"Esittääkö seikkaperäisesti? Kyllä, niin tahdon, jos armollinen rouva
sallii. Kiitos. Ei hän ainakaan ole elänyt siten kuin aivotulehduksen
jälkeen tulisi elää. Hän on nimittäin harhaillut markkinoilla
parin juomaveikon kera ja ei tiemmä ole ollut aivan erillään
ilveilijäseurueistakaan, nimittäin seurueen naispuolisista jäsenistä.
Kentiesi olisi viisainta, jos piipahtaisin noutamaan ystäväni kirjeet.
Jos suvaitsette? Tulen pian takaisin."
"Eikö teistäkin, herra Karlsen, ole Ronholt tänään erittäin
rakastettava?"
"Kyllä! — Kieltämättä, mutta ette saa unhottaa, armollinen rouva, että
hän on purkanut kaiken sappensa erääseen kirjotukseen aamulehdessä.
Ajatelkaas, että mies väittää — se on suorastaan kapinaa, lakien
halveksumista, — hm..."
"Oletteko löytänyt kirjeen?"
"Kyllä. Saanko alkaa? Antakaas, kun katson — niin: yhteinen ystävämme,
jonka viime vuonna tapasimme Mönstedissä ja jonka sinä jo olet
tullut Kööpenhaminassakin tuntemaan, on viime kuukausina majaillut
näillä tienoilla; hän on samannäköinen kuin silloinkin, sama kalpea,
synkkä surullisen hahmon ritari. Hän on mitä naurettavin sekotus
huimapäisyydestä, kevytmielisyydestä ja hiljaisesta toivottomuudesta,
on teennäisen häikäilemätön ja karkea itseään ja muita kohtaan, on
hiljainen ja harvapuheinen eikä näytä lainkaan huvittelevan, vaikkei
tee muuta kuin unelmoi ja juo; pitää paikkansa mitä jo silloin
sanoin, hänellä on se piintynyt päähänpisto, että hän katsoo kohtalon
itseään loukanneen. Hänen seurapiirinään täällä oli nimittäin eräs
hevoskauppias, jota sanottiin kapakkakanttoriksi, koska hän aina lauloi
ja aina joi, ja eräs rappiolle joutunut, pitkänhuiskea merimiehen
ja kulkukauppiaan väliolento, tunnettu ja pelätty nimellä Peer
Veroton, paitsi näitä myös kaunis Abelone; viime aikoina on tämän
kuitenkin täytynyt jättää paikkansa eräälle tummalle naikkoselle,
joka kuului ilveilijäseurueeseen ja joitakin aikoja onnellistutti
meitä antaen näytöksiä nuorallatanssimisessa ja voimistelutempuissa.
Sinä tunnet tämänlaatuiset naikkoset terävine, kellertävine, ennen
aikojaan vanhettuneine kasvoineen, olennot, jotka raakuus, köyhyys ja
alhaiset paheet ovat vieneet häviöön ja jotka päällisiksi pukeutuvat
haalistuneeseen ja nukkavieruun samettiin ja likaisiin punaväreihin.
Sellainen on seurakunta. En ymmärrä ystävämme mieltymystä; tosin
kyllä joutui hänen morsiamensa niin surullisesti päiviltä pois, mutta
se ei selitä asiaa. Sinun on kuitenkin vielä kuultava, kuinka hän
lähti luotamme. Parin peninkulman päässä täältä olivat markkinat;
hän, Veroton, hevoskauppias ja naikkonen istuivat telttakapakassa
ja tinttailivat myöhään yöhön. Kolmen tienoilla olivat he vihdoin
valmiit lähtemään. He tulivat siis tielle ja kaikki kävikin hyvin;
mutta silloin käänsi yhteinen ystävämme maantieltä pois, ja eteenpäin
he pyyhältävät yli peltojen ja nummien, minkä vaan hevosen kavioista
lähtee. Vaunut paiskehtavat puolelta toiselle. Tämä on hevoskauppiaasta
lopulta liian kirjavaa, hän huutaa tahtovansa päästä maahan. Hänen
laskeuduttuaan vaunuista huitoo ystävämme jälleen hevosta ja laskettaa
suoraa päätä korkeaa kukkulaa kohden; silloin naikkonen hätääntyy,
hän hyppää maahan ja nyt käy matka hurjaa vauhtia ylös kukkulalle ja
jälleen alamäkeen, ja on ilmeinen ihme, etteivät vaunut joutuneet mäen
alle ennen hevosia. Ylämäkeen ajaessa oli kuitenkin Peer hiipinyt
vaunuista ja kiitokseksi kyydistä heitti hän suuren linkkuveitsensä
ajajan päähän."
