"Voi! neiti Boyce, saanko tulla sisään?"
Ääni oli Frank Levenin. Marcella istui vanhassa kirjastossa ypö
yksinään seuraavana iltana. Louis Craven, joka nyt oli hänen palkattu
asiamiehensä ja neuvonantajansa, oli vast'ikään lähtenyt huoneesta, ja
Marcella oli painunut laskujen ja kustannusehdotusten tarkastamiseen.
"Tulkaa sisään", sanoi hän hiukan säpsähtäen Frankin ääntä ja käytöstä,
ja silmäillen häntä kysyvästi.
Frank sulki huolellisesti vanhan, raskaan oven, ja kun hän tuli
lähemmäksi Marcellaa, huomasi tämä hänen kiihtyneillä kasvoillaan oudon
-- ilon ja pelon sekaisen ilmeen. Hän peräytyi taapäin ehdottomasti.
"Onko jotain -- jotain hullusti?"
"Ei", vastasi Frank rajusti, "ei! Mutta minulla on jotain teille
kerrottavaa, mutta en tiedä kuinka pääsisin alkuun. Enkä edes tiedä,
onko minulla lupa kertoa sitä. Minä olen melkein koko tien kulkenut
juoksujalkaa."
Ja hän saattoi vaivoin hengittää. Hän kävi istumaan tuolille, jonka
Marcella hänelle työnsi ja koetti tyyntyä. Marcellan sydän jyskytti
lujasti, kun hän odotti, että toinen avaisi suunsa.
"Se koskee lordi Maxwelliä", alkoi Frank viimein käheästi ja Marcellaan
katsomatta. "Tulen juuri pitkältä kävelyltä hänen kanssaan. Hän
lähti kotiin, ei hänellä ollut aavistustakaan siitä, että minä olin
tänne menossa. Mutta jokin sisällinen voima pakoittamalla pakoitti
minut tulemaan tänne; minusta tuntui, että se oli teille kerrottava.
Lupaatteko olla suuttumatta minuun -- ja uskotteko, että olen asiata
ajatellut -- että teen sen vain teidän parasta ajatellen."
Hän katseli Marcellaa hermostunut kysymys silmissään.
"Kunpa ette kiusaisi minua niin kauan odotuksella", virkkoi Marcella
hiljaan, posket ja huulet aivan verettöminä.
"No niin -- tänä aamuna olin aivan poissa suunniltani. Betty ei ollut
puhunut kanssani eilisestä saakka. Hän on kieppunut alati Aldousin
seurassa, ja neiti Raeburn antoi minun eilisiltana kerran tai kahdesti
ymmärtää, että olin liikaa talossa. Yöllä en saanut unen hiventä
silmiini ja koko aamun pysyttelin poissa heidän näkyvistään. Aamiaisen
jälkeen astuin Aldousin luo ja pyysin häntä kanssani kävelylle. Hän loi
minuun kummastuneen katseen -- luulenpa, että näytin aika hurjalta.
Sitten hän lupasi tulla. Ja niin me läksimme kulkemaan oikein pitkälle,
puiston perälle. Ja silloin minä laskettelin. En tiedä, mitä kaikkea
hoinkaan, kai minä käyttäydyin kuin hullu. Mutta yhtäkaikki tiukkasin
häntä puhumaan suunsa puhtaaksi ja sanomaan mitä hänellä oli mielessä,
ja pyysin häntäkin puhumaan siitäkin, mitä hän tiesi Betyn tuumista.
Sanoin, että tiesin kyllä olevani hävytön ja että hän voisi karkoittaa
minut pois talostaan ja kieltäytyä joutumasta mihinkään tekemisiin
kanssani, jos häntä halutti. Mutta hullusti minun käy, eikä minusta
miestä tule koskaan, jollen saa urkituksi, millä kannalla tässä ollaan
-- ja jollei Betty anna minulle kunnollista vastausta -- ja sanalla
sanoen oliko hän, Aldous, itse rakastunut Bettyyn? sillä saattoihan
sokeakin nähdä, mihin neiti Raeburn tähtää." Nuorukainen nielasi
ikäänkuin nyyhkytyksen tukahuttaakseen, ja koetti sitte taas koota
ajatuksensa, Marcella istui kivipatsaana.
"Kun hän kuuli minun sanovan -- 'rakastunut itse häneen', seisahtui
hän äkkiä kuin ukontulen iskemänä. Huomasin, että hän oli vihainen.
