Oli kolea, tuulinen päivä maaliskuun lopulla. Aldous istui
kirjoittamassa Maxwell Courtin kirjastossa isoisänsä kirjoituspöydän
ääressä, missä hänen oli tapana suorittaa tiluksiansa ja yleisiä
asioita koskevat työnsä. Entistä, vanhaa työhuonettansa käytti hän
pääasiallisesti omia yksityisasioitaan varten.
Koko aamupuoli oli häneltä mennyt muuatta ikävystyttävää paikallista
juttua koskevain, loppumattomain asiapaperien tutkimiseen. Asia oli
riitakysymys lähikaupungin ylemmän alkeiskoulun rehtorin ja koulun
johtokunnan välillä, johon Aldouskin kuului. Asia oli sotkuinen,
personallinen, inhoittava. Kolmen tunnin ajanhukka tuollaisessa
toimessa oli Aldousin laiselle miehelle menetetty päivä. Lisäksi
puuttui häneltä isoisänsä kyky selvitellä tällaisia juttuja, ja hän oli
täysin tietoinen siitä.
Se oli yhtäkaikki toimi, jota ei kukaan muu huolinut tai voinut ottaa
tehtäväkseen kuin hän, ja hän oli urheasti tarttunut siihen kiinni.
Tänään hän olikin tavallista taipuvampi pitkämielisyyteen, sillä
joka kellonnaksutus hänen takanaan kuletti hänet lähemmäksi muuatta
tapaamisen hetkeä, joka ei ainakaan ollut käyvä ikäväksi, kävi miten
kävi.
Hän nousi viimein ylös ja astui akkunan luo ilmaa tähystämään.
Tuuli oli yhä kirpeä, mutta sade oli tauonnut. Sitten hän läksi
vierashuoneeseen tätiänsä etsimään. Ei siellä eikä talvipuutarhassakaan
näkynyt ketään ja hän palasi kirjastoon ja soitti.
"Roberts, onko neiti Raeburn lähtenyt ulos?"
"On, mylord", vastasi vanha hovimestari. "Hän läksi neiti Macdonaldin
kanssa ajelemaan ja minun käskettiin ilmoittamaan teidän armollenne,
että neiti Macdonald poikkeaa Melloriin kotimatkalla."
"Onko sir Frank täällä jossain?"
"Hän oli vasta tupakkahuoneessa, mylord."
"Olkaa hyvä ja kutsukaa hänet tänne."
"Kyllä, mylord."
Aldous kohautti kärsimättömästi hartioitaan, kun vanha palvelija sulki
oven.
"Montako kertaa yhden minuutin kuluessa Robertsin onnistui sanoa
minua mylordiksi?" mutisi hän, "mutta jos minä kieltäisin häntä sitä
tekemästä, tulisi hän hyvin onnettomaksi".
Ja uudelleen astui hän akkunan luo, työnsi kätensä taskuihin ja
tähysteli taivasta apean näköisenä.
Nykyoloissa enemmän kuin milloinkaan ennen hän oli pakoitettu
vertailemaan tätä perintötiluksensa pikku maailmaa, kaikkine
traditsioneineen ja läänityslaitoksen aikuisine oikeuksineen ja
tapoineen, sen ulkopuolella olevaan suureen, voimakkaasti kohisevaan
toimen ja ajatuksen maailmaan, ja räikeä vastakohta näiden kahden
välillä kirveli ja kiusasi häntä alati. Teki hän mitä tekikään,
hänen oli yhtäkaikki mahdotonta Maxwellin tilusten rajain sisässä
luopua kuninkuudestaan. Omien alustalaistensa silmissä hän oli
kaikista ihmisistä merkitsevin, oli heidän valtijansa ja maallinen
kaitselmuksensa. Hän myönsi todella olevansa tarpeellinen, jos hän vain
hoitaisi velvollisuutensa. Mutta tämä tarpeellisuus oli kehittänyt
vuosisatain kuluessa alistuvaisuutta ja luokkaeroa, jota nykyajan
ihmisen täytyi pitää peräti kiusallisena. Seisoessaan siinä akkunan
luona otsa rypyssä mittaellen silmillään tilustensa laajoja aloja, hän
kiroskeli itsekseen, että hänen päivät läpeensä, naurettavan typerästi
oli näyteltävä ylhäistä mahtimiestä.
