Kuinka puhtaan ihana oli syksyinen auringonnousu! Lontoon
tukahduttavasta ja löyhkävästä ilmasta oli Marcella viimeinkin päässyt
Melloriin, ja nyt hän seisoi huoneensa akkunan edessä janoisella
mielihyvällä ahmien kostean maan, ilman, ja puiden tuoksua. Kaipaus
ja muistelmat vaihtelivat hänen mielessään, kun hän siinä aamun
kuultavassa hiljaisuudessa tarkkasi lintusten rattoisaa suhahtelemista
puissa.
Ensimäiset auringonsäteet hyväilivät etäisen, vasemmalta siintävän
kukkulan harjaa, verhoten äsken leikatun sänkipellon kullan punervaan
valoon. Ajotien pyökit olivat jo syksy-väreissä, ja oikealta
häämöittävän, pienen kirkkomaan kastanjat olivat jo niin varistaneet
lehtiänsä, että kirkontorni pilkisti näkyviin. Kello löi puoli kuusi
-- se vanha kello, jonka Hampdenin ystävä, John Boyce oli kirkolle
lahjoittanut, ja samassa kajahti lehtokujassa fasaanin kutsuva huuto.
Siinä se uhkea lintu jo astua tepsuttelikin, mutta jo seuraavassa
tuokiossa se taas levitti siipensä ja pyrähti lentoon.
Tänään oli Mary Hardenilla ja pastorilla oleva paljon puuhaa kirkossa,
sillä huomenna oli elonkorjuujuhla. Kaksi vuottako siitä vain oli
aikaa? -- vai lähtisikö hän tunnin tai parin kuluttua setripuistosta
astumaan kukka vasuineen kirkolle, missä muuan ruskeaan metsästyspukuun
verhottu olento seisoi Hardenien kera.
Ei! -- ei! -- hänen päänsä kallistui käsien varaan. Niin muuttunutta
oli kaikki nyt! Kolme viikkoa sitten oli pienen kirkon kello kumahtanut
miehen muistolle, joka aikakautensa jaloimman käsityksen mukaan oli
ollut Jumalan palvelija ja ihmisystävä -- joka oli ollut Marcellankin
ystävä ja vielä kuolinvuoteellaankin Edward Hallinin kautta lähettänyt
hänelle herttaiset jäähyväiset.
"Sanokaa hänelle", oli lordi Maxwell omin käsin Hallinille
kirjoittanut, "että hän on valinnut kauniin työalan, ja että hänestä
Jumalan avulla on tuleva jalo nainen. Luulen, että hän aina piti
minusta, vanhasta ukosta, eikä niinmuodoin halveksu siunaustani."
Genovassa hän oli kuollut Aldousin ja neiti Raeburnin käsiin. Sillä
elokuussa, kun hänen oli määrä palata kotiin, hänen terveydentilansa
oli äkkiä käynyt niin huonoksi, että lähetettiin Aldousia noutamaan.
Hän tuotiin Maxwell Courtiin haudattavaksi, ja uusi lordi Maxwell
oli melkein heti hautajaisten jälkeen lähtenyt Lontooseen, suuresti
huolestuneena ystävänsä, Edward Hallinin riutuvasta terveydestä.
Hallinin palattua sisarensa kanssa Lontooseen elokuun puolivälissä,
oli Marcella ollut usein yhdessä sisarusten kanssa. Hallin oli
näköjään koko lailla virkistynyt maalla, mutta kun hän oli ollut
viikon tai kaksi kaupungissa, alkoivat voimat jo taas huveta. Aldous
oli Genovassa; neiti Hallin oli aivan suunniltaan levottomuudesta,
ja Marcella huomasi, että tässä tarvittiin sekä ystävää että
sairaanhoitajatarta. Lopetettuaan sairaskäyntinsä hän joka ilta
pistäysi Hallinille, söi illallista heidän kanssaan ja kirjoitti
sitten Hallinille tai teki yhdessä hänen sisarensa kanssa voitavansa
pidättääkseen hänet työnteosta ja ajattelemisesta.
Itse hän ei tahtonut myöntää olevansa sairas, ja hän keskitti kaiken
tarmonsa niiden kolmen, maanjako-kysymystä koskevan esitelmän
valmistuksiin, jotka hänen oli määrä lokakuussa pitää suurelle
joukolle Lontoon työväenedustajia. Hallinin nimeä pidettiin niin
suuressa arvossa ja hänen personallisuutensa oli niin rakastettu,
että heti kuin hänen kantansa tuohon uuteen, Lontoon työväestössä
niin suunnatonta kannatusta voittaneeseen maanjako-kysymykseen kävi
tunnetuksi laajemmissa piireissä, useat johtavat sosialistiset ja
radikaaliset klubit lähettivät hänelle kehoituksia pitämään lokakuussa
kolme esitelmää Lontoon työväestön edustajain kongressille. Esitelmän
jälkeen oli päätetty varata aikaa siitä aiheutuville kysymyksille ja
keskusteluille.
