Rouva Boyce osoitti suurempaa myötätuntoa Marcellan uutisen
kuullessaan, kuin hänen tyttärensä oli uskaltanut toivoa eikä lausunut
mitään huomautusta Aldousin käynnin johdosta -- hienotunteisuus, josta
Marcella oli hänelle kiitollinen.
Kun he illallisen syötyään olivat menossa ruokasalista yläkertaan herra
Boycen luo, pysäytti Marcella äitinsä silmänräpäykseksi.
"Äiti, etköhän olisi isälle kertomatta, että lordi Maxwell kävi täällä
tänä iltana? Ja selitäthän hänelle, minkä vuoksi huomenna menen sinne?"
Rouva Boycen kalvakat posket sävähtivät punaisiksi. Marcella näki, että
hän oivalsi.
"Sinun sijastasi en sallisi isän toistamiseen puuttua noihin asioihin",
virkkoi hän ylpeän maltittomasti.
"Kunhan voisin sen estää", huudahti Marcella. "Äiti, kerro hänelle
Hallinista -- ja kuinka hyvä hän on ollut minua kohtaan!"
Ääni katkesi, ja ylimmällä portaalla hän kiireesti erkani äidistänsä
saadakseen yksinäisyydessä etsiä lohtua kivistävälle tuskalleen.
Yö kului Maxwell Courtissa rauhallisesti. Hallin houraili aika ajoin,
joskaan ei niin usein kuin edellisenä yönä, ja aikaisin aamulla hänen
huoneessaan valvonut nuori lääkäri vastaanotti Aldousin sillä tiedolla,
että hän oli rauhallisempi ja hiukan virkeämpi. Mutta sydänvamma oli
entisellään ja saattoi vaikka millä hetkellä puhaltaa tuon heikosti
liekehtivän elämän sammuksiin.
Vuoteessa häntä ei kumminkaan saatu pysymään, häntä kun vaivasi kova
hengenahdistus ja rauhattomuus, ja niinpä hän keskipäivällä kuletettiin
Aldousin arkihuoneen akkunan luo, josta hänellä oli ihastuttava näköala
yli aavain metsäkukkulain ja ketojen.
Sateista syyskuuta seurasivat nyt lokakuun päivät poutaisina ja
heloittavina. Chilternin laajat metsät, pyökkipuille ominaisessa
kullankellertävässä väriloistossaan, kaartuivat aaltomaisina kukkuloina
tasangon rajalle. Puistossa, akkunan alapuolella, oli syksy värittänyt
silkosen nurmen yllä huojuvat kirsikkapuuryhmät ja hentolehtisen
vaahteran purppuranpunalla ja kuulakalla kellalla; saksanhirvet
hyppelivät ruohikolla ja pyökkien oksilla kisailivat oravat terhoja
nakerrellen.
Siitä lähtien kun Aldous ja Susie raukka olivat vieneet hänet kotiin
maanjakokysymystä koskevalta luennolta, ei Hallin ollut puhunut
montakaan tajullista sanaa ja nekin harvat olivat olleet syvän
ja haikean surumielisyyden läpitunkemat. Mutta kun Aldous tänään
sairaanhoitajattaren kutsusta tuli huoneeseen, missä Hallin istui
tyynyjen välissä akkunan luona aukeaa näköalaa ihaillen, äkkäsi Aldous
paikalla silmäänpistävän muutoksen Hallinin kasvoilla. Kuolema kyllä
jo pilkisti esiin, hänen sinisistä silmistään niin erehtymättömän
selvästi, että Aldousin oli sisäänastuessaan koottava kaikki
tahdonvoimansa ja jäntevyytensä voidakseen säilyttää mielenmalttinsa.
