Sillä välin Marcella ja hänen seuralaisensa istuivat vastatusten pienen
pöydän ääressä, jolle Aldous oli asettanut mukaansa tuomat paperit ja
asiakirjat. Jouduttuaan kahden Aldousin kanssa, tuntui Marcellasta
ensi alussa melkein tukahuttavalta -- niin hän oli hämillään. Hänen
ylpeytensä kiusaantui uudelleen; häntä olisi haluttanut pötkiä pakoon,
-- olihan tämä ennen kuulumatonta tungeskelemista heidän puoleltaan.
Mutta tällaista mielentilaa ei kestänyt kauan, sen teki mahdottomaksi,
jopa naurettavaksi Aldousin käytöstapa. Selvästi ja nopeasti, kuten
tapansa oli, selosti hän Marcellalle asioita. Eikä niistä paljoa
päänvaivaa ollutkaan. Marcella oli samaa mieltä kuin neuvonantajansa,
ja rouva Boyce oli valtuuttanut tyttärensä päättämään puolestaan.
Aldous merkitsi muistiin muutamia hänen toivomuksiaan, jätti hänelle
joitakin papereita hänen äitinsä allekirjoitettaviksi, ja sillä hän
jo oli työstään suoriutunut. Hän käyttäytyi niin luontevasti ja
huolettomasti, ettei Marcellan auttanut muu kuin rauhoittua.
Mutta kun virallinen keskustelu kallistui loppuunsa, ja heillä
niinmuodoin oli tilaisuus muuhunkin juttelemiseen, valtasi kummankin
outo mielenliikutus. Täynnänsä tuskaisia muistoja oli tämä vanha huone
Aldousille. Tällä samalla paikalla, missä he nyt istuivat, oli hän
antanut morsiamelleen äitinsä helmet ja palkaksi saanut suudella häntä
poskelle, joka oli nyt taas niin lähellä häntä. Kuinka luontevasti ja
pehmeästi aaltoili musta tukka valkealla otsalla. Kuinka sorea oli
niska -- käsi! Mikä kypsynyt, vieno sulo joka eleessä! Aldousille
selvisi nyt, että Marcellan sairaanhoitajatar-toimi, viedessään hänet
inhimillisen elämän rumimman todellisuuden yhteyteen -- yhteyteen,
jota Aldous oli usein kammoksuen ajatellut -- oli lisännyt hänen
olemukseensa taipuisuutta ja lempeyttä, uutta henkevää tunteellisuutta,
joka oli ollut hänelle kauttaaltaan vierasta hänen ensi nuoruutensa
säteilevinä vuosina. Äkkiä Marcella virkkoi hiukan epäröiden. "Vielä
yhdestä asiasta tahtoisin puhua kanssanne. Voisitteko neuvoa minua
edullisesti myymään joitakin näistä rautatieosakkeista?"
Hän osoitti sormellaan erästä kohtaa pääomansijoituksista laaditussa
listassa.
"Mutta miksikä?" kysyi Aldous hämmästyneenä. "Ne ovat nyt jo hyvin
arvokkaat ja kohoavat yhä arvossa."
"Niin, kyllä tiedän. Mutta minä tarvitsen nyt heti käteistä rahaa --
enemmän kuin mitä meillä on -- saadakseni kylän työväenasunnot uuteen
kuntoon. Puhuin eilen erään rakennusmestarin kanssa siitä, ja teimme jo
yhdessä ensimäisen suunnitelman. Vesijohtokin rakennetaan uudestaan.
Töihin on jo ryhdytty, ja ne tulevat maksamaan aika paljon." Aldous oli
yhäti kummissaan.
"Kyllä ymmärrän", sanoi hän. "Mutta eiköhän tiluksen tulot nykyisin,
kun isänne on kuolettanut niin paljon lainoja, riittäne tällaisiin
kustannuksiin ilman että teidän on pakko koskea pääomaan? Teidän
on luonnollisesti joka vuosi pantava syrjään määrätty summa tilan
korjauksia ja uudistuksia varten."
"Niin kyllä, mutta nähkääs tuloista pidätän vain puolet itselleni."
Marcella katsahti ylös hymähtäen.
Aldous seisoi nyt vastapäätä häntä, harmaat silmät, jotka Marcella oli
nähnyt niin kylminä ja tunteettomina, jännityksessä Marcellaan luotuina.
"Vain puolet?" toisti hän? "Oh!" -- hän myhähti leppeästi -- "te olette
niin sopinut äitinne kanssa?"
Marcella teki kädellään kevyen, epätoivoa ilmaisevan liikenteen.
"Ei!" sanoi hän -- "ei toki! Äiti -- äiti ei tahdo ottaa vastaan mitään
minulta eikä koko maatilasta. Hänellä on omat tulonsa, ja hän aikoo
asua osan vuotta minun luonani."
Sanojen ääni liikutti syvästi Aldousia.
"Osan vuotta?" lausui hän hämmästyneenä. "Eikö rouva Boyce sitten asetu
Melloriin asumaan?"
"Hän kiittäisi Jumalaa, jollei olisi koskaan nähnyt sitä", vastasi
Marcella nopeasti -- "eikä hän enää astuisi jalkaansa tänne, ellen minä
jäisi tänne asumaan. Kauheata, miten paljon hänellä oli kestettävänä
viime vuonna -- minun Lontoossa ollessani."
Hänen äänensä katkesi. Ehdottomasti hän katsahti Aldousiin peläten
kohtaavansa kylmän, paheksuvan katseen. Kaiketi hän Marcellaa
tuomitsi ja oli aina tuominnut siksi, että hän oli hyljännyt kotinsa
ja vanhempansa. Mutta hän näki pelkkää harrasta myötätuntoa toisen
silmissä.
"Rouva Boyce on paljon kovaa kokenut", sanoi Aldous vakavasti.