Hallin oli kiihkeän halukkaasti suostunut tarjoumukseen, ja nyt hän
valmisteli näitä kolmea esitelmäänsä niin uupumattoman sitkeästi, että
Susie paran levottomuus yltyi päivä päivältä, hän kun oli mielestään
huomaavinaan tässä ylenmääräisessä ponnistelussa murtuneen sielun
viimeisen tarmoleimahduksen, jäähyväistervehdyksen, johon ei sisaren
harras rakkaus vielä voinut alistua. Sillä Hallinia vaivasivat kaiken
aikaa kova sydämenheikkous ja hermoärtyisyys, joka olisi tehnyt
työkyvyttömäksi jokaisen, ken ei sielunvoimiltaan ollut yhtä jäntevä
kuin hän.
Lordi Maxwell oli vielä elossa, ja töittensä keskessä Hallin
huolestuneella jännityksellä odotti Aldousin joka päivä saapuvia
tietoja, jotka hän säännöllisesti ojensi Marcellalle luettaviksi,
ikäänkuin sen kautta tahtoen ilmaista, että hänessä oli kehittymässä
uusi ja vakiintuva luottamus Marcellan, myötätuntoon. Mutta heidän
sydämellinen seurustelunsa katkesi äkkiä, sillä eräänä iltana, kun
Marcella palasi kotiin, ojensi Minta Hurd hänelle ovella sähkösanoman
äidiltä: "Isä vaarallisesti sairastunut. Tule heti kotiin." Myöhään
samana iltana hän saapui Melloriin.
Samana päivänä lordi Maxwell kuoli. Viikko myöhemmin hän haudattiin
pieneen Gairsleyn kirkkoon. Herra Boycen tila oli silloin hyvin
huolestuttava, ja Marcella pysyttelihe kaiken päivää sisässä, pimeässä
sairashuoneessa tai omassa huoneessaan, mutta hänen ajatuksensa
vaelsivat Maxwell Courtiin ja hän näki uhkean linnan surupuvussa --
ja haudan ympärillä seisovat ihmiset. Hallinkin oli tietysti tullut
vanhaa lordia saattamaan viimeiseen leposijaan. Oli sateinen, kolkko
syyspäivä, ja Marcella tuskitteli itsekseen ajatellessaan mitä
kosteutta ja rasituksia Hallinin oli kestettävä.
Siitä päivin hän oli vähän väliä saanut neiti Hallinilta kirjeitä.
Asiat olivat näennäisesti entisellään. Edward oli yhäti ankarassa
työinnossa, yhä raihnainen, yhä hyvällä mielellä. "Aldous" --
neiti Hallin ei ollut vielä tottunut uuteen arvonimeen -- asui
kaupungintalossa Curzon Streetillä, aivan uppoutuneena ja nähtävästi
tuskastuneenakin niihin moninaisiin toimiin, jotka johtuivat osaksi
erinäisistä, perinnön yhteydessä olevista lakimääräyksistä, osaksi
piakkoin tapahtuvista vaaleista hänen omassa vaalipiirissään.
Alisihteerin virastaan sisäasiainministeriössä hänen oli luovuttava,
mutta ensi istuntokaudella, virkoja uudelleen miehitettäessä,
varattaisiin hänelle arvatenkin toinen paikka ministeriössä. Kaiken
vapaa-aikansa vietti hän sisarusten luona, ja neiti Hallin arveli,
että Aldousin omaa ikävää ja alakuloisuutta hälvensi hänen vilkas
osanottonsa Edwardin työhön ja huoli tämän horjuvasta terveydestä.
Pariin päivään ei nyt ollut tullut kirjettä veljeltä eikä sisarelta,
ja hän alkoi jo käydä levottomaksi. Sillä tänään oli 4 p. lokakuuta
ja 2 p:nä olisi Hallinin ensimäinen esitelmä ollut pidettävä.
Kuinka lie nääntyvän profeetan käynyt. Hän aavisti pahaa. Sillä
"vastaanottoiltoinaan" Brown Buildingsissä hän oli tullut huomaamaan,
kuinka intohimoisesti ja voimakkaasti työväenluokka oli takertunut
tähän kansallistaloudelliseen haavekuvaan. Tuskinpa edes Lontoon
työväestö pysyisi maltillisena Hallinin selostaessa kantaansa. Louis
Craven oli varmaan oleva siellä. Ja hän oli luvannut kirjoittaa siinä
tapauksessa, ettei Susie Hallinilta riittäisi aikaa. Illalla Marcella
niinmuodoin varmasti odotti tietoja.