Mutta lähestyvän vapahduksen tietoisuus ja siitä johtuva luopuminen
kaikesta niin ruumiillisesta kuin sielullisesta kamppailusta
-- kamppailusta, jota hän oli käynyt halki elämänsä -- näytti
palauttaneen Halliniin osan tuosta entisestä tasaisesta hilpeydestä
ja sielunrauhasta, joka oli tehnyt hänet ylioppilastovereittensa
johtajaksi Oxfordissa ja Aldousin eroamattomaksi ystäväksi.
Aldousin nähdessään Hallin myhäili kohottaen voimattoman kätensä kohti
puistoa ja syksyisiä metsiä.
"Ystävällisempää jäähyväistervehdystä ei luonto olisi voinut antaa
minulle", puheli hän kuiskaavalla äänellä.
Aldous kävi istumaan hänen viereensä ja painoi hänen kättänsä. Vaiti
oli kumpikin, mutta viimein Hallin virkkoi:
"Aldous, onhan tämä huone aina oleva sinun työhuoneesi?"
"Aina."
"Olen hyvilläni siitä. Täällä olen niin kauan nähnyt sinut. Mitä
kaikkea olemmekaan täällä keskustelleet ja kiistelleet nuoruutemme
kiihko-aikoina. Minä ainakin olin kiihkeä ja sinä olit pitkämielinen
minua kohtaan. Maalain uudistaminen -- kirkkolain uudistaminen
-- palkkauslain uudistaminen -- kaikki me pohdimme täällä tässä
huoneessa. Muistatko erästä iltaa, kun minä juttelin sinulle
kirkkosuunnitelmistani ja valvoimme niin kauan, että lopulta oli
liian myöhäistä mennä levolle. Kuinka haltioissani minä silloin olin
siitä! Kirkko ja kansa sulautuisivat yhteen, hallitsisivat toisiaan
-- kasvaisivat ja menestyisivät yhdessä. Sinua ei haluttanut liittyä
meihin -- meidän pieneen, poloiseen yhdistykseemme!"
Aldousin huulet vavahtivat.
"Puhukaamme mieluummin asioista, joissa olin _yhtä mieltä_ kanssasi",
sanoi hän.
Hallinin katse päilyi hänessä selittämättömän hellänä.
"Onko ollut jotain muutakin, jossa et ole minua avustanut? Muistaakseni
ei. Minä olen raastanut sinut mukaani melkein kaikkiin puuhiini. Etkä
sinä ollut milläsikään vaikka ei luonnistunutkaan. Ja luonnistuihan
minulta usein -- nyt viimeksi vain ei. Mutta niinpä tämä tappio olikin
täydellinen ja lopullinen."
Mutta hänen kasvoillaan väreili yhä sama valoisa ilme. Levollisesti
hymyillen hän silmäili akkunasta ulos.
"Luuletko todellakin, että kukaan, joka nykyhetkeä kauemmas tähystää,
sanoisi tätä tappioksi?" sai Aldous vaivoin sanotuksi. Hallin pudisti
lempeästi päätänsä ja istui hetken äänettä, raskaasti henkeään vetäen.
"Kärsimykseni on ansaittua", sanoi hän äkkiä. "Viime viikolla ajattelin
ja pelkäsin paljon enemmän omia tunteitani tappion sattuessa kuin itse
tappiota. Mutta eilisestä alkaen -- eilisillasta olen tuosta kaikesta
vapautunut. Nyt oivallan, että voimani ovat murtuneet -- etten enää
kykenisi taistelua jatkamaan -- en siinäkään tapauksessa, että jäisin
eloon. Minä olen joutunut rivistä jälkeen. Minut hylkäsivät ne, joita
rakastin ja joita pyysin palvella. Niihin taas en halua ryhtyä, jotka
minua kutsuvat. Niinpä minä vaivun -- alas syvyyteen ja juhlasaatto
liikkuu eteenpäin ilman minua. Mutta kumma sentään -- että kärsimykseni
nyt ovat lopussa. Ja tulevaisuuteen nähden -- muistatko Jowettin
johdatusta Phædoniin -- --"
Hän osoitti raukeasti vieressään olevaan avattuun kirjaan. Aldous otti
sen ja luki:
_"Kun ihmisen viimeinen hetki on tullut, alistuu enin osa luonnon
järjestyksen ja Jumalan tahdon alle. He eivät ajattele Danten
'Helvettiä' tai 'Paratiisia' tai 'Kristityn vaellusta'. Taivas ja
helvetti eivät ole heille konkreettisia tosiasioita, vaan sanoja
tai käsitteitä -- suuren, tuntemattoman salaperäisyyden ulkonaisia
vertauskuvia."_
"Niin käy minunkin", sanoi Hallin hymyillen, kun Aldous hänen
viittauksestaan laski kirjan pois, "vaikka ei juuri niin. Järjelleni
on tämä salaisuus käsittämätön ja tuntematon -- mutta sydämelleni
se tuntuu paljastuneen -- sydämelläni näen." Hetken kuluttua Aldous
säpsähti kuullessaan hänen selvällä ja lujalla äänellä sanovan:
"Muistatko, että tänään on lokakuun 5 päivä?"
