalt' alas?
Esiliinaan katseletko?
Äidin liepeess' asteletko?
Vastaa!
INGRID.
Ei, mut —?
PEER GYNT.
Rippivalas
teitkö keväällä?
INGRID.
Peer, malta!
PEER GYNT.
Kainon silmänluonnin loitko?
Kun ma pyydän, kieltää voitko?
INGRID.
Mennyt hält' on järjen valta —!
PEER GYNT.
Sunnuntain sa myötäs toitko?
Vastaa!
INGRID.
Ei, mut —?
PEER GYNT.
Muu on vähän!
Aikoo mennä.
INGRID astuu eteen.
Se on turmantyö, jos tähän
minut hylkäät!
PEER GYNT.
Olla saa.
INGRID.
Perit kultaa, kunniaa,
jos mun nait.
PEER GYNT.
Ei varaa mulla.
INGRID purskahtaa itkuun.
Ken se pyys —?
PEER GYNT.
Ken tahtoi tulla?
INGRID.
Olin onneton!
PEER GYNT.
Ma huima.
INGRID uhaten.
Vaan sua vartoo tili tuima.
PEER GYNT.
Tuiminkin lie pääsy lievä.
INGRID.
Tuoko päätökses?
PEER GYNT.
Kuin muuri.
INGRID.
Nähdään, ken on voiton vievä!
Menee polkua alas.
PEER GYNT on vaiti hetkisen; huudahtaa äkisti:
Hiiteen muistot muistuvaiset!
Hiiteen kaikki tyynni naiset!
INGRID kääntää päänsä ja huutaa ivallisesti alhaalta:
Paitsi yhtä!
PEER GYNT.
Yhtä juuri.
Menevät kumpikin taholleen.
* * * * *
Tunturilammen partaalla; maa vetistä ja suoperäistä.
Rajuilma nousemassa.
ÅSE epätoivoisena huutelee ja tähystelee joka taholle. SOLVEIG
jaksaa vaivoin pysyä hänen rinnallaan, MUUTTOLAISVÄKI ja HELGA
vähän matkaa jäljempänä.
ÅSE huitoo käsillään ja repii hiuksiaan.
Vihan valloin kaikki mua vastaan ovat!
Taivas ja vesi ja tunturit kovat!
Taivas hälle harhaksi sumua syytää!
Viekas vesi häntä päiviltä pyytää!
Tunturit vyöryillä tuhota käkee.
Ja ihmiset! Tappaa saa kuka näkee!
Jumal' estä, ei saa! Hänett' en tule aikaan!
Voi se hylky; että paha hänet paulaansa saikaan!
Kääntyy Solveigiin.
Niin, kukas hänet todella uskoi tuoksi? —
Jolta aina vain vale ja juttu juoksi; —
jok' ei osannut muuta kuin suuta piestä,
tositoimeen joss' ollut ei mieltä, ei miestä; —
hän —! Vois nauraa ja itkeä tuota.
Oh, hädäss' ei luovuttu toistemme luota.
Niin, näetkös, mull' oli mies, joka joi,
kylät ympäri hulluna hoilakoi;
vei puille paljaille meidät se jano.
Jäin kotiin ma Peer-pahan kanssa sill'aikaa,
koin unhoittaa, ei ollut muuta taikaa;
minust' ollut niin pahaa on vastaankin pano.
Kova katsoa silmiin on kohtalo aina,
ja pois kukin huolensa puistella halaa,
paha aatos ettei yhä mieltä paina.
Ken viinaa, ken valheita lohduksi valaa;
ja meillä, kas, meill' oli satuja, seikkoja,
oli prinssejä niissä ja petoja, peikkoja.
Myös neidonryöstöjä. Vaan kukas luuli
noin jäävän tuon juuttaan lorun, jota kuuli?
Jälleen pelästyneenä.
— Huu! Näkin huuto vai muun veden väen!
Peer! Peer! — Tuolt' ylhäältä ehkä näen —!