Hän tiesi esimerkiksi, että häntä perityssä valtakunnassaan
pidettäisiin uskomattoman alentuvaisena, jos hän kutsuisi erään
käsityöläisyhdistyksen sihteerin Maxwell Courtiin päivällisille, vaikka
hänen oman rehellisen vakaumuksensa mukaan tuollaisella sihteerillä on
luomakunnassa koko lailla merkitsevämpi ja mieltä kiinnittävämpi toimi
kuin hänellä.
Niinpä hänellä lujaan juurtuneessa, vaikka visusti kätketystä
sukuylpeydestään huolimatta oli tukena vain ani harvoja sellaisia
harhaluuloja, jotka tekevät arvon ja rikkauden mieluisiksi. Mutta sitä
vastoin hänellä oli tyrannimaisesti herkkä velvollisuuden tunne, joka
piti hänet sidottuna hänen paikkaansa ja useinkin perin ikävystyttävään
työhönsä. Tämä velvoituksen tunne pidätti hänet nykyisin erillään
kaikesta tehokkaasta toiminnasta politiikan alalla. Vuoden alussa
hänessä oli kypsynyt päätös omistaa tällä haavaa aikansa yksinomaan
tilanhaltian tehtävilleen ja siitä syystä hän oli kieltäytynyt
vastaanottamasta hyvin mairittelevaa tarjousta, jonka pääministeri oli
hänelle tehnyt. Hänen johdannollaan toimitettiin paraillaan maatilalla
laajaperäisiä uudistuksia ja parannuksia; muutamat hänelle kuuluvat
ja pääasiallisesti hänen ylläpitämänsä koulut rakennettiin uudestaan
ja laajennettiin, sitä paitsi hommaili hän oppikurssien perustamista
aikuisille -- tuuma, joka hänen itsensä oli ohjattava ja perille
vietävä, jos mieli saada se onnistumaan.
Siitä lähtien kun hän joulun aikaan oli päättänyt asettua Maxwell
Courtiin asumaan, oli hänen elämänsä kaameaan yksitoikkoisuuteen
välähtänyt yksi ainoa valonsäde, ja se oli herra Frenchin kirje. Hän
oli tietenkin hyvin hämmästynyt saadessaan tämän kirjeen sekä sen
ohessa herra Boycen muutamat rivit, jotka todenteolla eivät sisältäneet
muuta kuin entisen Balkan-lähettilään parhaimpaan tyyliin sommitellun
vetoamisen naapuruussuhteisiin ja vanhaan perheystävyyteen. Hän tajusi
paikalla, mitä Marcella olisi siinä näkevä, ja hän välitti vähät siitä,
mitä herra Boyce oikeastaan oli mahtanut tarkoittaa hänelle merkitsi
äärettömän paljon enemmän se seikka, mille kannalle Marcella asettuisi
isänsä toimenpiteeseen nähden Hän ei elinpäivinään ollut kirjoittanut
mitään niin tuskallisella huolellisuudella kuin kirjettänsä rouva
Boycelle. Hänessä asusti vastustamaton kaiho päästä jälleen Marcellan
läheisyyteen saada tietää, mitä hän toimiskeli. Se oli ensin vironnut
eloon silloin, kun hän sai tietää Marcellan kohtalon lopullisesti
irtautuneen Whartonin kohtalosta, ja pitkällisen yksinolon aikana
maalla tämä kaiho oli yltynyt yhä vahvemmaksi.