Aldous siirsi tuolinsa aivan kohdalle, ettei hänen tarvitsisi korottaa
ääntänsä.
"Muistan, Ned."
"Juuri tänään on siitä kaksi vuotta aikaa? Sallinethan minun puhua
hänestä?"
"Sinä saat puhua mitä mielesi tekee."
"Panitko merkille, mitä kirjoitin sinulle Genovaan viime kirjeessäni?
Mutta panit tietenkin. Ilahuttiko sinua uutiseni?"
"Kyllä, se ilahutti minua", sanoi Aldous lyhyen vaitiolon jälkeen,
"se ilahutti minua suuresti. Hän on minun luullakseni välttänyt suuren
vaaran."
Hallin tähysteli kiinteästi hänen kasvojansa.
"Hän on vapaa, Aldous -- ja hän on ylevä ja jaloluontoinen nainen --
elämä on häntä kasvattanut, samoin kuolema -- näiden viimeisten kahden
vuoden kuluessa. Ja -- sinä rakastat häntä yhä. Etkö arvele olevan
syytä vielä kerran yrittää?"
Aldous näki hikipisarain helmeilevän kuihtuneella otsalla ja olisi
halulla antanut vaikka oman onnensa, jos olisi kyennyt antamaan hänelle
tyydyttävän ja viihdyttävän vastauksen, mutta hän ei mistään hinnasta
maailmassa olisi tällä hetkellä voinut olla uskoton omille tunteilleen
tai pettää ystäväänsä.
"En luule", vastasi hän pitkään, -- "että tekisin oikein, jos
yrittäisin. Ensinnäkin ei minulla ole syytä -- ei pienintäkään syytä
-- otaksua että hänen tunteensa minua kohtaan olisivat nyt muuttuneet
näiden kahden vuoden kuluessa. Hän on ylimalkaan ollut herttainen
ja ystävällinen minulle milloin vain Lontoossa satuimme yhteen.
Puhuipa hän kerran viime vuoden tapahtumistakin ja lausui katuvansa
käytöstänsä -- ja mikäli minä ymmärsin tarkoitti hän sillä niitä suruja
ja kärsimyksiä, jotka olivat johtuneet siitä, ettei hän tuntenut omaa
sydäntään. Hän toivoi että olisimme ystäviä. Ja", hän käänsi päänsä
syrjään -- "aikaa voittaen kai minä voinenkin olla hänen ystävänä...
Mutta näetkös -- tuo kaikki ei silti oikeuta minua häntä lähentelemään.