'Ei sinulla sen enemmän kuin muillakaan ole oikeutta sitä kysellä',
sanoi hän tuikeasti. Silloin minä jouduin aivan päättömäksi ja annoin
tulla suusta, mitä vain mieleen johtui. Sanoin, että kaikki puhuivat
siitä -- mikä tietenkin oli pelkkää valetta -- ja lopulta minulta
pääsi 'Kysy keltä tahansa, kysy Winterbourneilta, kysy neiti Boycelta
--, kaikki he uskovat samaa kuin minä!' 'Neiti Boyce!' sanoi hän --
'neiti Boyce luulee, että minä aion mennä naimisiin neiti Macdonaldin
kanssa?' Silloin en tietänyt mitä virkkaa, sillä eihän teillä ole ollut
mitään sen asian kanssa tekemistä; mutta hän kävi istumaan nurmikolle
sen pienen, puistoa kiertävän joen rannalle, ja pitkään aikaan ei hän
puhunut mitään -- viskeli vain kivisiruja veteen. Lopulta hän huusi
minua, ja minä läksin hänen luokseen. Ja silloin -- --"
Nuorukainen vapisi ylt'yleensä. Hän kumartui Marcellan puoleen ja
kosketti kädellään Marcellan kylmiä sormia.
"Ja silloin hän sanoi, 'minusta on käsittämätöntä, Frank, miten sinä ja
muut ihmiset olette voineet niin peräti väärin käsittää ystävyyttäni
Betty Macdonaldia kohtaan. Sen ainakin tiedän, ettei hän itse ole
minua väärin käsittänyt. Ja jos tahdot neuvoani seurata, niin mene ja
puhu hänelle miehen tavalla, kerro hänelle miten on laitasi, ja odota
hänen vastaustaan. Et sinä häntä ansaitse, et ainakaan vielä, se on
varma. Mitä minuun tulee' -- en voi selittää, miltä hänen kasvonsa
näyttivät, toivoin että olisin voinut kadota hänen näkyvistään -- 'sinä
ja minä, me tulemme toivoakseni vielä kauan olemaan ystävyksiä, ja
siksipä on parasta, että kerran kaikkiaan saat selville tämän asian.
Koko maailmassa ei ole kuin yksi ainoa nainen -- eikä ole koskaan
olevakaan -- jota voin -- rakastaa. Ja sinä tiedät', lisäsi hän hetken
kuluttua, 'tai ainakin sinun pitäisi tietää aivan hyvin, kuka se nainen
on!' Ja sitten hän nousi ylös ja läksi tiehensä. Hän ei pyytänyt minua
mukaan, enkä uskaltanut seurata häntä. Minä jäin ruohikolle loikomaan
ja tuumin tuumimistani. Muistin, mitä olin teille sanonut kun viimeksi
tapasimme -- ja ajattelin mitä tavantakaa olin mielessäni kuvitellut
-- teistä. Eihän minun olisi ollut lupa kieliä teille, mitä hän on
minulle uskonut! Mutta minun oli sittenkin pakko tulla -- ei auttanut
muu. Jollei minun tulostani tänne ole mitään hyötyä, niin ettehän siitä
huoli puhua sanaakaan kenellenkään, ettehän? Mutta -- mutta -- nähkääs,
neiti Boyce; jos te voisitte alkaa uudelleen ja tekisitte Aldousin
onnelliseksi, niin tekisitte onnelliseksi monen muunkin ihmisen -- sen
takaan."
Hän sai töin tuskin selvästi puhutuksi. Vastustamaton tunnesysäys,
jolla oli juurensa ystävyydessä, kiitollisuudessa ja katumuksessa,
ja joka oli niin väkevä, että se hetkeksi haihdutti hänen omat
rakkaudensurunsakin, johti hänet tähän tunnustukseen.
Mutta puhumaton oli Marcellakin, ja hänen kalpeutensa säikähytti
Frankia.
"Ettehän toki ole minulle vihainen?" huudahti hän.
Marcella siirtyi hänestä pari askelta kauemmaksi ja alkoi
tutisevin sormin leikata auki uuninreunalla olevan kirjan lehtiä.
Tämä koneellinen tehtävä näytti vähitellen palauttavan hänen
mielentyyneytensä.
"Nyt en vielä voi siitä puhua", sai hän viimein sanotuksi.
"Kyllä ymmärrän", sanoi Frank katuvaisena, katsellen hänen
surupukuansa; "teidän mielenne on järkkynyt, ja teillä on ollut niin
paljon suruja ja huolia".
Marcella laski kätensä hänen olalleen. Frank ei mielestään ollut
koskaan ennen nähnyt häntä niin kauniina, vaikka hän oli tavattoman
kalpea.
"Suuttunut en ole -- en vähääkään. Jonkun toisen kerran -- saatte
kuulla. Nyt kai menette Betyn luo!"
Nuorukainen hypähti pystyyn, ja hänen kasvonsa muuttuivat äkkiä kuin
taikakosketuksesta.
