language: Finnish
MOGENS
Rakkauskertomus
Kirj.
J. P. JACOBSEN
Tanskasta suomentanut
Juho Anhava
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1909.
Jens Peder Jacobsen (s. 1847, k. 1885) oli Tanskan kirjallisuudessa
naturalistisen suunnan vahvimpia tukia. Hän tutki ensin luonnontieteitä
ja ihaili suuresti Darwinia. Hänen mielihalunsa veti hänet kuitenkin
kaunokirjalliselle uralle. Georg Brandesin alotettua kuuluisan
luentosarjansa, jossa hän saarnasi uutta oppia, sai Jacobsen siitä
herätyksen ja kirjotti pienen kertomuksensa "Mogens" (painettiin
ensi kerran 1882), jolla hän ensin herätti huomiota elävällä
luonnonkuvauksellaan. Jacobsen työskenteli hyvin hitaasti, osaksi
heikon terveytensä tähden, osaksi siksi, että pani erinomaisen
tarkkaa huolta kielensä ja tyylinsä kehittämiseen. Niinpä kului
kokonaista neljä vuotta molempien hänen pääteostensa, romanien "Fru
Marie Grubbe" ja "Nils Lyhne" välillä; Yhtä tarkkana ja taitavana
kuin hän "Mogens'issaan" esiintyy luonnonkuvaajana, yhtä mestarillinen
hän sittemmin oli syvimpiä ja hienoimpia sielunelämänkin vivahduksia
kuvatessaan.
MOGENS.
Kesä oli; keskellä päivää; aitauksen nurkassa. Juuri sen vieressä
seisoi vanha tammi, jonka rungosta voi hyvin sanoa, että se vääntelehti
epätoivoissaan nuorten, kellertäväin lehviensä ja mustien, paksujen
ja koukkuisten oksiensa sopusoinnuttomuuden tähden, sillä nämä
muistuttivat suuresti karkeapiirteisiä muinaisgoottilaisia arabeskeja.
Tammen takana seisoi rehevä pähkinäpensasto tummine, kiillottomine
lehvineen, jotka olivat niin tiheät, ettei voinut nähdä runkoja eikä
oksia. Pähkinäpensaan ylitse kohosi kaksi solakkaa, iloista vaahteraa
hauskoine hammaslaitaisine lehtineen, viheriäin hedelmäterttujen
punaiset varret pitkine kantoineen pystyssä törröttämässä. Vaahterain
takaa alkoi metsä — viheriä, tasasuhtaisesti pyöristynyt rinne, jossa
linnut liitelivät edestakaisin, kuten keijukaiskansa nurmikummulla.
Tämän kaiken saattoi nähdä kulkiessaan peltotietä aidan ulkopuolitse.
Mutta jos siihen sijaan lepäsi tammen varjossa nojaten selkänsä sen
runkoon ja katsoi toisaalle alaspäin — ja siellä oli joku, joka teki
niin — silloin näki ensiksi omat jalkansa, sitte pienen alan lyhyttä
rehevää nurmea, sen jälkeen suuren kasan tummia nokkosia, sitte aidan
ja hieman sen takana kasvavaa ruispeltoa, vihdoin oikeusneuvoksen
lipputangon ylhäällä kukkulalla, ja lopuksi taivaan.
Oli painostavan kuuma, ilma välkkyi lämmöstä, ja samalla oli niin
hiljaista; lehdet riippuivat puissa ja nukkuivat; ei liikkunut mikään
muu kuin mariankämmekät aidan varrella nokkoisten vieressä ja muutamat
lakastuneet lehdet, jotka viruivat nurmella ja kierähtivät hiljaisella,
äkillisellä liikkeellä, ikäänkuin käpristyen auringon säteilyssä.
Ja sitte ihminen tammen juurella; hän loikoi ja haukotteli ja silmäili
surumielisesti, avuttomasti ylös taivasta kohden. Hän rallatteli
hieman ja jätti sen sikseen; vihelteli, jätti senkin, käänsihe
ympäri, käänsihe uudestaan ja antoi katseensa viivähtää vanhassa
myyränmättäässä, joka kuumuudessa oli käynyt aivan vaaleanharmaaksi.
Äkkiä tuli pieni, pyöreä, tumma pilkku vaaleanharmaaseen multaan, vielä
yksi, kolme, neljä, monta, vielä useampia, koko kasa muuttui aivan
tummanharmaaksi. Ilman täyttivät pelkät pitkät, tummat piirut, lehdet
lepattivat ja huojuivat, syntyi suhina, joka kasvoi kohisevaksi; vesi
virtaili maahan.
Kaikki kiilui, välkkyi, helmeili. Lehdet, oksat, rungot loistivat
kosteudesta, jokainen pieni pisara, joka putosi maahan, nurmelle,
aidalle tai johonkin muuanne, pirskahteli tuhansiksi pikku helmiksi.
Pieniä pisaroita riippui siellä ja täällä ja muuttuivat suuriksi
pisaroiksi, putosivat maahan, yhtyivät toisiin pisaroihin, kasvoivat
pieniksi puroiksi, painuivat pieniin uomiin, pujahtivat suuremmista
reijistä maan sisään ja pulpahtivat pienemmistä jälleen ulos,
laskettivat edelleen tomun, lastujen ja lehtien kera, painoivat nämä
pohjaan ja nostivat ne jälleen pinnalle uimaan, kierittelivät niitä
ympärinsä ja painoivat ne jälleen pohjaan. Lehdet, jotka eivät olleet
kuuluneet yhteen siitä päivin kuin olivat puhjenneet silmikolle, vei
vesi jälleen yhteen; sammal, joka oli kuivunut mitättömiin, pöyhistyi
jälleen ja pehmeni, kiharoitui, vihertyi ja mehevöityi, ja harmaat
jäkälät, jotka melkein olivat muuttuneet nuuskaksi, levisivät siroina
tupsuina, uhkeina kuin kultakirjavaate ja loistaen kuin silkki.
Kieruruohojen kukanterät täyttyivät ääriään myöten, sitte ne sysivät
toisiaan ja kaasivat veden nokkosten päihin. Paksut, mustat etanat
vääntäytyivät hyväntahtoisesti näkyviin ja katselivat laupiaasti
taivasta kohden. Ja ihminen? Ihminen seisoi paljain päin sateessa ja
antoi pisarain virtailla tukkaansa, kulmiaan, silmiään, nenäänsä ja
poskiaan myöten leukaan, kohotteli silloin tällöin jalkojaan kuten
tanssissa, pudisti tuontuostakin päätänsä, jos tukkaan tuli liian paljo
vettä ja lauloi täyttä kurkkua, aavistamatta mitä lauloi, niin oli
hänen mielensä kiintynyt sateeseen:
Jos ois mulla pienonen lapsenlaps
ja arkkuni täynnään aarteita,
niin ollut ois tytärkin kultahaps,
ois kodit ja konnut ja peltoja.
Ja jos mulla olisi tyttönen
ja kodit ja konnut ja peltoja,
ois täytynyt olla myös kultasen
ja arkkuni täynnään aarteita.
Siinä seisoi hän laulaen, mutta ylempää tummien pähkinäpensasten
välistä pilkisteli pieni tytönpää esiin. Hän oli pitkän silkkihuivin
pään kietonut muutamaan oksaan, joka pisti hieman pitemmälle kuin muut,
ja silloin tällöin tempasi pieni kätönen silkkihuivia, mutta siitä
oli se ainoa seuraus, että oksasta putosi sadepuuska naapurin päähän.