"Ihmisparka! Mutta tuon naisen laita on sentään rumasti."
"Inhottavaa, armollinen rouva, erittäin inhottavaa. Luuletteko
todellakin, herra Ronholt, että tässä kuvauksessa asetetaan tuo ihminen
parempaan valoon."
"En, mutta varmempaan; tiedättehän, että hämärässä usein pidetään
asioita suurempina kuin ne ovat."
"Voiko mitään pahempaa ajatella?"
"Jollei, niin on tämä pahinta, mutta tiedättehän, ettei ihmisistä pidä
koskaan ajatella pahinta."
"Oikeastaan kai tarkotatte, ettei tämä kaikki ole niin pahaa, että
siinä on jotakin vilpasta, jotakin silmiinpistävää rahvaanomaista, joka
miellyttää teidän demokraattista mielensuuntaanne."
"Ettekö sitte näe, että hän kohtelee ympäristöään sangen
aristokraattisesti?"
"Aristokraattisesti! Ei, tämä on sentään kovin hullunkurista. Jollei
hän ole demokraatti, niin en tosiaankaan tiedä mitä hän on."
"No, onhan niitä muitakin ilmaisumuotoja."
* * * * *
Valkoset rypälekirsikat kukkivat, siniset sirenit, orjanruusut ja
säteilevät kultavihmeet [Cyticus alpinus] kukkivat ja tuoksuvat talon
edessä. Ikkunat alaslaskettuine uutimineen olivat pienet. Mogens nojasi
ikkunasta sisään, uutimet lepäsivät hänen selässään. Silmälle teki
hyvää kaiken kesäisen päiväpaisteen jälkeen, joka häntä oli häikäissyt
kaikkialla, metsässä, vesillä ja ilmassa, silmäillä huoneen himmeään,
vienoon, rauhalliseen valoon. Kookas, uhkea naishenkilö seisoi sisällä
selin ikkunaan ja asetteli kukkia suureen vaasiin. Hänen heleänpunaisen
aamupukunsa puseroa piteli ylhäältä rinnan alta kiinni musta nahkavyö,
maassa hänen takanaan virui lumivalkonen käherrysnuttu, hänen paksu,
vaalea tukkansa oli kiedottu tummanpunaiseen yöverkkoon.
"Eilisten juominkien jälkeen olet tänään hieman kalpea", olivat ensi
sanat, jotka Mogens sanoi.
"Hyvää huomenta", vastasi nainen ja ojensi katsettaan kääntämättä
hänelle kätensä kukkineen, joita piteli. Mogens otti kukista muutaman.
Laura käänsi päänsä ympäri ja päästi kukat samalla putoamaan maahan.
Sitte alkoi hän jälleen puuhailla vaasinsa kera.
"Sairas?" kysyi Mogens.
"Väsynyt."
"En syö tänään aamiaista luonasi."
"Et’"'
"Emme voi syödä päivällistäkään yhdessä."
"Menetkö kalastamaan?"
"En! — Hyvästi!"
"Milloin palaat?"
"En palaa lainkaan."
"Mitä se merkitsee?" kysyi nainen, astui ikkunan luo, järjesti pukuaan
ja istuutui tuolille.
"Olen väsynyt sinuun. — Ei muuta mitään!"
"Nyt olet paha, mitä sitte on tapahtunut? Mitä olen sinulle sitte
tehnyt?"
"Et mitään, mutta kun emme ole naimisissa emmekä mielettömästi
toisiimme rakastuneetkaan, en minä ymmärrä siinä olevan mitään
eriskummallista, vaikka lähdenkin tieheni."
"Oletko mustasukkainen?" kysyi nainen hiljaa.
"Sellaisen kuin sinun tähtesi! Jumala varjelkoon ymmärrystäni!"