"Neiti Raeburn ja Betty ovat tuota pikaa kotona", sanoi hän päättävästi
napittaen päällysnuttuansa. "He läksivät jonnekin kylään. Ooh! kyllä
tässä vielä pyöriä saan, ennenkuin Betty talttuu."
Viehättävä pikku hymyily väreili Marcellan kalvailla huulilla.
"Kai Betty tehtävänsä tietää", virkkoi hän, "mutta jos hän on liian
äksy, niin lähettäkää hänet minun luokseni".
Riemastuksensa kuohussa poika tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä --
olisipa halusta suudellut häntä itseäänkin, ja vaikka koko maailmaa.
Mutta Marcella vain nauroi ja kiirehti häntä matkaan, ja Frank poistui
luoden mennessään kujeellisen, tutkivan katseen Marcellaan.
Marcella vaipui tuolille ja istui siinä kauan liikkumattomana.
Huhtikuun aurinko laskeutui verkalleen setripuiden taa, ja kirjaston
etelään päin antavasta akkunasta huokui sisään kevätilmaa ja
kukkaintuoksua. Lintujen loppumatonta livertelyä säesti hänen
vieressään takkatulen hiljainen räiske. Vielä tunti sitten oli hänen
mielensä ollut ilmikapinassa kevättä vastaan, kaikkia niitä kaihon ja
rauhattomuuden tunnelmia vastaan, joita se nostatti eloon. Nyt hänestä
tuntui kuin olisi ihmeellinen, uhkuva, luonnon heräämistä vastaava
elämä virrannut läpi koko hänen olemuksensa.
Hän jättäytyi sen valtaan ihastuksesta huumautuneen sielunsa kaikella
hartaudella; mitä kaunista ja syvää hän koskaan oli ajatellut tai
tuntenut nousi pinnalle hänessä, ja sen ohessa Hallinin muisto --
hänen uusi hapuileva kiitollisuutensa Jumalaa kohtaan. Viimeisten
valonsäteiden häipyessä hän nousi ylös ja riensi kiireesti
kirjoituspöytänsä luo. Hän kirjoitti kirjelipun, istui kotvan aikaa
sen yli kumartuneena kasvot käsissään, kirjoitti sitten osoitteen ja
pani postimerkin päälle. Sitten hän vei sen itse hallissa olevaan
kirjelaatikkoon. Lopun iltaa hän kulki ikäänkuin unessa; tavantakaa
valtasi hänet ilonpuuska, jossa tuntui kuitenkin tuskan pistoksiakin.
Aika tuntui hänestä seisahtuneen kulussaan, hän ikävöi unta, jotta
hetket sukkelammin vierähtäisivät. Ajatuksissaan hän näki vanhan
kirjeenviejän kulettavan hänen kirjettänsä Maxwell Courtiin ja
Widringtoniin kulkevaa maantietä pitkin -- ohi äänettömän, kuutamossa
uinuvan metsän ja sen töyrään, missä Aldous oli hänelle lempensä
tunnustanut tuona hehkuvana lokakuun päivänä.
Koko yön oli sen -- hänen kirjeensä -- oltava ikävässä
postikonttorissa, ja kun se viimeinkin joutuu perille, ei se ilmaise
mitään, vaikka arveli Marcella Aldousin hiukan kummastelevan sitä
lukiessaan. Se ei sisältänyt muuta kuin pyynnön, että hän seuraavana
aamuna kävisi Mellorissa neuvottelemaan erään virallisen asian johdosta.
Illalla rouva Boyce makasi sohvalla lukemassa. Tyttärestä tuntui aina
kovin oudolta, kun hän näki hänet tässä lepäävässä asennossa. Sanoin ei
rouva Boyce ikinä myöntänyt olevansa heikko, ja aina siitä hetkestä kun
he tulivat kotiin, oli hänen mielentyyneytensä ollut yhtä järkkymätön,
vaikka hänen miehensä kuolemasta ei ollut kulunut kahtakaan kuukautta.
Toinen uusi piirre hänessä oli, että hän luki tavattoman ahkerasti,
pääasiallisesti romaaneja. Hän ahmi kirjan toisensa jälkeen, laski
luetun pois virkkamatta sanaakaan ja ryhtyi heti toiseen kirjaan.
Jonkun kerran, vaikka hyvin harvoin, Marcella yllätti hänet syvissä
mietiskelyissä käsi kirjalla leväten. Kovasta, ivallisesta piirteestä
suun vaiheilla Marcella arveli tietävänsä, että hän tuumi sitä
ristiriitaisuutta, mikä on olemassa kertomusmaailman ja todellisen
elämän välillä.