Hän oli ihastunut ikihyväksi rouva Boycen vastauksesta, missä tämä
valituin ja kiitollisin sanoin ilmoitti vastaanottavansa hänen
tarjoumuksensa omasta ja tyttärensä puolesta Aldous luki sen yhä
uudelleen ja uudelleen ja tuumiskeli mielessään, mitä osaa Marcellalla
oli mahtanut olla siinä. Viimein hän lähti Lontooseen tapaamaan herra
Frenchiä ja hankki itselleen tiedot siitä millä kannalla Mellorin asiat
tätä nykyä olivat -- seikka, joka tuotti hänelle outoa mielihyvää.
Merkillistä miten paljon Mellorin sairas isäntä raukka oli saanut
aikaan viimeisenä kahtena vuotena; mitä uuden haltiattaren levoton
mieli oli keksivä seuraavana kahtena vuotena, oli ajatus, joka ei
voinut olla häntä huvittamatta.
Mutta järkkymätön oli hänessä yhtäkaikki se päätös, josta hän
Hallinillekin oli puhunut. Marcellassa tapahtunut runsas henkinen
kehkeytyminen ja syventyminen ei ollut jäänyt häneltä näkemättä
ja ihailematta, hän huomasi, että tyttö halusi olla hänelle
ystävällinen. Mutta hän arveli voivansa vastata silta, ettei hän nyt
eikä tulevaisuudessakaan pyrkisi uudistamaan sidettä, josta ei hänen
mielestään ollut todellista tai kestävää onnellisuutta odotettavissa.
Marcella ja hänen äitinsä olivat nyt olleet kotona kolme tai neljä
päivää ja Aldous oli juuri menossa Melloriin tapaamaan heitä.
Hän oli tosin jo itse herra Frenchin kanssa saanut järjestetyksi
enimmät, puhtaasti muodolliset, herra Boycen kuolemasta johtuvat
asiat. Mutta hänen oli neuvoteltava Marcellan kanssa muutamista
pääoman sijoituksistapa lisäksi oli Marcellalta tänä aamuna saapunut
ystävällinen, vaikka kauttaaltaan virallinen kirjelippunen, missä hän
mainitsi aikovansa pyytää Aldousin ohjausta joihinkin uusiin, tilaa
koskeviin suunnitelmiin nähden. Tämä oli Marcellan ensimäinen kirje
hänelle, sillä hän oli tähän asti ollut kirjeenvaihdossa yksinomaan
rouva Boycen kanssa.
Missä viipyikään Frank? Aldous katseli maltittomana kelloansa, kun
Robertsia ei näkynyt. Hän oli pyytänyt Leveniä mukaansa kävelylle
Melloriin, ja nyt se kiusanhenki oli kadonnut jäljettömiin. Aldous
vannoi mielessään, ettei hän aio minuuttiakaan odottaa, ja mennen
halliin, pisti hän ylleen nuttunsa ja hattunsa hyvin liikemiesmäisellä
kiireellä.
Hän oli jo lähdössä, kun Roberts hiukan hengästyneenä pitkällisestä
etsimisestä tuli takaisin ilmoittamaan, että sir Frank oli
etuterassilla.
Ja siellä Aldous nyt huomasikin tuon oikoselkäisen, vaikka hiukan
raskasrakenteisen nuoren miehen, harmaissa pukineissa, leveä, musta
surunauha käsivarressa.
"Halloo, Frank! Sinunhan oli noudettava minut kirjastosta. Roberts on
kierrellyt kaikki nurkat sinua etsiessä."
"Ei kirjastosta ollut mitään puhetta", murahti nuorukainen, "eikä
Robertsin olisi tarvinnut kauan etsiä. Tupakkahuoneessahan minä olen
ollut melkein tähän asti."
Aldous ei huolinut sen enempää kiistellä, ja he läksivät kulkemaan.
