"Kirjeentuoja saapui luullakseni äsken", sanoi rouva Boyce
tyttärelleen. "Ja tuossahan Donna Margherita jo meille viittaileekin."
"Salli minun mennä ne noutamaan, äiti."
"Ei kiitos, minun on mentävä sisään."
Ja rouva Boyce nousi istualtaan ja astui hiljakseen ravintolaa kohti
pitkin kurjenpolvien ja ruusujen reunustamaa puutarhan _pergolaa_.
Marcella silmäili hänen jälkeensä kunnes solakka, mustapukuinen hahmo
katosi ovesta sisään.
He olivat istuneet Cappusiniravintolan mainehikkaassa puutarhassa
Amalfissa. Vasemmalla Marcellasta, syvällä terassin alla, kimalteli
Salernon lahden vihertävän-sininen pinta; oikealla yleni tammi- ja
metsäomenapuu-metsä punertavaa kallioseinää vasten. Lehtevien tammien
alta puski maa ilmoille kosteata, uhkuvaa tuoksua. Ilma oli höyryinen
ja lämmin. Puutarhan yläpuolelta, näkymättömiltä korkeuksilta helähti
jonkun luostarin kello, ja oliivilehdot ja viinitarhat kajahtivat
työntekijäin ja lasten lavertelevista äänistä.
Oltiin maaliskuun alussa ja päivät alkoivat huomattavasti pidetä. Herra
Boycen kuolemasta oli kulunut hiukan kolmatta viikkoa. Edellisen vuoden
marraskuussa rouva Boyce ja Marcella olivat tuoneet hänet meritse
Napoliin ja siellä, pienessä Posilipon huvilassa hänen kituva elämänsä
kallistui loppuunsa. Raskas oli tämä aika ollut, ja Marcella uskalsi
tuskin enää toivoa äitinsä siitä täydelleen toipuvan. Isän hoitaminen
-- joka tyttären oli vähitellen onnistunut tyvenellä kestävyydellään
siirtää osalleen -- oli hänelle suonut syvää moraalista tyydytystä:
Hän oli sillä lepyttänyt omaatuntoansa, ja isän kuva väikkyi nyt hänen
mielessään yksinomaan hellän säälin leppeässä muistossa.
Entä rouva Boyce? Marcellan täytyi mielikarvaudekseen nähdä, etteivät
nämä viimeiset surun päivät olleet pystyneet häneen painamaan tuota
samaa sovittavaa ja viihdyttävää vaikutelmaa. Puolisoiden väli oli
viimeiseen asti ollut rikkonainen ja kurja -- huolimatta kiihkeästä
rakkaudesta, joka kahlehti heidät toisiinsa. Sairaan riippuvaisuus
vaimostaan teki hänet nöyrän alistuvaksi, ja vaimon uhraantuva
huolenpito oli ollut ihmeteltävä. Mutta eläessään läheisessä yhteydessä
vanhempainsa kanssa ei Marcellalta jäänyt huomaamatta se itsepintainen,
mutta sanaton taistelu, joka yhä oli käymässä heidän välillään ja
jonka alkujuuret tuntuivat olevan menneisyydessä, vaikkakin sadat
pikkutapahtumat nykyajassa pitivät ne yhäti tuoreina. Sielullisen
ja ruumiillisen rasituksen painamana oli rouva Boyce kutistunut
valkohapsiseksi varjoksi. Richard Boyce oli takertunut kiinni elämään
ja pelännyt kuolemaa enemmän kuin on tavallista pitkällistä tautia
potevien. Lopulta hän oli hiljaan nukahtanut vaimonsa syliin. Tämä
oli sulkenut hänen silmänsä ja suorittanut kaikki viimeiset tehtävät
kuivin silmin, eikä Marcella ollut nähnyt hänen kyyneltä vuodattavan
ei silloin eikä jälkeenkään. Avaamatta lepäsivät vielä kirjeetkin
matkalaukussa, jotka Marcella arveli enimmäkseen olevan hänen
omaistensa kirjoittamia. Hän oli hyvin harvasanainen ja rauhaton, eikä
Marcella ollut vielä ensinkään selvillä siitä, mitähän suunnitteli
tulevaisuuteen nähden.
Hautajaiset pidettiin Napolissa, ja heti sen jälkeen rouva Boyce
oli kirjoittanut miehensä asianajajalle pyytäen häneltä testamentin
jäljennöstä ja selostusta heidän varallisuussuhteistaan. Sitten
hän oli tahdotonna seurannut Marcellaa Amalfiin, ja joskaan hän ei
myöntänyt olevansa sairas, oli hän nähtävästi päättänyt tehdä kaikkensa
voimistuakseen sen verran, että kykenisi tekemään jonkun ratkaisevan
päätöksen, ja vaikka Marcella ei tietänyt minkälainen tämä päätös oli
oleva, oli hänellä yhtäkaikki pelokkaita aavistuksia.