Tänä iltana istui Marcella hyvin vaiteliaana -- hän ompeli hametta
köyhälle lapselle, jonka hän oli tuonut kotiinsa pahasti sairastuneen
äidin luota -- ja rouva Boyce luki. Mutta kun kello lähestyi kymmentä,
aika, jolloin he tavallisesti menivät levolle, teki Marcella joitakin
epäröiviä liikkeitä ja nousi viimein ylös, otti jakkaran ja kävi
istumaan sohvan viereen.
Tunti myöhemmin astui Marcella omaan huoneeseensa. Kun hän sulki oven,
puhkesi nyyhkytys hänen rinnastaan tahtomattakin, ja asetettuaan
kynttilänsä pöydälle, riensi hän vuoteelleen, polvistui sen eteen
ja itki siinä kauan. Eikä äiti kumminkaan ollut ollut tyly hänelle.
Kaukana siitä. -- Olipa rouva Boyce ylistellytkin häntä -- muutamin
sydämellisin sanoin -- siitä, että hän oli ollut kyllin rohkea
katkomaan tarvittaessa sovinnaisuuden siteet, oli kiitellyt lordi
Maxwelliä, oli laskenut hiemasen pilaa Marcellan yhteiskunnallisista
suunnitelmista ja toivottanut hänelle sen verran riippumattomuutta,
että hän voisi pysyä niissä. Viimein, kun he erosivat maata mennäkseen,
hän oli suudellut Marcellaa kahdesti ja sanonut:
"No niin, lapsi kulta, huomenaamuna en ole tielläsi, sen lupaan."
Rouva Boyce oli silminnähtävän tyytyväinen, mutta tässä
tyytyväisyydessä ei ollut jälkeäkään äidin hellyydestä. Tytön sydän oli
raskas, ja kolkon, rakkaudettoman menneisyyden varjot synkistyttivät
hetkeksi nykyisyyden ja tulevaisuudenkin.
Hetken kuluttua hän nousi ylös, ja läksi huoneensa ulkopuolella olevaan
käytävään. Se oli koko rakennuksen yksinäisimpiä ja merkillisimpiä
suojia, sillä se oli yhteydessä vain hänen makuuhuoneensa ja niiden
pienten kiertoportaiden kanssa, jotka veivät vanhaan kirjastoon ja
jotka tuskin, koskaan olivat käytännössä. Hän veti vanhoista tuoleista
yhden akkunan luo Ja avasi sen hiljaa. Ajelehtivat pilvet varjosivat
tavantakaa taivaalla kumottavan kuukyrsän ja tuikkivat tähdet. Aika
ajoin tuli sadekuura, se pyyhkäisi nurmikenttää ja liikutteli akkunalle
ylettyviä köynnöskasveja, ja sitten seurasi jälleen liikkumaton
hiljaisuus. Kosteasta ilmasta kohosi häntä vastaan hyasinttien ja
tulpaanien tuoksu. Hän saattoi eroittaa pitkän, aavemaisen kalpean
juovan esikkoja, josta kohosi Tudor-kyljen perusta synkkänä ja
harmaana. Puutarhasta häämöittivät suihkulähteen ja auringonkellon
epäselvät rajaviivat, ja niiden takana vartioina tummat setripuut;
vasemmalla hänestä uinui pieni kirkko.
Niinpä Marcella siinä, istuessaan vastatusten luonnon, vanhan talon
ja yön kanssa, kävi tuomiolle itsensä kanssa. Yksin ei hän nyt enää
ollut oleva, ei milloinkaan! Toinen on nyt ottava haltuunsa hänen
elämänsä ja huolehtiva siitä. Sillä siitä hetkestä alkaen, kun hän
kirjeen kirjoitti, ei hän ollut silmänräpäystäkään epäillyt minkälainen
Aldousin vastaus olisi oleva, ei silmänräpäystäkään pelännyt,
että hänen tekonsa esiintyisi Aldousille vaikka vain ohimenevänä
vaikutelmana oudossa tai moitittavassa valossa. Pelko ja ylpeys olivat
hänestä hävinneet, mutta sittenkään ei hän uskaltanut ajatella Aldousin
katsetta tai sanoja ratkaisevan hetken tullessa, niin väkevä oli
tunteiden ryntäys hänen sisässään.
Kierosti oli maailma ehkä arvosteleva hänen palaustansa Aldousin luo.
Hänen yhteiskunnallista asemaansa, hänen rikkauttansa pitänevät monet
silmiinpistävänä vaikutteena -- ja olivathan ne toden teolla siksi
silmiinpistävät, että täytyi tällaisiin otaksumisiin alistua. Mutta
ne eivät karvastelleet hänen mieltänsä, ei silmänräpäystäkään. Hänen
nykyiselle ajatustavalleen oli vieras tällainen näkökohta samoin kuin
Aldousillekin. Juuri se, että hän niin palavan kiivaasti ennen aikaan
Mellorissa ahdisti rikkautta ja ylhäistä syntyperää, osoitti miten
sanomattoman paljon ne itse asiassa merkitsivät hänelle. Mutta nyt oli
elämä jo opettanut hänelle, että onnea ja hellyyttä saattaa löytyä
kolmessakin huoneessa, tai kahdessa, kahdeksankolmatta shillingin
viikkopalkalla; ja toiselta puolen oli Aldous hänelle todistanut, että
rikkaus saattaa olla siveellisenä taakkana ja koetuskivenä, ihmisen
huolien ja vaivojen lähteenä, ja sittenkin vaikuttaa jalostuttavasta.