Nyt minä tajuan, että viime vuonna tein onnettoman erehdyksen siinä,
että tyydyin -- ja niin halukkaasti, jopa kiitollisenakin, siihen
vähään, mitä hän minulle antoi. Siinä minun syyllisyyteni, minun
sokeuteni ja -- häntä kohtaan se oli vääryys -- ja oman asemani se
teki toivottomaksi. Sillä hänen luonteensa on niin muovaeltu", hänen
silmänsä etsivät ystävän katsetta ja ääni lujeni voimakkaaksi ja
pontevaksi -- "että se antaa kaikki tai ei mitään, ainakin rakkaudessa
-- eikä hän koskaan tule onnelliseksi, eikä saata tuottaa onnea,
ellei hän sitä voi tehdä. Sen opetti minulle viime vuosi. Siinäkin
tapauksessa että hän -- hyvyydestä tai kärsimystäni säälien -- olisi
taipuvainen uudistamaan vanhaa sidettämme -- olisin minä hänen ja
itseni pahin vihamies, jos lähestyisin askeltakaan sitä kohti.
Senlaatuinen avioliitto olisi minulle nöyryyttävä, eikä se hänellekään
olisi miksikään onneksi. Mies, joka ei pysty häneltä mitään vaatimaan",
ääni raukesi liikutuksesta, "ei ole hänen silmissään paljon arvoinen.
Vaadittakoon häneltä parasta mitä hänessä on -- koko hänen minuutensa.
Sen jos hän antaa, voi mies tietää, mitä hänen lempensä merkitsee."
Hallin oli kuunnellut häntä hartaan tarkkaavasti. Tuska ja hämmennys
kuvastui hänen kasvoillaan Aldousin viimeisten sanojen aikana. Hänen
mielensä oli täynnä himmeitä ja hajanaisia vaikutelmia ja muistoja,
jotka tuntuivat olevan ristiriidassa Aldousin esiintuomain väitteiden
kanssa. Mutta ne eivät olleet sanamuotoon puettavaksi kyllin selvät.
Eikä hän herkästi tuntevana ja ritarillisena, kuten ainakin, tässä
heikkoudentilassaankaan unohtanut, mikä traagillinen merkitys aina
liittyy kuolevan sanoihin, ja hän päätti vaieta ettei tekisi enemmän
vahinkoa kuin hyvää.
Sitten hän levähti hiukan. Hänelle tuotiin ruokaa, ja Aldous istui
hänen vieressään ja oli lukevinaan, että Hallin malttaisi levätä.
Hänen sisarensa pistäysi hänen luonaan, samoin lääkäri, mutta kun he
taas jäivät huoneeseen kahden, tapaili Hallin ystävänsä käsivartta ja
kosketti sitä heikosti.
"Mikä on, Ned?"
"Vielä yksi asia, ennenkuin jätämme tämän seikan. Siinäkö siis
_kaikki_, mikä nyt on välillänne? Kesällä puhuit kerran olevasi
suuttunut, paljon suuttuneempi kuin olisit voinut odottaa. Olin minäkin
tietysti suuttunut. Mutta äsken juuri sanoit, että kaikki on yksin
sinun syysi. Onko mielesi nyt muuttunut?"
Aldous epäröi. Hänestä oli tavattoman kiusallista puhua menneisyydestä,
ja hänen mieltänsä karvasteli, että sen piti Halliniakin surettaa ja
huolettaa erohetkellä.
"Muuttunut ei ole mikään, Ned, mutta aika saa aina jonkinverran
muutosta aikaan. Nyt en enää" -- hän yritti hymyillä -- "tahdo siirtää
kärsimyksiäni toisten niskoille. Mutta toisin hetkin kummastelen
kenties nyt vieläkin enemmän, että hän eräässä suhteessa menetteli
kuten menetteli."
Äänessä samoin kuin kasvoissa kuvastui hänen sisäistä olentoansa
järisyttävä mahtava mielenliikutus.
Hallin huokaisi.
"Usein olen miettinyt", sanoi hän, "että hän oli harvinaisen kypsymätön
-- paljon kypsymättömämpi kuin useat hänen ikäisensä -- tunteisiin
nähden. Järki hänellä vain oli toiminnassa."
Aldous nyökkäsi vahvistaen, mutta ei virkkanut mitään.