Kyynel valahti Marcellan poskelle, ja hän kuivasi sen salavihkaa
nenäliinallaan. Mutta jo samassa hänen aatoksensa kääntyivät
itsekkäisiin mietelmiin. Hänessä heräsi hurjan ikävöivä halu kertoa
Aldousille paljon enemmän kuin koskaan ennen heidän kurjista
kotioloistaan hänen ensimäisen nuoruutensa aikana, kuvailla hänelle
niitä surkeita oloja, jotka olivat lannistaneet häntä lapsivuosina
ja surkastuttaneet hänen äitinsä luonteen. Usein hän salaisesti
syytti menneisyyttä kun hän yritti puolustautua. Puolustautua mistä?
Kihlausaikansa käytöksestä, kun hän oli osoittanut niin suurta
hienotunteisuuden, vilpittömyyden ja sivistyksen puutetta.
Eikö hän sitten milloinkaan -- ei milloinkaan -- saa puhua siitä
Aldousin kanssa! tyhjentää hänelle sydäntänsä -- pyytää häntä
tuomitsemaan, ymmärtämään, antamaan anteeksi! -- Hän tempautui irti
näistä mietelmistä ja hänen mieleensä välähti äkisti juopa, mikä
heidät eroitti. Betty Macdonaldin oleskelu Maxwell Courtissa -- ja
hänen tulokseton tunnustuksensa Hallinille tämän kuolinvuoteella,
tunnustus, joka olisi pannut hänet sisäisesti häpeämään, jollei jotain
viihdyttävää ja pyhittävää olisi aina hiipinyt hänen ajatuksiinsa,
milloin hän vain Hallinia ajatteli.
Ei! hänellä ei enää saanut olla mitään itsekkäitä vaatimuksia tähän
mieheen. Hänen oli oltava tyytyväinen, että oli ainakin voittanut hänen
ystävyytensä.
Sekanaisena jonona kaikki nämä mietelmät kiitivät hänen aivoissaan.
Aldous, kun näki hänen istuvan siinä vanhassa, tutussa asennossaan, pää
kumarassa ja kädet polvilla, arveli että hänen ajatuksensa pyörivät yhä
äidissä, vaikk'ei hän saanut niitä sanoihin puetuksi.
"Entä teidän tuumanne", virkkoi Aldous viimein lempeästi. "Oh! ei se
ole mitään", sanoi Marcella kiireisesti. "Pelkään että te pidätte sitä
mahdottomana toteuttaa -- kenties vaaranakin. Nähkääs, koska kukaan
ei ole riippuvainen minusta -- koska minä oikeastaan olen aivan yksin
maailmassa -- sopisi minun hiemasen kokeilla. Neljä tuhatta puntaa
vuodessa on paljon enemmän kuin mitä minä kulutan tai ainakin -- mitä
minun _olisi lupa_ kuluttaa itseäni varten. Minulla ei ole nykyisin
enää aivan samat mielipiteet kuin ennen. Minä aion pysyttää tämän talon
hyvässä kunnossa -- aion kaunistaa sitä ja jättää sen seuraajalleni
ehkäpä vielä kauniimpana kuin se oli minun tänne tullessa. Ja minä
aion pitää täällä niin paljon työvoimia, että voin tehdä sen koko
seudun väestön yhteiskunnalliseksi keskustaksi -- katsomatta siihen,
mihin luokkaan he kuuluvat. Tahtoisin että se meille kaikille --
varsinkin vallan köyhille -- olisi oleva huvituksen, virkistyksen
ja seurustelun tyyssija. Kun oikein ajatellaan" -- hänen poskensa
rusottivat innostuksesta -- "on itse kukin maatilan-alustalaisista
omalla tavallaan jo monen sukupolven aikana ollut jossain määrin
osallisena tämän talon kehityksessä. Siksipä soisin, että se anastaisi
sijan heidän elämässään -- että se kuuluisi _heille_ -- olisi _heidän_
ylpeytensä kuten minunkin. Mutta siinä ei vielä kaikki. Väki täällä
ei voi mistään nauttia, ennenkuin sille annetaan inhimillisemmät
elinehdot. Kuten tiedätte, ovat palkat, meillä hyvin alhaiset, paljon
alhaisemmat" -- lisäsi hän arasti -- "kuin teillä. Ne ovat keskimäärin
yksitoista, kaksitoista shillingiä viikossa. Nyt kuuluu tilalla olevan
noin satakuusikymmentä työläistä -- meidän ja lampuotien työväkeä
yhteensä. Näistä ovat luonnollisesti toiset nuorukaisia, toiset
vanhuksia, jotka työskentelevät vain puolella palkalla. Herra Craven
ja minä olemme tehneet laskusuunnitelman ja olemme tulleet siihen
tulokseen, että jos viikkopalkkaa enennetään viidellä shillingillä
miestä kohti -- jolloin täysin työkelpoinen mies voisi ansaita punnan
viikossa -- lisäisi se menoja kahdella tuhannella punnalla vuodessa."
Hän vaikeni silmänräpäykseksi.
"Pahinta lienee teidän saada lampuotinne siihen tyytymään", hymyili
Aldous kotvan kuluttua.
"Niin tietysti! Mutta minä kutsutan heidät kokoukseen. Olen
keskustellut asiasta herra Frenchin kanssa -- hän tietysti luulee minua
hulluksi! -- mutta hän antoi minulle kumminkin muutamia neuvoja. Minun
pitäisi heille ehdottaa aivan uudet kontrahdit, missä heille alennettua
arentimaksua vastaan suodaan joitakin pieniä etuja, joiden Louis Craven
arvelee houkuttelevan heitä, ja jotka varmasti tulevat korvaamaan
palkankoroituksen. Mutta silloin heidän myös on sitouduttava maksamaan
työmiehilleen kysymyksessä oleva palkankoroitus."
Hän katsahti Aldousiin kiihkeä kysymys silmissään.
"Teidän on otettava huomioon", vastasi tämä sukkelasti, "että vaikka
kohta maatila on vaurastumassa ja vaikka lampuodit jo toista vuotta
ovat kunnolleen suorittaneet maksunsa, saattaa minä hetkenä tahansa
sattua huonoja aikoja, jolloin ette voi saada kaikkia saatavianne.
Koska lampuodit tulevat maksamaan saman kuin ennenkin nyt toisessa
muodossa, jää tämä teidän vahingoksenne kuten ennenkin. Oletteko
tuuminut mitään tällaisen sattuman varalle?"