Ei yksin rikkaus ja köyhyys ihmistä ihmisestä eroita, Marcella mietti,
vaan perin toiset asiat, omat vaihtelevat tunnelmamme, suhtautumisemme
toisiin, ja inhimillisen tahdon monet äkkikäänteet.
Entä tuo entinen kiihkeä myötätunto köyhiä kohtaan -- tuo hehkuva
sorron viha? Oliko todellinen rakkaus nyt kuolettava hänestä nämä
tunteet. Ei koskaan! Minkä hän ennen oli punnitsematta ja kiivaasti
omaksunut, mikä oli ollut hänelle puolittain käsittämätön oppi,
oli nyt lujittunut pysyväksi vakaumukseksi, jonka oli aiheuttanut
jokapäiväinen oleskelu köyhien kanssa, tarkempi perehtyminen
tosiasioihin, jalon ystävän vaikutus ja heräävä rakkaus. Venturistien
tai jonkun toisen puolueen valmiiksi muovaeltua järjestelmää oli hän
lakannut seuraamasta, hän ei enää ajatellut ylenkatsoen ja kammoten
sivistyneen maailman ihmisluokkia, ja hänelle oli selvinnyt, että
kunkin merkitsevän sivistysasteen suuret ilmaisumuodot, koskekoot ne
sitten omaisuutta, lakia tai uskontoa, ovat tarpeelliset, jopa jossain
määrässä pyhätkin.
Ikävöivinä, katuvan hellinä viivähtivät aatokset Aldousissa. Marcella
muisteli, miten synkkä oli aina ollut Aldousin katsantokanta
omaan työhönsä ja kutsumukseensa nähden. Entisaikaan Marcella oli
usein pitänyt sitä luonnottomana, joskus teeskenneltynäkin. Häntä
oli haluttanut survaista nuoli syvemmälle, saattaa hänet vielä
haikeamielisemmäksi. Nyt hänen ensimäinen huolensa vaimona oli oleva
rauhoittaa hänet itsensä ja elämän suhteen, kannustaa häntä eteenpäin,
vuodattaa häneen uskoa omaan itseensä, ymmärtää, auttaa.
Mutta vapautensa hän, Marcellakin, silti säilyttää, hänellä on omat
uhrinsa kannettavana, omat unelmansa toteutettavana. Vesissä silmin
ja yhtäkaikki hymyellen hän ajatteli suunnitelmiansa sen maakaistan
hyväksi, jonka kohtalo oli luovuttanut hänen haltuunsa; hän lupasi
pyhästi muodostaa oman elämänsä sellaiseksi, että jokaisen miehen,
vaimon ja lapsen elämä hänen maatilallaan rikastuisi siitä. Ja hän
rukoili itselleen alati avointa, vastaanottavaista sydäntä ymmärtämään
suuren, vaihtelevan maailman yhteiskunnallisia toiveita ja pyrkimyksiä.
Ja niin täällä pimeässä, yksin toiveittensa ja rakkautensa kanssa,
Marcella teki itselleen pyhän lupauksen lannistumatta, mikäli hänen
kykynsä ja voimansa sen sallivat, kamppailla jalomman, inhimillisemmän
lähimmäisyyden puolesta ja väsymättä, kiihkeästi hankkia kunniaa,
riippumattomuutta ja iloa niille, joille ei elämä ole mitään antanut.
Mutta ei yksin, ei enää yksin! Koko hänen rikas olemuksensa väreili
rakkauden ja antaumuksen huumauksessa. Oh! jospa yön hetket kuluisivat
sukkelammin! sukkelammin! jospa hänen jalkainsa kapse jo pian kuuluisi
tieltä ja Marcella saisi kuiskata hänen korvaansa katumuksensa.
* * * * *
"Toivoakseni en tule myöhään. Teidän kellonne, luulisin, edistävät
hiukan. Yksitoistahan oli määräaikanne."
Käsi ojennettuna lähestyi Aldous Marcellaa. Hän oli hiukan ihmeissään
siitä, että hänet oli viety vierashuoneeseen.
Marcella astui häntä vastaan. Hän oli mustissa ja hyvin kalvakka,
mutta hänellä oli rinnassa vihkonen vaaleanpunaisia vuokkoja, jotka
soveltuivat tummaan ympäristöönsä aivan tavattoman viehättävästi.