Katkeramakuinen kaiho täytti tytön sydämen, kun hän siinä istui
Italian lauhan merituulen leyhyessä. Häntä kirvelytti se ajatus, ettei
hänen äitinsä rakastanut häntä, ettei hän ollut koskaan rakastanut
häntä ja että hän kenties nytkin -- niin tuiki uskomattomalta kuin
se kuulostikin! -- suunnitteli jättää hänet. Hallin oli kuollut --
kuka muu nyt enää hänestä välitti? Betty Macdonald kirjoitti usein,
kesyttömiä, haaveellisen ihailevia kirjeitä. Marcella odotti niitä
jännityksellä ja kirjoitti hänelle helliä vastauksia. Mutta pian kai
Betty joutuu naimisiin, ja silloin siitäkin tulee loppu. Marcella
oli yhtäkaikki täysin perillä siitä, että Betyn uutiset huvittivat
häntä paljon enemmän kuin Betyn ihailu. Aldous Raeburn -- Marcella ei
milloinkaan voinut ajatella häntä lordi Maxwellina -- oli nähtävästi
Lontoossa politiikkaan uppoutuneena ja tuntui olevan paljon yhdessä
Betty Macdonaldin kanssa. Tuskinpa oli otaksuttavaa että heidän,
Marcellan ja Aldousin, kohtalot sipaisisivat uudelleen toisiansa.
Ajatellessaan tunnustustansa Hallinille Marcella oli ymmällä ja
pahoillaan. Hän ei tietenkään ollut vaatinut mitään vaitiolon
lupausta kuolevalta, sehän olisi ollut sula mahdottomuus. Kun hän
uskoi Hallinille mitä tämä halusi tietää, oli hän seurannut sisäistä,
salaperäistä rakkauden kehoitusta ja tämä sysäys oli ollut niin
välitön, niin pulppuavan voimakas, ettei hän ollut tullut miettineeksi
mitään muuta sen sivussa. Myöhemmin hänen ylpeytensä kyllä joutui
piinapenkille. Olikohan Hallin hellivässä rakkaudessaan voinut olla
antamatta ystävälleen mitään viittausta? Jos niin oli, ei viittaus
suinkaan ollut mieleinen, sillä Hallinin hautajaispäivästä lähtien
olivat Aldous ja hän olleet toisilleen entistä vieraammat. Lady
Winterbourne, Betty, Frank Leven olivat kirjoittaneet hänelle isän
kuoltua, Aldous vain ei sanaakaan.
Frank Leven oli jouluna, isänsä, sir Charles Levenin odottamattoman
kuoleman kautta, joutunut hänen arvonimensä ja tilustensa perijäksi.
Lieneekö tämä vaikuttanut edullisesti hänen toiveisiinsa Betyn suhteen?
-- mikäli mitään toiveita enää oli olemassa.
Omasta lähimmästä tulevaisuudestaan Marcella tiesi sen verran, että
Mellor oli paikalla joutuva hänen omakseen. Mutta hän oli tällä
hetkellä sielultaan ja mieleltään niin väsähtänyt, etteivät tämän
perinnön edut suurestikaan häntä liikuttaneet, sitä seuraavaa raskasta
vastuunalaisuutta hän vain ajatteli. Hänen synnynnäinen taipumuksensa
rakentaa nopsasti tuulentupia oli nyt tykkänään lamassa. Valtaa ja
vapautta oli hän kerran ikävöinyt voidakseen ripeästi luoda maallisen
Taivaan Valtakunnan. Jonkin verran valtaa ja vapautta hän oli nyt
saava, mutta eipä häntä nyt huvittanutkaan laatia uljaita maailman
parantamis-suunnitelmia. Hän tunnusti itselleen, että kaikkinainen
toiminta ulospäin kävisi hänelle mahdottomaksi, jollei hänen rakkautta
etsivä sydämensä löytäisi olentoa, jonka puolesta elää, jota rakastaa.
Kunpa äiti tekisi lopun noista luonnottomista epäilyistä, kunpa hän
koettaisi kiintyä omaan tyttäreensä ja sallisi hänen rakastaa ja
lohdutella itseään, niin, _silloin_ kyllä kannattaisi ajatella kylää
ja oljenpalmikoimista! Ellei -- nuoren tytön uneksivassa asennossa
kuvastui raskas alakuloisuus.