Muu osa saalista oli piukasti tytön pään ympärillä ja peitti otsan
puoleksi, varjosti silmät ja oli solmittu suureksi nauharuusukkeeksi
leuvan alle. Pienet tytönkasvot näyttivät sangen kummastuneilta,
mutta olivat kuitenkin purskahtamaisillaan nauruun; hymy pilkkui jo
silmistä. Yhtäkkiä astui sateessa seisoja parisen askelta syrjään,
näki punasen lipun, kasvot, suuret, ruskeat silmät ja pienen,
kummastuneen, avonaisen suun; heti tuli hänen asemansa neuvottomaksi,
hän katsoi ällistyneenä eteensä maahan; samassa kajahti hiljainen
huudahtus, esiinpistävä oksa huojui kovasti, kohtsillään oli punainen
huivinlieve poissa, tytönkasvot poissa ja yhä etempänä kuului kahina
pähkinäpensastossa. Silloin juoksi hänkin. Hän ei tiennyt miksi, hän
ei ajatellut kerrassaan mitään, sadeilman iloisuus pääsi hänessä
jälleen valloilleen ja hän juoksi pienten tytönkasvojen jälkeen.
Hänen ei johtunut mieleensäkään, että hän juoksisi jonkun henkilön
jälestä; ne olivat vain tytönkasvot. Hän juoksi, kahisi oikealla,
kahisi vasemmalla, kahisi edessä ja kahisi takana, ajaja kahisteli,
pakenija kallisteli ja kaikki nämä äänet ja juoksu itse innostuttivat
nuorta miestä ja hän huusi: "Kurkistapas kerran, missä olet!" kukaan ei
kurkistanut. Oman äänensä kuullessaan tuli hän hieman hämilleen, mutta
hän juoksi lakkaamatta; silloin johtui hänen mieleensä ajatus, mutta
vain yksi ainoa, ja hän mutisi juostessaan: "Mitä sanotkaan hänelle?
Mitä sanotkaan hänelle?" Hän tuli suuren pensaan luo; sinne oli tyttö
piilottunut, hän näki hänen vaatteensa liepeen. "Mitä sanotkaan
hänelle? Mitä sanotkaan hänelle?" jupisi hän yhä juostessaan. Hän tuli
pensaan luo, pyörähti äkkiä syrjään, juoksi edelleen, mutisi samaa,
tuli leveälle tielle, juoksi rivakasti kappaleen matkaa, pysähtyi
äkkiä ja purskahti nauruun, kulki hiljaa vieläkin palasen, nauroi
sitte kaikin voimin eikä lakannut nauramasta koko aitovartta pitkin
kulkiessaan.
* * * * *
Oli ihana syyspäivä, tien alas rantaan peittivät sitruunankeltaiset
jalavain ja vaahterain lehdet, ja koivut näyttivät vielä hienommilta
ja hilpeämmiltä vähine jälelläolevine lehtineen, ja pihlajat näyttivät
niin muhkeilta ruskeine, punaisine marjaterttuineen. Ja taivas oli
niin sininen, niin sininen, ja metsä näytti paljo suuremmalta, saattoi
nähdä runkojen välitse kauvas sen sisään. Ja lisäksi kaikki olisi pian
mennyttä. Metsät, pellot, taivas, Jumalan vapaa ilma ja koko luonto sai
pian väistyä lamppujen, lattiamattojen ja hyasinttien tieltä. Sentähden
käveli Kap Trafalgarin oikeusneuvos jalkaisin alas rantaan, jättäen
vaununsa seisomaan kylänvoudin luo.
Oikeusneuvos oli luonnon ystävä, luonto oli jotakin aivan erikoista,
luonto oli olemassaolon ihanin koristus. Oikeusneuvos suosi luontoa,
hän puolusti sitä keinotekoisuutta vastaan; puutarhat eivät olleet
mitään muuta kuin turmeltua luontoa; mutta tyylikkäät puutarhat
olivat mieletöntä luontoa; luonnossa ei ollut mitään tyyliä, meidän
herramme oli luonut luonnon ainoastaan luonnolliseksi, ei miksikään
muuksi, ainoastaan luonnolliseksi. Luonto oli vapaa, turmeltumaton;
mutta syntiinlankeemuksessa vallotti ihmiset sivistys; nyt oli
sivistys välttämättömyys; olisi ollut parempi, jollei niin olisi;
luonnontila oli jotakin aivan toista. Oikeusneuvoksella ei ollut
mitään sitä vastaan, että hän elättäisi itseään kulkien ympärinsä
lammasnahkaturkissa ja ampuen jäniksiä ja kurppia, kuovia ja riekkoja
ja metsäkauriita ja metsäsikoja. Ei, luonnontila oli nyt kerran helmi,
suorastaan helmi.
Oikeusneuvos ja hänen tyttärensä kävelivät meren rannalle. Tämä oli jo
kauvan vilkkunut oksien välitse, mutta nyt tuli se kokonaan näkyviin,
kun he kulkivat tienpolven ohitse, jonka kainalossa kasvoi suuria
poppeleita. Siellä lepäsi se, suuri vesipeili, terävät, harmaansiniset,
väreilevät vesikielekkeet, ja auringonvalo väikkyi tyynillä paikoilla
ja välkkyi väreilevillä. Se veti katseen mukaansa pintansa ylitse,
vei sen pitkin rantojaan vitkaan pyöristyvässä kaaressa, jyrkästi
mutkittelevia rantaviivoja pitkin, antoi sen leijailla ympärinsä
vihertävillä maakielekkeillä, päästi sitte katseen vapaaksi — mutta
otti ajatuksen mukaansa. — Purjehtimaan! Kumpa saisi vuokrata venheen!
Ei, sellaista ei ollut saatavissa, sanoi eräs pikku poikanen, joka
oli kotoisin Valkosesta maatalosta ja heitteli voileipiä rannalla. Ei
ainoaakaan venhettä? No, kyllä sentään, myllärillä oli tosin venhe,
mutta sitä ei saanut; mylläri ei tahtonut antaa, myllärin Niile oli
kerran vähällä saanut selkäsaunan, kun oli sen viime kerran antanut
lainaksi; sitä ei maksanut ajatellakaan; mutta herralla, joka asui
ylhäällä metsänvartija Nikolain luona, hänellä oli oivallinen venhe,
ulkoa musta ja sisältä punanen, ja hän lainasi sitä kenelle tahansa.
Oikeusneuvos ja hänen tyttärensä menivät metsänvartija Nikolain
luo. Kappaleen matkan päässä talosta tapasivat he Nikolain pienen
tytön, ja tämän pyysivät juoksemaan sisälle ja kysymään, oliko herra
puhuteltavissa. Hän juoksi kuten hengen hädässä, juoksi jaloin ja
käsin, kunnes tuli ovelle, siellä asetti hän jalkansa portaalle ja
sitoi housujensa nauhat, ja sitte syöksähti hän sisälle; pian tuli hän
takaisin jättäen molemmat ovet taakseen auki ja huusi, ennenkuin oli
joutunut jälleen portaille, että herra tulisi tuossa paikassa; sitte
istuutui hän oven viereen muuria vasten ja silmäili käsivartensa alitse
vieraaseen.
Herra tuli ja osottautui olevansa pitkä, voimakasrakenteinen, noin
20-vuotias mies. Oikeusneuvoksen tytär pelästyi hieman tuntiessaan
hänet samaksi ihmiseksi, joka sateessa oli laulanut. Mutta hän näytti
niin kummalliselta ja hajamieliseltä; silminnähtävästi tuli hän suoraa
päätä jonkun kirjan äärestä, sen saattoi nähdä hänen'kasvojensa
ilmeestä, hänen tukastaan ja käsistään, jotka eivät lainkaan tienneet,
missä olivat.
Oikeusneuvoksen tytär kumarsi hillittömän iloisesti hänen edessään ja
huusi "Kukkuu" ja nauroi.
"Kukkuu?" kysyi oikeusneuvos.