"Mutta mitä tämä kaikki merkitsee?"
"Se merkitsee, että olen väsynyt kauneuteesi, että muistan äänesi ja
eleesi ulkoa, etteikä minua enää voi päähänpistosi, ei tuhmuutesi eikä
viekkautesi huvittaa. Voitko nyt sinäkään sanoa, minkätähden minun
olisi jäätävä?"
Laura itki. "Mogens! Mogens! Kuinka sinä hennot? Oi, mihin, mihin,
mihin, mihin on minun nyt ryhdyttävä? Jää vaan vielä tänään, vain
tänään, Mogens, et saa mennä luotani."
"Oh, tuohan on valetta, Laura, et usko sitä itsekään; et ole
suruissasi siksi, että minusta niin paljo pitäisit; olet vain vähän
hämmästynyt muutoksesta, hieman huolissasi jokapäiväisten tottumustesi
häiriintymisestä. Tunnen sen sangen hyvin, et ole ensimäinen, johon
olen kyllästynyt."
"Jää vain tänään luokseni, sitte en tahdo sinua enää kiusata, tänäänkin
vain muutamaksi tunniksi.
"Te olette koko narttuja, te naiset! Teillä ei ole jälkeäkään
kunniantunnosta, jos teille vain ojentaa portaan, ryömitte te luo
jälleen."
"Niin, niin, niin teemme, mutta jää nyt, vielä tänään! Mitä? Jää!"
"Jää, jää! En!"
"Et ole minua rakastanut, Mogens."
"En".
"Olet, olet sentään; rakastit minua tuona päivänä, jona tuuli puhalsi
niin kovasti, oi, niin kauniina päivänä alhaalla rannalla, missä
istuimme venheiden takana."
"Hassu tyttö!"
"Jospa vain olisin kunnon tyttö hienoista vanhemmista, enkä sellainen
kuin olen, silloin kyllä jäisit luokseni; silloin et hennoisi olla niin
kova — ja minulle olet sinä niin rakas."
"Ei pitäisi olla."
"Ei, olen tomuhiukkanen jalkojesi alla, enempää en ole sinulle. Ei
ainoaakaan hyvää sanaa, vain kovia sanoja; halveksuminen, se kyllä
riittää minulle.
"Toiset eivät ole parempia eivätkä huonompia kuin sinäkään. Hyvästi,
Laura!"
Hän ojensi naiselle kätensä, mutta tämä piti käsiään selkänsä takana ja
vaikeroi: "ei, ei hyvästi, ei hyvästi!"
Mogens kohotti uutimia, astui pari askelta takaperin ja päästi uutimet
laskeutumaan paikoilleen. Laura nojautui nopeasti ikkunankarmiin ja
rukoili: "Tule luokseni! Tule ja anna minulle kätesi."
"En."
Toisen ollessa jo hyvän matkan päässä, huusi nainen valittaen:
"Hyvästi, Mogens!"
Mogens kääntyi ympäri ja tervehti keveästi. Sitte kulki hän edelleen:
"Ja tuollainen uskoo vielä rakkauteen! — Ei, sitä ei hän tee."
* * * * *
Mereltä puhalsi iltatuuli yli maan, ja rantakaura keinutteli vaaleita
tähkiään ja kohotteli hieman teräväkärkisiä lehtiään; kaislat
huojuivat, ja lumpeiden lehdet nytkähtelivät levottomasti pitkissä
varsissaan tumman hyökyveden pinnalla. Sitte alkoivat kangaskanervain
tummat latvat nuokkua ja peltotilkuilla huojui sinikaunokki
pysähtymättä sinne ja tänne. Maihinpäin! Kaurapellot niijailivat,
nuori apilas värisi sänkipellolla, vehnä vietiin raskaissa vaunuissa
kotia, myllyt ruskivat, siivet liipottelivat ympärinsä, savu kallistui
savupiipuista alas maahan ja ikkunaruudut himmenivät.
