silmäili ikkunoista ulos maantienojaan, sepänmäelle, jossa keväisin
esikot kukkivat, Bertel Nielsenin suureen seljapensaaseen, myllyyn ja
myllärin honkiin, Dalumin kukkulalle, jolta hän oli Villiamin kera
vielä muutamia vuosia sitte laskenut kelkalla mäkeä, Dalumin niitylle,
hevosen pitkään varjoon, joka liukui kiviraunioiden, mutahautojen,
ruispeltojen yli. Hän itki aivan hiljaa; silloin tällöin, kuivatessaan
huurua ruudusta, vilkasi hän salavihkaa Mogensiin päin. Tämä istui
etukumarassa, oli napittanut kiinni matkatakkinsa, hattu makasi
hiikkuen etuistuimella, kätensä piti hän kasvojensa edessä. Mitä
kaikkea hän ajattelikaan! Tämä oli ollut hänelle ihmeellinen päivä, ja
jäähyväiset olivat häneltä vieneet melkein kaiken rakkauden. Thoran
oli täytynyt ottaa jäähyväiset kaikilta sukulaisilta ja ystäviltä,
lukemattomista paikoista, joissa muistot kerrostuivat päälletysten
taivaaseen saakka, — ja tämä, matkustaakseen hänen mukanaan! Ja hän oli
se mies, jonka valtaan saattoi rauhallisesti antautua, hän menneine
raakuuksineen ja huikenteluineen! Eikä ollut edes varmaa, että kaikki
tämä oli mennyttä; hän oli kyllä muuttunut ja käsitti tuskin mitä oli
itse ollut, mutta eihän kukaan loittone itsestään kokonaan; se oli yhä
olemassa, kaikki, ja nyt oli hänellä täällä viaton lapsi suojeltavana
ja varjeltavana. Ken oli itse rypenyt liassa umpisukkelossa, hänen kai
onnistui viedä toinenkin sinne mukaansa. Ei! — Ei, häntä ei saanut
viedä, — Thoran täytyi viettää valoisaa, iloista tyttöelämäänsä
edelleen, hänestä huolimatta, ja vaunut ratisivat ratisemistaan, pimeä
oli tullut, vain siellä ja täällä näki Mogens himmeäin ikkunain lävitse
valoa taloista, joiden ohitse he ajoivat. Thora oli nukahtanut. Aamun
koitteessa saapuivat he uuteen kotiinsa, maatilalle, jonka Mogens oli
ostanut. Hevoset höyrysivät kylmässä aamuilmassa, varpuset visertelivät
suuressa lehmuksessa pihalla, ja savu nousi verkalleen savupiipusta.
Thora katseli kaikkea hymyillen ja tyytyväisenä, Mogensin autettua
hänet vaunuista; mutta se ei auttanut mitään, hän _oli_ uninen ja liian
väsynyt, voidakseen sitä salata. Mogens vei hänet huoneeseensa ja meni
sitte puutarhaan, istuutui muutamalle penkille ja luuli näkevänsä
auringonnousun, mutta hänen päänsä nuokkui liiaksi, ettei hän voinut
päästä siihen uskoon. Päivällisaikaan tapasivat he kuitenkin toisensa
jälleen, iloisina ja raittiina, ja silloinkos oli näyttelemistä ja
viittilöimistä, ja silloin neuvoteltiin ja määriä tehtiin ja mitä
hulluimpia ehdotuksia, jotka yksimielisesti selitettiin järkeviksi
ja käytännöllisiksi. Kuinka Thora ponnistelikaan näyttääkseen
intresseeratulta, kun kyökkiä käytiin katsomassa, ja kuinka vaikeaa oli
olla näyttämättä kovin epäkäytännöllisen tyytyväiseltä pieneen, nuoreen
koiraan. Ja Mogens! Kuinka hän puhuikaan salaojituksesta ja viljojen
hinnoista, salaisesti tuumiessaan, miltä Thora mahtaisikaan näyttää,
jos hänellä olisi punainen unikukka kutreissaan.