Mutta nämähän olivat taanoiset tytönkasvot; ihminen tuli aivan
punaiseksi ja koetti sanoa jotakin, kun oikeusneuvos tuli häiritsemään
kysymyksineen venheestä. Kyllä, se oli käytettävissä. Mutta kuka
soutaisi: Se oli _hänen_ itsensä tehtävä, sanoi neiti; tyttöä ei
huolestuttanut, mitä isä mahtoi sanoa; oli aivan samantekevää, jos tämä
aiheutti herralle epämukavuutta, sillä ei hänkään väliin välittänyt,
vaikka valmisti sellaista muille. Sitte he lähtivät alas venheelle ja
selittivät oikeusneuvokselle tiellä asian. He saapuivat venheeseen ja
olivat loitolla vesillä, ennenkuin neiti oli oikein ehtinyt istuutua ja
sai aikaa puhumiseen.
"No", sanoi hän, "luitte varmaankin jotakin sangen oppinutta, kun tulin
ja luotsasin teidät purjehtimaan?"
"Soutelemaan, kai tarkoitatte. Oppinutta! Luin kertomusta ritari
Pietarista, hopea-avaimesta ja kauniista Magelonesta."
"Keneltä se on?"
"Ei keneltäkään; sellaisia kirjoja ei kirjota kukaan. Vigsleis
kultapyörineen ei myös ole keneltäkään eikä tukeva Bryde."
"Noita nimiä en ole kuullut koskaan."
"Oh, istukaa enemmän tuolla reunalla, muuten on vene kallellaan. Niin,
se on luonnollista, ne eivät olekaan mitään hienoja kirjoja; ne ovat
sellaisia, joita ostetaan torilta viisukauppiailta."
"Sepäs omituista; luetteko aina sellaisia kirjoja?"
"Ainako? En lue vuodessa monta kirjaa, ja mieluimmin oikeastaan luen
sellaisia joissa esiintyy intiaaneja."
"Mutta runoteoksia? Ohlenschlägeriä, Schilleriä ja muita?"
"Niin, tunnen kyllä ne; meillä oli niitä kotona kokonainen kaappi
täytenään, ja neiti Holm — äitini seuraneiti — luki aamiaisen ja
illallisen jälkeen niitä ääneen; mutta en voi juuri sanoa niiden minua
miellyttävän — en voi sietää runosäkeitä.
"Ei sietää runosäkeitä! — Sanoitte, että teillä _oli_, eikö äitinne
enää elä?"
"Ei, eikä isänikään."
Tämä sanottiin hieman äreällä, torjuvalla äänellä, ja keskustelu
katkesi tuokioksi ja päästi veden liplatuksen venheen reunoja vasten
selvästi kuuluviin. Neiti katkaisi äänettömyyden.
"Pidättekö maalauksista?"
"Alttarikuvista. Oh. enpä tiedä."
"Niin, tai muista kuvista, esimerkiksi maisemista."
"Maalataanko niitäkin. Niin, se on totta, tiedänhän kyllä."
"Pidätte varmaankin minua pilkkananne?"
"Minäkö!? Jompi kumpi meistä taitaa tehdä niin!"
"Mutta ettekö sitte ole ylioppilas?"
"Ylioppilas! Miksi olisin siksi tullut? En ole mitään."
"Niin, mutta täytyyhän teidän jotakin olla? Täytyyhän teidän tehdä
jotakin?
"Miksi niin?"
"No, koska — kaikki ihmiset tekevät."
"Teettekö te jotakin?"
"No, mutta, ettehän te ole naishenkilö."
"En, Luojan kiitos!"
"Suuri kiitos!"
Nuori mies lakkasi soutamasta, piti airoja koholla, katsoi tytön
kasvoihin ja nauroi:
"Mitä sillä tarkoitatte? — Ei, ette saa suuttua minuun; tahdon sanoa
teille jotakin, on tuollainen ironillinen ihminen. Sitä te ette voi
käsittää. Luulette, että kun minulla on hienot vaatteet, täytyy minun
olla hieno mies. Isäni oli hieno mies, ja minulle on sanottu, että hän
voi tavattoman paljon, ja niin hän voikin, sillä hän oli virkamies.
Minä en osaa mitään, sillä äiti ja minä teimme kaikessa toisillemme
mieliksi, ja minua ei lainkaan haluta oppia sitä mitä koulussa opitaan,
ei vielä nytkään. Oi, olisittepa nähnyt äitini; hän oli hyvin, hyvin
pieni nainen; jo kolmentoista vanhana jaksoin hänet kantaa sylissäni
puutarhaan. Hän oli niin kevyt, viime vuosina kannoin häntä sylissäni
koko puutarhan ja puiston ympäri. Näen hänet edessäni mustassa
puvussaan ja monine leveine pitseineen..."
Hän tarttui airoihin ja alkoi taasen rajusti soutaa. Oikeusneuvos tuli
hieman rauhattomaksi nähdessään veden kohisevan kokassa ja tuumi, että
heidän kai jo täytyi palata; ja he palasivat.
"Sanokaas minulle", sanoi neiti soutamisen hieman asetuttua, "käyttekö
usein kaupungissa?"
"En ole ollut siellä koskaan."
"Ei koskaan! Ja asutte täällä kolmen peninkulman päässä sieltä."
"En asu aina täällä, asun kaikissa mahdollisissa paikoissa äitini
kuoleman jälkeen; mutta talvella tahdon mennä kaupunkiin oppiakseni
laskemaan."
"Matematiikkaa?"
"Ei, rakennuspuita", sanoi hän nauraen. "Niin, sitä ette ymmärrä;
tahdon teille sanoa, että täyteen ikään tultuani tahdon ostaa
purjelaivan ja purjehtia Norjaan ja silloin täytyy minun tullin ja
muiden selvitysten tähden osata laskea."
"Onko teillä tosiaankin halua sellaiseen?"
"Oi, kuinka ihanaa on merellä, purjehtiminen vasta on elämää — niin,
nyt ollaan laiturissa."
Hän laski laituriin; oikeusneuvos ja hänen tyttärensä nousivat maihin,
otettuaan häneltä lupauksen, että hän kävisi Kap Trafalgarissa heidän
luonaan. Sitte menivät he kylänvoudin luo; mutta hän souti vesille
takaisin. He kuulivat vielä ylhäällä poppelin luona hänen airojensa
loiskeen.
* * * * *
"Kuules, Kamilla". sanoi oikeusneuvos, joka oli ollut ulkona sulkemassa
ulko-oven. "Sanos minulle", sanoi hän sammuttaen käsilamppua, "oliko
niiden ruunujen, joita oli Karlsenilla, nimi Pompadour vai Maintenon?"
"Cendrillan", vastasi tytär.
"Se on totta, niin se olikin, — no — meidän täytyy kai mennä levolle;
hyvää yötä, lapseni, nuku rauhassa!"
Tultuaan huoneeseensa, veti Kamilla ikkunanverhot syrjään, painoi
otsansa kylmään ikkunaruutuun ja hyräili Elisabetin laulua
"Keijukaiskummusta". Auringon laskiessa oli noussut hiljainen tuuli, ja
muutamat kuun valaisemat, valkoiset pilvenhattarat ajelehtivat Kamillaa
kohden. Hän seisoi kauvan niitä katsellen, iski jo kaukaa niihin
silmänsä ja hyräili yhä kovemmin, mitä lähemmäksi ne tulivat, vaikeni
pariksi sekunniksi, kun ne katosivat hänen ylitsensä, etsi taasen
toisia ja seurasi niitä silmillään. Hiljaa huoaten veti hän uutimen
jälleen ikkunan eteen. Hän meni toalettipöytänsä luo, nojasi siihen
käsivarrellaan, painoi päänsä ristityihin käsiinsä ja silmäili kuvaansa
peilissä, oikeastaan sitä näkemättä.