"Kyllä otaksun, että kaikki käy yhteen", sanoi Marcella innokkaasti.
"Minä aion elää täällä hyvin vaatimattomasti ja koota niin suuren
vararahaston kuin mahdollista. Tämä tuuma on minulle sydämen asia.
Tiedän ettei monikaan _voi_ toimia näin kuin minä -- että heillä on
toisia velvollisuuksia -- joiden on astuttava etusijalle. Ja ehkäpä
tämä koe ei onnistukaan. Mutta -- kävi miten kävi -- ja toivomme
mitä toivomme tulevaisuudelta, sosialistit ja me muut, tässä sitä
on ominetuntoineen ja rahoineen näiden ihmisten parissa, joilla,
samoin kuin meillä itselläkin, on vain tämä yksi elämä elettävänä!
Nythän kysytään kaikilla työaloilla _kuinka paljon_ voi työntekijä
voittaa työn tuotannosta työnantajalta? Näillä seuduin ei ole vielä
olemassa mitään työväenyhdistystä, joka valvoisi työmiesten etuja
-- siksipä heillä ei ole mitään valtaa. Mutta on _toivottava_, että
he _tulevaisuudessa_ liittyvät yhteen, että he silloin ovat kyllin
vahvat -- vaatimaan itselleen korkeampia palkkoja. Mikä estää minua
vapaaehtoisesti luomasta sellaista olotilaa -- koskapa sen _voin_ tehdä
-- johon me kaikki pyrimme?"
Hänen äänensä värähti mielenliikutuksesta, mutta Aldousin korva keksi
siinä uuden vivahduksen -- jotain syvempää ja vakavampaa kuin ennen.
"No niin -- te suositte kokeita, kuten äsken sanoitte", vastasi Aldous
lopulta verkalleen. Sitten aivan toisella äänellä -- "sehän oli aina
Hallinin unelma".
Marcella katsahti häneen vavahtavin huulin. "Niin oli. Muistatteko
mitä hänen oli tapana sanoa -- suuret mullistukset tulevat -- suuret
kollektivistiset muutokset. Mutta te ette saa niitä nähdä, enkä
minäkään. Harras toivoni on, etten niitä näkisi. Mutta ennenkuin siihen
päästään, on yksilö vielä vastuunalainen, kaikki riippuu vielä hänestä.
Tässä te rikkaat olette, teillä on rahaa, teillä on valtaa; tuossa ovat
nuo miehet ja naiset, joille voitte antaa osansa siitä -- jo _tänään_."
Hän vaikeni äkkiä.
"Mutta nyt pyytäisin teitä lausumaan -- mitä muistutuksia teillä on
esiintuotavana tätä suunnitelmaa vastaan. Te olette varmaankin usein
miettinyt näitä asioita."
Hän tuijotti hermostuneena eteensä eikä nähnyt Aldousin kasvoille
solahtavaa, puolittain katkeraa, puolittain hellää ivan ilmettä.
Hän muisteli menneitä aikoja, ja oudolta tuntui hänestä tämä nöyrä,
pyytelevä ääni.
"Olen niinkin", vastasi hän. "No niin, nämä ovat luullakseni ne
muistutukset, joihin teidän on pantava huomiota."
Niin selvästi kuin hän kykeni, mutta ilman erikoista lämpöä
selosteli hän Marcellalle ne syyt, joiden nojalla jokainen
kansallistaloustieteilijä olisi hyljännyt moisen ehdotuksen. Marcella
ei niin paljoa kiinnittänyt huomiota siihen mitä hän sanoi kuin siihen,
miten hän sanottavansa ilmaisi. Hän tunsi nuo molemmat äänet Aldousin
sisässä -- idealistin äänen, jota havaitsijan ja tutkijan ääni alati
tukehutti ja ivasi. Vuosi sitten olisi tämä pikkanen puhe ärsyttänyt ja
kiukustuttanut häntä. Nyt hän ikävöiden tunsi, että puhujan takana oli
ihminen.
Mutta kun Aldous oli esittänyt kaikki vastaväitteensä, pysyi Marcella
yhtäkaikki järkähtämättömänä mielipiteessään. Aldousin muistutukset
eivät olleet hänelle uusia, ja hänen sisällinen innostuksensa nujersi
ne.
"Minä puolestani" -- sanoi Aldous ja hänen äänensä kävi araksi ja
karttavaksi kuten aina kun hän puheli omista asioistaan -- "maksan
kaksi tai kolme shillingiä enemmän kuin lampuotini tavallisesti;
ja sitten meillä on eläkekassa. Mutta minusta on aina tuntunut,
että maatilani työväenolojen perinpohjainen mullistus saattaisi
tuoda matkassaan siksi suuria vaaroja, ettei se oikeuta tällaista
menettelytapaa. Luulenpa toisinaan, että lampuodit ne eniten
hyötyisivät tällaisesta kokeesta."
Marcella väitti kiivaasti vastaan, ja Aldous oli ihastuksissaan
nähdessään hänet jälleen entisessä ryhdissään -- itsevarmana,
itsepintaisena ja ylevämielisenä, nähdessään tuon vanhan, tutun
päännytkähdyksen ja dramaattiset eleet.
Mutta sen ohessa oli hän kaiken aikaa kiusallisessa jännityksessä,
sillä hänen kielellään paloi huomautus, joka oli sanottava, jos hän
mieli täydellä todella olla tytön neuvonantaja.
"Mutta nähkääs", sanoi hän Marcellaan katsomatta, kun tämä viimeinkin
lopetti sanatulvansa vetääkseen henkeänsä, "teidän on myös ajateltava
niitä, jotka perivät tilan teiltä, ja teidän on myös ajateltava --
että mahdollisesti voitte mennä naimisiin -- ennenkuin sitoudutte
lahjoittamaan muille puolet tuloistanne".
Nyt hän oli niin hermostuneessa mielentilassa, että hänen täytyi
herkeämättä katsella Marcellaa. Hänellä oli niin kiusallista pukea
tämä ajatus sanoihin, että ääneen tuli hänen tietämättään kova,
kylmähkö sävy. Marcellasta tuntui äkkiä kuin olisi hänet kovalla
kädellä työnnetty takaisin -- hän loukkaantui siitä, mitä toinen oli
pakoittavana velvollisuutena lausunut.