"Ajattelin uudelleen neuvotella kanssanne noista rautatieosakkeista",
alkoi hän, -- "kuinka voisin saada ne myydyiksi. Voisitteko te --
voisitteko suosittaa minulle jonkun luotettavan henkilön nimen Cityssä?"
Aldous oli ilmeisesti hämmästynyt.
"Voin tietenkin", vastasi hän. "Jollette tahdo antaa asiata herra
Frenchin toimeksi, saatte minulta sen toiminimen osoitteen, jota
isoisäni ja minä aina olemme käyttäneet, tai voisin minäkin sen ottaa
tehtäväkseni, jos vain haluatte. Olette siis varmasti päättänyt myydä
ne?"
"Niin olen", sanoi Marcella koneellisesti. -- "Ja -- ja luulen, että
voin itsekin sen tehdä. Tahdotteko kirjoittaa osoitteen minulle ja
tahdotteko myös lukea mitä tuossa olen kirjoittanut?"
Hän viittasi pienelle kirjoituspöydälle ja asettui sitten seisomaan
akkunan luo, selin Aldousiin. Tämä katsahti häneen levottomalla ja
kummeksivalla katseella.
Sitten hän astui pöydän luo, laski hattunsa ja hansikkaansa luotansa ja
kumartui lukemaan mitä oli kirjoitettu.
"_Tässä huoneessa te sanoitte minulle, että olin pahoin menetellyt
teitä kohtaan. Mutta syntisillekin annetaan toisinaan anteeksi, jos
he pyytävät. Antakaa minulle merkki, katse, että tietäisin uskallanko
pyytää. Jollette sitä voi, rukoilen teitä poistumaan mitään puhumatta._"
Kuului huudahdus. Mutta Marcella ei katsahtanut ylös. Hän tiesi vain,
että Aldous oli rientänyt huoneen poikki, että hänen käsivartensa
ympäröivät häntä ja että hänen päänsä lepäsi Aldousin rinnalla.
"Marcella! -- armas!" oli kaikki mitä Aldous sai sanotuksi ja senkin
niin matalalla, tukahtuneella äänellä, että tyttö saattoi tuskin kuulla
sitä.
Näin he seisoivat minuutin tai kaksi. Marcella nyyhkytti, kosteat
olivat Aldousinkin silmät, ja Marcellan poski lepäsi yhä toisen
raivokkaasti jyskyttävällä sydämellä.
Viimein Aldous kohotti Marcellan kasvoja, niin että hän saattoi nähdä
ne.
"Vai -- tätä -- tätäkö sinä olet mielessäsi kantanut, sillävälin
kun minä olen ollut toivoton, -- olen taistellut itseäni vastaan
ja vaeltanut ympäri pimeydessä. Oh, armas! selitä! kuinka se on
mahdollista? Uneksinko? Sinunko nämä posket, nämä huulet ovat?" -- hän
suuteli niitä vavisten. "Oh! kun kiduttavista tuskista ja kaipauksesta
äkkiä siirtyy ilon huumaukseen, ei löydy sanoja -- --"
Poski lepäsi poskea vasten, ja jälleen oli kotvan aikaa hiljaista,
Aldousin taistellessa itsensä kanssa.
Lopulta Marcella katsahti ylös myhäillen.
"Sinun on tultava tänne istumaan", virkkoi hän taluttaen Aldousia
kädestä huoneen perälle. "Tässä on tuoli missä istuit sinä aamuna. Käy
istumaan!"
Aldous istahti ihmeissään, ja ennenkuin hän oivalsi mitä Marcella aikoi
tehdä, oli tämä polvistunut hänen viereensä.
"Nyt minä sinulle käyn juttelemaan satoja asioita, joita en milloinkaan
ennen ole kertonut sinulle. Sinun pitää kuulla tunnustukseni, sinun
pitää antaa minulle rangaistukseni, sinun pitää tuimasti minua
nuhdella. Jollet sitä tee, en luota sinuun."
Hän hymyili Aldousille kyynelten välistä.
"Marcella" huudahti tämä aivan hätääntyneenä ja yrittäen nostaa hänet
ylös ja nousta itsekin pystyyn, "ethän otaksune, että minä sallin
_sinun_ polvistua _minun_ edessäni!"
"Sinun täytyy", vastasi Marcella lujasti. "No niin, jos olet
tyytyväisempi siihen, istahdan tähän jakkaralle viereesi. Mutta sinä
olet sittenkin minua ylempänä -- minä olen sinun jalkaisi juuressa --
ja se on sama tuoli -- ja sinä et saa liikkua" -- hän painoi samassa
kiihkeän suudelman Aldousin kädelle ikäänkuin hyvitykseksi sanasta
"saa" -- "ennenkuin olen kertonet kaiken -- joka sanan!"