Herraskartanon luukut ja poppelit humisivat, hajanaiset pensaat
Bredbjergin viheltävällä kummulla vinkuivat. Mogens loikoi siellä ja
silmäili tumman maan ylitse. Kuu oli rupeamaisillaan loistamaan, sumu
ajelehti niityn ylitse. Oli niin surullista koko elämä, niin tyhjää
hänen takanaan ja synkkää hänen edessään. Mutta elämä oli nyt kerran
sellainen. Ne, jotka olivat onnellisia, olivat myös sokeita. Hänet oli
onnettomuus opettanut näkemään; kaikki oli väärää ja valheellista,
koko maa oli suuri vierivä valhe, uskollisuus, ystävyys, armeliaisuus,
valhetta olivat nekin, valhetta pienimpään saakka; mutta se, mitä
rakkaudeksi sanottiin, se oli ontoista ontointa, se oli himo, leimuava
himo, hehkuva himo, helteinen himo, mutta _himo_ eikä mitään muuta.
Miksi täytyi hänen tämä tietää? Miksei hän ollut saanut pysyä uskossaan
kaikkiin näihin kullattuihin vaiheihin. Miksi täytyi hänen nähdä,
kun muut pysyivät sokeana? Hänelläkin oli oikeus olla sokea, hän oli
uskonut kaikkeen, mihin suinkin uskoa voi.
Alhaalla kylässä sytytettiin tulet.
Siellä alhaalla oli koti kodin vieressä. Kotini! Kotini! Ja lapsuuteni
usko kaikkeen kauniiseen maailmassa! — Ja jospa muut nyt olisivat
oikeassa! Jos maailma olisikin täynnä sykkiviä sydämiä ja taivaassa
laupias Jumala! Mutta miksi en sitte minä sitä tiedä, miksi tiedän
jotakin muuta? Ja minä tiedän jotakin muuta, niin viiltävää, niin
katkeraa, niin totta...
Hän nousi, pellot ja niityt hohtivat hänen edessään kuutamossa. Hän
meni alas kylään, kulki tietä saman kivimuurin ylitse. Puutarhan
nurmikentällä seisoi hopeapoppeli, kuunhohde lankesi räikeänä
väräjäville lehdille, jotka vilkuttivat milloin lehtiensä tummempaa
lapetta, milloin vaaleampaa. Hän laski kätensä aidalle ja tuijotti
puuhun, näytti kuin lehdet olisivat hiljaa liristen valuneet oksia
myöten alaspäin. Hän luuli kuulevansa lehtivirran lirinän. Äkkiä
helähti aivan läheltä naisääni:
"Sulokukkanen
suvikasteinen!
Sä haaveesi kerto'os kuiskauksin.
Sä nuokutko samassa ilmassa,
ihanaisessa keijuistuoksussa
kuin minäkin?
Te ettekö kaihoa vaikertain
vuoks tuoksujen, valojen katoavain,
väryhelkkyjen,
sulolaulujen?
Oi, kaihoa,
oi, kaihoa eloni on!"
Sitte tuli jälleen hiljaista. Mogens hengitti syvään ja kuunteli
jännitettynä: laulu oli loppunut; ylhäältä herrastalosta kuului oven
liikettä. Nyt kuuli hän selvään hopeapoppelin lehtien liplatuksen. Hän
painoi päänsä käsivarteensa ja itki.
Seuraava päivä oli muuan syyskesällä niin tavallisista päivistä.
Raitis, viileä tuuli, lukemattomia, nopeasti rientäviä pilviä, ainaista
tummenemista ja kirkastumista, sitä mukaa kuin pilvet kulkivat auringon
editse. Mogens oli mennyt ylös kirkkomaalle; herrastalon puutarha
ulottui siihen asti. Siellä ylhäällä näytti jokseenkin kolealta, nurmi
oli vähää ennen niitetty, muutaman vanhan nelisnurkkaisen rautahäkin
takana seisoi leveä, matala seljapensas ja pudisteli lehtiään;
muutamien hautojen ympärillä oli puuaitaus, enimmät olivat mataloita
nelisnurkkaisia kumpuja, muutamalla oli rautaristi kirjotuksineen,
toisilla puuristit, joista maali oli karissut pois, muutamilla oli
seppeleitä vahakukista, useimmilla ei mitään. Mogens etsi paikkaa,
jossa voisi istua suojassa, mutta kirkon kaikilla puolilla näytti
tuulevan. Hän heittäytyi haudan reunalle ja veti kirjan taskustaan;
mutta lukemisesta ei kuitenkaan tullut mitään; joka kerta, kun pilvi
vetäytyi auringon eteen, tuntui hänestä tulevan liian kylmä; silloin
ajatteli hän nousta pystyyn mutta tuli kirkasta jälleen ja hän jäi
makaamaan. Silloin tuli muuan nuori tyttö verkkaan tietä myöten,
vinttikoira ja lintukoira juoksivat leikkien hänen edellään. Tyttö
seisottui ja näytti aikovan istuutua; mutia Mogensin huomattuaan
meni hän suoraan poikki kirkkomaan portille. Mogens nousi ja katsoi
hänen jälkeensä; hän meni alas maantielle; koirat leikkivät vielä.