Hän havahtui mietteistään, kun kuuli äitinsä kutsuvan häntä pergolasta.
"Niin, äiti."
"Tahdotko tulla sisään? On tullut kirjeitä."
"Testamentti varmaan", mietti Marcella seuratessaan rivakasti rouva
Boycea sisään.
Rouva Boyce sulki heidän arkihuoneensa oven ja astui sitten tyttärensä
luo niin levoton ja järkkynyt ilme kasvoillaan, ettei Marcella voinut
olla säpsähtämättä.
"Testamentissa on muuan määräys, Marcella, jonka pelkään sinua
suututtavan ja pahoittavan. Isä on sen siihen pistänyt neuvottelematta
minun kanssani. Nyt tahtoisin tietää, mitä sinun mielestäsi olisi
tehtävä. Hän on määrännyt lordi Maxwellin ja minut testamentin
toimeenpanijoiksi."
Marcellan posket vaalenivat.
"Lordi Maxwellin!" sopersi hän hämmästyneenä. "_Lordi Maxwellin --
Aldousin!_ Mitä sinä tarkoitat, äiti?"
Rouva Boyce pisti testamentin hänen käteensä ja osoitti sormellaan
puheenalaista kohtaa. Sen sanamuoto oli puhtaasti muodollinen.
"Täten määrään jne.", ei muuta; mutta kun Marcella oli lukenut tämän
lakipykälän, työnsi rouva Boyce hänen kouraansa toisen paperin,
perheen-asianajajalta, herra Frenchiltä tulleen kirjelmän, missä tämä
äidille ja tyttärelle ilmoitti että herra Boyce, ennen Englannista
lähtöään oli jättänyt hänelle lordi Maxwellille osoitetun ja sinetillä
suljetun kirjeen sillä määräyksellä, että se olisi kirjoittajan
tultua haudatuksi, viipymättä toimitettava määräpaikkaansa. "Tämän
määräyksen", kirjoitti herra French, "olen täyttänyt". Ymmärtääkseni
ei lordi Maxwellilta ennakolta kysytty oliko hän halukas ryhtymään
testamentin toimeenpanijaksi. Joka tapauksessa antanee hän ensi
tilassa tietoa itsestään, ja niin pian kuin olemme varmat hänen
myöntymyksestään, voidaan käydä testamenttia valvomaan.
"Äiti, kuinka hän taisi?" puhalsi Marcella antaen testamentin ja
kirjeen liukua polvelleen.
"Eikö hän antanut sinulle mitään viittausta siitä kun Mellorissa
juttelit hänen kanssaan tästä asiasta?" kysyi rouva Boyce kotvan
kuluttua.
"Ei niin minkäänlaista", virkkoi Marcella nousten rauhatonna
seisomaan ja mittaillen askelin lattiata. Hän kyllä sanoi minulle
tahtonsa olevan, että asiat joutuisivat ennalleen -- anoipa minun
suostumustanikin kirjoittaakseen lordi Maxwellille. Minä vakuutin
hänelle, että kaikki oli mennyttä - ikipäiviksi! Omista tunteistani en
maininnut mitään, eihän siitä kuitenkaan olisi mitään apua ollut. Mutta
arvelin -- _luulin_ saaneeni hänelle todistetuksi, että lordi Maxwell
oli kerrassaan heittänyt kaikki nuo tuumat sikseen, ja että oli lisäksi
varsin todennäköistä, että hän menee naimisiin jonkun muun kanssa. --
Sanoinpa hänelle vielä senkin, että ennemmin jätän teidät kaikki --
ennenkuin suostun siihen -- että pieninkin viittaus hänen puoleltaan
nöyryyttäisi meitä auttamattomasti. Ja _nyt_, sittenkin!
Hän keskeytti rauhattoman astumisensa ja väänteli tuskissaan käsiänsä.
"_Huoliiko_ hän meistä ja meidän perinnöstämme?" puhkesi hän uudelleen
puhumaan. "Hän ei tietenkään tahdo enää olla missään tekemisissä
meidän kanssamme. Ja nyt hänet _pakoitetaan_ -- niin juuri pakoitetaan
tällaiseen tuttavalliseen suhteeseen meidän kanssamme. Mitä lieneekään
isä kirjeessään puhunut? Mitä onkaan hän mahtanut sanoa? Oh! tämä on
sietämätöntä! Meidän on nyt heti kirjoitettava!"
Hän painoi kädet silmilleen nöyryytyksen ja mielenkarvauden kiihkossa.
Rouva Boyce tarkkasi häntä kiinteästi.
"Täytynee meidän toki odottaa mitä hän kirjoittaa", tuumi hän.
"Huomenna aamuna voi jo kirje olla täällä."