Juoksee pienelle töyräälle ja katsoo yli lammen.
Muuttolaisväki ehtii luo.
Ei jälkeäkään!
MIES hiljaisesti.
Pahin hällä nyt olo!
ÅSE itkien.
Peer! Emon kadonnut karitsa-polo!
MIES nyökkää lempeästi.
Niin, oikein. Kadonnut.
ÅSE.
Älä puhu moista!
Hän on niin pulska. Ei vertaa toista.
MIES.
Tämän maailman orja olet!
ÅSE.
Maailman orja!
Niin kyllä, niin kyllä; mut poika on sorja!
MIES yhä hiljaa ja lempein silmin.
Sydän paatunut, sielunsa syöstään vaivaan.
ÅSE ahdistuksessa.
Ei, ei! Niin kova ei lie isä taivaan!
MIES.
Hänen luuletko voivan töitään katua?
ÅSE innokkaasti.
Ei, mut ajaa peuralla ilmojen latua.
VAIMO.
Mitä hourittekaan?
MIES.
Mitä sanotte, muori?
ÅSE.
Ei työtä niin suurta, jot' ei hän suori.
Jos elää, niin saattepa nähdä ja kuulla.
MIES.
Paras teille nähdä hänet teilauspuulla.
ÅSE parahtaa.
Herra Jeesus!
MIES.
Kun pyövelin käsissä nääntyy,
kenties hän katuu ja armoon kääntyy.
ÅSE tyrmistyneenä.
Oh, puhutte jo minut tajulta pois!
Avuks eksyvän!
MIES.
Sielun!
ÅSE.
Ja ruumiin nuoren!
Ylös vedämme, suohon jos juuttunut ois;
ja soitamme jälkeen, jos viemä on vuoren.
MIES.
Hm! — Karjotie —
ÅSE.
Hyvin palkitse, luoja,
hyvät auttaja:!
MIES.
Teemme vain kristityn työtä.
ÅSE.
Hyih; pakanajoukkoa siis joka ruoja
nuo muut! Ei ketään, ken läksi myötä —
MIES.
Hänet tunsivat liioin.
ÅSE.
Hyvä liiaksi heille!
Vääntelee käsiään.
Voi sentään, — jos sortui jo surman teille!
MIES.
Kas, miehenjälkiä.
ÅSE.
Täältä me haetaan.
MIES.
Me paimenmajalta joukko taas jaetaan.
Menee vaimoineen edeltä.
SOLVEIG Äselle.
Kertokaa vielä vähän.
ÅSE kuivaa silmiään.
Peeristä vai —-?
SOLVEIG.
Niin; — kaikki!
ÅSE hymyilee ja nostaa keimeästi niskojaan.
Silloinpa väsyisit kai!
SOLVEIG.
Ennen te väsytte kertoessa,
kuin minä kuunnellessa.
* * * * *
Matalia puuttomia kumpareita aavatunturien alla; kauempana kajastaa
huippuja. Myöhään iltapäivällä; varjot lankeavat pitkinä.
PEER GYNT tulee täyttä juoksua ja pysähtyy mäkirintaan.
Koko pitäjä kinterill' yhdessä parvessa!
Ken pyssyllä pyytää, ken korentopuullaan.
Ylin ääni on Haegstadin äijän sarvessa. —
Peer Gyntin kulku nyt kauas kuullaan.
Se on toista kuin seppää selkään roimia!
Se on elämää! Kourat saa kontion voimia.
Viuhtaisee kättään ja hypähtää ilmaan.
Murra, mullista, kosken kovin juoksu käännä!
Lyö! Juuriltaan väkihonka väännä!
Se on elämää! Se karkaisee, se nostaa maasta!
Pois hornaan kaikki vetelä vale ja saasta!
KOLME PAIMENNEITTÄ juoksee yli kumpareiden, huudellen ja laulaen.
Valfjeldin Trond! Bård! Kåre! Hoi peikot!