"Enpä luule, että minun on tarpeellista sitä ajatella -- tässä
yhteydessä", virkkoi hän ylpeästi. Ja nousten pystyyn, alkoi hän koota
papereitaan yhteen.
Lumous oli murrettu. Aldous tunsi, että hän oli tarpeeton.
Vaitonaisena ja juhlallisena Marcella astui halliin Aldousin
seuraamana. Kirjastosta kuului äänekästä puhetta.
Hämmästyneenä avasi Marcella oven, ja siellä istuivat takan ääressä
vastatusten Betty Macdonald ja Frank Leven.
"Jumalan kiitos!" huudahti Betty rientäen Marcellan luo ja suudellen
häntä. "Enpä tottakaan tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos sir Frank ja
minä olisimme kauemmin jääneet kahden!" Tyttö oli hehkuvan punainen
ja kuohuksissaan, ja hänen silmänsä liekehtivät suuttumuksesta. Frank
sitävastoin näytti nololta ja nujerretulta.
"Niin, tässä sitä ollaan", puheli Betty hätäisesti yhä pidellen kiinni
Marcellasta. "Minä houkuttelin neiti Raeburnin poikkeamaan tänne,
että saisin nähdä teidät vaikka vaan vilaukselta. Hän tahtoi kävellä
kotiin ja jätti vaunut meitä odottamaan. Eikö se ole nurinkurista
kuten kaikki muukin nykymaailmassa? Kun minä olen hänen ikäisensä,
rupean luultavasti uudelleen nukkieni kanssa leikkimään. Katsokaa toki,
mitä meteliä nuo ponit tuolla pitävät -- nehän kaapivat kavioillaan
palasiksi koko pihanne. Entä mitä luulette kellon olevan?" -- hän
piteli sitä nuhtelevaisesti Marcellan silmäin edessä. "Te olette
jutelleet niin kauan tuolla sisässä, että sir Frank ja minä olemme
ennättäneet riitaantua kaikiksi elinpäiviksemme, ja nyt ei ole enää
aikaa mihinkään järjelliseen puheluun. Hyvästi, rakas Marcella,
hyvästi. Neiti Raeburnin ei ole vielä kertaakaan tarvinnut odottaa
minua aamiaiselle, vai mitä, Aldous? enkä aio tänään tehdä poikkeusta.
Tulkaa nyt, Aldous! Teidän on tultava kotiin minun kanssani. Minä
pelkään niin hirveästi noita poneja. Ette te saa ajaa, mutta jos
ne alkavat pillastua, annan teidän vetää ohjaksista. Rakas, rakas
_Marcella_, saanko tulla takaisin pian -- oikein pian!"
Vielä muutamia oikullisia huudahduksia ja suuteloita, muutamia vihaisia
silmäyksiä Frankiin ja määräyksiä Aldousille, joka ei ollut niin
kerkeä hänen kutsuilleen kuin tavallisesti, ja viimein istui Betty
selkä suorana ja kuumoittavin poskin Aldousin vieressä ponivaunujen
etuistuimella.
"Tuletko mukaan, Frank?" kysyi Aldous, "kyllä täällä on sinullekin
sijaa".
Hänen otsansa oli suuttumuksen uurteessa. Puhuessaan hän ei katsonut
Frankiin, vaan Marcellaan. Tämä seisoi hiukan syrjässä oven varjossa,
hänen ryhtinsä oli ylpeä ja väistävä. Huokaus, puolittain tuskainen,
puolittain alistuvainen, pusertautui Aldousin rinnasta.
"Kiitos vaan, minä kävelen", vastasi Frank kiukkusesti.
* * * * *
"No, suvaitsetteko nyt selittää minulle, miksi olette tuon näköinen ja
puhutte tuollaista pötyä?" virkkoi Marcella purevan rauhallisesti, kun
hän jälleen oli kirjastossa Frankin kanssa, joka punaisena kasvoiltaan
hiusmartoon saakka puheli itsekseen katkonaisin sanoin.
"Etteköhän te sitä arvanne", sanoi Frank nuhtelevaisesti paiskautuen
uudelleen takan ääreen istumaan.
"En rahtustakaan!" sanoi Marcella; "te olette töykeä Betylle ja ärtyisä
minua kohtaan, ja se kaiketi tietää, että olette onneton. Mutta miksi
juuri teillä olisi lupa purkaa tuultanne, kun ei se ole sallittu
muille."
Frankilta pääsi ähkyvä ääni.
"No niin", sanoi hän heittäytyen traagillisen tyyneksi ja ottaen
hattunsa, "pian te kaikki pääsette minusta rauhaan. Huomenna lähden
kotiin, ja seuraavana päivänä lunastan piletin Kaliforniaan."
"Te!" huudahti Marcella, "tekö Kaliforniaan! Mikä oikeus teillä on
Kaliforniaan lähteä?"
"Mikäkö oikeus?" Frank tuijotti häneen äimistyneenä ja puhkesi sitten
sanomaan: "Kun tyttö kiduttaa miestä kuten Betty on minua kiduttanut,
ei ole muuta neuvoa kuin korjata luunsa. Ja sen minä tottakin teen,
sanokoot muut mitä sanovat."
"Ja mitä aiotte siellä toimittaa? Arvatenkin -- metsästää ja muuten
huvitella?" Frank empi.
"Enhän minä tietenkään voi ristissä käsin maleksia", valitteli hän.
"Kai minä siellä metsästän."
"Onko teillä oikeutta siihen? Onko teillä sen enempää oikeutta siihen
kuin virkamiehellä, joka laiminlyö tehtävänsä ja tuhlaa yleisiä varoja?"
Frankin silmät pyöristyivät.
"En totta tosiaan käsitä, mitä tarkoitatte", sanoi hän viimein
harmistuneena, "enkä välitä arvata".
"Kyllä te sen pian käsitätte. Te olette perinyt isänne maatilan.