Ja sitte illalla, kun he istuivat puutarhahuoneessa, ja kuutamo
kuvastutti ikkunat niin selvästi lattiaan — mitä ilveilyä Mogens
silloin näyttelikään, kun hän vakavasti esitti, että toisen oli
lähdettävä levolle, todellakin lähdettävä levolle, sillä täytyihän
hänen olla väsynyt, mutta ei kuitenkaan päästänyt toisen kättä, —
ja Thora sitte selitti hänelle, että hän oli häijy ja tahtoi päästä
hänestä erilleen, että häntä oli sääli kun oli ottanutkaan vaimon; ja
sitte seurasi luonnollisesti sovinto, ja he nauroivat ja tuli myöhä.
Vihdoin meni Thora huoneeseensa, mutta Mogens jäi puutarhahuoneeseen,
aivan onnetonna sen johdosta, että toinen oli mennyt, ja sitte
kuvitteli hän mustia unelmia, että Thora oli kuollut ja haudattu ja
hän aivan yksinään maailmassa; ja hän itki armastaan, ja lopulta hän
itki tosiaankin ja suuttui itseensä, käveli huoneessa edestakaisin ja
tahtoi olla järkevä. Tässä oli rakkaus, puhdas ja jalo, ilman korkeaa,
aistillista intohimoa, niin, tässä se oli, tai jollei vielä ollut,
niin oli kumminkin tuleva; niin, intohimo hävitti kaiken, ja se oli
niin ruma, niin epäinhimillinen; kuinka hän vihasikaan ihmisluonnossa
kaikkea, mikä ei ollut puhdasta ja kirkasta, hienoa ja vienoa! Häntä
oli tämä raju, ruma ajanut, painanut, piinannut, se oli ollut hänen
silmissään, hänen korvissaan, oli saastuttanut hänen ajatuksensa. Hän
meni huoneeseensa. Hän tahtoi lukea ja otti muutaman kirjan; hän luki,
mutta aavistamatta mitä — eihän Thoralle ollut vain mitään tapahtunut,
— ei, hän ei voinut sitä sietää; hän hiipi hiljaa ovelle, ei, sisällä
oli niin hiljaista ja rauhallista; kun hän tarkoin kuunteli, luuli hän
kuulevansa hengitystä; — kuinka hänen sydämensä pamppaili, oli kuin
hän kuulisi senkin. Hän meni huoneeseensa ja takaisin kirjansa ääreen.
Hän sulki silmänsä: kuinka selvästi hän näki hänet; hän kuuli hänen
äänensä, hän kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi — kuinka hän häntä
rakasti, rakasti, rakasti! Hänen sydämessään helkkyi laulu; hänen
ajatuksensa pukeutuivat rytmeihin, ja niin selvään näki hän kaiken mitä
ajatteli! Hiljaa, aivan hiljaa Thora nyt jo nukkui, käsivarsi pään
alla, tukka irrotettuna, silmät ummessa, hän hengitti niin keveästi —
siellä sisällä värisi ilma, hän oli punainen ruusujen heijastuksesta —
kuten kömpelö metsähaltija, joka jäljittelee ilmatarten tanssia, niin
kuvasti vuodepeite korkeilla laskoksillaan hänen hentoa olentoaan — ei,
ei, hän ei tahtonut häntä ajatella, ei täten häntä ajatella, ei mistään
hinnasta maailmassa, ei, — ja nyt palasi kaikki jälleen, sitä ei voinut
saada poistumaan, mutta sen täytyi, pois, pois! Multa se tuli ja meni,
kunnes uni tuli ja yö meni.
Auringon laskettua seuraavana iltana kävelivät he puutarhassa.
Käsivarsi käsivarressa kulkivat he verkkaan ja vaieten tietä
ylös, toista alas, resedantuoksusta ruusuntuoksun kautta jasminin
tuoksuun; muutama yöperhonen liipotteli heidän editsensä, loitommalla
viljapellossa kirkui ruisrääkkä, muuten sai Thoran silkkihame suurimman
kolinan aikaan.
"Kuinka jaksamme olla vaiti!" huudahti Thora.
"Ja kuinka jaksamme kävellä", jatkoi Mogens. "Olemme nyt varmaankin
kävelleet peninkulman."
Sitte kävelivät he jälleen kotvan aikaa äänettöminä.
"Mitä ajattelet? kysyi Thora.
"Ajattelen itseäni."
"Niin juuri teen minäkin."
"Ajatteletko sinäkin itseäsi?"
"En — sinua — sinua, Mogens."