Hän ajatteli solakkaa nuorta miestä, joka kantoi pientä, sairasta,
mustiin puettua naishenkilöä sylissään; hän ajatteli solakkaa nuorta
miestä, joka myrskyn noustua ohjasi pientä alustaan luotojen ja
särkkien välitse. Hän kuuli koko keskustelun yhdellä kertaa. Hän
punastui: Eugen Karlsen voisi luulla että mielistelet häntä. Pieni,
mustasukkainen ajatusketju jatkui edelleen. Klara ei olisi sateella
juossut metsässä kenenkään jälestä; _hän_ ei olisi päällisiksi vaatinut
vierasta ihmistä — suorastaan vaatinut — kerallaan purjehtimaan.
"Nainen sormenpäihinsä asti", oli Karlsen sanonut Klarasta, se oli
nuhde sinulle, talonpoikainen Kamilla!
Sitte riisuutui hän teennäisellä hitaudella, laskeutui vuoteeseensa,
otti pienen, kauniin kirjan hyllyltä vuoteensa vierestä, avasi
ensimäisen sivun ja luki väsyneellä, katkeralla äänellä pienen
käsinkirjotetun runon, päästi kirjan putoamaan lattiaan ja purskahti
kyyneliin; sitte otti hän kirjan ylös hellävaroen, pani sen paikalleen
ja sammutti kynttilän, lepäsi kotvan katsellen lohdutonna kuun
valaisemaa uudinta ja nukkui vihdoin.
Vain muutamia päiviä myöhemmin taivalsi "sademies" Kap Trafalgariin.
Hän kohtasi talonpojan, joka ajoi olkikuormaa ja sai luvan nousta
kuormalle. Hän heittäytyi selälleen olille ja katseli pilvettömälle
taivaalle. Ensimäistä puolta peninkulmaa taivaltaessa antoi hän
ajatustensa mennä ja tulla omia teitään; yleensä ne eivät olleet
kovinkaan vaihtelevia; enimmät utelivat, kuinka ihmislapsi saattoi
olla niin ihmeen ihana, ja ihmettelivät sitä, että useampia päiviä
saattoi muistella ainoain kasvojen piirteitä, niiden ilmeitä ja
värivivahduksia, pään ja käsien pienimpiäkin liikkeitä ja äänen
sävyvärähdyksiä. Mutta sitte osotti talonpoika piiskansa varrella
vinoa kattoa, joka oli neljännespenikulman päässä ja sanoi, että se
oli oikeusneuvoksen talo, ja silloin kunnon Mogens kimmahti olilta
pystyyn, tuijotti tuskallisesti kattoa kohden, tunsi omituista
ahdistusta rinnassaan, koetti kuvitella, ettei ketään olisi kotona,
mutta tuli kuvitelmissaan itsepintaisesti siihen, että siellä olisi
suuri seura eikä päässyt siitä ajatuksesta vaikka luki, kuinka monta
lehmää näki laitumella ja kuinka monta sorakasaa tien varressa. Vihdoin
pysähdytti talonpoika kuormansa siellä missä pieni tie erosi maataloon.
Mogens soluttautui alas olkikuormalta ja alkoi puhdistella itsestään
olenkappaleita rattaiden mennä ratistellessa edelleen soraisto tietä
myöten. Hän läheni puutarhan porttia askel askeleelta, näki punaisen
kangaskappaleen katoavan parvekkeen oven taa, näki jälelle jääneen
ompeluskorin parvekkeen kaiteella ja tyhjän keinutuolin selkänojan
vielä heiluvan kaiteen ylitse. Hän astui puutarhaan, katse yhtä mittaa
kiinnitettynä parvekkeeseen, kuuli oikeusneuvoksen sanovan hyvää
päivää, kääntyi ääntä kohden ja näki hänen nyökkäilevän, molemmat
kainalot täynnä tyhjiä kukkasastioita. Sitte juttelivat he sitä ja
tätä, oikeusneuvos alkoi selitellä, miten eri puulajien eroavaisuus
jossakin määrin katosi ymppäysoksien avulla; tämä muuten oli hänelle
vastenmielistä. Vihdoin tuli Kamilla siniseen saaliin kietoutuneena
verkalleen heitä kohden. Hän oli kietonut saalin käsivarsiensa
ympärille ja tervehti nyökäyttäen hieman päätänsä ja toivottaen
laimeasti tervetulleeksi. Oikeusneuvos meni kukkasastioineen, Kamilla
katsoi olkapäänsä ylitse parvekkeelle, Mogens silmäili häntä. Kuinka
hän oli sillävälin voinut? Häntä ei ollut mikään vaivannut. Paljo
soutanut? No, jaa, kuten ainakin, Kenties ei aivan yhtä paljon. Tyttö
kääntyi häntä kohden, katsoi häneen kylmästi, pani päänsä hieman
kallelleen ja kysäsi silmät puoliummessa ja raukeasti hymyillen, oliko
kaunis Magelone vienyt hänen aikansa. Mogens ei tiennyt mitä toinen
tarkotti, mutta arveli sen melkein niin tehneen. Sitte seisoivat he
kotvan sanomatta sanaakaan. Kamilla astui parisen askelta muutamaan
nurkkaan, missä seisoi penkki ja muuan puutarhatuoli; hän istuutui
penkille ja kehotti Mogensia istumaan katsoen samalla tuoliin;
täytyihän hänen olla väsyksissä pitkän taipaleen jälkeen. Hän istuutui
tuolille.
Luuliko hän, Mogens, jotakin tulevan suunnitellusta yhdistyksestä
kuninkaallisessa huoneessa? Oliko se kentiesi hänelle samantekevää?
Luonnollisesti ei häntä kuninkaallinen huone liikuttanut? Tietysti hän
vihasi aristokratiaa? Onhan varsin vähän nuoria herroja, jotka eivät
luule demokratian kelpaavan mihin tahansa. Hän kai kuului niihin,
joiden mielestä ei kuninkaallisen huoneen perhesuhteilla ollut mitään
merkitystä. Kenties hän kuitenkin erehtyi. Oli sentään tapahtunut...
Tyttö pysähtyi ihmeissään, sillä Mogens, joka aluksi oli tästä kaikesta
ollut hieman pelästyksissään, näytti nyt sangen huvitetulta. Istuikohan
se siinä ja piti häntä pilanaan. Tyttö tuli aivan punaiseksi.
"Kiinnittääkö politiikka mieltänne?" kysyi hän pelokkaasti.
"Ei lainkaan."
"Miksi annatte minun sitte iankaikkisesti politikoida?"
"Ah, te sanotte kaiken niin kauniisti; on aivan samantekevää mitä
puhutte."
"Tuo ei tosiaan ollut mikään kohteliaisuus."
"Kyllä, sitä se _juuri_ oli", vakuutti Mogens innokkaasti, kun hänestä
näytti toinen aivan loukkaantuneelta.
Kamilla purskahti nauruun, hypähti pystyyn ja juoksi isäänsä vastaan,
tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet kummastuneen Mogensin luo.
Kun päivällinen oli syöty ja juotu kahvia parvekkeella, ehdotti
oikeusneuvos pientä kävelyä. He kulkivat kolmisin kappaleen suurta
maantietä pienelle polulle, jonka molemmin puolin oli rukiinsänkeä
ja mistä porraspuut veivät aidan ylitse. Siellä seisoi vielä tammi
ja kaikki muu paikoillaan. Kamilla pyysi Mogensia noutamaan muutamia
kukkasia nokkosten luota. Tämä nyhti ne kaikki ja tuli takaisin koura
kukkia täytenään.
"Kiitos, niin paljoa en tahdo", sanoi Kaiuilla, otti muutamia ja päästi
loput putoamaan maahan.
"Soisin silloin, että olisin niiden antanut kasvaa", sanoi Mogens
vakavasti.