Marcella vaipui avoimen lasioven vieressä olevalle tuolille, ja hänen
katseensa harhaili yli kivibalkongin kaiteen ja köynnösruusujen kauvas
meren hymyävälle ulapalle.
"Tiettävästi hän suostuu", sanoi hän aivan onnettomana. "Ei hän
koskaan kieltäydy tällaisesta, se ei olisi hänen tapaistaan. Mutta,
äiti, sinun pitää kirjoittaa. _Minun_ pitää kirjoittaa ja pyytää ettei
hän sitä tekisi. Sehän on aivan yksinkertaista. Me voimme kyllä itse
pitää kaikesta huolen. Oh! kuinka isä _taisi_?" puhkesi hän uudelleen
valittamaan, "kuinka hän taisi"?
Rouva Boycen huulet tiukkenivat lujasti. Kysymys oli hänestä järjetön.
_Hän_ kyllä olisi tietänyt siihen vastata, kaksikymmenvuotinen kokemus
oli sen hänelle opettanut. Kuolema ei ollut hänen mieltänsä muuttanut.
Hän arvosteli puolisonsa luonnetta ja omaa, murtunutta, särkynyttä
elämäänsä yhä samalla traagillisella selvänäköisyydellä; hänen
sydäntään kalvoi yhä sama rakkaus, jota eivät miehen kaikki heikkoudet
ja viat olleet saaneet sieltä pois kiskotuksi. Hienotunteisuuden
puutetta ja kohtuuttomuutta sellaista kuin tämä viimeinen teko todisti,
oli hänen täytynyt myötäänsä nähdä ja kokea, eikä tällainen vehkeily
hänen selkänsä takana ollut hänelle uutta.
"Luitko, mitä muuta testamentissa sanotaan?" kysyi hän hetken
äänettömyyden kuluttua.
Marcella otti sen uudelleen käteensä ja rupesi haluttomana lukemaan
sitä.
"Äiti!" hän äkkiä huudahti ja puna syttyi hänen kasvoilleen. "Siinä ei
missään kohdassa mainita sinua. Tässä ei ole olemassa yhtään määräystä
sinun hyväksesi."
"Ei ole", vastasi rouva Boyce tyynesti. "Sitä ei tarvittu. Minulla on
omat tuloni. Me tulimme toimeen niillä vuosikausia ennenkuin isä peri
Mellorin. Minulle ne niinmuodoin ovat tarpeeksi riittävät."
"Ethän toki otaksune", huudahti Marcella koko ruumiiltaan vavisten,
"että minä käyn ottamaan itselleni koko isäni maatilan jättämättä
mitään -- ei niin _mitään_ hänen vaimolleen. Se olisi mahdotonta --
kerrassaan sopimatonta. _Minua_ kohtaan se olisi yhtä väärin kuin sinua
kohtaan, äiti", lisäsi hän ylpeästi.
"Niin en minä ole sitä ymmärtänyt", virkkoi rouva Boyce viileillä ja
tyynellä äänellään. "Sinä et vielä käsitä, mistä on kysymys. Isäsi
onnettomuus oli saattamaisillaan koko tilan häviöön. Isoisäsi sai
kestää paljon huolta ja hänen oli saatava irti suuret rahasummat
ennenkuin --" hän etsi sopivata sanamuotoa -- "saimme selvitetyksi
isän menettelystä johtuneet selkkaukset. Siitä oli tietysti minulla
sama hyöty kuin hänellä. Tämä velkakuorma katkeroitti isoisäsi
loppuiän. Hän oli mies, johon olin kiintynyt -- jota kunnioitin.
Mellor ei luullakseni ole ollut milloinkaan tätä ennen kiinnitetty.
No niin, Robert setä sai velat jonkin verran hupenemaan -- mutta
hän oli itse asiassa hyvin leväperäinen. Isä sai aikaan paljonkin,
ja sinä arvatenkin toimitat kaikki ennalleen ennen pitkää. Omasta
puolestani olen luopunut kaikista vaatimuksistani Melloriin. Itse
paikkaa" taas hän epäröi hetken, mutta tällä kertaa oli tunteitten
kuohu liian voimakas -- "minä kammoan. Minusta tuntuu, kuin olisin
riippumattomampi, ellei minua siihen mikään sido. Ja lopulta minun
onnistuikin taivuttaa isä ja hän salli minun seurata omaa päätäni."
Marcella kavahti hillittömästi pystyyn, astui sukkelasti poikki huoneen
ja paiskautui polvilleen äitinsä viereen.