Teist' ensi yöks saammeko vierusveikot?
PEER GYNT.
Ketä huudatte?
NEIDOT.
Peikkoja! Peikkoja luo!
ENSIMMÄINEN NEITO.
Tuo viihdytys, Trond!
TOINEN NEITO.
Bård, kiihdytys tuo!
KOLMAS NEITO.
Maja täällä täynnä on tyhjiä tiloja.
ENSIMMÄINEN NEITO.
Kiihdytys viihtää!
TOINEN NEITO.
Ja viihdytys kiihtää!
KOLMAS NEITO.
Kun ei poikia, pidän kera peikkojen iloja!
PEER GYNT.
No, missäs on pojat?
KAIKKI KOLME nauruun remahtaen.
Ne poikessa hiihtää!
ENSIMMÄINEN NEITO.
Olin omalleni kerran ma armas ja ainut.
Ikäpuolen lesken min lie nyt nainut.
TOINEN NEITO.
Mun mustalaislutkan löys pohjan puolla.
Nyt saavat kulkurin kuppia nuolla.
KOLMAS NEITO.
Mun kakara-pahamme suohon salas.
Pää seipäästä irvistelee nyt alas.
KAIKKI KOLME.
Valfjeldin Trond! Bård! Kåre! Hoi peikot!
Teist' ensi yöks saammeko vierusveikot?
PEER GYNT on yhdellä hyppäyksellä heidän keskellään.
Täss' on kolmipää peikko, ja kolmen tytön kosija!
NEIDOT.
Sinä! Ettäkö?
PEER GYNT.
Näätte pian, puhunko tosia!
ENSIMMÄINEN NEITO.
Tule majaan!
TOINEN NEITO.
Saat simaa!
PEER GYNT.
Sen vuotaa suokaa!
KOLMAS NEITO.
Tytöt tän' yönä ei tilan tyhjyyttä huokaa!
TOINEN NEITO suutelee häntä.
Hän säentä säihkyy kuin kiehuva rauta.
KOLMAS NEITO samoin.
Kuin lapsensilmiä mustin mutahauta.
PEER GYNT tanssii joukossa.
Aatos rivo ja mielessä halla.
Silmässä nauru, mut itku alla!
NEIDOT näyttävät pitkää nenää vuorenhuipuille, huutavat ja laulavat.
Valfjeldin Trond! Bård! Kåre! Hoi peikot!
Ähäh, vai teistäkö vierusveikot!
Tanssivat kumpareiden yli, Peer Gynt keskellään.
* * * * *
Ronde-vuorten keskellä. Auringonlasku. Hohtavia lumihuippuja
ylt'ympäri.
PEER GYNT tulee pyöräpäisenä ja villiytyneenä.
Linnoja yks yli toisen!
Portti niin paistava, hei!
Seis! Etkö seiso! Hohoi, sen
kauas, kauas jo vei!
Siipensä viirikukko
lentohon levittää; —
ei, ummess' on vuoren lukko,
sinirotkot vain jäljelle jää. —
Mitä kasvaa ne — näänkö väärin? —
mitä juuria, runkoja nään?
Ne on jättejä haikaransäärin!
Kas niin, nekin menneitään.
On kuin vesikaaret pääni
läpi läikkyis ja kipunois.
Mikä kaukainen kellojen ääni?
On kulmat kuin lyijyä ois.
Kuin puristus polttavan renkaan
yli otsan ja ohimon —!
Kun muistaisin rahtusenkaan,
kuka pahus sen pannut on!
Retkahtaa maahan.
Ajo Gjendellä, harjaa huimaa.
Satu vaivaisten sepittäjäin!
Ylös tunturin seinää tuimaa
kera morsion, — juovuspäin;
oli kimpussa haukka ja sääksi,
uhat peikkoin ja haltiain,
tytöt hallitut kaiken pääksi; —
satu, vietävän valhe vain!
Tuijottaa kauan ylöspäin.