Kamilla kumartui ja alkoi niitä kerätä kokoon. Hän oli odottanut, että
Mogens häntä auttaisi ja katsahti tähän kummissaan, mutta tämä seisoi
aivan rauhallisesti ja silmäili alas häneen. Kun hän nyt kerran oli
alottanut täytyi hänen myös jatkaa, ja kerätyiksi ne tulivat; mutta
jälkeenpäin puheli hän kaikenlaista, vaan ei Mogensin kanssa, eipä hän
edes vilkaissutkaan sille puolelleen, jolla poika kulki. Mutta hänen
oli täytynyt leppyä, sillä kun he kotia palatessaan tulivat jälleen
tammen luo, astui Kamilla sen juurelle ja silmäili ylös sen latvaan,
tepsutteli puolelta toiselle, huitoi käsillään ja lauloi, ja Mogensin
täytyi mennä pähkinäpensaaseen katsomaan miltä hän oli näyttänyt. Äkkiä
juoksi Kamilla häntä kohden, mutta Mogens eksyi rollistaan ja unhotti
kirkumisen ja juoksemisen, ja Kamilla selitti nauraen, että hän oli
sangen tyytymätön itseensä eikä olisi itsellään luullut olevan sitä
rohkeutta, että olisi jäänyt seisomaan, jos noin pöyristyttävä olento —
ja samalla hän osotti itseensä — olisi tulla tölmähtänyt häntä kohden.
Mutta Mogens selitti, että hän oli sangen tyytyväinen itseensä.
Kun hän auringon mailleen mennessä lähti kotiinsa, saattoivat
oikeusneuvos ja Kamilla häntä kappaleen matkaa. Ja heidän palatessaan
sanoi tyttö isälleen, että heidän oli hyvin usein kutsuttava luokseen
tämä yksinäinen ihminen sen ainoan kuukauden kuluessa, jolloin vielä
saattoi olla puhetta maalle jäämisestä; sillä poikahan ei tuntenut
ainoaakaan ihmistä; ja oikeusneuvos sanoi hymyillen, että poikaa
pidettiin aivan liian yksinkertaisena, mutta Kamilla näytti niin
lempeältä ja vakavalta, ettei saattanut epäilläkään hänen säälivän tätä
omituista ihmistä.
Nyt tuli todellakin niin leuto syysilma, että oikeusneuvos tyttärensä
kera jäi vielä kokonaiseksi kuukaudeksi Kap Trafalgeriin, ja tämä sääli
vei siihen, että Mogens ensi viikkoina tuli pari kolme kertaa viikossa
ja kolmannella viikolla miltei joka päivä.
Oli viimeisiä päiviä kauniita ilmoja; aamulla varhain oli satanut
ja aina puolipäivän korville oli pilveillyt, mutta nyt oli aurinko
pilkahtanut näkyviin ja paistoi niin lämpimästi, että kosteat
puistotiet ja nurmikot ja puiden oksat kietoutuivat keveään, hienoon
utuun. Oikeusneuvos taitteli ostereita, Mogens ja Kamilla pudottelivat
puutarhan nurkassa muutamia myöhäisiä talviomenia. Mogens seisoi
pöydällä kori käsivarrella, Kamilla seisoi tuolilla ja piteli suuren
valkoisen esiliinan liepeitä.
"No, mitä siitä sitte tuli!" huusi tyttö kärsimätönnä Mogensille, joka
keskellä satuaan oli keskeytynyt, tavotellakseen omenaa, joka oli
korkealla yläpuolella.
"No", jatkoi Mogens, "silloin alkoi talonpoika juosta kolme kertaa
ympärinsä ja laulaa: 'Babyloniin! Babyloniin!' Rautarengas päässäni!"
Silloin lensi hän ja hänen vasikkansa, hänen isoäitinsä ja musta
kukkonsa; he lensivät meren ylitse, niin leveän kuin Arup Vejle,
niin korkeain vuorien kuin Jannerupin kirkko, Himmerlannin ylitse ja
Holsteinin halki, suoraa päätä maailman ääreen. Siellä istui haltija
ja söi aamiaista; hän pääsi juuri ruualta aivan heidän saapuessaan.
'Voisit vähän pelätä jumalaa, vanhus', sanoi talonpoika, 'muuten
voisi helposti tapahtua, että tappaat taivasosasi.' Haltija tahtoi
kernaasti pelätä jumalaa. 'Silloin täytyy sinun rukoilla ruualta
päästyäsi', sanoi talonpoika. 'Ei, minä en kerro enempää', sanoi Mogens
kärsimättömästi.
"No, niinpä jättäkää sitte", sanoi Kamilla ja vilkasi häneen kummissaan.
"Voinhan sen yhtähyvin sanoa heti", jatkoi Mogens. "Tahdon kysyä teiltä
jotakin, mutta ette saa nauraa minulle."
Kamilla hyppäsi tuolilta maahan.
"Sanokaas minulle: — ei, tahdon itse sanoa jotakin, — tässä on pöytä ja
tuossa on aita, jollette tahdo olla morsiameni, niin hyppään korin kera
aidan ylitse ja menen tiposen tieheni. Yksi..."
Kamilla vilkasi häneen salavihkaa ja huomasi, kuinka hymy katosi hänen
kasvoiltaan.
"Kaksi..."
Hän oli aivan kalpea liikutuksesta.
"Jaa", kuiskasi tyttö, päästi esiliinan liepeet irti, jotta omenat
vierivät hujan hajan ja juoksi matkoihinsa.
Mutta Mogensia ei niin jätetty.
"Kolme", sanoi hän tytön tavotettuaan, mutta hän suuteli tyttöä
kuitenkin.
Oikeusneuvos tuli häirityksi osteriensa ääressä, mutta virkamiehenpoika
oli aivan liian nuhteeton luonnon ja sivistyksen sekotus, jotta
oikeusneuvos olisi ruvennut tekemään mitään esteitä.
* * * * *
Talvi oli lopuillaan, suuri, paksu lumivaippa, joka oli luettava koko
viikon kestäneen lumipyryn ansioksi, suli nopeasti. Ilma oli täynnä
päiväpaistetta ja valkosen lumen heijastusta. Huoneessa olivat kaikki
muodot ja värit heränneet, kaikki viivat ja hahmopiirteet olivat aivan
kuin elävät: tasapinta ojensihe, kaartuva käyristihe, viisto putosi
maahan, murtunut taittui poikki. Kaikki viheriät värisävyt vilisivät
sekaisin kukkaspöydällä, vienoimmasta tummanviheriästä räikeimpään
keltasenviheriään. Ruskeanpunaiset värisävyt leimusivat liekkeinä
pöydän mahonkipinnalla, kulta säkenöi ja välkkyi korukalujen, kehysten
ja pielusten pinnalla; mutta matolla taittuivat kaikki värit iloiseen,
välkkyvään sekamelskaan.
Kamilla istui ikkunan ääressä ja neuloi, ja hänet ja kolme lemmetärtä
kuvahyllyllä kietoi kokonaan punaisten uutimien punertava valonhohde,
ja Mogens, joka käveli verkalleen huoneessa edestakaisin, kulki joka
hetki tomuun viistosti heijastuvan lienteän sateenkaarenvärisen
valopatsaan lävitse.
Hän oli puheliaalla tuulella.
"Niin", sanoi hän, "omituista väkeä kerrassaan, jonka kera
seurustelette, taivaan ja maan välillä ei ole mitään, josta he eivät
selviäisi ainoassa kädenkäänteessä; _tämä_ on halpaa, _tuo_ on jaloa;
tämä on tyhmintä mitä maailman luomisen jälkeen on tehty, ja tuo on
viisainta; _tämä_ on niin rumaa, niin rumaa, ja _tuo_ on niin kaunista,
ettei sitä voi kuvata; ja kaikesta ovat he keskenään niin yksimieliset;
on aivan kuin heillä olisi varmat taulunsa tai jotakin jonka mukaan he
laskevat, sillä he kaikki saavat aina saman tuloksen, mihin suuntaan se
sitte menneekin. Kuinka he ovatkaan toistensa kaltaisia, nämä ihmiset!