Poloiset Cravenit! Louisin nuori vaimo, joka odotti pienokaista, ei
ollut antanut huolten masentaa uljasta mieltänsä. He möivät harvat
huonekalunsa maksaakseen velkansa ja vuokrasivat itselleen kalustetun
huoneen Anthonyn läheisyydessä. Veljensä suosituksella Louis oli saanut
hankituksi sieltä täältä piirustustyötä ja sen lomassa hän kirjoitteli
sanomalehtiin. Marcella oli tutustuttanut heidät Hallinin sisaruksiin
ja Susie tunsi jo äidillistä osanottoa odotettua pikku kansalaista
kohtaan. Aina nyreä Anthonykin teki kaikkensa keventääkseen veljen
tukalaa tilaa. Mutta kova aika oli sittenkin edessä, ja Marcella oli
viime aikoina huomannut, että Louisilla samoin kuin Anthonyllakin oli
vaarallisia taipumuksia raskasmielisyyteen ja eriskummallisuuteen.
Marcellan sydän oli usein raskas heidän tähtensä, ja hän suri omaa
kykenemättömyyttään, kun ei voinut auttaa heitä.
Eräät toiset haavat oli aika lääkinnyt odottamattoman nopeasti. Kun
Marcellan viimeisestä kohtauksesta Whartonin kanssa oli tuskin kolmea
päivää kulunut, ja kun työväenpuolueessa tapahtunut loppuratkaisu
oli vielä kaikkein suussa ja katkeria sanoja ja syytöksiä yhä sateli
Whartonin päälle, hätkähti Hallin eräänä iltana äkisti sanomalehteä
lukiessaan ja työnsi sen sitten Marcellalle. Marcella luki seuraavan
uutisen:
"Kihloihin ovat menneet herra H. S. Wharton, Länsi-Brookshiren edustaja
ja lady Selina Farrell, lordi Alresfordin ainoa elossa oleva tytär.
Häät vietetään luultavasti pääsiäisen aikaan. Herra Wharton, jonka
terveyttä uuttera työskentely parlamentissa on suuresti heikontanut,
aikoo sillä välin lääkärinsä määräyksestä lähteä Itään matkustelemaan.
Hän lähtee jo parin päivän kuluttua Ranskan Kokin-Kiinaan, ystävänsä,
sir William Ffolliotin kera. Heidän tarkoituksensa on tutkia kuuluisan
Kambodjassa olevan Angkor temppelin raunioita, ja jos vuodenaika on
suotuisa, on heillä aikomus kulkea Mekongia ylös. Herra Whartonille on
myönnetty virkavapautta istuntokauden loppuun."
"Tiesittekö tästä mitään?" kysyi Hallin teeskennellyn huolettomasti,
kuten ainakin arveluttavia kysymyksiä tehtäessä.
"En niin mitään", vastasi Marcella rauhallisesti. Mutta äkkiä
vastustamaton tunnesysäys pakotti hänet Hallinille uskomaan
salaisuutensa. Hän pani sanomalehden pöydälle ja virkkoi oudosti
naurahtaen:
"En kai minä voinut sitä tietää. Kaksi viikkoa sitten herra Wharton
kosi minua."
Hallin ponnahti huudahtaen ylös tuoliltaan. "Ja hän sai teiltä
rukkaset?"
Marcella nyökähytti päätänsä ja sitten hän harmikseen huomasi silmänsä
vettyvän hänen tahtomattaan ja suostumuksettaan ja aivan mielettömästä
syystä.
Hallin astui oikopäätä hänen luokseen.
"Sallitteko minun paiskata kättä kanssanne?" sanoi hän puolittain
häpeissään tunnepurkauksestaan, mutta loistavin kasvoin. "Kas niin!
pöllö minä olen! Nyt emme enää puhu sanaakaan siitä -- paitsi lady
Selinasta. Oletteko nähnyt hänet?"
"Kolme tai neljä kertaa?"
"Minkä näköinen hän on?"
Marcella epäröi.
"Onko hän lihava -- ja neljänkymmenen korvissa?" uteli Hallin
innokkaasti. "Antaako hän Whartonille selkään?"
"Vielä mitä. Hän on hyvin laiha -- kolmenkymmenenviiden vanha, hyvin
hieno, julman varma omista mielipiteistään -- ja ylvästelee kovasti
isällään."
Hän katsahti Halliniin epävarmalla, mutta hilpeällä katseella.
"Oh! ymmärrän", virkkoi Hallin pettyneenä, "silloin on hänen vain
varottava, ettei Wharton anna hänelle selkään -- vaikka se kenties ei
haitanne, jos oikein oivallan sananne. Entä hänen politiikkansa?"