"Mutta nyt on toisin", kuiskasi sairas innokkaasti. "Aivan toisin.
Kasvi kasvaa ja varttuu korkeaksi ja reheväksi runsaalle elämälle."
Aldous sulki riutuneen käden rakkaasti omaansa. Tämä Hallinin viimeinen
kamppailu toisen murheen tähden oli selittämättömän liikuttavaa.
Aldousin sydäntä pisteli nähdä sitä, ja hän ikävöi vapahtaa ystävänsä
tästä kuormasta niinä harvoina, kalliina hetkinä, jotka hänelle oli
elon aikaa suotu. Viimein hänen onnistui, oman luulonsa mukaan, riistää
irti hänen ajatuksensa siitä. He vaihtoivat puheenainetta. Hallin ei
enää puhunut paljoa mitään. Hän oli kovin rauhaton ja raukea, vaikka
vasituisia tuskia ei sanottavasti ollut. Aika ajoin Aldous luki hänelle
kohtia Jesaiaasta ja Platosta, ja sairaan kimaltelevat, unettomat
silmät seurasivat tarkkaavina joka sanaa.
Kello oli juuri lyönyt kuusi, kun hän käännähti akkunaa kohti.
"Nyt kuulin hänen askeleensa terassilla!" sanoi hän ilon välke
silmissään. "Tahdotko lähteä noutamaan tänne hänet?"
* * * * *
Marcella soitti Maxwell Courtin ovikelloa lujasti sykkivin sydämin.
Hänen arkaan tervehdykseensä vastasi ovea avaava, vanha hovimestari
hänen mielestään tylysti, ja vei hänet ensin vierashuoneeseen. Pieni,
surupukuinen olento nousi huoneen perältä ja astui jäykästi häntä
vastaan. Marcella tapasi itsensä pudistamassa neiti Raeburnin kättä.
"Suvaitsetteko käydä istumaan ja levähtää hiukan ennenkuin menette
yläkertaan?" kysyi vanha neiti huolellisen kohteliaasti, "vai
ilmoitanko nyt heti, että olette tullut? Huonompi hän tuskin on --
mutta heikko -- perin heikko."
"En ole rahtustakaan väsynyt", sanoi Marcella ja neiti Raeburn soitti.
"Ilmoittakaa lordi Maxwellille, olkaa hyvä, että neiti Boyce on täällä."
Uusi arvonimi viilteli Marcellan korvaa. Mutta se oli tuskin päässyt
kuuluville, ennenkuin Aldous astui sisään korkea vartalo hiukan
kumarassa, ja rauhallisesti, melkein yksitoikkoisesti puhuen.
"Hän odottaa teitä -- tahdotteko heti tulla?"
Vaiti ja hiukan edellä kulkien hän johti Marcellan leveitä pääportaita
ylös ja pitkin tuttuja käytäviä. Yläkalterissa he kulkivat muotokuvien
pitkän jonon sivu kunnes Aldous seisahtui oman arkihuoneensa ovella.
"Hänen ei pitäisi puhua paljoa", sanoi hän viivytellen, "mutta sen te
-- tietenkin -- tiedätte paremmin kuin yksikään meistä".
"Kyllä minä olen varovainen", vastasi Marcella tuskin kuuluvasti.
Aldous avasi hiljalleen oven ja sulki sen uudelleen Marcellan
pujahdettua sisään.
Hallinin vieressä istuva sairaanhoitajatar nousi ylös Marcellan
astuessa huoneeseen ja viittasi häntä istumaan matalalle tuolille
toiselle puolelle leposohvaa. Susie Hallinkin nousi istualtaan ja
suuteli tulijaa kiireisesti, sanaakaan sanomatta, ettei puhkeaisi
nyyhkytyksiin. Sitten hän sairaanhoitajattaren kanssa katosi
syrjäovesta. Syyshämärä tulvi sisään peittämättömistä akkunoista, mutta
huoneessa oli sytytetty pari kynttilä, ja niiden valossa Marcella
saattoi vain epäselvästi nähdä kuolevan. Sittenkin kävi hänelle
selväksi, kun hän istahti Hallinin viereen, ettei hänellä ollut enää
monta päivää elettävänä.