Pois villihanhet jo matkaa.
Pari kotkaa ilmoja ui.
Kurasohjua kaalo ja vatkaa —
se mun tiekseni siunautui!
Ponnahtaa ylös.
Pois! Sinne pois! Povin paljain
rajutuulehen raikkaimpaan!
Ylös! Kuulasten kastemaljain
siniläikkyyn sukeltamaan!
Yli kiidätän paimenmajain,
pesen sieluni siinnyksiin;
pois, taa meren suolaisen rajain,
yli Englannin prinssin; niin,
mua vain, tytöt, töllistelkää;
minuss' on, mihin tieni tuo;
ei maksa se, vartoko elkää —!
No, ehkäpä kiepsahdan luo. —
Mitä nyt? Paha veikö minne
jo kotkat? En niitä nää! —
Kas, seiniä kasvaa rinne,
ylös nurkkia ylentää;
talo paistavin päätykaarin; —
sen portti on selällään!
Ha, haa, se on ukkovaarin
uus kartano, nyt jo nään.
Pois rääsyt on akkunoistaan,
pois ränstynyt aita tuo.
Joka ruutu liekkinä loistaa;
pääsalissa juhlaa ne juo.
Lasin laitaan rovasti hakkaa
puhevuoroa helistää;
ja katteini pullonsa nakkaa,
sirut peiliseinästä jää. —
Ann' särkyä; toista itää!
Vait, eukko; ei haittaa, ei!
Rikas Jon Gynt pitoja pitää;
eläköön suku Gyntin, hei!
Miten huutaa ne, hoilaa ja roikaa,
kuin valkea irti ois!
Oo, katteini kutsuu poikaa,
mun maljani rovasti jois.
Peer Gynt, tule; raikuva kuoro
lain lausuu ja tuomion:
olet suuresta tullut, ja vuoro
sun suureksi tulla on!
Juoksee eteenpäin, mutta lentää nenälleen vuorenlohkaretta vastaan
ja jää siihen virumaan.
* * * * *
Metsärinne; suuria humisevia lehtipuita. Tähdet tuikkivat lehvikon
läpi; linnunlaulua kuuluu puiden latvoista.
VIHREÄPUKUINEN NAINEN käyskentelee metsässä. PEER GYNT seuraa
häntä kaikenmoisin rakastunein elein.
VIHREÄPUKUINEN pysähtyy ja kääntyy.
Ihan totta?
PEER GYNT vetäisee sormellaan yli kurkkunsa.
Niin totta kuin Peer olen minä; —
niin totta kuin ihana nainen sinä!
Suostutko? Silloin et pahnaan putoa;
sun ei tarvitse kehrätä silloin, ei kutoa.
Ruokaa saat revetäksesi syödä.
Sua tukast' ei kiskota —
VIHREÄPUKUINEN.
Eikä lyödä?
PEER GYNT.
Ei, eihän se kuninkaanpojille sovi.
VIHREÄPUKUINEN.
Mitä, kuninkaaksiko mainitset isäs sä?
PEER GYNT.
Niin.
VIHREÄPUKUINEN.
Dovrenkuningas on minun niinikään.
PEER GYNT.
Äläs, niinkö? No, paremmin ei satu mikään.
VIHREÄPUKUINEN.
Mun taattoni hovi on Ronden sisässä.
PEER GYNT.
Siis suurempi, nään mä, on äitini hovi.
VIHREÄPUKUINEN.
Tunnetkos isäni? Kuningas Brosen?
PEER GYNT.
Tunnetkos äitini? Kuningatar Åsen?
VIHREÄPUKUINEN.
Tunturit halkee, kun lyö isä jalkaa.
PEER GYNT.
Ne hajoo, kun äiti vain torua alkaa.
VIHREÄPUKUINEN.
Isä potkaista kupuun voi korkeimman holvin.
PEER GYNT.
Äiti kovinta virtaa käy kuivilla polvin.