Ja niin hän alkoi pitkän tunnustuksensa -- ensi ajoilta asti. Usein
Aldous vääntelihe tuskasta, mutta Marcella ei hellittänyt. Säälimättä
ja pienimpiin yksityiskohtiin asti hän jäsenteli suhdettansa Aldousiin
ja Whartonin kihlausaikanaan, puhui vilpillisestä ja huolettomasta
käytöksestään Aldousia kohtaan, vaikk'ei hän koskaan täydellä todella
ollut ajatellut purkaa kihlaustansa, ennenkuin aivan lopulla,
välinpitämättömyydestä, vieläpä ylenkatseestakin Aldousin elämää,
harrastuksia ja aatteita kohtaan. Hän kertoi kuinka tyynesti hän
oli suunnitellut avioliittoa, missä hän itse aina olisi johtavana
puolena -- hänen tahtonsa määräävänä -- ja viimein sitä kurjuutta ja
kamppailua, joka seurasi Hurdin oikeudenkäyntiä.
"Se oli ensimäinen todellinen _kokemukseni_!", lausui hän; "se teki
minut rajuksi ja kovaksi, mutta se puhdisti minua. Minusta tuli
ihminen. Sitten tuli se päivä -- jolloin me erosimme -- sairashuoneaika
- sairaani -- terassi-ilta. Minä olin ajatellut sinua -- sillä
tunnonvaivat -- yksinäisyys -- Hallin -- kaikki loihti kuvasi eteeni.
Toivoin niin hartaasti, että sinä olisit ollut ystävällinen minulle,
ettet olisi ollut enää mistään tietävinäsi, sillä minä olisin silloin
ollut onnellinen ja tyytyväinen, tai ainakin luulin niin. Mutta sinä et
tahtonut olla ystävällinen -- sinä et tahtonut unohtaa -- sinä vaadit
minua kärsimään rangaistukseni."
Otsa rypyssä tuijotti hän silmänräpäyksen Aldousiin ponnistellen
kyyneliään vastaan, mutta toisen hellä katse karkoitti pilvet, ja säde
puhtainta onnea puhkesi hänen silmistään. Aldous koetti vallata hänet,
pysäyttää hänet, vaientaa kaikki itsesyytökset hyväilyillään. Mutta
Marcella ei sitä sallinut, hän piteli Aldousia loitolla.
"Sinä iltana, vaikka astelin edestaas terassilla herra Whartonin kanssa
myöhemmin ja kuvittelin mielessäni olevani rakastunut häneen -- sinä
iltana, rupesin sinua ensimäisen kerran rakastamaan! Kuinka halpamaista
ja kurjaa, että kykenee pitämään arvossa lahjaa vasta silloin kun se
on otettu pois. Minusta tuntuu kuin olisin ollut lapsi, joka vasta
rangaistuna tulee kiltiksi, koska sen täytyy -- --"
Hän laski päänsä Aldousin tuolille pitkään huoaten. Aldous ei voinut
tätä kauemmin sietää. Hän nosti Marcellan syliinsä ja kuvaili hänelle
intohimoisesti omia tunteitaan, ikävöimistään, mustasukkaisuuttaan,
epätoivoaan -- ennen kaikkea sieluntuskiaan Mastertonin kutsuissa.
"Hallin minut ymmärsi -- hän yksin", sanoi hän; "hän oli kaiken aikaa
selvillä siitä, että minä rakastaisin sinua kuolemaan asti. Hänen
kanssaan saatoin tästä puhua."
Marcellalta pääsi pieni ilon nyyhkytys, ja työntäen Aldousin hiukan
kauemmas, laski hän kätensä hänen olkapäälleen.
"Minä kerroin hänelle kaikki", sanoi hän -- "samana iltana kun hän
kuoli".
Aldousin liikutus oli niin vahva, ettei se voinut puhjeta edes
hyväilyyn.
"Hän ei enää puhunut -- ei selvästi -- sen jälkeen kuin sinä läksit.
Juuri ennen loppuansa viittaili hän minua lähemmäksi, mutta hän ei enää
saanut puhutuksi. Jos minun olisi mahdollista rakastaa sinua enemmän,
niin tekisin sen syystä, että valmistit hänelle sen ilon."
Hän piteli Marcellan kättä, ja kumpikin oli ääneti. Heistä tuntui kuin
olisi Hallinin henki tällä hetkellä ollut läsnä.