Kaikki tietävät he samaa ja puhuvat samasta; heillä ovat kaikilla samat
sanat ja samat mielipiteet."
"Et kai tahtone väittää", huomautti Kamilla, "että Karlsen ja Rouhalt
sanovat samaa?"
"Niin, he ovat kauneimmat kaikista, he kuuluvat eri puolueihin! Heidän
periaatteensa ovat niin erilaiset kuin yö ja päivä! Ei, sitä ne
eivät ole, he ovat niin yksimieliset, että on oikein hauskaa nähdä;
kentiesi on olemassa joitakin vähäpätöisyyksiä, joista he eivät ole
yksimieliset, kentiesi on se vain väärinkäsitystä, mutta kautta Jumalan
on aivan hullunkurista heitä kuulla; on aivan kuin he olisivat kaikesta
mahdollisesta sopineet, etteivät tule yksimielisiksi; he alottavat
puhuen selvästi; sitte puhuvat he pian kiihkoissaan, ja sitte sanoo
yksi kiihkoissaan jotakin, jota ei lainkaan tarkottanut, ja sitte sanoo
toinen suorastaan vastakkaista, jota hänkään ei tarkottanut, ja silloin
tarttuu ensimäinen kiinni siihen, jota toinen ei tarkottanut, ja toinen
siihen, jota ensimäinen ei tarkottanut, ja niin on leikki käynnissä."
"Mutta mitä ovat he sinulle tehneet?"
"He suututtavat minua, nämä miekkoset. Kun katsoo heidän kasvoihinsa,
on kuin saisi vakuutuskirjan siitä, ettei maailmassa enää
tulevaisuudessa mitään erikoista tapahdu."
Kamilla pani ompeluksensa syrjään, meni luo, tarttui hänen takkinsa
kauluksen liepeihin ja katsoi häneen veitikkamaisen kysyvästi.
"En voi tuota Karlsenia sietää", sanoi hän äreästi ja pudisti päätään.
"No, entäs sitten?"
"Ja sitte olet sinä minulle sangen, sangen rakas", mutisi hän
hullunkurisesti naristen.
"Entäs sitte?"
"Sitte", puuskahti hän, "katsoo hän sinuun ja kuuntelee sinua ja puhuu
sinulle tavalla, jota en voi kärsiä; hänen on se jätettävä, niin, sillä
sinä olet minun etkä hänen. Eikö totta? Sinä _et_ ole hänen et suinkaan
hänen! Olet minun, olet lupautunut minulle, kuten tohtori pirulle, olet
minun ruumiinesi ja sieluinesi, nahkoinesi ja karvoinesi ijät kaiket."
Kamilla nyökkäsi hänelle hieman tuskallisesti, katsoi häneen
uskollisesti, sai kyynelet silmiinsä ja painautui hellästi häneen
kiinni; Mogens kietoi hänet syliinsä ja suuteli häntä otsalle.
Saman päivän iltana saattoi Mogens oikeusneuvosta postiasemalle; tämä
oli näet saanut äkillisen määräyksen eräästä virkamatkasta, jolle
hänen oli lähdettävä. Kamillan oli sentähden mentävä seuraavana aamuna
tätinsä luo ja jäätävä sinne, kunnes isä palasi.
Saatettuaan tulevan appiukkonsa matkalle, meni Mogens kotiin ja
ajatteli, ettei hän näkisi Kamillaansa useampiin päiviin. Hän meni
sitte kadulle, jonka varrella hän asui. Tämä oli pitkä ja kapea
ja vähän liikuttu. Kauvimmassa päässä jyrisivät muutamat vaunut
pois, samalta suunnalta kuului myös haihtuvia askelia. Nyt kuuli
hän ainoastaan koiran ulvontaa rakennuksesta takaansa. Hän katsoi
ylös taloon, jossa Kamilla asui; alikerroksessa oli pimeää kuten
tavallisesti, ja kalkitetut ikkunaruudut saivat ainoastaan hieman
väräjävää lyhtyjen loimoa naapuritalosta. Toisessa kerroksessa olivat
ikkunat auki ja erään ikkunan kehyksestä pisti esiin kokonainen
kasa lautoja. Kamillan huoneessa oli pimeätä, sen yläpuolella myös
pimeätä, ainoastaan vintinikkunaan loisti kuun vaaleankeltainen hohde.
Talon ylitse ajelehtivat pilvet hurjaa karkua. Molemmanpuolisten
naapuritalojen ikkunat olivat valaistut.
Pimeä talo teki Mogensin surulliseksi, niin lohdutonna ja hyljättynä
se siinä seisoi; avonaiset ikkunat kalistelivat hakojaan, vesi virtasi
yksitoikkoisesti loristen katon ränniä myöten, silloin tällöin
putosi jossakin, johon hän ei nähnyt, pisara vettä onton pehmeästi
moksahdellen ja tuuli sohisi tuimanlaisesti kapeaa katua myöten. Pimeä,
pimeä talo! Mogensin silmiin kihosivat kyynelet, hänen rintaansa
ahdisti, ja hänellä oli omituinen synkkä tunne, että hänen täytyi
nuhdella Kamillaa jostakin. Sitte ajatteli hän äitiään, ja kaipaus pani
hänet painamaan päänsä rinnalleen ja itkemään oikein kyllikseen.
Niin seisoi hän kauvan painaen kädellään rintaansa vasten, kunnes
tulivat jotkut vaunut kipakkaa ravia kapeaa katua myöten, niiden
jälkeen hän lähti ja meni kotiin. Hänen täytyi kauvan ravistella
ulko-ovea ennen kuin se avautui, sitte juoksi hän. rallatellen portaita
ylös ja tultuaan huoneeseensa heittäytyi hän muuan Smolletin romaani
kädessään sohvalle ja nukkui aamupuolelle yötä.
Vihdoin tuli huoneessa kylmä, hän hypähti pystyyn ja käveli tömistellen
edestakaisin vilua karkottaakseen. Ikkunan ääressä hän pysähtyi:
taivas oli yhdellä taholla niin kirkas, että lumen peittämät katot
sulivat sen kera yhteen; taivaalla ajelehti muutamia pitkiä pilviä
ja niiden alla oli ilmassa omituinen punertava kajastus, väräjävästi
aaltoileva kajastus; punainen, savuinen sumu; hän tempasi ikkunan
auki, sillä suunnalla, jossa oikeusneuvoksen talo sijaitsi, oli
syttynyt tulipalo. Alas portaista, alas katua niin pian kuin hän voi,
läpi poikkikadun, läpi muutaman sivukadun ja sitte suoraan, vielä ei
hän voinut nähdä mitään; mutta käännyttyään nurkan ympäri näki hän
ruskeanpunaista loimua. Parisenkymmentä ihmistä syöksyi yksitellen
katua alaspäin. Juostessaan toistensa ohitse, kyselivät he missä
tulipalo oli. Vastattiin: Raffineriassa. Mogens juoksi yhtä nopeasti
kuin ennenkin, mutta hänen sydämensä oli paljo keveämpi. Vielä pari
katua; tuli yhä enemmän ihmisiä, he puhuivat saippuatehtaasta. Tämä
oli oikeusneuvoksen vastapäätä. Mogens juoksi kuin vimmoissaan. Vain
yksi viisto poikkikatu oli vielä jälellä; se oli ihmisiä täynnä,
rauhallisia, siististi puettuja miehiä, ryysyisiä vanhoja vaimoja,
jotka puhuivat venähtelevällä kurkkuäänellä, kirkuvia oppipoikia,
pyntättyjä tyttöjä, jotka kuiskuttelivat keskenään, seisoskelijoita,
jotka laskettelivat sukkeluuksia, töllisteleviä juopporenttuja, jotka
riitelivät, neuvottomia poliisiviranomaisia ja ajureita, jotka eivät
päässeet eteen- eikä taaksepäin. Mogens pääsi joukon lävitse. Nyt oli
hän nurkalla; kipunat putoilivat verkalleen hänen ylitsensä. Katua
ylös; kipunat lentivät, ikkunaruudut loistivat molemmilla puolin,
tehdas paloi, oikeusneuvoksen talo paloi ja naapuritalo myös. Kaikki
oli savua, tulta ja sekamelskaa, huutoja, kirouksia, kattotiilejä,
jotka kolisivat alas, vesisuihkuja, jotka sihisivät, räiskyivät ja
loiskuivat ja kaiken tämän keskellä pumppujen sekavasti puuskahteleva
kohina. Huonekaluja, vuoteita, mustia kypärejä, tikapuita, välkkyviä
nappeja, tulenkirkastamia kasvoja, rattaita, köysiä, reivaskankaita,
kummallisia koneita; Mogens syöksi niiden välitse, ylitse, alitse,
eteenpäin taloa kohden.