"Lordi Alresford sivuutettiin viime ministeristöstä", sanoi Marcella
kujeellisesti. "Hän ja lady Selina arvelivat sitä korvaamattomaksi
tappioksi isänmaalle."
"Alresford -- _Alresford_? Niin tottakin! Hän oli Yksityisen sinetin
hoitaja viimeisen vanhoillisen hallituksen aikana -- ahdasmielinen
vanha narri! -- sai paljon häiriötä aikaan ylähuoneessa. Hm!" -- Hallin
tuumaili tuokion -- "Wharton siirtyy vihollisen puolelle".
Marcella ei puhunut mitään. Viimeisen kamppailun mainingit eivät
olleet vielä tyyntyneet. Whartonista ei hän vielä kyennyt puhumaan,
ei arvostelemaan hänen äskeistä selittämätöntä tekoansa eikä hänen
tulevaisuuttansa.
Hallin puolestaan antautui mieluisain unelmain valtaan. Hengessään
hän jo näki puhtaaksi pestyn Whartonin tyytyväisenä istuvan kalterin
alla vanhoillisten puolella singahuttaen ympärilleen kaikkia vanhoja
iskusanojaan jonkinverran muuttuneessa asussa ja eläen iloista elämää
lady Selinansa kustannuksella. Hajanaisina katkelmina ajautui hänen
mieleensä keskustelu Nehemiahin -- onnellisen ja voitollisen Nehemiahin
-- Bennett raukan ja muiden kanssa, jotka olivat pistäytyneet hänen
luonaan puhumassa Whartonin kukistumisesta. Heidän suustaan oli hän
kuullut monta samansuuntaista ennustusta kuin ne, jotka hän oli
Marcellalle lausunut. Vielä samana iltana hän päätti kirjoittaa
Raeburnille, onnitella häntä ja hänen puoluettansa, heillä kun oli
toivossa kartuttaa rivejänsä näin etevällä puoluelaisella -- ja aikoi
hän myös siinä samassa panna menemään erään toisenkin uutisen. Marcella
oli sen hänelle uskonut ilman mitään vaitiolonlupausta -- seikka, josta
Hallin oli hänelle kiitollinen ja palkitsi hänet kohtelemalla häntä
lämpimämmällä, luottavammalla ja vilpittömämmällä ystävyydellä kuin
milloinkaan ennen.
* * * * *
Mutta tällä varhaisella aamuhetkellä monikin näistä äskeisistä Lontoon
tapauksista ja muistelmista tuntui Marcellasta perin kaukaiselta. Hänen
ajatuksensa palasivat nykyhetkeen, viimeisten kolmen viikon huoliin,
levottomuuteen ja tunnonvaivoihin. Hän oli valvonut yön isänsä luona,
että äiti saisi kerrankin levätä. Hän poistui akkunan äärestä, veti
verhot eteen ja kävi vuoteeseensa nauttiakseen neljän tai viiden tunnin
virkistävää unta.
* * * * *
Aamupuolella oli hän jälleen pystyssä virkeänä ja joustavana kuten
tavallisesti. Rouva Boycen kamarineitsyt istui sairaan luona, joka
tällä hetkellä oli rauhallinen ja tuskaton. Rouva Boyce oli vetäytynyt
vierashuoneeseen talouskirjoineen. Marcella läksi häntä etsimään.
Tuo rappeutunut, vanhanaikuisen siro huone oli vielä entisessä
asussaan, ja nyt, auringonsäteitten leikkiessä seinillä ja permannolla,
näytti se hilpeältä ja kodikkaalta. Sitä näivettyneemmältä näytti tässä
kirkkaassa valaistuksessa akkunan ääressä kirjoitteleva laiha olento.
Rouva Boyce oli huomattavasti vanhentunut. Vartalo, oli kutistunut
ja käynyt kulmikkaaksi, vielä kaksi vuotta sitten niin tuuheat ja
keltaiset hiukset oli nyt vähällä vaivalla saatu peittymään tiukan,
valkean myssyn alle, jota hän oli ruvennut käyttämään melkein heti
Marcellan lähdettyä Mellorista. Puku oli yhä huolellinen ja soma,
mutta entistä hiukan yksinkertaisempi ja karkeampi. Vain kauniit kädet
ja hieno, upea ryhti muistuttivat enää mennyttä kauneutta, josta sen
omistaja ilman mielikarvautta oli eronnut.
Marcella kierteli levottomana hänen läheisyydessään ja katseli häntä
tavantakaa kaihoava sääli silmissään. Rouva Boyce näkyi tuntevan sen ja
olevan siitä vaivaantunut.
"Äiti, etkö antaisi minun kirjoittaa noita kirjeitä? Olen aivan reipas."