"Äiti, vieläkö aiot -- nyt vielä, vaikka me kaksi olemme näin ypö
yksin maailmassa -- kohdella minua kuin olisin muukalainen -- enkä oma
tyttäresi."
Se oli hätähuuto. Rouva Boycen laihat, riutuneet kasvot vavahtivat
äkisti. Hän karkaisi itseään sille, minkä tuleman piti.
"Älkäämme huoliko tehdä asiata näin traagilliseksi", virkkoi hän
kepeästi sivellen Marcellan käsiä. "Jutelkaamme siitä järkevästi.
Istuhan tähän näin. Eihän minun ehdotukseni ole niin kauhea. Mutta,
näetkös, minullakin on samoin kuin sinulla, omat harrastukseni, ja
nyt minä haluaisin seurata niitä -- hieman. Osan vuotta tahtoisin
viettää Lontoossa, tavatakseni toisinaan joitakin vanhoja ystäviä,
joita en ole nähnyt vuosikausiin -- kenties myös sukulaisiani." Ääni
kävi huomattavan kuivaksi kun hän puhui heistä. "Ja minusta tuntuisi
suloiselta, jos -- pitkän ajan kuluttua -- tulisin temmatuksi pois
omasta itsestäni -- saisin kuulla mitä maailmassa tapahtuu, ravita
henkeäni jonkin verran."
Marcella näki äitinsä harmaansinisissä silmissä kuumeisen loisteen,
joka häntä hämmästytti. Tunsiko hän oikeastaan juuri yhtään tätä
eriskummaista olemusta, josta hänen oma elämänsä oli saanut alkunsa.
Samaa lihaa ja verta -- mikä luonnon ivailu!
"Minä tietenkin", puheli rouva Boyce edelleen, "kävisin joskus sinun
luonasi ja sinä samoin minun luonani. Luulisin meidän sen kautta
enemmän kostuvan toistemme seurasta. Tiedäthän, että tapani on punnita
asiat sellaisina kuin ne ovat, huolimatta maailman arvostelusta.
Siinäkin tapauksessa, että minä jäisin kanssasi asumaan, tarvitset
sinä töitäsi ja suunnitelmiasi varten sopivan seuralaisen. Sillä minä
en siihen kelpaa. Eikä liene vaikeata löytää jokin sopiva naishenkilö,
joka ottaa sinut turviinsa minun poissaollessani."
Kuumat kyyneleet herahtivat Marcellan silmiin. "Miksi lähetit minut
lapsena pois luotasi, äiti?" huudahti hän. "Se oli väärin -- julmasti
tehty. Minulla ei ole veljeä, ei sisarta. Ja sinä suljit minut pois
elämästäsi, kun olin liian nuori ymmärtämään."
Rouva Boyce vavahti, mutta ei puhunut mitään. Hän tuki otsaansa
hennolla kädellään. Nykyisin hän oli vain varjo omasta itsestään,
mutta hänen hauras raihnautensa oli aina tuntunut Marcellasta
kukistumattomammalta kuin toisten vahvuus.
Itku pakkautui Marcellan kurkkuun.
"Ja nyt", jatkoi hän aivan epätoivoissaan, "oletko selvillä siitä,
mitä nyt teet. Sinä työnnät minut pois luotasi -- sinä katkaiset
kaikki läheiset siteet välillämme juuri silloin kun kipeimmin kaipaan
sinua. Sinä näyt arvelevan, että minulta ei puutu mitään, kun vain
saan tilan haltuuni ja valtaa ja tilaisuutta toimia oman pääni mukaan.
Mutta", -- hän yritti uljaasti nielaista loukatut tunteensa ja puhua
levollisesti -- "minä en enää ole sellainen. Minä voisin luottavasti
ja kaikesta sydämestäni käydä käsiksi työhön, kunhan sinä vaan jäisit
olemaan kanssani ja sallisit -- sallisit minun -- rakastaa sinua ja
pitää huolta sinusta. Mutta minusta tuntuu, etten yksin ollen voisi
mitään saada aikaan! Onnelliseksi tuskin enää tulen -- en ainakaan
pitkään aikaan -- vain työssä ja velvollisuudessa voinen tästä, lähtien
tuntea onnea. Naimisiin en arvatenkaan mene. Usko minua tai ei, mutta
totta se on. Murheellisia ja yksinäisiä olemme kumpikin. Eikä meillä
ole maailmassa muita kuin toisemme. Ja yhtäkaikki sinä puhut noin
kammottavan rauhallisesti, että tahdot minusta erota -- päästä minusta."
Hänen äänensä värähti ja katkesi; intohimoisen rukoileva oli hänen
katseensa.