Yhtäkaikki, kun Marcella kumartui hänen ylitseen, näki hän kujeellisen
tuikkeen Hallinin sammuvissa silmissä.
"Ettehän ole minulle äkäinen?" puhui hän muuttuneella äänellään -- "te
varoititte minua -- te ja Susie -- mutta -- minä pidin oman pääni.
Parasta olikin niin!"
Marcella painoi huulensa hänen käteensä ja sai vastaukseksi heikon
likistyksen Hallinin kylmistä sormista.
"Jospa minä olisin saanut olla siellä!" sanoi Marcella.
"Ei -- olen kiitollinen ettette ollut. Enkä tahdo enää muistella
sitä tai muita ikävyyksiä. Aldous on hyvin katkera -- mutta kaiketi
hänkin aikaa voittaen -- tyytyy -- ja oppii heitä oikeudenmukaisemmin
arvostelemaan. Eivät he pahaa tarkoittaneet. He olivat yhtä lujasti
kiinni omassa käsityksessään kuin minäkin. Kun minä ensin havahduin
tajuttomuudestani -- oli kaikki pelkkää epätoivoa. Minä tunsin
kauhistusta itseäni kohtaan ja elämää kohtaan. Nyt se on kaikki
hävinnyt -- en tiedä miten. Oma tahtoni ei ole tässä mitään saanut
aikaan -- näkymätön käsi siirsi pois painon. Tuntuu kuin liukuisin --
ilman tuskia."
Hän ummisti silmänsä ja voimakkaalla tahdonponnistelulla kokosi hän
uusia voimia -- muistutellen himmenevässä mielessään, mitä hänellä
vielä oli sanottavaa. Estääksensä häntä puhumasta Marcella sillä
välin jutteli hänelle puoliääneen, kertoen hänelle isästään, äitinsä
väsymättömästä hoidosta -- itsestään -- jos jotain. Miten outoa,
luonnotonta, että hän, Marcella, istuu tässä puhelemassa tällaista
joutavaa hänelle -- kirkastetulle, tomumajastaan erkanevalle sielulle,
jolle suuren salaisuuden portit jo olivat raoitetut.
Hallin lepäsi yhä vaitonaisena; Marcella ei voinut kokonaan estää oman
tunne-elämänsä liikehtimistä. Hänen katseensa harhaili ympäri huonetta
-- Aldousin tuttua huonetta. Tuossa kirjoituspöydällä kirjeiden ja
kirjojen kohdalla oli Hallinin valokuva, siinä vieressä hänen oma
kuvansakin oli ennen seisonut; nyt oli paikka tyhjä.
Kaikki oli muuten entisellään -- kukat, kirjat, sanomalehdet ja
sadat luonnetta ja personallisuutta kuvaavat pikkuseikat, jotka eron
tultua käyvät murheelliselle ja kaipaavalle sydämelle niin tuskaisen
paljonpuhuviksi. Päivämäärä -- kihlauspäivä eli vereksenä muistona
hänen mielessään.
Sitten hänen ajatuksensa kivistävillä tunnonvaivoilla palasivat
nykyisyyteen ja Halliniin. Samassa hän näki, että tämä oli avannut
silmänsä ja tähysteli häntä tuskaisella, odottavalla katseella. Sairas
teki liikkeen ikäänkuin vetääkseen hänet luokseen, ja Marcella kumartui
hänen ylitseen.
"Minusta tuntuu", sanoi Hallin, "kuin hupenisivat voimani nopeasti.