Silloin alkoi Mogens lukea muuatta hautakirjotusta; se sai hänet pian
nauramaan. Äkkiä lankesi muuan varjo haudalle ja jäi siihen. Mogens
katsoi syrjään. Nuori päivänpaahtama mies seisoi hänen rinnallaan,
toinen käsi metsästyslaukussa, toisessa pyssy.
"Eihän se ole niinkään hassu", sanoi hän ja nyökkäsi kirjotukseen päin.
"Ei", sanoi Mogens nousten kyyristyneestä asennostaan.
"Sanokaas minulle", jatkoi metsästäjä ja silmäili syrjään ikäänkuin
jotakin etsien. "Olette jo ollut täällä parisen päivää, ja olen teitä
ihmetellyt, mutta en ole vielä päässyt lähellenne; kuleskelette niin
yksin ympärinsä, miksette ole käynyt luonamme? Kuinka maailmassa
vietätte aikaanne? Asioitakaan ei teillä ole näillä tienoin?"
"Ei, olen täällä vain huvikseni."
"Niin, huveja täällä onkin runsaasti", nauroi vieras. "Ettekö käy
metsällä? Eikö teillä ole halua tulla mukaani? Mutta minun täytyy mennä
alas kapakkaan noutamaan hauleja, ja teidän laittautuessanne kuntoon
voin mennä sepän kera väittelemään. No, tuletteko mukaan?"
"Mielelläni."
"Mutta sehän on totta — Thora! Oletteko nähnyt muuatta tyttöä?" Hän
hyppäsi muutamalle pengermälle. "Niin, tuolla hän menee, hän on
serkkuni, en voi häntä esittää, mutta tulkaa, menkäämme perästä, olemme
lyöneet vetoa, nyt voitte olla tuomarina; hänen piti olla koirien kera
kirkkomaalla, ja sitte oli minun kulettava pyssyn ja metsästyslaukun
kera ohitse huutamatta tai viheltämättä, ja jos koirat sittekin
tulisivat mukaani, niin on hän hävinnyt; nyt saadaan nähdä."
Kohta saavuttivat he naisen; metsästäjä näytti vilpittömältä, mutta
ei voinut olla hymyilemättä; Mogens tervehti heidän kulkiessaan
ohitse. Koirat katsoivat metsästäjää kummissaan ja murisivat hieman;
sitte katsoivat ne naiseen ja haukkuivat; hän tahtoi niitä silitellä,
mutta välittämättä lainkaan menivät ne hänen ohitsensa ja haukkuivat
metsästäjän jälkeen; askel askeleelta loittonivat, vilkuen tyttöön,
hypähtivät äkkiä metsästäjän luo ja olivat hänet saavutettuaan aivan
riihottomia, tölmäilivät kuin nuolet joka taholle ja jälleen takaisin.
"Hävinnyt!" huusi metsästäjä tytölle; tämä nyökkäsi hymyillen, kääntyi
ja meni.
Metsästys kesti myöhään iltapäivään; Mogens ja Villiam tulivat
keskenään hyvin toimeen, ja Mogensin täytyi luvata tulla iltaisin
herrastaloon; sen hän tekikin ja tuli myöhemmin melkein joka päivä,
mutta kaikista vierasvaraisista kutsuista huolimatta jäi asumaan
ravintolaan.