"Ei kiitos. Ne ovat kohta valmiit."
Lopetettuaan kirjeensä ja varustettuaan ne postimerkillä, rouva Boyce
vei täsmälliseen tilikirjaansa joitakuita maksueriä ja nousi sitten
lukitsemaan pienen kirjoituspöytänsä laatikoita.
"Arvelen, että on parasta pitää lontoolainen sairaanhoitajatar täällä
vielä yhden viikon ajan", sanoi hän.
"Se on tarpeetonta", virkkoi Marcella ripeästi. "Voisimmehan me Emman
kanssa valvoa vuorotellen, niin että sinä saisit kokonaan levätä.
Tiedäthän, että minä saan unta milloin vain haluan."
"Isä tuntuu olevan tyytyväisempi sisar Wenlockin hoitoon."
Marcella otti vaieten vastaan tämän pienen pistoksen. Epäilemättä hän
sen ansaitsikin. Kahtena viimeisenä vuonna hän oli viettänyt Mellorissa
tuskin kahtakaan kuukautta. Hän oli lähtenyt Lontooseen vastoin isänsä
tahtoa ja palatessaan kotiin oli hän ollut vieraampi kotonaan kuin
milloinkaan ennen. Herra Boycen sairaus, hitaasti, mutta varmasti
etenevä halvaantuminen, kiivaine ja vaarallisine tuskankohtauksineen,
oli viime aikoina arveluttavasta yltynyt. Mutta vasta pari päivää
kotiintulonsa jälkeen oli Marcella saanut jonkinmoisen käsityksen
siitä, mitä hänen äidillään oli ollut kestettävää hänen poissa
ollessaan.
Hän pisti väliin aran huomautuksen "kustannuksista", jotka lontoolaisen
sairaanhoitajattaren pitkällinen viipyminen tulisi tuottamaan.
"Oh! sillä ei ole väliä!" sanoi rouva Boyce hajamielisen näköisenä
lämmitellen jähmettyneitä sormiaan vasta sytytetyn takkatulen ääressä.
"Onko isä nyt sitten paremmissa varoissa?" uskalsi Marcella udella. Ja
polvistuen äitinsä viereen hän alkoi hellästi hieroa tämän kylmiä käsiä.
"Varamme vastaavat kyllä tarpeitamme", vastasi rouva Boyce, joka
kärsivällisesti alistui tyttären hellyyden osoituksiin. "Isän on
onnistunut vapauttaa tila melkein kaikista veloista. Kiitos, lapsi
kulta. Nyt ei minulla enää ole kylmä."
Ja hän veti leppeästi kätensä pois.
Marcella olikin jo pannut merkille, että puutarhankäytävistä oli
rikkaruohot kitketty pois, että puutarhureita oli nyt kolme yhden
sijasta, että vanhaa kirjastoa oli korjaeltu ja paranneltu, että
talossa oli yksi palvelija lisää, että Williamista oli muodostunut
aika näppärä lakeija ja että häntä oli asemalla ollut vastassa
yksinkertaiset, mutta heidän arvonsa mukaiset vaunut. Ja hänen säälivä
sydämensä oivalsi niinikään, että isän ärtyisyys johtui osaksi
siitäkin, että hän, päästyään nyt viimeinkin toiveittensa perille,
tunsi olevansa kykenemätön nauttimaan vaivojensa hedelmistä.
Äkkiä pujahti Marcellan huulilta kysymys, joka oli parahiksi lausuttu,
kun hän jo puolittain katui sitä.
"Onko isä voinut tehdä mitään työväenasuntojen parantamiseksi?"
"Sitä en usko", vastasi rouva Boyce rauhallisesti. Sitten hän tuokion
kuluttua lisäsi: "se jää sinun toimeksesi, lapsi kulta".
Marcella tunsi pistoksen sydämessään.
"Isä on jo parempi, äiti -- en käsitä mitä tarkoitat. Ilman sinua en
tule koskaan täällä vallitsemaan."
Rouva Boyce käänteli rauhattomana sormuksiaan.
"Kun Mellor ei enää kuulu isällesi, on se sinun omaisuuttasi", virkkoi
hän omituisen terävästi ja painokkaasti; "se on jo aikaa sitten
sovittu. Minä tahdon olla riippumaton -- ja jos sinä haluat saada
jotain aikaan tällä paikalla, on sinun uhrattava sille nuoruutesi
ja voimasi. Eikä isä ole parempi -- hän on vain tilapäisesti hiukan
virkeämpi. Jo kaksi vuotta sitten, kun pontevasti vaadin tohtori
Clarken puhumaan suunsa puhtaaksi, hän ilmaisi minulle taudin laadun ja
kehityksen. Isä saattaa elää neljä kuukautta -- ehkä kuusi, jos saamme
hänet hyvissä ajoin etelään viedyksi."