Aldous älysi heti, että hänen toverinsa ei ollut rakastettavalla
päällä. Leskeksi joutunut lady Leven oli lähettänyt esikoisensa pariksi
päiväksi Maxwell Courtiin, että Aldous juttelisi hänen kanssaan
hänen tulevaisuuden hankkeistaan. Lady Leven oli pintapuolinen,
tyhjänpäiväinen nainen, mutta hänellekin oli jo käynyt selväksi,
ettei Frankin ura ollut ollut lupaava tähän asti, ja Raeburnin
suusta lähtenyt neuvo painoi hänen silmissään paljon raskaammin kuin
yliopiston opettajan Frankille antama. "Taivuttakaa hänet Herran
nimessä ainakin luopumaan järjettömästä tuumastaan lähteä Amerikkaan!"
kirjoitti hän Aldousille, "jollei hän kykene läpäisemään tutkintoansa
Oxfordissa, täytynee hänen suoriutua maailmassa ilman sitä, ja hänen
opettajansa tuntuvatkin todella hyvin kärttyisiltä. Mutta hänen pitäisi
ainakin pysyä kotona ja pitää huolta minusta ja sisaristaan, kunnes hän
menee naimisiin. Ei hän todellakaan milloinkaan ajattele Rachelia ja
Fannyä tai mitä hänen olisi tehtävä saadakseen heidät turvatuiksi nyt
kun heidän isä raukkansa on poissa."
Ei nuorukainen tottakaan paljon huolehtinut "Fannyn ja Rachelin"
asioista. Puhuipa hän päinvastoin jotenkin huonosti kätketyllä
kärsimättömyydellä sekä sisaristaan että äidistään. Kummako se, jos
hän oli nurpea, kun kotolaiset alati vetivät vastaköyttä eivätkä
antaneet hänen seurata omaa päätänsä. Vastaiseksi oli sovittu, että
hän palaisi Oxfordiin ja opiskelisi siellä kesälukukauden loppuun --
kauemmin hän ei enää suostunut olemaan sidottuna. Aldous säälitteli
sydämensä pohjasta niitä poloisia opettajia, jotka joutuisivat hänen
kanssaan tekemisiin. Frank vannoi menevänsä minne häntä halutti, hänen
täytyi päästä maailmaa katsomaan, hän ei tahtonut kaiken ikänsä istua
kotinurkissa. Tällaiset sanat kuulostivat varsin hämmästyttäviltä,
kun ne tulivat nuoren miehen suusta, joka alati oli pitänyt kotiansa
kaikkein huvitusten keskuksena, ja joka kahdesti oli ylpeästi
kieltäytynyt lähtemästä omaistensa kanssa Roomaan, ettei häneltä menisi
hukkaan paras taimenaika.
Mutta viime aikoina oli Aldousille verkalleen valjennut asian
todellinen laita. Ilta jälkeen Frankin tulon Maxwell Courtiin, oli
Betty Macdonaldkin saapunut sinne vierailemaan parisen viikkoa neiti
Raeburnin luona, jonka erikoinen suosikki hän oli tällä haavaa.
Frank, joka äreällä tuulellaan oli peräti tuskastuttanut isäntäänsä
ja emäntäänsä, kirkastui silminnähtävästi kuullessaan ketä odotettiin
talon vieraaksi, ja aamulla ennen Betyn tuloa läksi hän kalalle erään
vartian seurassa melkein yhtä hyvätuulisena kuin ennenkin. Mutta Betty
oli parahiksi päässyt taloon, kuin jo Frankin kiukku näytti päässeen
uuteen vauhtiin; mitä lystikkäämmin Betty jutteli, tanssi ja kujeili,
sitä kolkommaksi kävi Frankin muoto. Aldouskin, joka ei ollut näitä
nuoria nähnyt paljon yhdessä eikä juuri ollut mikään teräväsilmäinen
tähystelijä, alkoi lopulta saada vihiä salaisuudesta. Oliko poika
tosiaankin rakastunut ja päälle päätteeksi Bettyyn? Hän urkki neiti
Raeburnilta, mutta ei saanut arveluilleen lainkaan kannatusta tältä
taholta -- asia tuntui päinvastoin oikein harmittavan vanhaa neitiä,
eivätkä hänen merkitsevät katseensa ja syvät huokauksensa saaneet
tyhmää Aldousia mitään älyämään.