Mogensille tuli rauhaton aika. Aluksi herätti Thoran läheisyys eloon
kaikki surulliset ja synkät muistot; usein täytyi hänen alkaa äkkiä
keskustelu muiden kera tai lähteä pois, jottei liikutus saisi häntä
kokonaan valtaansa. Thora ei muistuttanut lainkaan Kamillaa, ja
kuitenkin Mogens näki ja kuuli ainoastaan Kamillan. Thora oli pieni,
hieno ja hento, herkkä nauramaan, herkkä itkemään, herkkä innostumaan;
jos hän puhui kauvemman aikaa jonkun kera, ei hän suinkaan tuntunut
tulevan lähemmäksi, vaan pikemmin hukkuvan itseensä; jos hänelle joku
selitti tai kertoi jotakin, niin ilmaisivat hänen kasvonsa, hänen
koko olentonsa lämpimintä harrastusta ja silloin tällöin odotustakin.
Villiam ja hänen pieni siskonsa eivät kohdelleet Thoraa aivan toverina,
mutta eivät suorastaan vieraanakaan, setä ja täti, palvelijat ja
seudun talonpojat, kaikki mielistelivät häntä, mutta varovasti, melkein
arasti — he käyttäytyivät häneen nähden kuin vaeltaja, joka metsässä
näkee lähellään pienen, soman laululinnun kirkkaine, viisaine silmineen
ja suloisine, viehättävine liikkeineen; hän iloitsee niin tästä
pienestä elävästä olennosta, tahtoisi mielellään, että se tulisi yhä
lähemmäksi, mutta ei tohdi liikkua, tuskin hengittääkään, jottei se
pelästyisi ja lentäisi pois.
Kun Mogens näki Thoran yhä useammin, tulivat muistot yhä harvemmin,
ja nyt alkoi hän nähdä tytön sellaisena kuin tämä oli. Hänellä oli
onnen ja rauhan aika ollessaan tytön luona, hiljaisen ikävöimisen ja
alakuloisuuden aika, jollei nähnyt tätä lähellään. Myöhemmin puhui hän
tälle Kamillasta ja aikaisemmasta elämästään, ja hän katsoi melkein
kummissaan entiseen itseensä, ja väliin oli hänestä kärsimätöntä,
että se oli hän, joka oli ajatellut, tuntenut ja tehnyt kaikkea sitä
kummallista, josta hän kertoi.
"Nyt ovat Viheriäkummun keijukaiset iloissaan, kun aurinko on laskenut
kokonaan", sanoi Thora.
"Niin — kö!"
"Niin, ettekö sitte tiedä, että keijukaiset rakastavat hämärää?"
Mogens hymyili.
"Ette usko keijukaisiin, mutta niin pitäisi teidän tehdä. On niin
kaunista uskoa kaikkeen siihen, vuorikeijukaisiin, keijukaisimpiin.
Uskon merenneitoihin ja sireneihin. Mutta kääpiöihin! Mitä tehdään
kääpiöillä ja hornan hevosilla? Vanha syöjätär suuttuu, kun sanon näin;
sillä ken uskoo kuten minä, hänellä ei ole mitään jumalanpelkoa, sanoo
hän; sellainen ei kuulu meille; mutta ennustukset ovat evankeliumissa,
sanoo hän. Mutta mitä luulette te?"
"Minä? Niin, en tiedä, — kuinka tarkotatte oikeastaan?"
"Ette varmaankaan rakasta luontoa."
"Kyllä, päinvastoin."
"En tarkota sitä luontoa, jota näkee näkötorneista ja kukkuloilta,
jonne vievät portaat, jossa kaikki on juhlallisesti laitettua, vaan
arkipäiväistä luontoa, aina ja kaikkialla. Rakastatteko sitäkin
luontoa?"
"Juuri sitä; jokainen lehti, jokainen oksa, jokainen valonsäde,
jokainen varjo voi minua ilahduttaa. Mikään kumpu ei ole niin kalju,
ei mikään mutahauta niin nelisnurkkainen, mikään maantie ei niin
pitkäveteinen etten tuokioksi voisi siihen rakastua."