Kammottavalta tuntui rouva Boycen kuiva kylmäverisyys. Marcella
tarttui uudelleen hänen käteensä ja painoi sen vavahtavalle, nuorelle
poskelleen.
"Ilman sinua en voisi täällä elää, äiti!"
Tällä kertaa rouva Boyce ei voinut kokonaan masentaa mielensä sisäistä
kuohua.
"Tuskinpa sinä minua paljonkaan kaivannet, kultaseni." Marcella vavahti.
"En ihmettele, että niin sanot!" lausui hän hiljaisella äänellä.
"Arveletko erehtyneeni, tehneeni pahoin, kun puolitoista vuotta sitten
jätin teidät yksin tänne?"
Rouva Boyce kävi rauhattomaksi.
"En käy ketään tuomitsemaan, ellei minua siihen pakoiteta. Kuten
tiedät suosin personallista toiminnanvapautta -- ja oli miten oli --
tarpeetonta on ruveta menneitä asioita penkomaan. Luulisinpa, että olet
tottunut suoriutumaan maailmassa ilman meitä. Nyt on minun mentävä isän
luo."
Mutta Marcella ei vielä häntä päästänyt.
"Muistatko, äiti, muistatko sitä kohtaa _Kiirastulessa_, jossa puhutaan
pelissä kadonneesta miehestä: 'Kun noppapeli on päättynyt, jää pelin
kadottanut murhemielin paikalle; hän tekee heitot toistamiseen ja
_mielikarvaudestaan viisastuu hän vastaisuuden varalle_."
Rouva Boyce katsahti häneen puolittain uteliaana, puolittain
levottomana ja nyökähytti päätään myönnytykseksi. Kautta koko elämänsä
hän oli ollut harras Danten tutkija. Jo nuoruutensa onnellisina aikoina
tämä runoilijoista voimakkain ja intohimoisin oli ollut hänelle
rakas, ja tämä mieltymys oli pysynyt muuttumattomana hänen elämänsä
myöhemmälläkin jaksolla. Hän ei tietenkään siitä mitään puhunut, se kun
koski hänen omia personallisia tunteitaan, mutta nuo pienet, kuluneet
kirjat äidin pöydällä oli Marcella nähnyt siellä aina lapsivuosiltaan
asti.
"_E tristo impara?_" toisti Marcella värähtelevällä äänellä. "Äiti" --
hänen kasvonsa painuivat uudelleen äidin vaatteisiin -- "Viimeisenä
kahtena vuotena olen menettänyt enemmän heittoja kuin arvaatkaan. Etkö
luule, että olen saattanut oppia jotain?"
Hän kohotti silmänsä äitinsä kuihtuneisiin ja ilmeettömiin kasvoihin.
Rouva Boycen huulet liikahtivat ikäänkuin kysymykseen valmistuen. Mutta
hän ei mitään kysynytkään -- huoahti vain salavihkaa kuten ihminen,
joka on tarkoin punninnut vastustuskykynsä kestävyyden eikä uskalla
panna sitä alttiiksi oudoille mielenliikutuksille.
"No niin, sinun luontoisesi ihmiset tietenkin aina jotain oppivat",
ja kylmä, huoleton äänensävy riisti sanoilta hellän tuttavallisuuden
leiman. Kotvaan ei kumpikaan puhunut mitään, sitten rouva Boyce,
nähtävästi päästäkseen Marcellasta irti, pyyhkäisi kevyesti hänen
hivuksiaan.
"Tuletko puolen tunnin kuluttua ylös, isän luo? Kello lyö jo
kaksitoista, eikä Emma koskaan oikein täsmällisesti tuo hänen
ruokaansa."
* * * * *
Määrättynä aikana Marcella läksi isänsä luo. Hän tapasi hänet istumassa
pyörätuolissaan auringonpuoleisen, avatun akkunan ääressä setripuistoa
silmäillen. Huone oli entisaikoina ollut talon vieraiden makuusuojana.
Seinäpaperit olivat harvinaisia, niissä oli eriskummaisia,
monihaaraisia puita, papukaijoja ja punakauhtanaisia kiinalaisia,
samantyylisiä kuin alakerrassa olevassa arkihuoneessa. Huonetta
kaunisti leveä, leikelty telttavuode, punaisista, hollantilaisista
tiileistä kyhätty uuni, jonka reunalla oli rivi pienoiskuvia Boycen
suvun jäsenistä, ja vastakkaisella seinällä telineelle sovitettuina
vanhoja miekkoja ja keihäitä. Korko-ompeluilla kaunistetut sängynverhot
olivat kauttaaltaan reikäiset, Chippendalen-tuolien topatut istuimet
olivat kuluneet tai paikatut. Mutta tämän makuusuojan ylhäinen ja
arvokas leima tuotti sittenkin Richard Boycelle jonkinlaista katkeraa
tyydytystä, vieläpä hänen sairautensa aikoinakin. Puhukoot ihmiset
mitä puhuvat, täällä hän sittenkin oli kuninkaana isänsä ja isoisänsä
konnulla; siinä hän hallitsi missä hekin ja -- kuolee missä he kuolivat
samat perhekuvat silmäänsä edessä, sama hautaholvi häntä odottamassa.