Pikku veitikka itse oli tutkimaton. Hän kiusoitteli heitä jokaista
vuorostansa, Frankia kenties vähimmin. Aldous viihtyi erinomaisesti
hänen seurassaan kuten tavallisesti. Aamuisin retkeili hän Aldousin
kanssa tiluksen mailla miesmäisissä pukineissa ja jalkineissa, jotka
vain tekivät hänen lapsekkaan sulonsa kahta ärsyttävämmäksi ja
naisellisemmaksi. Hän oli huvitettu kaikista Aldousin alustalaisista,
pisti nenänsä kaikkiin hänen asioihinsa ja vaati itsepintaisesti
saada jäljentää hänen kirjeensä. Neiti Raeburnkin alkoi nähtävästi
piristyä entiselleen, hän kävi päivä päivältä reippaammaksi ja
häärääväisemmäksi; Frank vain oli umpimielinen ja vaitonainen, eikä
syönyt mitään -- ei ainakaan mitä hänen tomumajansa olisi vaatinut.
Lopulta tuntui Aldousista, että asia jo alkoi kaivata selvittelemistä,
ja hän oli pyytänyt Frankin mukaansa tälle kävelymatkalle mielessään
epämääräinen aikomus ahdistaa häntä kysymyksillään ja isällisillä
nuhteillaan. Hänellä oli vanhaa rakkautta Frankia kohtaan, ja siihen
lady Leven oli luottanutkin.
Ensimäinen vaikeus oli tietenkin siinä, ettei Frank tahtonut ensinkään
puhella. Aldous yritti pitää puhetta vireillä kaikenlaisilla
metsästysjutuilla, mutta ei sekään näyttänyt vetelevän. Viimein
nuorukainen vilkastui jonkin verran, kun hän rupesi kuvailemaan
täplikästä kärppää, jonka hän mennä viikolla oli tavannut
metsästysretkellään.
Hän innostui kertomaan ja näytti hetkeksi unohtaneen huolensa.
"Olen ennenkin nähnyt samanlaisen otuksen," puheli hän edelleen --
"vuosia sitten kun pienenä poikaviikarina olin kaniineja metsästämässä
Harry Whartonin kanssa. Oletko muuten nähnyt", hän teki äkkiseisauksen,
"että rakas serkkuni on palannut kotimaahan?"
"Luin uutisen tänä aamuna _Timesissä_", vastasi Aldous kuivakiskoisesti.
"Ja minä sain tänä aamuna kirjeen Fannyltä, missä hän kertoo, että
Harryn ja lady Selinan häät vietetään heinäkuussa ja että lady Selina
kulkee ympäri maalailemassa häntä martyyriksi ja pyhimykseksi, puhuu
'vainosta', jonka alaisena Harry raukka on ollut, ja että nuo raa'at
ihmiset eivät ymmärtäneet häntä oikein arvostella ja sen sellaista
pötyä. Oh! meitä ei kutsuta häihin, siitä saat olla varma. Koko
juttu on tottakin hupainen. Tunsithan sinäkin Willie Fjolliotin --
sen omituisen, mustanaamaisen miehen -- joka palveli ennen 10:ssä
husaarirykmentissä -- joka niin hurjasti mellasteli Sudanissa?"
"Tunsinhan minä -- pintapuolisesti."