Mogens veti hänet lähemmäksi itseään. He menivät puutarhahuonetta
kohden; ovi oli auki; sisällä oli sangen valoisaa, ja pöytä valkoisine
liinoineen, hopeisine lautasineen ja mansikoineen, välkkyvine
hopeakannuineen ja haarakkaine kynttiläjalkoineen teki juhlallisen
vaikutuksen.
"On aivan kuin sadussa, kun Hannu ja Kreeta löysivät metsästä
piparikakkutalon", sanoi Thora.
"Tahdotko sisään?"
"Unhotat kai, että siellä sisällä on noita, joka meidät onnettomat
lapset paistaa ja syö. Ei, on parempi, jos vältämme sokeri-ikkunoita ja
pannukakkukattoja ja annamme toisillemme kätemme ja palaamme synkkään
metsään."
He loittonivat puutarhahuoneesta. Thora painautui Mogensiin kiinni
ja jatkoi: "Se voi myös olla suurturkkilaisen palatsi, ja sinä olet
erämaan arapialainen, joka tahdot minut ryöstää, ja vartijat ajavat
meitä takaa, kaarevat miekat välkähtelevät, ja me juoksemme ja
juoksemme, mutta he ovat ottaneet sinun hevosesi, ja nyt vievät he
minut mukaansa ja pistävät meidät suureen säkkiin ja siellä istumme me
molemmat ja hukumme yhdessä mereen, — odotas, mitä muuta se voisi vielä
ollakaan...?"
"Miksei se saa sitte olla mitä on?"
"Saa kyllä, mutta se on liian vähän... jospa tietäisit kuinka sinua
rakastan, mutta olen niin onneton — en tiedä, mitä se on — olemme niin
kaukana toisistamme — ei —."
Hän kietoi käsivartensa Mogensin kaulaan ja suuteli häntä kiihkeästi
ja painoi palavan poskensa hänen poskeaan vasten: "En tiedä, mitä
se on, mutta monta kertaa olen melkein toivomaisillani, että löisit
minua, — tiedän, että se on lapsellista ja että olen onnellinen, niin
onnellinen, mutta siitä huolimatta olen niin onneton."
Hän painoi päänsä Mogensin rintaa vasten ja itki, ja sitte alkoi hän
kyyneltensä vielä virratessa, rallatella aivan hiljaa, mutta vähitellen
yhä kovemmin:
"Oi, kaihoa,
Oi, kaihoa eloni on!"
"Rakas pikku vaimoni!" ja Mogens sieppasi hänet syliinsä ja kantoi
hänet sisälle.
Aamulla seisoi Mogens hänen vuoteensa vieressä. Valo lankesi
rauhallisen himmeänä alaslaskettujen uutimien välitse ja teki kaikki
piirteet levollisiksi, kaikki värit himmeiksi ja rauhallisiksi.
Mogensista näytti ikäänkuin ilma nousisi ja laskisi hiljaisina aaltoina
Thoran poven keralla. Hänen päänsä lepäsi hieman vinossa tyynyllä,
kutrit valuivat Valkoselle otsalle, toinen poski oli punakampi kuin
toinen, silloin tällöin liikahtelivat kaarevat silmäluomet, suun
piirteet värähtelivät tuskin huomattavasti itsetiedottoman vakavuuden
ja uinailevan hymyn vaiheella. Mogens seisoi kauvan ja katseli
häntä, onnellisena ja tyynenä, viimeinenkin menneisyyden varjo oli
kadonnut. Sitte hiipi hän hiljaa ulos ja istuutui asuinhuoneeseen häntä
odottamaan. Hän oli jo istunut kotvan aikaa; silloin tunsi hän, kuinka
pää lepäsi hänen hartioillaan ja Thoran poski painui hänen poskeaan
vasten.
He menivät yhdessä ulos raittiiseen aamuilmaan. Päiväpaiste vietti
voitonriemuaan maan ylitse, kaste välkkyi, varhain heränneet kukat
säteilivät, korkealla taivaalla liverteli leivonen, pääskyset
vilahtelivat ilmassa. He menivät vihertävää laidunmaata ylängölle,
jossa ruis tuleentui, seurasivat jalkapolkua, joka vei yhä ylemmäks;
Thora kulki edellä hyvin vitkaan ja silmäili olkapäänsä ylitse häntä,
joka tuli jälestä, ja he puhelivat ja nauroivat. Kuta kauvemmaksi he
kunnasta kulkivat, sitä korkeammaksi tuli vilja heidän takanaan, pian
ei heitä enää näkynyt.