Tyttären astuessa sisään, herra Boyce käänsi hiukan päätänsä, ja hänen
kuopalle painuneista, mustista silmistään välähti eloisampi ilme.
Mielikarvaudekseen Marcella oli tehnyt sen huomion, että isän ajatukset
kiertelivät alinomaa hänessä, että tyttären tulevaisuus täytti hänen
mielensä apeudella ja huolilla ja että hän, vedoten surkuteltavaan
tilaansa ja siihen vakaumukseen, että kuolevalla isällä on oikeus puhua
suunsa puhtaaksi tyttärelleen, ennen pitkää ottaisi puheeksi asian,
joka täytti Marcellan mielen salaisella levottomuudella.
"Oletko nyt hiukan parempi, isä?" sanoi hän astuen herra Boycen luo.
"Sairaanhoitajattaren ei pitäisi kysellä tuollaista", murahti herra
Boyce. "Kun ihminen on niin sairas kuin minä, ovat moiset tiedustelut
sulaa ivaa!"
"Mutta voihan sairaalla olla hetkiä, jolloin tuskat ovat kovemmat
tai lievemmät", vastasi Marcella lempeästi. "Ajattelin, että tohtori
Clarken eilinen hoito olisi kenties suonut sinulle jonkin verran
hoivaa."
Herra Boyce ei suvainnut vastata. Marcella otti työnsä ja kävi istumaan
hänen viereensä. Rouva Boyce, joka oli siistinyt pientä pöytää, missä
potilaan lääkkeet olivat, ehdotti nyt että hänet vietäisiin hallin
toisella puolella olevaan huoneeseen, joka oli laitettu kuntoon
hänelle. Herra Boyce ravisti maltittomasti päätänsä.
"En jaksa nyt. Näethän sen itsekin? Sitä paitsi tahdon puhua Marcellan
kanssa."
Rouva Boyce läksi tiehensä. Marcella odotti hätääntyneenä, mitä tuleva
oli. Hän istui päivänpaisteessa pää kumarassa ja päärmäsi valkeita
musliininauhoja sairaanhoitajatarmyssyynsä. Akkuna oli selki selällään,
lauha tuuli riipi varisseita lehtiä setripuiston punertavien ja
keltaisten syyskukkien joukkoon. Toiselta puolen ylenivät setrien
vankat rungot, toiselta kirjastokyljen harmaa kivimuuri.
Herra Boyce silmäili tytärtänsä otsa rypyssä, liikutteli huuliaan
kerran tai pari ennenkuin sai mitään puhutuksi ja rohkaisi viimein
mielensä.
"Mahdat sinä Marcella nyttemmin usein katua sitä askelta, jonka otit
puolitoista vuotta sitten."
Marcella kalpeni.
"Mitenkä katua, isä?" sanoi hän katsomatta ylös.
"No herra Jumala!" ärähti herra Boyce; "luulisinpa, että katumisen
syyt ovat päivänselvät. Sinä hylkäsit miehen, joka rakasti sinua ja
olisi voinut korottaa sinut koko kreivikunnan huomatuimpaan asemaan. Ja
miksi? Että saisit seurata päättömiä oikkujasi -- joita varmaankin nyt
häpeät."
Hän näki Marcellan vavahtavan ja oli hyvillään, että tauti soi hänelle
tällaisen mahtioikeuden. Terveytensä päivinä hän ei olisi koskaan
uskaltanut puhutella näin Marcellaa. Mutta yksinäisinä sairashetkinään
hän oli kuumeisella itsepäisyydellä pohtinut asiata kunnes hänessä
kypsyi päätös ottaa Marcella kuulusteltavaksi.
"Etkö muka häpeä niitä?" toisti hän kun ei vastausta tullut.
Marcella katsahti ylös.
"En häpeä mitään, jota tein Hurdin pelastukseksi, jos sinä sitä
tarkoitat, isä."
Herra Boyce kiukustui.
"Tottakai sinä tiedät, mitä kaikki sinusta puhuivat."
Marcella kumartui työnsä yli vastaamatta.