"Hän kertoi minulle kaikki. Hän kuului tuohon Harryn klubin
peliseurueeseen, josta on ollut niin paljon juttuja liikkeellä siitä
alkaen kun Harryn kävi hullusti. No niin! -- eräänä iltana mennä
kesänä, hyvin myöhään yhdentoista ja kahdentoista välillä, hän
astui pitkin Piccadillyä, kun Harry äkkiä takaapäin tarttui kiinni
häneen. Willie luuli ensin, että hän oli joko järkensä menettänyt tai
päissään. Hän sanoi, ettei hän vielä koskaan ollut nähnyt ihmistä
niin merkillisessä mielentilassa. 'Tule kanssani', sanoi Harry, 'tule
ja juttele kanssani, muuten ammun kuulan päähäni!' Silloin Willie
luonnollisesti tiedusteli mitä oli tapahtunut. 'Minä olen kihloissa',
sanoi Harry, jolloin Willie huomautti, että Harryn käytöksestä ja
ulkonäöstä päättäen oli se nuori nainen hyvin säälittävä. '_Nuori!_'
sähähti Harry ikäänkuin olisi tahtonut paiskata hänet maahan. Ja sitten
häneltä pääsi tulemaan -- että hän oli juuri -- tällä hetkellä mennyt
kihloihin lady Selinan kanssa. Ja se oli juuri samana päivänä kun
hänet löylytettiin alihuoneessa -- juuri _samana iltana_! Kaiketi hän
läksi hänen luokseen lohdutusta saamaan ja arveli sieltä saavansa apua
tavalla tai toisella ja tietysti lady Selina otti hänet. Eihän lady
Selina enää ole mikään kananpoika ja ukko Alresford voi kuolla milloin
tahansa. -- Lahjoamisjutun hän arvatenkin myös oli käännellyt ja
väännellyt niin, että hän lady Selinansa silmissä esiintyi syyttömänä
uhrina. Kun Willie oli saanut hänet hänen asuntoonsa kuletetuksi,
puhua pälpätti hän kaiken aikaa kuin raivohullu ja tiedäthän kuinka
kylmäverinen hän aina muuten on, 'Fjolliot,' sanoi hän, lähdetkö
ensi viikolla yhtä matkaa minun kanssani Siamiin?' 'Mitä?' vastasi
Willie. 'Luulin sinun olevan kihloissa lady Selinan kanssa.' Silloin
hän kiroskeli hetken aikaa ja vakuutteli sanoneensa lady Selinalle,
että hänellä täytyy olla vielä vuosi vapauden aikaa. 'Tule kanssani
tutkimaan noita temppeleitä Siamissa!', sanoi hän ja sitten hän mutisi
jotain että 'Miksi tulinkaan yhtään takaisin?' Sitten hän yht'äkkiä
rupesi puhumaan lakosta -- ja sanomalehdestä -- ja lahjomisesta
ja muusta kaikesta. Hän oli ymmärrettävästi toiminut parhaimman
vakaumuksensa mukaan ja kaikki muut olivat olleet konnia ja pettureita!
Fjolliot väitti viimein aivan heltyneensä -- sillä mies parka oli niin
tykkänään murjottu, -- ja lupasi lähteä hänen kanssaan Siamiin tai
minne tahansa, kunhan hän vaan malttaisi mieltänsä jonkinverran. Ja
he vetivät esille kartat, ja Harry alkoi rauhoittua, ja viimein Will
sai hänet sänkyyn pannuksi. -- Fanny sanoo Fjolliotin kertoneen, että
oli täysi työ saada hänet takaisin kotiin raastetuksi. No niin, lady
Selinalla on paha onni! -- sillä täällä hän taas on."
"Oh! pian tulee hänestä yksi puolueemme kirkkaimpia valoja", sanoi
Aldous alistuvaisena. "Olen kuullut huhuttavan, että hänelle puuhataan
ensi parlamenttikaudeksi edustajan paikka Alresfordin naapuristosta.
Ensi viikolla, luullakseni, puhuu hän jossain vaalikokouksessa toryjen
työväenohjelmasta. _Sotahuuto_ arvatenkin seuraa isäntäänsä."
"Senkin sotkua!" huudahti Frank innokkaasti. "Mutta merkillistä
sentään, että hänen laisensa älykäs mies on voinut sillä tapaa takertua
vehkeisiinsä. Melkeinpä voin olla hyvilläni siitä, että olen tällainen
pöllö."