Rouva Boyce istui yhä vaiti ja hievahtamatta tarkastaen tytärtänsä
merkillisellä, jäykällä katseella. Hänen luonnottoman tyyneytensä
alle kätkeytyi itse asiassa vaivoin hillitty maltittomuus. Tuollainen
kauneutta ja nuoruutta uhkuva olento juttelee murheistaan,
yksinäisyydestään! Mieletöntä kerrassaan! Mutta järkkynyt ja
kuohuksissa hänen mielensä sittenkin oli.
"Nyt emme enää huoli siitä puhua!" sanoi hän rauhattomalla liikkeellä.
"Minä matkustan kanssasi kotiin -- minä koetan tehdä mitä voin.
Jätetään tulevaisuussuunnitelmani sikseen, ainakin muutamiksi
kuukausiksi, ehkä sinä siihen tyydyt."
Hän liikahti ikäänkuin noustaksensa seisalleen matalalta tuoliltaan.
Mutta Marcellassa kuohuivat syvät vedet, kuohuivat yli äyräitten.
Hän lankesi polvilleen äitinsä viereen ja ennenkuin rouva Boyce sai
sen estetyksi, oli hän kietonut nuoret, lujat käsivartensa laihan,
kuihtuneen olennon ympäri.
"Äiti!" huohotti hän. "Äiti, ole hyvä minulle -- rakasta minua --
minulla ei ole ketään muita kuin sinä!"
Ja hän suuteli valjua otsaa ja poskea melkein hurjan hellästi, mutisten
sen ohessa kiihkeitä, käsittämättömiä sanoja.
Rouva Boyce koetti ensin työntää hänet luotansa, mutta ollen
ruumiillisesti liian heikko vastustelemaan, antoi hän sitten myöten.
Lopulta hän sentään riuhtaisihe irti lyhyen sydäntä vihloovan
nyyhkytyksen puistattamana. Hän nousi, astui akkunan luo ja
saavutettuaan jonkinverran mielenmalttinsa, läksi hän huoneesta.
Mutta tänä iltana hän ensimäisen kerran salli Marcellan panna hänet
sohvalle lepäämään, vaalia itseään ja lukea itselleen ääneen. Vieläkin
ihmeellisempää oli, että hän Marcellan lukiessa nukahti. Lampunvalossa
hänen kasvonsa näyttivät kurjan vanhoilta ja surkastuneilta. Kauan
istui tytär käsivarret polvillaan tuijottaen häneen haikealla ja
ikävöivällä katseella.
* * * * *
Marcella heräsi varhain seuraavana aamuna ja kuunteli meren mahtavaa
ääntä, kun se kolmesataa jalkaa alapuolella halkaisi aaltojaan pienen
kaupungin kalliorantoja vastaan. Hän makasi pienessä valkoisessa
suojassa, joka muinoin oli ollut vanhan luostarin koppina ja Salernon
vuorien takaa kohoava aurinko piirteli kultajuovia valkoiselle
seinälle. Alhaalta kaupungista kajahtivat tuomiokirkon kellon lyönnit.
Se löi varmaan kuusi. Vielä kaksi tuntia aikaa ennenkuin kannatti
ruveta odottamaan lordi Maxwellin kirjettä.
Valveilla loikoessaan hän ajatteli tätä kirjettä -- ikävöi sitä ja
aikaa, jolloin hän voisi siihen vastata. Kaikki yön rauhattomat unet
olivat kieppuneet tuossa samassa aiheessa. Ollappa hänellä tässä isän
kirje nähtävänä! Oliko otaksuttava, että hän oli maininnut tyttärensä
nimen siinä? Ehkäpä hän vain oli vedonnut molempain perheiden entiseen,
keskinäiseen ystävyyssuhteeseen. Se oli kyllä mahdollista ja se
olisi ainakin jonkinverran muistuttanut sopivaisuutta. Mutta kuka
saattoi vastata isästä? Hän painoi kätensä ristiin niskalle ja otsa
rypyssä hän suunnitteli keinoja jos joitakin, mitenkä saada Aldous
Raeburn vakuutetuksi, ettei hän eikä äiti aikoneet tungeskella hänen
rasituksekseen. Häntä painosti lakkaamatta ilkeä ajatus, että Raeburn
saattoi epäillä, että hän tahtoi häntä ahdistaa ensin ystävällään, ja
sitten isällään. Oh! milloin saapuneekaan kirje ja milloin saanee hän
siihen vastata!
Hän koetti lukea, mutta todenteolla hän vain kuunteli joka liikettä,
joka ilmaisi päivän toimien alkavan nukkuvassa talossa. Kun äidin
kamarineitsyt viimein tuli häntä herättämään, hypähti hän kiireesti
pystyyn.