Sallikaa minun tehdä teille kysymys -- rakkauteni tähden teihin -- ja
_häneen_. Viime aikoina -- olen ollut huomaavinani -- että tunteenne
ovat muuttuneet. Voitteko -- tahdotteko -- uskoa minulle -- vai
pyydänkö kohtuutonta?" -- nyt oli äänessä melkein entinen, eloisa voima
-- "Onko sydämenne -- vielä entisellään -- vai voisitteko ehkä --
hyvittää menneet? -- --"
Hän piteli Marcellan kättä ja kouristi sitä odottamattoman lujasti.
Marcella katsahti säikähtyneenä ylös, ja hänen huulensa vapisivat kuin
lapsen. Sitten hänen päänsä painui tuolinselkämystä vastaan, hän näytti
ikäänkuin tulevan sanattomaksi.
Hallin liikahti levottomasti ja huoahti.
"Minun ei olisi pitänyt", puheli hän itsekseen; "minun ei olisi pitänyt
-- se oli väärin tehty. Kuolevat ovat tyranneja."
Alkoipa hän vielä anteeksipyyntöäkin sammaltaa. Mutta silloin Marcella
ravisti päätänsä.
"Älkää!" sanoi hän taistellen sisäisesti, "älkää sanoko niin! Teille --
minä halusta avaan sydämeni -- --"
Kirkastuksen hymy lehahti Hallinin kasvoille.
"Siis!" -- sanoi hän -- "tunnustakaa!"
* * * * *
Pari minuuttia myöhemmin he istuivat vielä vieretysten. Marcella
puuhasi jo lähtöä, mutta Hallin ei päästänyt häntä. Hänen kasvoillaan
säteili mystillinen ilo -- elävä usko, jonka täytyi etsiä ilmaisua.
"Kuinka käsittämätöntä, että teidän -- ja minun -- ja hänen piti
näin läheisesti liittyä yhteen tässä eriskummaisessa elämässä. Nyt
en kaipaa mitään -- toivon kaikkea. Vielä yksi todistus -- viimeinen
kuulkaa! Me katoamme yksitellen -- pimeään -- mutta itsekukin saa
jättää tovereilleen -- merkin -- ennen lähtöä. Te olette ollut kovassa
sielun- ja mielenhädässä -- olen sen nähnyt. Uskokaa minua, on olemassa
vain yksi osviitta -- yksi ainoa -- _hyvyys -- alistuva tahto_.
Siihen sisältyy kaikki -- kaikki usko -- kaikki uskonto -- kaikki
toivo rikkaille ja köyhille. -- Vähät siitä, saavutammeko tietoisesti
kamppaillen sen tahdon -- jolle meidän on uhrattava oma tahtomme.
Aldous ja minä olemme usein olleet tässä eri mieltä -- sanoissa vain --
sydämestä ei koskaan! Minä osasin käyttää sanoja, vertauskuvia, joita
hän ei voi -- ja ne ovat antaneet minulle rauhan."
Hän oli taas hyvän aikaa puhumatta -- mutta heikolla
kädenkouristuksella hän yhä esti Marcellaa lähtemästä -- ennenkuin
saisi kaikki sanotuksi. Päivä oli jo mennyt mailleen; ulkona syttyivät
tähdet puiston punertavassa hämärässä.
"Sen tahdon -- me saavutamme -- velvollisuuksien ja kärsimysten
kautta", kuiskaili hän lopulta niin heikolla äänellä, että Marcella
vaivoin kuuli mitä hän sanoi, "se on juuri, lähde. Se opastaa meitä
elämässä -- se -- tukee meitä kuolemassa. Mutta heikkoina, horjuvaisina
raukkoina me tarvitsemme apua -- tarvitsemme ihmiselämää, ihmisääntä --
johon nojata, -- josta ammentaa juotavaa. Me kristityt -- olemme orpoja
ilman Kristusta! Ja tässäkin -- yhdentekevä mitä _hänestä_ ajattelemme
-- kunhan vaan _häntä_ ajattelemme. Kaikki elämän salaisuudet ja kaikki
tieto -- sisältyvät _yhteen_ tuollaiseen elämään -- ja meidän isämme
ovat valinneet puolestamme -- --"
Harras ääni aleni alenemistaan kunnes se sammui -- vaikka huulet
vielä liikkuivat. Neiti Hallin ja sairaanhoitajatar tulivat sisään.