VIHREÄPUKUINEN.
Nuo ryysytkö vain sun on vaatevaras?
PEER GYNT.
Oh, jospa täss' ois pyhäpukuni paras!
VIHREÄPUKUINEN.
Minä kullat ja silkit pidän pitkin viikkoa.
PEER GYNT.
Se näölt' on pikemmin olkista piikkoa.
VIHREÄPUKUINEN.
Yks seikka muista ja siihen totu;
tavan pitää sellaisen Ronden rotu:
näes, kaksinaista on kaikki meillä.
Kun saavut taattoni kartanoon,
niin luulemaan olet likiteillä,
ett' ilkeimpään tulit louhikkoon.
PEER GYNT.
Niin, eikös ole meill' ihan ilmettyä samaa?
Kaikki kulta on silmissäs ruhkaa ja kamaa;
ja hyvä, ettei joka välkkyvä ruutu
vain vanhoiksi sukkarievuiksi muutu.
VIHREÄPUKUINEN.
Musta on valkoista, avua vika.
PEER GYNT.
Suuri on pientä, ja puhdasta lika.
VIHREÄPUKUINEN lankee hänen kaulaansa.
Niin, Peer, me sovimme yhteen jos kuka!
PEER GYNT.
Kuin sääri ja lahe; kuin hapset ja suka.
VIHREÄPUKUINEN huutaa metsään.
Häähepo! Häähepo, tule, sua käsken!
Jättiläiskokoinen porsas tulee juosten, köydenpätkä riimuna
ja vanha säkki satulana. Peer Gynt hyppää satulaan ja ottaa
vihreäpukuisen eteensä.
PEER GYNT.
Nyt päästämme, niin että Rondenportti paukkaa!
Hei, ratsuni reima, pane parasta laukkaa!
VIHREÄPUKUINEN maikaillen.
Ah, niin olin nurja ja nuutea äsken. —
Sen verran sitä tiedät, mikä kohdaksi käkee!
PEER GYNT ruoskii porsaan nelistämään.
Hei, ratsun-valjaista vallat näkee!
* * * * *
Dovren-ukon valtasali. Suuri kokous HOVIPEIKKOJA. TONTTUJA ja
MENNINKÄISIÄ. DOVREN-UKKO kunnia-istuimella kruunupäisenä, valtikka
kädessä. HÄNEN LAPSENSA ja LÄHIMMÄT SUKULAISENSA molemmin puolin,
PEER GYNT seisoo hänen edessään. Suuri liike ja kohu salissa.
HOVIPEIKOT.
Teuraaksi! Dovren-ukon sorjinta kukkaa
kristityn poika on tahtonut taittaa!
PEIKONPOIKA.
Minä sormet viillän!
TOINEN PEIKONPOIKA.
Minä raastan tukkaa!
PEIKKONEITO.
Huh, hih, minä rosvolta reittä haukkaan!
PEIKONÄMMÄ kauha kädessä.
Mehuliemenkö saan minä hänestä laittaa?
TOINEN PEIKONÄMMÄ teurastusveitsi kädessä.
Varras- vai patapaistin maukkaan?
DOVREN-UKKO.
Jäävettä vereen!
Viittaa uskotuitaan lähemmäksi.
Miks ylpeillä suotta!
Alas arvomme mennyt on monta vuotta;
ei enää tiedä, mi kaatuu, mi kestää,
eik' ihmisapua pois pidä estää.
Sitäpaitsi on poika lähes vammoista vapaa,
lujatekoinen myös, jos en väärin nää.
Tosin hällä on vain yks ainoa pää;
mut lapseni laita on samalla tapaa.
Pois muodista kolmipää-peikot jo jää;
hyvin harvassa on edes kaksipäitä,
ja päät ovat nekin vain niitä ja näitä.
Peer Gyntille.
Vai tytär mun siis tulis sulle työntää?
PEER GYNT.
Niin ja valtakunta myös kera myöntää.