Päätyä valaisivat kirkkaasti palavan tehtaan liekit, savu pöllysi
ilmoille kattotiilien välitse ja tuprusi ulos toisen kerroksen
avonaisista ikkunoista; sisällä räiskyi ja jyski tuli; pitkäveteinen
ääni, joka kasvoi jyrinäksi ja ryskeeksi ja päättyi koleaan jyminään;
savu, kipunat ja liekit tunkeutuivat rajusti talon kaikista aukoista,
ja sitte alkoivat liekit kaksinkertaisin voimin ja kaksinkertaisella
kirkkaudella välkkyä ja räiskää. Mogens tarttui molemmin käsin
suuriin tikapuihin, jotka nojasivat muuatta tehtaan seinää vasten,
joka ei vielä ollut tulessa. Tuokion aikaa pysyivät ne pystysuorassa,
sitte kaatuivat oikeusneuvoksen taloa kohden ja sysäsivät toisen
kerroksen ikkunanpuitteet sisään. Mogens riensi tikapuita ylös ja
aukosta sisään. Aluksi täytyi hänen katkeran savun tähden sulkea
silmänsä; paksu, savuinen höyry, joka nousi hiiltyneestä puusta,
mihin vesisuihku oli sattunut, tahtoi hänet tukehduttaa. Hän oli
ruokasalissa. Asuinhuoneen seinä oli melkein kokonaan luhistunut
kokoon. Asuinhuone oli muuttunut suureksi, hehkuvaksi kuiluksi, liekit
talon pohjakerroksesta leimahtelivat silloin tällöin ylös melkein
kattoon asti, aniharvat laudat, jotka olivat jääneet riippumaan lattian
pudotessa sisään, paloivat kirkkaissa, vaaleankeltaisissa liekeissä;
varjot ja tulenloimahduxset aaltoilivat yli seinien, tapetit kierivät
kokoon siellä ja täällä, ottivat tulen ja lensivät palavina repaleina
syvyyteen; liekit nuoleskelivat irtonaisia listoja ja taulunkehyksiä.
Mogens ryömi savun ja luhistuneen seinän kappaleiden ylitse kuilun
reunalle, josta hänen kasvoihinsa puuskahteli vuorotellen kylmiä ja
kuumia ilmavirtoja; kuilun toisella puolen oli seinää sen verran
luhistunut, että hän saattoi nähdä Kamillan huoneeseen, mutta osa
seinästä, joka peitti oikeusneuvoksen huoneen, oli vielä pystyssä.
Kuumeni kuumenemistaan, kasvojen orvaskesi pysyi vielä piukkana, vaikka
hän huomasi, hiustensa kärventyvän. Jotakin raskasta solahti hänen
hartioilleen ja jäi painamaan hänen selkäänsä, se oli niskashirsi
joka vitkalleen oli luisunut alas paikaltaan. Hän ei voinut liikkua,
hengitys kävi yhä vaikeammaksi, ja hänen ohimonsa jyskyttivät rajusti;
hänen vasemmalla puolellaan loiskui vesisuihku ruokasalia vasten,
ja hän nousi siinä ainoassa toivossa, että kylmät pisarat, joita
pirskui kaikille tahoille, sattuisivat häneen. Silloin kuuli hän
ähkymistä kuilun toiselta puolen, ja Kamillan huoneen lattialla näki
hän liikkuvan jotakin valkoista. Hän se oli. Hän lepäsi polvillaan
ja piteli päätänsä molemmilla käsillään, samalla hiljaa keinuttaen
lanteitaan. Hän nousi hitaasti ja tuli kuilun reunalle. Hän seisoi
suoraksi ojentuneena, käsivarret riippuivat hervottomina kupeilla, ja
pää ikäänkuin horjui kaulan nenässä; hyvin hitaasti vaipui yläruumis
eteenpäin, hänen pitkä, kaunis tukkansa lakaisi lattiaa, muuan lyhyt,
välähtävä liekkien leimahdus, ja se oli mennyttä, seuraavassa tuokiossa
syöksyi hän alas liekkeihin.
Mogens päästi valittavan äänen, lyhyen, syvän, rajun, kuten metsänpedon
kiljahduksen, ja teki samassa rajun ponnahduksen. päästäkseen kuilun
luota; hän ei päässyt hirren tähden; hänen kätensä haparoivat
muurinlohkareita, sitte pinnistyivät ne ikäänkuin rajuun repäykseen
ja sitte alkoi hän säännölliseen tahtiin takoa otsallaan muurisoraa
ulvoen: Herra Jumala, herra Jumala, herra Jumala!