Teidän lampuotinne maksavat teille arennin, jonka he ovat ansainneet
kättensä työllä. Aiotteko antaa mitään tulojenne, kauniin talonne ja
joutilaisuutenne korvaukseksi?"
"Oh! se on taas teidän sosialismianne!" huudahti nuori mies ärtyneenä
hänen äänestään. "Korvausta muka? No, hehän saavat maata minulta."
"Jos minä olisin puhdasverinen sosialisti", sanoi Marcella tuikeasti,
"niin sanoisin teille: menkää! Mitä ennemmin luovutte kaikista
velvollisuuksista, jotka sitovat teidät maatilaanne, sitä selvemmin
todistatte maailmalle, että te ja koko säätyluokkanne olette
hyödyttömiä parasiitteja, ja sitä pikemmin pääsemme teistä. Mutta,
ikävä kyllä, en ole kyllin vankka sosialisti puhuakseni näin. Minä
horjun -- en tiedä itsekään mitä tahdon. Mutta siitä ainakin olen
varma, että jollette te tilanomistajat käsitä asemaanne viraksi ja
kutsumustanne täydellä todella, ei koko sivistyneessä maailmassa ole
olemassa hyödyttömämpää kuhnurijoukkoa kuin te."
Mahtoiko hän suomia poloista Frankia näin säälimättömästi päästäksensä
eroon omasta rauhattomuudestaan ja tuskastaan. Jos niin oli asianlaita,
ei ainakaan Frankilla ollut vihiä siitä. Hän oli vain siitä selvillä,
että häntä kohdeltiin häpeällisesti. Hänen aikomuksensa oli ollut
purkaa Marcellalle sydämensä, mutta sen sijasta saarnattiin hänelle
nyt _velvollisuuksista_, joita hän tähän asti oli tuskin yhtään
vaivaantunut ajattelemaan, surut ja huvitukset kun olivat kauttaaltaan
vallanneet hänen harrastuksensa.
"Kyllä itsekin tiedätte puhuvanne pelkkää pötyä", murahti hän, mutta
vältti samassa Marcellan liekehtivää katsetta. "Olkoon että _olen_
joutilas, mutta on niitä paljon joutilaampiakin ihmisiä -- ihmisiä, jotka
elävät rahoillaan, ja joilla ei ole mitään maatilaa kiusanaan, -- ei
niin tikkua ristiin pantavana."
"Heitä päinvastoin voi puolustaa. Sillä heillä ei ole edessä mitään
selvää, synnynnäistä kutsumusta kuten teillä, ja minä toistan vieläkin,
että teillä ei ole oikeutta viettää lupa-aikaa ennenkuin olette sen
ansainnut. Ensin teidän on kunnolleen opittava tehtävänne ja sitten
ryhdyttävä tointanne hoitamaan. Ottakaa itsellenne kahdeksan tunnin
työ-aika kuten muut ihmiset! Kuka te olette, että saisitte aina vaan
kakkua syödä, kun muiden on tyydyttävä kovaan kannikkaan?"
Frank astui akkunan luo ja tuijotti ulos, selin Marcellaan. Marcellan
sanat pistelivät ja kiukuttivat häntä, mutta hän tunsi olevansa liian
viheliäinen kiistelemään.
"Minulle olisi aivan yhdentekevä", virkkoi hän viimein matalalla
äänellä Marcellaan kääntyen, "syönkö kakkua vai kovaa kannikkaa, jos
vain Betty huolisi minusta".
"Luulette siis todella, että hän huolisi teistä paremmin, jos pötkitte
täältä tiehenne", sanoi Marcella säälimättömästi. "Onhan aivan
ymmärrettävää, että Betty epäröi nähdessään mikä ero on teidän -- ja --
ja muiden ihmisten välillä."
Frank tarkasteli häntä synkkänä.
"Tarkoitatte varmaan lordi Maxwelliä?"
Seurasi kotvan äänettömyys.
"Tarkoitan jokaista", sanoi Marcella viimein tulta kohennellen, "joka
niin ruumiillisella kuin henkisellä työllään rehellisesti maksaa sen,
minkä yhteiskunta on hänelle antanut -- ainakin mikäli hän kykenee".
"Kuulkaapa nyt", alkoi Frank ja kävi aivan kukistuneena istumaan
Marcellan viereen. "Älkää enää minua näykkikö. Minä olen huono mies
-- laiskuri -- en sentään luule huono olevani. -- Mutta kaikki
nuhdesaarnat ovat tehottomia niin kauan kuin Betty rääkkää minua tällä
tavalla. Tiedättekö, miten hän vastikään käyttäytyi."
Marcella alistui kuuntelemaan. Frank vilkasi häneen tavantakaa
syrjästä, mutta hän ei päässyt selville siitä, mitä tytön mielessä
liikkui. Hän istui aivan hiljaa Frankin kuvaillessa; Aldousin ja
Betyn alituista yhdessäoloa ja neiti Raeburnin vehkeitä. Samoin
kuin Lontoossa silloin, kun hän ensin teki Marcellan uskotukseen,
oli Frankilla nytkin epämääräinen tunnelma, ettei hän menetellyt
varsin hienotunteisesti. Mutta toiselta puolen oli hän liian onneton
malttaakseen mielensä ja hän toivoi voivansa tavalla tai toisella
taivuttaa Marcellaa liittolaisekseen.
"Niin, ei minulla ole tähän kaikkeen muuta sanottavaa", sanoi tämä
viimein kärsimättömästi, kun Frank herkesi puhumasta, "kuin että
kysykää Häneltä ja tehkää loppu asiasta! Ehkäpä hänessä silloin herää
jonkinverran kunnioitusta teihin. Ei, auttaa teitä en tahdo, mutta
kyllä säälin teitä, jollette onnistu -- sen lupaan. Ja nyt on teidän
mentävä."
Frank läksi, ja vaikka hän arveli joutuneensa perin sydämettömän
kohtelun alaiseksi, tuntui hänestä sittenkin kuin olisi hän noussut
virkistävästä, moraalisesta kylvystä.