Hän naurahti katkeranlaisesti ja kasvoille palasi synkkä pilvi, joka
hetken aikaa oli ollut kadoksissa.
"Niin kyllä, eivät pöllöt aina ole pahimmat", vastasi Aldous
painokkaasti. "Mutta äreät ja ystäviään karttavat ihmiset ovat
mielestäni paljon ikävämmät."
Frank karahti punaiseksi, ja iski Aldousiin puolittain epävarman,
puolittain raivostuneen katseen. "Mitä tarkoitat?"
Aldous pujotti käsivartensa nuorukaisen kainaloon ja valmistautui
mielentyyneydellä siihen kohtaukseen, jota ei nyt enää voitu välttää,
kun Frank äkkiä huudahti: "Kas tuossa on neiti Boyce!"
Aldous hellitti silmänräpäyksessä seuralaisensa käsivarren ja
ojentautui suoraksi vavahtaen joka jäseneltään. Hänkin näki Marcellan
jonkun matkan päässä heistä Mellorin ajotiellä, jolle he olivat
vast'ikään poikenneet. Hän oli kumartunut maata kohti eikä nähtävästi
huomannut tulijoita. Kylmä auringonsäde pilkisti samassa pilvien raosta
koskettaen nuoren tytön kumaraista vartaloa ja esikkojen kultamaa
nurmikkoa hänen jalkainsa juuressa.
"En tiennyt sinun aikovan pistäytyä Melloriin", sanoi Frank ymmällä.
"Eikö se ole liian aikaista."
Ja hän vilkaisi seuralaiseensa hämmästyneenä.
"Minun on tavattava neiti Boycea ja hänen äitiänsä puhuakseni heidän
kanssaan muutamista lakiasioista", kuului Aldousin vähäpuhuva vastaus.
"Kaiketi sinusta on yhdentekevää, jos palaat yksin kotiin."
"Lakiasioista?" toisti nuorukainen ehdottomasti.
Aldous epäröi, sitten hän sanoi tyynesti: "Herra Boyce määräsi minut
testamenttinsa toimeenpanijaksi."
Frank kohautti silmäkulmiaan ja jupisi itsekseen "tuhat tulimmaista".
Siinä samassa Marcella äkkäsi heidät ja astui heitä kohti. Hän oli
verhottu surupukuun, mutta hänen käsissään oli esikkoja, jotka
loistivat mustaa vasten, ja lehtikuusien hennon vehreän välistä
pilkistävä aurinko kimalteli hänen silmissään ja kauneilla, henkevillä
kasvoillaan.
He eivät olleet tavanneet toisiaan siitä lähtien kun molemmat seisoivat
Hallinin haudan ääressä. Tämä hetki oli kummankin mielessä. Aldous
luuli tuntevansa ilmaisun siitä Marcellan kädenpuristuksessa. Mutta hän
ei arvannut, että tyttö ajatteli yhtä paljon hänen kirjettänsä rouva
Boycelle ja mitä hän siinä oli lausunut. He seisoivat kotvan, aikaa
puhellen päivänpaisteessa. Kun Frank alkoi hyvästellä, sanoi Marcella:
"Haluatteko odottaa -- lordi Maxwellia vanhassa kirjastossa? Me
pääsemme sisään sinne puutarhan puolelta ja minä olen tehnyt sen oikein
viihtyisäksi. Äiti tietenkään ei tahdo tavata ketään."
Frank epäröi; mutta koska hän ei voinut vastustaa poikamaista
uteliaisuuttaan ja koska hän lisäksi oli vakuutettu siitä, ettei hän
pääsisi Betyn seuraan ennen toista aamiaista, suostui hän jäämään.