DOVREN-UKKO.
Minun eläessäni saat sa puolen,
ja toisen sitten, kun pois ma kuolen.
PEER GYNT.
Minä tyydyn siihen.
DOVREN-UKKO.
Ei, viel' älä kajoo! —
Vähän takeita saat sinä tarjota myös.
Riko yksikin, niin koko sopimus hajoo,
ja hengen maksaa sulle se työs.
Ensiksi vanno, että koskaan et piittaa
siitä, mik' on eempänä Ronden rajaviittaa;
karta päivää ja tointa, joka pälveä valoista.
PEER GYNT.
Jos kuninkaaksi pääsen, se helpoin on valoista.
DOVREN-UKKO.
Sitälikin, — nyt panen älys koettelulle —
Suoristaikse istuimellaan.
VANHIN HOVIPEIKKO Peer Gyntille.
Älä vaan nyt viisaudenhammasta murra!
Kov' on Dovren-ukon arvoituspähkinä purra!
DOVREN-UKKO.
Mik' on peikon ja miehen ero, sano mulle!
PEER GYNT.
Minust' eroa mitään ei siinä näy.
Isot panee paistiksi, pienet raapii raamuja; —
niin meilläkin, missä vaan laatuun käy.
DOVREN-UKKO.
Tosin kyllä ne moness' on yhtä maata.
Mut illat on iltoja, aamut aamuja,
niin että kieltää ei eroa saata. —
Nyt kuule, kuink' on se: miss' ihmisen lies
tuoll' ulkona alla on kuultavan kuvun,
sana käy; "Ole kaikess' oma itses, mies!"
Vaan täällä suojissa peikkojen suvun
se on: "Ole itse oma kaikkes, peikko!"
HOVIPEIKKO Peer Gyntille.
Syvä näkyykö mieli?
PEER GYNT.
Hyvin hämärän takaa.
DOVREN-UKKO.
"_Oma kaikkes_", sana vahva, mi säilänä jakaa,
se kirjoita kilpees.
PEER GYNT raapii korvallistaan.
Ei, mutta mintähden —
DOVREN-UKKO.
Sun täytyy, tai herraksi tääll' olet heikko!
PEER GYNT.
No, menköön; ei vähä, minusta nähden —
DOVREN-UKKO.
Sitälikin sinun tulee vilpittä suosia
koti-olomme koreilutonta kuosia.
Hän viittaa: kaksi peikkoa, joilla on sianpäät, valkoiset
yömyssyt j.n.e., tuo ruokaa ja juomaa.
Lehmält' on leipä, sima sonnilta saatu;
älä kysy, hapan onko vai makea laatu;
pääasia vain, ota onkees ja huomaa,
se on kotipanoista juomaa.
PEER GYNT työntää tarjokkeet luotaan.
Piru vie, minä suutani moiseen moskaan —!
Kotijuomiinne täällä en totu ma koskaan.
DOVREN-UKKO.
Siman kera on kultainen malja, ja kellä
on kultamalja, sille on tyttäreni hellä.
PEER GYNT miettien.
On kirjoitettu: sodi luontoas vastaan; —
ja se hapant' on kai aluss' ainoastaan.
Oli menneeksi!
Mukautuu.
DOVREN-UKKO.
Järkevä päätös tuo.
Mitä? Syljet!
PEER GYNT.
Kai tottumus voimaa suo.
DOVREN-UKKO.
Sitälikin jätä kristityn-pukus ja kuores sa;
näet, Dovremme kehuksi, tehtyä vuoressa
meillä on kaikki, et laaksosta nää sä
kuin silkkinauhuksen hännänpäässä.
PEER GYNT vihaisesti.
Ei miill' ole häntää!
DOVREN-UKKO.
No saat, muun myötä.
Hovipeikolle.
Mun sunnuntaihäntäni sulholle vyötä.
PEER GYNT.
Pysy irti! En narriksi teille mä heity!
DOVREN-UKKO.