"Mutta mitä iloa voi teille olla puusta tai pensaasta, jollette
kuvittele, että siinä asuu elävä olento, joka kukat avaa ja sulkee
ja lehdet kiillottaa ja silittää? Kun näette järven, syvän, kirkkaan
järven, ettekö sitä rakasta siksi, että kuvittelette syvällä, syvällä
asuvan olentoja, joilla ovat ilonsa ja surunsa, oma omituinen elämänsä
ja omituiset kailionsa; ja mitä esimerkiksi Bredbjergin viheriäkummulla
on kaunista, jollette ajattele, että siellä vilajaa ja surisee hyvin,
hyvin pieniä olentoja, jotka huokaavat, kun aurinko nousee, mutta
alkavat tanssia ja leikitä, kun tulee ilta."
"Kuinka ihmeen ihana se on! Ja näettekö tämän kaiken?"
"Entä te?"
"En voi sitä selittää, mutta se lepää väreissä, liikkeissä ja muodoissa
ja sitte elämässä, joka on niiden takana; mehu, joka nousee puihin
ja kukkiin, sade ja päiväpaiste, joka ne panee kasvamaan, hiekka,
joka tuiskuaa kasoihin, sadekuuro, joka uurtelee ja halkoo rinteitä
— ne ovat.... Ah, sitä ei voi lainkaan käsittää, jos _millä_ koetan
selittää."
"Ja onko se teille kylliksi?"
"Usein liian paljokin! — Aivan liian paljo! Ja kun nyt muodot ja värit
ja liikkeet ovat niin viehättäviä ja keveitä, ja niiden takana lepää
omituinen maailma, joka elää ja riemuitsee ja huokaa ja ikävöi ja voi
tämän kaiken sanoa ja laulaa, silloin tuntee itsensä niin hyljätyksi,
jollei voi päästä tuota maailmaa lähelle, ja elämä tulee niin
väsyttäväksi ja raskaaksi."
"Ei, ei! Niin ette saa ajatella morsiantanne!"
"Oi, en ajattele morsiantani."
Villiam tuli siskoineen heidän luoksensa ja he menivät yhdessä kotiin.
* * * * *
Aamupäivällä useampia päiviä myöhemmin kävelivät Mogens ja Thora
puutarhassa. Mogens tahtoi nähdä rypälekasvihuonetta: _siellä_ ei hän
ollut vielä ollut koskaan; se oli jokseenkin pitkä, mutta ei erittäin
korkea lasihuone; katolla leikkivät ja säkenöivät päivänsäteet. He
menivät sisään, ilma oli lämmin ja kostea ja oli sillä tunkka juuren
haju, kuten äsken luodulla mullalla. Kauniit, pykäläiset lehdet ja
raskaat, kosteat rypäleet, joiden lävitse päivä näytti säteilevän,
levisivät lasikattoa myöten viheriässä rehevyydessään. Thora silmäili
onnellisena ylös niihin, Mogens oli levoton ja tuijotteli surullisesti
milloin Thoraan, milloin lehdeksiin.
"Kuulkaas", sanoi Thora iloisesti, "luulen alkavani ymmärtää, mitä
äskettäin puhuitte muodoista ja väreistä."
"Ettekö käsitä muuta mitään?" kysyi Mogens hiljaa ja vakavasti.
"En", kuiskasi Thora, vilkasi häneen, painoi sitte punastuen katseensa
maahan.
"En käsittänyt silloin."
"Silloin!" toisti Mogens hellästi ja polvistui hänen eteensä. "Mutta
nyt, Thora?"
Thora kumartui maahan hänen luoksensa, ojensi hänelle kätensä, peitti
toisella kädellään silmänsä ja itki. Mogens painoi kättä rintaansa
vasten nousten samassa ylös; Thora nosti päänsä pystyyn, ja Mogens
suuteli häntä otsalle. Thora katseli häneen kostein säteilevin silmin,
hymyili ja kuiskaili: "Luojan kiitos!"
Mogens jäi vielä viikkokaudeksi; sovittiin häät vietettäväksi
juhannuksen aikaan. Sitte matkusti hän. Talvi tuli hämärine päivineen,
pitkine öineen ja kirjetuiskuineen.
* * * * *
Valoa herrastalon kaikissa ikkunoissa; lehdeksiä ja kukkia kaikkien
ovien yllä, juhlapukuisia ystäviä ja tuttavia tungokseltaan suurilla
kiviportailla, kaikki tuijottaen hämärään — Mogens oli ajanut pois
nuoren puolisonsa keralla.