Marcella näytti tietä, avasi alakäytävän puutarhanoven -- paikka, missä
hän oli nähnyt Whartonin seisovan kuutamossa tuona ikimuistettavana
yönä -- ja vei heidät kirjastoon. Kaunis, vanha suoja oli kunnolleen
korjailtu, vaikk'ei suinkaan uudenaikaiseksi muutettu. Lovet olivat
hävinneet laesta, ja seinien soreat, ennen pilkulliset ja kosteuden
pilaamat kipsikoristeet, olivat nyt valkaistut, joten pienillä,
neliskolkkaisilla lasiruuduilla varustettujen kaappien kirjat ruskeine
ja kullahtavine värivivahduksineen näyttivät ihastuttavilta tätä
taustaa vasten. Permannon peitti halpahintainen matto, ja kalustoa oli
lisätty muutamilla yksinkertaisilla pöydillä ja tuoleilla. Vanhassa
takassa paloi tuli. Marcellan kirjat ja käsityöt olivat esillä siellä
täällä, ja jotkut mataloissa saviruukuissa kasvavat hyasintit täyttivät
ilman suloisella lemulla. Aldous katseli ihastuneena ympärilleen.
"Tästä toivon aikaa myöten tulevan kyläläisten kokoussalin", sanoi
Marcella Frankille kumartuessaan lisäämään puita takkaan. "Luulen
että he piankin tottuvat tänne tulemaan, tässä kun on erityinen
sisäänkäytävä."
"Vielä mitä!" huudahti Frank. "Tänne he eivät tule. Se on liian etäällä
kylästä."
"Sepä nähdään", nauroi Marcella. "Herra Cravenilla on monenlaisia
tuumia."
"Kuka on herra Craven?"
"Ettekö tavannut häntä luonani Lontoossa?"
"Oh! nyt muistan!" kirkaisi nuorukainen -- "se hirvittävä sosialisti".
"Hänen vaimonsa on vielä hullumpi", sanoi Marcella hilpeästi. "He ovat
asettuneet tänne asumaan. He tulevat minun apulaisikseni."
"Pitäkää heidät sitten Herran nimessä itsellänne", huudahti Frank.
"Älkää antako heidän kulkea valloillaan kreivikunnan turmioksi. Ei
sellaista väkeä täällä kaivata."
"Oh! kyllä teidän vuoronne vielä tulee. Lordi Maxwell" -- ääni
muuttui -- araksi ja hiukan juhlalliseksi. "Suvaitsetteko tulla
vierashuoneeseen? Äiti tulee kyllä alas, jos tahdotte tavata häntä,
mutta hän arveli että -- että -- me voisimme kenties kahden suorittaa
mitä on tehtävänä."
Aldous oli seisonut hattu kädessä häntä katselemassa kun hän puheli
Frankin kanssa. Hän hätkähti hiukan, kun Marcella kääntyi hänen
puoleensa.
"Kyllä me kaiketi voimme suoriutua ilman häntä", virkkoi hän.
"Tuhat tulimmaista", murahti Frank itsekseen, kun ovi sulkeutui
heidän jälkeensä, ja sensijaan, että olisi käynyt istumaan tuolille
sanomalehtiä selailemaan, kuten Marcella oli ehdottanut, rupesi hän
kiihtyneenä mittailemaan lattiata. "Hänen isänsä määrää Aldousin
testamentin toimeenpanijaksi -- Aldous järjestää hänen raha-asiansa
-- he ovat niin maireita toisiansa kohtaan kuin ei milloinkaan mitään
olisi tapahtunut. Mitä hittoa tämä tietää? Ja yhtäkaikki Betty --
niin, Betty on kun onkin pikiintynyt Aldousiin -- siitä ei päästä
mihinkään! -- Ja kyllä sen jokainen arvaa, mitä tuo vanha Raeburnin
kissa mielessään hautoo aamusta iltaan. Ei vaan minun järkeni pysty
tätä selittämään."
Ja paiskautuen takan viereiselle tuolille istumaan, tuijotti hän leuka
käden varassa roihuaviin halkoihin.