"Deacon, onko tullut kirjeitä?"
"Kaksi on tullut rouvalle, mutta ei mitään neidille."
Marcella työntäytyi aamunuttuunsa ja pujahti äitinsä luo, jolla oli
hallussaan melkein yhtäläinen suoja.
Rouva Boyce istui vuoteessaan kirje kädessään ja silmäili hajamielisen
näköisenä etäistä meren selkää.
Hän katsahti säpsähtäen ylös, kun Marcella astui sisään.
"Kirje on tietysti kirjoitettu minulle", sanoi hän.
Marcella luki henkeään pidättäen.
"Arvoisa rouva Boyce!
"Asianajajaltanne, herra Frenchiltä sain tänä aamuna kirjeen,
jonka herra Boyce itse on kirjoittanut viime vuoden marraskuussa.
Siinä hän pyytää minua rupeamaan testamentin toimeenpanijaksi,
joksi hän herra Frenchin ilmoituksen mukaan on minut
testamentissaankin nimittänyt. Herra French tiedustelee sen
ohessa, olenko halukas vastaanottamaan toimen ja pyytää minua
kääntymään teidän puoleenne.
"Uskallan siis vaivata teitä näillä muutamalla rivillä.
Liikuttavassa kirjeessään herra Boyce viittaa perheittemme
välillä vallinneeseen vanhaan ystävyyssuhteeseen ja siihen
tosiasiaan, että sukulaisemme ovat useasti toimittaneet samoja
palveluksia toisilleen. Mutta tämä huomautus oli peräti
tarpeeton. Jos minun apuni voi olla miksikään hyödyksi teille
tahi neiti Boycelle, ette voi minulle suurempaa mielihyvää
valmistaa kuin ottamalla vastaan sen.
"Tämä asia saattaa minut ymmärrettävästi hiukan epäröimään.
Mikäli olen kuullut, on neiti Boyce isänsä perijätär ja tulee
niinmuodoin heti Mellorin omistajaksi. Siinä tapauksessa, ettei
hän halua minun myötävaikutustani testamentin toimeenpanemisessa,
vetäydyn luonnollisesti paikalla syrjään; mutta harras
toivomukseni on, ettei hän kiellä minulta tätä pientä palvelusta,
jonka niin mielelläni ja vähällä vaivalla suoritan.
"En voi kirjettäni sulkea ilmaisematta syvää osanottoani sen
johdosta mitä te ja tyttärenne olette saaneet kokea viimeisten
kuuden kuukauden aikana. Välinpitämättömyys ei ollut syynä
vaitiolooni, vaikka siltä kenties on näyttänyt. Toivon, ettette
katso asiain vaativan teidän ja tyttärenne kotiintuloa, vaan että
jäätte Italiaan, hoitamaan terveyttänne. Herra French ja minä
voimme kyllä kahden selvittää asiat.
Syvällä kunnioituksella.
"Maxwell."
"Vaikeaksi käynee, rakkaani, kirjoittaa nyrpeä vastaus moiseen
kirjeeseen", virkkoi rouva Boyce kuivakiskoisesti, kun Marcella laski
kirjeen kädestään.
Marcella oli sävähtänyt tulipunaiseksi hämmennyksestä ja
mielenliikutuksesta.
"Sietäähän tuota vielä miettiä", sanoi hän poistuen huoneesta.
Yksin jäätyään, rouva Boyce hyvän aikaa pohti asiaa mielessään. Oli
ilmeistä, että Marcellan mielessä liikkui selviä katumuksen oireita.
Mutta hän ei päässyt selville siitä, mitä ja kuinka paljon tämä
tunteiden jyrkkä muutos oikeastaan merkitsi. Marcellan otaksuminen,
että Aldous Raeburnin tunteet jo olivat kääntyneet muualle, saattoi
kyllä olla tosi sekin, mutta saattoi se myös olla hänen ärtyneen
ylpeytensä kuvitelma. Oli miten oli, rakastettavalla mielialalla lordi
Maxwell näytti olevan kirjeestä päättäen. Rouva Boycen kalvenneilla
huulilla väreili taas vanha ivanhymy, kun hän tätä ajatteli. Aldous
Raeburnin käytös ja esiintyminen olivat hänestä aina olleet hiukan
liian hyvät tälle matoiselle maailmalle. Älköön nyt Herran tähden tällä
kertaa -- jos hän uudelleen aikoo koettaa onneaan -- osoittautuko liian
myöten antavaksi tai innokkaaksi. "Sellainen hän aina oli", ajatteli
rouva Boyce muistaen pientä valkopukuista tyttöä -- "jos tahtoi saada
hänet mieltymään johonkin, oli se otettava häneltä pois".