Marcella jäi yksikseen ja istui kotvan aikaa aivan liikkumattomana
vanhassa kirjastossa. Nuoren miehen vetoaminen häneen pulassaan
harmitti häntä, mutta samassa hän jo katui olleensa niin suorasukainen
häntä kohtaan. Mutta Frankin kertomusta ajatellessaan pusersi ahdistava
tuska hänen rintaansa -- tuska, jota hän ei rohjennut selvitellä
itselleen ja joka tavantakaa kumminkin haihtui epäilyihin.
Mutta yksi asia ainakin oli varma ja se oli se, että Aldous oli hänelle
puhunut "_naimisista_!". Hänen sieramensa laajenivat, povi huohotti,
ja häntä kuohutti palava suuttumus, jonka hän tiesi epäoikeutetuksi,
vaikka ei voinut sitä tyynnyttää. Mutta hän tiesi yhtäkaikki, ettei
hänellä ollut mitään anteeksiannettavaa.
* * * * *
Seuraavana aamuna Marcella läksi kylälle ottaakseen selkoa muutamista,
uusia työväenasuntoja koskevista seikoista. Matkalla hän poikkesi
pappilaan ja naputti puutarhanovelle toivoen tapaavansa Mary Hardenin
ja saavansa hänestä seuraa.
Melloriin tultuaan ei hän ollut usein tavannut Maryä. Mutta jo ensi
näkemällä häntä oli huolettanut pastorin sisaren riutunut, veretön
ulkomuoto ja alistuva vaitonaisuus, joka oli Marcellalle aivan uutta.
Yksitoikkoinen elämäkö hänet oli murtanut? vai olivatko sisarukset
kumpikin tapansa mukaan näännyksissä liiasta työstä ja niukasta
ravinnosta, kuten usein ennenkin.
Pastori oli vastaanottanut Marcellan entisellä lempeällä, vaikka
hieman viileällä ystävällisyydellään. Kaksi vuotta takaperin hän oli
ravistanut päätään Marcellan mielipiteille ja parannusyrityksille, ja
usein peittelemättä niitä moittinutkin, ainakin Marylle. Nyt hän oli
painanut alas entisen arvosteluhalunsa ja oli hyvin kärkäs pysymään
hyvissä väleissä Mellorin omistajan kanssa, sillä hänestähän tästä
puoleen poloisen kylän vaurastus oli riippuva.
Marcellan naputukseen kuului vastaukseksi huoneen sisästä heikko
"Tulkaa sisään". Hän astui ruokasaliin ja tapasi Maryn istumassa
vesissä silmin pienen pöydän ääressä. Hänen edessään oli läjä kirjeitä,
jotka hän kiireesti työnsi syrjään Marcellan tullessa sisään. Mutta hän
ei yrittänyt salata mielenliikutustansa.
"Mitä nyt, Mary kulta? Kerrohan minulle", sanoi Marcella käyden
istumaan hänen viereensä ja painaen lempeän suutelon Maryn kädelle.
Ja Mary kertoi. Se oli hänen elämäntarinansa -- koruton, jokapäiväinen
tarina, jommoisen kätkee sydämeensä moni yksinäinen, maailman poluilla
huomaamattomana vaelteleva ristinkantaja. Kun Charles Harden jonkun
aikaa luennoi Oxfordin yliopistossa omassa osakunnassaan, oli Mary,
joka silloin oli aivan nuori, asunut hänen luonaan vuoden ajan.
Charlesin ystävät, heistäkin useimmat pappismiehiä tai papiksi aikovia
ja hänen laisiaan muutenkin, tulivat useasti sunnuntai-teelle heidän
luokseen tai ottivat osaa heidän vaatimattomiin huvituksiinsa. Näistä
oli muuan nuori pappi, joka juuri oli alkamaisillaan ensimäisen
virkavuotensa, rakastunut Maryyn. Tämä ei vielä nytkään voinut puhua
tästä rakkaussuhteesta, vapisevalla äänellä hän vain pyyhkäisemällä
kosketti sitä ja kiirehti sitten jutun surulliseen kehitykseen. Herra
Shelton sai toivomansa papintoimen eräässä Lincolnshiren pitäjässä ja
nuoret toivoivat voivansa viettää häitä vuoden tai parin kuluttua.
Mutta purevan kylmänä talvi-iltana, kun herra Sheltonin oli pakko,
viedessään Pyhää Ehtoollista erään kuolevan pitäjäläisensä luo, kulkea
nummen läpi, joka oli seudun tuulisimpia, oli hän vilustunut niin
pahasti, että ankara nivelluuvalo oli seurauksena. Ja voi ihmiskohtalon
salaisia oikkuja! Tästä kärsimyksestä, jonka hän oli itselleen
hankkinut jalolla uhrautuvaisuudellaan, kehittyi ennen pitkää pahempi
tauti -- morfiinihimo, jonka hävittävä vaikutus pian alkoi näyttäytyä
niin ruumiillisesti kuin sielullisesti. Sen huomasi ensin onnettoman
veli, joka kuletti hänet Lontooseen parantumaan. Itse hän sillä välin
kirjoitti Marylle ja antoi hänelle takaisin vapautensa. "Minulla ei
enää ole minkäänlaista tahtoa, en ole enää mies", kirjoitti hän. "Minä
solvaisisin sinua, ellen purkaisi liittoamme ja synnillistä olisi
sinunkin siinä pysyä." Charles, joka arvosteli asiata heltymättömältä,
askeettiselta näkökannalta, oli samaa mieltä ja niinpä Mary murtuneella
mielellä alistui.
Mutta toivo leimahti vielä kerran eloon. Veljen huolet ja rakkaus
eivät jääneet palkitsematta, huhuttiin, että hän oli perinpohjin
parantunut ja että hän aikoi uudelleen ryhtyä työhönsä. "Juuri kaksi
vuotta sitten, silloin, kun sinä tulit tänne, rupesin minä uskomaan,
että kaikki saattaisi vielä kääntyä hyväksi" -- Mary puhkesi uudelleen
kyyneliin -- "Mutta oltuaan kuusi tai kahdeksan kuukautta papillisessa
työssä Lontoossa, sai hän vian keuhkoihinsa ja hänen morfiinin tuhoama
ruumiinsa ei pystynyt lujaa vastarintaa tekemään."