Marcella nousi seisomaan ja loi kuolevaan ystäväänsä viimeisen,
kiihkeän liikutetun jäähyväiskatseen. Sitten hän painoi sisaren kättä
ja hiipi huoneesta ulos. Hän astui niin kuulumattomasti, ettei hänen
askeleittensa kaiku joutunut edes kuuntelevan Aldousin korviin.
Ulko-oven raskaan linkun siirsi hän hiljaa syrjään ja tapasi itsensä
yksinään tähtitaivaan alla.
* * * * *
Marcellan poistuttua makasi Hallin useita tunteja kuumeisessa
huumetilassa. Ei hän nukkunut, mutta ei hänessä liioin huomattu
minkäänlaisia tietoisuuden merkkejä. Mutta hänen mielensä olikin itse
asiassa täynnä vilkkaita, joskin hajanaisia mielikuvia ja mietelmiä.
Mutta hän ei enää pystynyt eroittamaan niitä huoneessa liikkuvien
todellisten ihmisten hahmoista ja eleistä. Ne sekaantuivat toisiinsa
ja sulautuivat yhteen. Kaiken aikaa hän tuntui kiihkeästi odottavan
Aldousia tai etsivän häntä. Ajatukset harhailivat levottomina etsien
-- vielä oli jotain sanomatta, muuan lopullinen tehtävä suorittamatta.
Mutta alati tuntui niinkuin jokin olisi kahlehtinut ja pidättänyt
häntä, ja yhä tiheämmäksi tuli huntu hänen ja hänen vieressään
valvovan, todellisen Aldousin välillä.
Yön lähetessä ei yritettykään häntä muuttaa istuvasta asennostaan
leposohvalla hänen omaan vuoteeseensa. Kuolema oli jo liian lähellä.
Hänen sisarensa ja Aldous ja nuori lääkäri, joka oli hänet Lontoosta
tänne kulettanut, valvoivat hänen luonaan. Akkunaverhot oli vedetty
syrjään, ja kuulakalla syystaivaalla heloitti kuunkiekko yli metsäin,
hopeanhohtavain ruohokenttäin ja tasangon.
Hiukan päälle puoliyön Hallin kuvaili havahtuvansa virkeänä ja luja
päätös mielessään. Omasta mielestään hän puhutteli Aldousia pyytäen
saada olla kahden hänen kanssaan. Mutta Aldous istui hievahtamatta
paikallaan, hänen murheinen, ystävätä vartioiva katseensa pysyi
muuttumattomana. Silloin Hallinin valtasi äkillinen ahdistus ja hätä.
Kolme sanaa -- vain kolme sanaa hänen _täytyi_ saada sanotuksi!
Hän ponnistelihe uudelleen, mutta liikkumattomana istui yhä Aldous
sanattomassa surussaan. Silloin Hallinin hämärtyvään tietoisuuteen
välähti ajatus: "Puhekyky on poissa, minä en enää voi puhua."
Se oli kuin terävä pistos, se nostatti nopean kapinantunteen. Mutta
siinä samassa tuska ja suuttumus haihtuivat, ja nöyrästi alistuen
Hallin luopui viimeisestä toivomuksestaan.
Aldous ei nähnyt muuta kuin että kuoleva avasi kätensä ikäänkuin anoen
ystävänsä kättä. Hän pujotti kätensä hapuileviin sormiin, ja Hallinin
viimeisen yrityksen kohottaa se huulilleen katkaisi kuolo kesken.
* * * * *
Eikä Marcellan ylevän hetken sokeassa, intohimoisessa luottamuksessa
tehty tunnustus niinmuodoin kantanut mitään hedelmiä. Se kätkettiin
hautaan Hallinin kera.