Mutta vähitellen taas rakkaus, nuoruus ja onni astuivat etualalle ja
Aldous huudahti:
"Mutta enhän minä vielä ensinkään käsitä, mistä tämä kaikki johtuu,
että minä olen täällä, tässä tuolissa, sinun vieressäsi? Paljon vanhoja
juttuja sinä olet minulle kertonut! -- mutta hämäräperäistä on minulle
yhä kaikki, mikä koskee tämänaamuista tapausta. Kun sinut viimeksi
näin, seisoit puutarhaovella niin ylpeännäköisenä, että minä vakuutin
itselleni olevani yhä sama tyhmyri kuin ennenkin ja että minun olisi
paista pysyä loitolla. Ole hyvä, ja yhdistä sillalla se helvetti tähän
paratiisiin!"
Marcella nosti päänsä pystyyn ja rypisteli silmäkulmiansa.
"Sinä puhuit _naimisista_!" sanoi hän. "Minun naimisiin menostani näin
ylimalkaisesti. Ja teit sen päälle päätteeksi sellaisella holhoojan
äänellä, kuin lahjoittaisit pois minun käteni. Pitikö minun pitää
hyvänäni sellaista?"
Aldous nauroi. Äänen iloinen sävy melkein kirvelteli Marcellaa.
"Näin meidän harvat hyveemmekin ovat meille kiusaksi", huudahti hän
vallaten uudelleen Marcellan käden. "Mutta myönnä toki, että hyvin minä
näyttelin osaani. Kun minä raivoisalla tuulella ajoin kotiin täältä,
lohduttelin itseäni sillä, etten juuri olisi voinut esiintyä sen
virallisempana. Mutta tuo on vaan verukkeita. Sanohan minulle suoraan,
armas, mikä pani sinut kirjoittamaan minulle eilisiltana tuon kirjeen
-- vaikka edellisenä päivänä olit ollut niin kartteleva."
Marcella istui leuka käden varassa, ja kujeellinen hymy vilkkui hänen
silmistään.
"Kenen kanssa olit eilen iltapuolella kävelemässä?" kysyi hän
verkalleen.
Aldous oli ymmällä.
"Kas niin!" huudahti Marcella tehden äkkinäisen hurjan liikenteen.
"Kun minä olen sen sinulle kertonut, on kaikki hukassa. Oh! jos Frank
ei olisi koskaan maininnut minulle sanaakaan, jos minulla ei olisi
ollut mitään takeita, ei mitään tukipuuta, vaan olisin epävarmana ja
hapuillen kääntynyt puoleesi, niin silloin olisi siinä jonkinlaista
hyvitystä. Mutta nyt varmaankin luulet, että ensin pikkumaisesti odotin
varmuutta, sen sijasta että -- --"
Hänen tumma päänsä painui jälleen Aldousin rinnalle.
"Vai oli se Frank", sanoi tämä -- "Frank! Noin kaksi tuntia sitten
näin akkunastani hänen istuvan Betyn kanssa lohipuron rannalla. He
olivat kalastavinaan, mutta mikäli minä saatoin nähdä, juttelivat he
käsikädessä puutarhurin ja koko maailman nähden. Minulla oli jo varalla
ankarat torat heille, mutta antamatta ne nyt jäävät, ja jäisivät kai
kuulemattakin. Frankin mentoriksi en enää kelpaa."
Hän veti Marcellan luokseen ja silmäili häntä kiinteästi.
"Sanonko sinulle", puhui hän hiljaan -- "näytänkö sinulle jotain --
jota kannoin sydämelläni tänne astuessani?"
Hän työnsi kätensä takkinsa povitaskuun ja veti esille pienen
yksinkertaisen, mustan nahkasalkun. Kun hän avasi sen Marcella näki sen
sisältävän kynäluonnoksen itsestään; sen oli muuan Maxwell Courtissa
vieraileva nuori taiteilija tehnyt eräänä iltana, ja -- pienen
metsäköynnösoksan.
Onni ja haikeamielisyys vaihtelivat Marcellan kasvoilla kun hän katseli
niitä. Ne muistuttivat hänen kylmistä, itsekkäistä ajatuksistaan, jotka
Aldousin uskollisuuden rinnalla esiintyivät vieläkin räikeämpinä. Mutta
Marcella oli luopunut kaikista oikeuksista itsensä suhteen -- eipä
hänellä niinmuodoin ollut oikeutta edes vihata itseään. Avuttomana,
lapsellisen rukoilevin silmin ojensi hän Aldousille kätensä ikäänkuin
mykkänä anoen häneltä vastausta tunnustuksensa viimeiseen sanaan.
Aldous tuskin kuuli hänen heikon kuiskauksensa.
"Suoda anteeksi?" virkkoi hän, melkein ylenkatseellisesti. "Käsi, joka
vapauttaa, ääni, joka lahjoittaa uuden elämän, ei kaipaa anteeksiantoa.
Valitse sopivampi sana -- vaimoni!"