"Viime joulukuussa hän kuoli Madeirassa", sanoi Mary hiljaan. "Minä
tapasin hänet ennenkuin hän lähti Englannista. Me kirjoitimme
toisillemme loppuun asti. Rauhallisena ja Herran tahtoon tyytyen
hän täältä erosi. Tämä kirje on Madeiran kappalaiselta, joka oli
hyvin ystävällinen hänelle ja on luvannut minulle pitää huolta hänen
haudastaan."
Siinä kaikki. Se oli sentapainen tarina, jonka saattoi arvatakin
pyöreäposkisella, haikeamielisellä Mary Hardenilla olleen, ja hän
kertoi sen uskonnolliselle ja yhteiskunnalliselle käsityskannalleen
ominaiseen tapaan, vanhentunein, kulunein lauselmin, jotka eivät
ainakaan hänen silmissään olleet vielä kadottaneet alkuperäistä
tuoreuttaan ja merkitystään.
Marcellan harras osanotto kuvastui hänen kasvoillaan. He puhelivat
vielä puolen tuntia tästä, mutta sitten kietoi Mary käsivartensa
ystävänsä kaulaan.
"Kas niin!" sanoi hän, "nyt ei puhuta enää siitä. Olen hyvilläni, että
kerroin sinulle. Se oli minulle oikea lohdutus. Ja -- en tarkoita pahaa
-- mutta ennen aikaan en olisi voinut kertoa sinulle tätä -- on ihan
kumma kuinka paljon enemmän sinusta pidän nyt kuin silloin, jos kohta
mielipiteemme nytkin törmäävät yhtä paljon yhteen."
Molemmat nauroivat, vaikka vesissä silmin.
He läksivät yhdessä kylälle astelemaan. Kun he lähestyivät Hurdin
entistä mökkiä, joka nyt oli tyhjä ja revittäväksi tuomittu, vetäytyi
inhoa tietävä piirre Marcellan suun ympäri.
"Joko kerroin sinulle uutisen Minta Hurdista?"
Mary ei ollut kuullut mitään, ja niin Marcella kertoi hänelle tuon
ihmeellisen ja tympäsevän uutisen, joka oli tullut hänen kuuluvilleen
Amalfissa. Jim Hurdin leski oli menossa uusiin naimisiin sen
merkillisen, roikelosäärisen "lausunnon professorin" kanssa, jolla oli
italialainen nimi ja vilkkuvat silmät, ja joka asui Brown Buildingissä
kerros alempana heitä. Marcella oli lujasti vakuutettu siitä, että
hän oli veijari -- että hän ansaitsi elantonsa kaikenmoisilla pikku
petkutuksilla, että hän oli saanut vihiä Mintan eläkkeestä. Mutta joka
tapauksessa, tuli hänestä kelpo aviomies tai Mintan rahoista eläjä ja
vaimoaan lyövä heittiö, niin jo se seikka, että Minta saattoi ajatella
uusia naimisia, oli tytöstä hirveä.
"Mennä naimiseen sen ihmisen kanssa!" sanoi hän. "Mennä uudelleen
naimisiin! Eikö se ole uskomatonta?"
He olivat saapuneet mökin edustalle. Marcella jäi silmänräpäykseksi
katselemaan sitä. Hengessään näki hän taas onnettoman vaimon
tainnuksissa penkillä, näki kääpiön istuvan käsiraudoissaan vartiansa
vieressä tylsällä katseella permantoon tuijottaen, ja uudelleen tunsi
hän sen aamuhetken raatelevan sieluntuskan, jolloin hän oli tukenut
vaimon avutonta sielua.
Ja tätä murhenäytelmää seurasi nyt tällainen loppu. Marcellaa oikein
iljetti kun hän sitä ajatteli. Ja Mary, jonka uskonnolliset periaatteet
eivät suvainneet toista avioliittoa, oli jotenkin samaa mieltä.
No niin -- jos Minta olisi ollut täällä puolustautumassa, ei hän
varmaankaan olisi voinut kilpailla Marcellan ja Maryn kanssa
väittelyssä, eivätkä he arvatenkaan olisi ymmärtäneet tai hyväksyneet
hänen selittelyjään.
"Mahtaneeko lordi Maxwell yhä jatkuvasti maksaa hänelle eläkettä?"
sanoi Mary.
Marcella pysähtyi vaistomaisesti.
"Vai hänen tointaanko se sitten olikin?" virkahti hän. "Olisihan minun
pitänyt se arvatakin."
"Sinä et siis tietänyt?" huudahti Mary hätääntyneenä. "Oh! silloin ei
minun olisi pitänyt puhua siitä mitään."
"Kyllä minä oikeastaan sen aavistinkin", sanoi Marcella lyhyesti, ja he
jatkoivat matkaa äänettöminä.
Pian he seisoivat rouva Jellisonin soman ja hauskannäköisen asunnon
edustalla, kylän äärimäisessä reunassa, maantiestä vasemmalle. Kuistin
kohdalla kukki jo päärynäpuu, ja kevään ensi vihanta peitti pienen
puutarhan pensaat.
"Tuletko sisään?" sanoi Mary. "Tahtoisin tavata Isabella Westallin."
Marcella säpsähti nimen kuullessaan.
"Miten on hänen laitansa?" kysyi hän.
"Hän on entisellään. Hän ei ole koskaan tullut selväjärkiseksi siitä
lähtien. Mutta hän on aivan harmiton ja rauhallinen."
He tapasivat rouva Jellisonin ja hänen tyttärensä lieden ääressä
istumassa pienen kuusivuotiaan Johnnien häärätessä äidin ja isoäidin
aloissa. Rouva Jellison palmikoi olkia kuten tapansa oli; hänen
punaisen oljen värjäämät sormensa liikkuivat hämmästyttävän nokkelasti.
Isabella istui jouten, kädet helmassa kuten aina. Hän töllisteli
Marcellaa ja Maryä, kun he tulivat sisään, mutta ei muuten kiinnittänyt
mitään huomiota heihin. Hänen voimakkaat, traagilliset kasvonsa olivat
nyt jäykistyneet ja ilmeettömät ja niiden intohimoton tyhjyys säälitti
ja kauhistutti Marcellaa.