Niin makasi hän. Jonkun ajan kuluttua tunsi hän, että joku
tarttui häneen kiinni, se oli muuan palosotilas, joka oli hirren
heittänyt syrjään ja nyt tahtoi hänet kantaa pois talosta; syvällä
vastenmielisyyden tunteella huomasi Mogens, että hänet nostettiin
ylös ja häntä lähdettiin viemään pois. Palosotilas vei hänet aukolle,
siellä oli Mogensilla selvä tietoisuus, että hänelle tahdottiin tehdä
pahaa, että mies, joka häntä kantoi, tahtoi käydä hänen kimppuunsa;
hän riistäytyi irti hänen sylistään, tarttui muutamaan kalikkaan, joka
makasi maassa, löi sillä miestä päähän, jotta hän horjahti takaperin,
pääsi ulos aukosta ja juoksi aivan suorana tikapuita maahan, heiluttaen
kalikkaa päänsä ylitse. Melun, savun, ihmisjoukkojen lävitse, kautta
tyhjien katujen, yli autioiden kenttien juoksi hän kaupungista
pelloille. Kaikkialla paksu lumi, vähän loitompana musta piste; se
oli soraläjä, joka pisti esiin lumipeitteen ylitse, hän pieksi sitä
kalikalla, löi yhä uudestaan, jatkoi hakkaamistaan, tahtoi pieksää
sen kuoliaaksi, jotta se katoaisi, tahtoi juosta kauvas pois, juoksi
kauvan ympäri ja pieksi sitä vimmoissaan; se ei tahtonut hävitä;
hän linkosi kalikkansa kauvas luotaan ja heittäytyi mustaan kasaan
tehdäkseen siitä siten lopun; hän sai kätensä täyteen pieniä kiviä, se
oli soraa, sorakasahan se vain oli; miksi makasi hän täällä pellolla
ja penkoi sorakasassa? Hän vainusi savunhajua, liekit leimusivat
hänen ympärillään, hän näki Kamillan vaipuvan syvyyteen, hän syöksi
huutaen yhä edemmäksi peltoja myöten. Hän ei jäänyt liekkejä näkemästä;
hän piti kiinni silmiään: liekkejä, liekkejä vain; hän heittäytyi
maahan ja painoi kasvonsa lumeen: liekkejä vain; hän hypähti pystyyn,
juoksi eteen- ja taaksepäin, poikkesi sivuun: liekkejä kaikkialla;
eteenpäin yli lumen, ohi talojen, rakennusten, ohi kauhistuneiden
kasvojen, jotka tuijottivat muutamasta ikkunasta, ohi heinäkekojen ja
läpi pihojen, joissa koirat ulvoivat ja kalistelivat kahleitaan. Hän
juoksi muutaman talon ohitse ja äkkiä oli hänen edessään kirkkaasti
ja rauhallisesti valaistu ikkuna; tämä valo teki hänelle hyvää,
sen tieltä väistyivät liekit; hän kulki ikkunan ääreen ja katsoi
sisään; se oli talonpoikainen talo; tyttö seisoi lieden ääressä ja
hämmenteli kattilaa; palava kynttilä, jota hän piti kädessään, näytti
hieman punertavalta vahvassa savussa; toinen tyttö istui kynien
lintuja ja kolmas korvensi niitä olkitulella; liekit pienenivät,
tuleen lisättiin uusia olkia; ne leimahtivat jälleen, sitte jälleen
pienenivät pienenemistään ja sammuivat. Mogens sysäsi vihoissaan
muuatta ruutua kyynäspäällään ja kulki verkalleen eteenpäin, sisällä
kirkuivat tytöt. Nyt juoksi hän jälleen, juoksi pitkältä hiljaa
valittaen. Sitte saapuvat hajanaiset muistonvälähdykset hyviltä
ajoilta, ja tuli puolta synkempää niiden mentyä ohitse; hän ei sietänyt
ajatella mitä oli tapahtunut, se ei saanut olla totta, hän heittäytyi
polvilleen ja ojensi kätensä taivasta kohden rukoillen tapahtunutta
tapahtumattomaksi. Pitkän matkan laahautui hän polvillaan eteenpäin ja
piti silmänsä lakkaamatta taivaalle tähdättyinä, ikäänkuin peläten,
että se väistäisi hänen rukouksiaan, hiipisi pois, jollei hän sitä
yhtä mittaa katso. Sitte väikkyivät hyvän ajan kuvat jälleen esiin,
yhä utumaisempina sarjoina, nousi kuvia äkillisessä loisteessa, ja
toisia häipyi niin häilyvinä, niin kaukaisina, jotta ne olivat poissa
ennenkuin hän tiesikään mitä ne olivat. Hän istui hiljaa lumessa,
valon ja värien, elämän ja onnen lumoamana, ja synkkä pelko, jota
hän ensin oli tuntenut, että jotakin tulisi ja sammuttaisi kaiken,
se oli kadonnut jäljettömiin. Oli niin hiljaista hänen ympärillään,
niin rauhallista hänen povessaan; kuvat olivat poissa, mutta onni oli
jäänyt jälelle. Niin hiljaista! Ei ääntäkään, mutta unelmin äänistä!
Naurua ja laulua, keveitä sanoja ja keveitä askeleita ja pumppujen
sumeaa huokailua. Valittaen juoksi hän taas eteenpäin, juoksi kauvan ja
pitkältä, tuli järven rannalle, juoksi rantaa myöten, kunnes kompastui
puunjuureen ja jäi väsyneenä makaamaan.
Hiljalleen liristen juoksi vesi vierinkivien välitse, oksissa humisi
puuskahdellen muutamia variksia raakkui järven yllä, ja aamu levitti
räikeän sinertävän valonsa metsän ja järven ylitse, yli lumen ja
kalpeain kasvojen.
Auringon noustessa löysi hänet läheisen metsän vartija ja kantoi hänet
metsänvartija Nikolain luo; siellä makasi hän päiviä ja viikkoja elämän
ja kuoleman vaiheilla.
* * * * *
Jokseenkin samaan aikaan kuin Mogens kannettiin Nikolain luo, tapahtui
pieni rymäkkä saman kadun päässä, jonka varrella oikeusneuvos asui.
Kuski ei voinut käsittää miksi pölisi tahtoi estää hänet saamaansa
käskyä täyttämästä, ja siitä syntyi riita. Nämä olivat vaunut, joiden
piti viedä Kamilla tätinsä luo.
* * * * *
"Ei, Kamillan niin surullisella tavalla päätettyä päivänsä, emme ole
miestä nähnyt vilahdukseltakaan."
"Niin, se on merkillistä, mikä miehen päähän voi pistää. Siitä ei
aavistettu mitään. Niin hiljainen ja ujo, miltei nahjusmainen. Eikö
totta, armollinen rouva, _teillä_ ei ollut pienintäkään aavistusta."
"Niin sairaudesta! Hyvä isä, kuinka voitte kysyäkään! Tarkoitatte kai
— en ymmärrä sit oikein — että se on jotakin, joka piilee veressä?
Jotakin perinnöllistä? — Luulen, että isä on viety Aarhusiin. Eikös
ollut niin, herra Karlsen?"
"Ei! — vietiin kylä, mutta vain haudattavaksi, hänen ensimäinen
rouvansa lepää siellä. Ei, tiedättehän, että ajattelin sitä kauheaa tai
— niin, sitä kauheaa elämää, jota hän näinä kahtena tai puolenakolmatta
vuotena on viettänyt."
"Niinkö, ei — ei! Siitä en tiedä mitään!"
"No — jaa — ei — ovathan nämä asioita, joista ei mielellään puhu, sillä
eihän tahdo... no! Ymmärrättehän! Hienotunteisuus rakkaita lähimäisiä
kohtaan... oikeusneuvoksen perhe..."
"Niin, sillä mitä sanotte, _on_ luonnollisesti oikeutuksensa — mutta
toiselta puolen — sanokaa minulle aivan suoraan, eikö ajassamme ole
väärä, sairaloinen pyrkimys hunnuttaa, peittää toisten ihmisten
heikkouksia ja — en tietysti ymmärrä sellaista — mutta ettekö luule,
että totuus tai siveellisyys, en tarkota mitään siveyttä, vaan
kansalaismoralia, kuntoa, kuinka tahdotte, — että tämä siitä kärsii?"
"Aivan varmaan! Ja minua ilahduttaa tavattomasti, kun olen
teidän kanssanne niin yksimielinen, ja tässä tapauksessa asia on
yksinkertaisesti sellainen, että hän on viettänyt kaikin tavoin
irstailevaa elämää, elänyt mitä inhottavimmalla tavalla alhaisimman
roskaväen keralla, ihmisten, joilla ei ole kunniaa, ei omaatuntoa, ei
asemaa, uskontoa ja kaikkea muuta, tyhjäntoimittajain, ilveilijäin,
juomaveikkojen ja — ja totuuden nimessä: kevytmielisten naikkosten."
"Ja tämä sen jälkeen kuin hän on ollut Kamillan kera kihloissa,
taivaallinen isä, ja sen jälkeen kuin hän on kolme kuukautta maannut
aivotulehduksessa!"
"Niin — ja millaisia taipumuksia tämä edellyttääkään, tai millaisen
luulette olleen hänen entisyytensä?"
"Ja herra tiesi, miten hän mahtoi elää kihlausaikanaankin. Hän _oli_
hieman epäilyksen alainen. Tämä nyt on vain minun mielipiteeni."
"Suokaa anteeksi, armollinen rouva, ja suokaa anteeksi tekin, herra
Karlsen, olette ottanut kaiken hieman ylimalkaisesti, hyvin arvelujen
kannalta; minulla on sattumalta sangen oivallisia tietoja eräältä
ystävältäni Juutinmaalta ja voin asian esittää seikkaperäisemmin."