Mutta jo pelkkä mahdollisuus, että asiat voisivat tätä tietä järjestyä,
pusersi helpoituksen huokauksen äidin rinnasta. Yö oli häneltä kulunut
kiusallisissa mietiskelyissä. Marcellan äidinrakkauden ja huolenpidon
vaatimukset olivat riistäneet unen hänen silmistään. Kaksikymmentä
vuotta tukahutettuaan kaikki omat pyyteet ja mieliteot, näki tämä
viidenviidettä korvissa oleva nainen, joka luonnostansa oli älykäs,
omaperäinen ja itsenäinen, vapauden lopultakin sarastavan. Nuoruutensa
ensi aikoina hänet oli pettänyt uskoton puoliso ja hänen tähtensähän
oli kadottanut arvossapidetyn yhteiskunnallisen asemansakin.
Intohimo, jota hän ei ollut saanut masennetuksi sekä jonkinlainen
stoalainen velvollisuuden tunto olivat tehneet hänet miehensä orjaksi
ja hoitajattareksi, ja hänen ylpeytensä, joka hänen tyttöaikoinaan
oli ollut niin vahva, oli myöhempinä aikoina ilmennyt vain siinä,
että hän oli järkähtämättömästi pysyttäytynyt erillään kaikista
muista ihmisistä, oma tytär heihin luettuna. Nyt miehen kuoltua
kaikennäköiset lamassa olleet voimat ja toivomukset, enimmäkseen
henkistä laatua, elpyivät horrostilastaan. Hän oli parahiksi päässyt
kolkosta sairaanhoitaja-toimestaan, kun hän jo ikävöi vapautua
kaikista muistoista -- matkustaa, lukea, tutustua ihmisiin -- hän,
joka kolmattakymmentä vuotta oli elänyt nunnana. Se oli viimeinen,
nuoruutta, elämää haparoiva kouristus. Eikä häntä mitenkään haluttanut
alkaa tätä uutta elämää Marcellan seurassa. He olivat kumpikin
itsenäisiä ja toisistaan perin eroavia luonteita.
Mutta tytön ääni ja pyynnöt eivät sittenkään olleet jättäneet
koskemattomiksi hänen kuihtunutta sydäntänsä. Hän tunsi itsessään ennen
tuntemattoman heltymyksen oireita ja hän pelkäsi antavansa myöten ja
niin muodoin menettävänsä uudelleen vapautensa. Siksipä ei hänellä
tällä haavaa ollut hartaampaa toivomusta kuin Marcellan kihlauksen
uudistuminen.
Sillä välin seisoi Marcella pukeutumassa avatun akkunan ääressä
auringonpaisteessa, joka täytti huoneen meren aaltoilevilla
heijastuksilla. Rannalta, kolmesataa jalkaa hänen alapuolellaan,
työntäytyi kalastajavenheitä ulapalle, ja hän saattoi kuulla keulain
raapaisevan hiekkaa ja kalastajain laulut. Oikealla, pienellä
satamasululla nähtiin muuan maalari istuvan valkean päivänvarjonsa
alla vieressään pieni, puolialaston poika, joka hartaan odottavana
piti silmällä sinisillä aalloilla liikkuvaa onkivapaansa. Kalliot,
talot, meri kylpivät valossa ja lämmössä, ilma oli täynnänsä ruusu- ja
oranssituoksua, ja pohjoismaalaisen silmälle oli luonnossa jo kesän
koko taikavoima.
Ja kepeinäpä liikkuivat nyt Marcellan kädet hänen siinä mustia
aaltoilevia hivuksiaan sukiessaan ja palmikoidessaan. Ensimäisen kerran
isän kuoleman jälkeen paloi hänen silmissään taas vanha hehku, vaikka
katseeseen tavantakaa tuli jotain aivan vienoa, naisellista. Ei! äiti
on oikeassa, moisen kirjeen kirjoittaja ei tottakaan ansaitse nyrpeätä
vastausta. Mutta mitä kirjoittaa! Mielikuvituksessaan hänellä jo oli
valmiina kaksikymmentä erilaista vastausta. Aika pulmallista oli
sentään sovitella kirje sellaiseksi, ettei hän, Marcella, näyttäisi
vallan kärkkäältä ja innokkaalta, mutta että hän yhtäkaikki pystyi
arvossa pitämään ja hyvittämään Aldousin ystävällisyyttä!
Ja kirjeestä tai oikeammin kirjeen yhteydessä ajatukset liitelivät
hänen uuteen valtakuntaansa, Melloriin ja kaikkeen, mitä hän sen
asujain hyväksi oli tekevä.