Hän kävi istumaan lesken viereen ja otti häntä kädestä. Rouva Westall
salli hänen hetken aikaa pidellä sitä, sitten hän äkkiä tempasi sen
irti ja rypisteli synkästi silmäkulmiaan.
"Niin! niin! ei sitä koskaan tiedä kuinka paljon Isabella ymmärtää ja
on ymmärtämättä", puheli rouva Jellison Marylle. "En minä aina tiedä
mitä hänen mielessään liikkuu, mutta ei hänestä suurta vaivaa ole. Ja
se poikaviikari, se on oikea kullanmurunen meille. Koulussa panee hän
kaikki nauramaan. Opettaja kysyi häneltä tässä tuonoin Ananiaksesta ja
Safirasta. 'Johnnie', kysyi hän, 'mikä sai heidät sellaista ilkeyttä
tekemään?'. 'Tiedänkös minä', vastasi poika, 'mutta pöllöjä he vaan
olivat' arveli hän. Niin, Herra paratkoon, ei hän sentään sitä pahalla
sanonut. Kiitos vaan kysymästä, neiti, hiljakseen sitä eteenpäin
mennään, vaikka talvella minulla oli se uusi tauti, jota sanotaan
'flunsaksi'. Kehno minä olinkin. 'Käykää vuoteeseen, rouva Jellison',
sanoi tohtori Clarke,' tai teidän käy huonosti'. Mutta minä viis
siitä, mitä hän sanoo. Olenhan minä tuntenut hänet siitä alkaen kun
hän oli Johnnien pituinen. Minä vain retustelin ympäri täällä, mutta
eräänä aamuna minä olin vähällä läkähtyä ja silloin minä hoipertelin
huoneeseen ja otin aika siemauksen paloviinaa" -- hän katsahti Maryyn
anteeksipyytävällä katseella, sillä hän oivalsi, että pastorin sisar
tietystikin paheksuen kuunteli häntä -- "ja uskotte tai ei, mutta
tauti meni menojaan siinä samassa. Ensin minä yskin niin että luulin
olevani henkihieverissä, mutta -- minä ryyppäsin pullon loppuun asti --
apua siitä lähti, ja nyt olen taas hyvissä voimissa." Maryn onnistui
pitää sisässään moisen parannuskeinon paheksuminen, ja vanhus jutteli
edelleen kertoen kylänuutisia vilkkaasti ja lystikkäästi, joskin niistä
vilahti tuontuostakin esiin hänen alhainen mielipiteensä ihmiskunnasta.
Kun tytöt hyvästelivät häntä, sanoi hän viekkaalla äänenpainolla
Marcellalle:
"Entä se oljenpalmikoiminen, neiti? -- vai saako siitä kysyä?" Marcella
punastui.
"Niin, sitä minun pitää tuumia, rouva Jellison. Meidän täytyy piakkoin
pitää kokous kylässä ja keskustella siitä?"
Vanhus nyökähytti päätänsä ovelan näköisenä, mutta mitään vastaamatta
ja seurasi poistuvia katseillaan.
"No kai Jimmy Gedge pysyy hengissä minun aikani", hihitti hän itsekseen.
* * * * *
Eipä Marcella itsekään tällä hetkellä sen paremmin kuin rouva Jellison
luottanut omaan kykyynsä parannella olosuhteita, jotka "meidän Herramme
ja luonto" vanhuksen arvelun mukaan olivat jo ammoisia aikoja sitten
säätäneet. Kotimatkalla kulki hän kylän läpi ja hänen silmänsä viivähti
synkällä katsella kaikessa -- nuorissa tytöissä, jotka siistimättöminä
istuivat kynnyksellä olkia palmikoimassa, kujilla leikkivissä lapsissa,
kapakkain seutuvilla vetelehtevissä miehissä, vanhoissa ja nuorissa,
jotka paljastivat päänsä hänelle.
"Mary!" puhkesi hän sanomaan, kun he lähestyivät pappilaa. "Kohta
minä täytän neljäkolmatta. Paljonko pahaa luulet minun saaneen aikaan
täällä, kun olen neljänseitsemättä vanha." Mary nauroi hänelle
ja koetti rohkaista häntä. Mutta Marcellan mielikarvaus ei ollut
poistettavissa.
"Väki täällä ei kaipaa", sanoi hän painokkaasti, "aineellista apua;
sitä apua, jota _minä_ voin antaa, ei väki täällä niin paljon kaipaa
kuin henkistä kehitystä. Kunhan voisin opettaa heitä _ottamaan
itselleen_ -- ottamaan vaikka ahnaasti ja itsekkäästi, jos vain
ottavat. Eihän minun antamisillani ole mitään todellista ja pysyväistä
arvoa." Mary oli kauhistunut.
"Sinä et ole parempi herra Cravenia", huudahti hän. "Hän sanoi eilen
Charlesille, että häntä niin iljettää, kun kylän vanhat vaimot -- jotka
voisivat olla heidän isoäitejään -- niiaavat heille ja että hän tekee
voitavansa saadakseen vastaisuudessa sellaiset tavat täältä poistumaan.
Ehkäpä oletkin vielä -- herra Whartonin kannalla siinä, että Charlesin
ja minun pitäisi heittää sikseen kaikki hyväntekeväisyyshommat. Mutta
älä yritäkään. Me olemme vanhoillisia ja tulemme aina olemaan."
Whartonin nimeä mainittaessa Marcella kohotti ylpeästi päätänsä pystyyn
ja hänen kasvoillaan aaltoilivat vaihtelevat ilmeet.
"Muistuttelen usein mieleeni, mitä herra Wharton sanoi, täällä kylässä
ollessaan", virkkoi hän viimein. "Hänen puheessaan oli usein eloa,
suolaa ja voimaa. Minä en tahdo unohtaa, mitä hän _sanoi_, vaan mitä
hän _oli_!"
He erosivat samassa, ja Marcella astui verkalleen kotiinpäin. Heräävä
kevät ja huhtikuun lauha ilma eivät milloinkaan ennen olleet tuottaneet
hänelle niin haikeata ja painostavaa mielialaa kuin tänään.