"Ei sinun kannata tuosta käydä yrmeäksi", huudahti herra Boyce
kuohuksissaan. "Minä olen isäsi ja hetkeni ovat luetut. Minulla on
oikeus tiedustella asioitasi. Velvollisuuteni on katsoa, että olet
turvattu, ennenkuin täältä erkanen. Onko siinä perää, että kaiken
aikaa ahdistaessasi Raeburnia hänen valtiollisista mielipiteistään,
metsästyslaista ja Jumala ties mistä kaikesta, sinä olitkin ihastunut
Harry Whartoniin ja keimailit hänen kanssaan?"
Herra Boyce puhui merkitsevällä ja lujalla äänellä, kouristaen
näivettyneellä kädellään Marcellan käsivartta.
"Mitä hyödyttää menneisiin kajota, isä?" sanoi tämä vuoroin punehtuen,
vuoroin kalveten. "Olkoonpa että olen ollut väärässä ja moitittava niin
toisessa kuin toisessa suhteessa, mutta sinä et ole koskaan oivaltanut
todellista syytä, sitä että -- että -- en rakastanut herra Raeburnia."
"Miksi sitten menit kihloihin hänen kanssaan?"
"Siihen kysymykseen saat peittelemättömän vastauksen", virkkoi Marcella
värähtelevin huulin kyynelten himmentäessä hänen silmiään. "Minä
lupauduin hänelle, koska minua houkutteli se, mitä sinä juuri äsken
sanoit huomattavaksi asemaksi -- vaikka ei kumminkaan juuri siinä
merkityksessä kuin sinä tarkoitat."
Herra Boyce oli kotvan ääneti, mutta sitten hän puhkesi puhumaan
surkealla, uikuttavalla äänellä.
"Kuuleppas nyt rauhallisesti mitä sanon! Minä olen paljon mietiskellyt
tätä seikkaa -- ja Jumala paratkoon, kyllä minulla on ollut
miettimisen aikaa tässä kurjuudessani -- ja miettimisen syytäkin --
ja minulle on tässä selvinnyt, että minun olisi koetettava saattaa
tämä juttu _oikealle tolalle_ -- ennen kuolemaani. Mies oli sinuun
rakastunut, silmittömästi ja _mielettömästi_ sinuun rakastunut. Minun
oli tapana pitää häntä silmällä ja minä sen tiedän. Sinä tietenkin
syvästi loukkasit ja suretit häntä. Sellaista käytöstä hän ei olisi
koskaan voinut odottaa sinulta sen enemmän kuin muiltakaan. Mutta ei
hänenlaisensa mies hevillä muuta mieltänsä tai etsi lohdutusta muualta.
No niin, jos sinä kadut viimevuotista tekoasi ja käytöstäsi -- en totta
tosiaan käsitä mikä estäisi minua -- kuolevaa miestä -- antamasta
hänelle hienoa viittausta?"
"_Isä_!" huudahti Marcella pudottaen käsistään työnsä ja iskien herra
Boyceen niin tulistuneen ja kauhistuneen katseen, että tämä vuosi
takaperin olisi siitä paikalla mykistynyt. Mutta nyt hän vain nosti
torjuen kätensä.
"Salli minun puhua loppuun. Ei kannata ruveta tätä asiaa hommaamaan
ensin siitä sinulle ilmoittamatta, sillä pääsisit sinä kumminkin sen
perille ja silloin koko puuha menisi myttyyn. Hiton ylpeä sinä aina
olet ollut, Marcella, jo vähäisenä lapsenakin, mutta jos sinä nyt
nöyrtyisit sen verran, että sallisit minun sanoa hänelle katuvasi -- ei
muuta -- tekisit onnelliseksi hänet ja itsesi -- sillä jaloluontoinen
mies hän on, sen kyllä tiedät -- ja vielä isä raukkasikin, joka ei sinä
ilmoisna ikinä ole tuottanut _sinulle_ harmia!" Ääni katkesi. "Kyllä
minä voin sovittaa asiat niin, että sinulta säästyy nöyrtymiset. Entä
mitä nöyryyttävää tällaisen erehdyksen tunnustamisessa sitten muka
olisi? ja paitsi sitä, ei sinulla olisi mitään hävettävää. Et sinä ole
köyhä. Mellorin olen ahertanut velattomaksi, vaikka te, äiti ja sinä,
ette arvele minun juuri mihinkään pystyvän!"
Uupumuksesta läähättäen hän vaipui istuimensa selkämystä vasten ja
tuijotti herkeämättä Marcellaan oudosti kimaltelevin silmin. Marcellaa
peloitti, että tämä kohtaus saattaisi turmiollisesti vaikuttaa isän
voimiin, mutta sittenkin itsepuolustuksen vaisto kannusti häntä
pontevaan vastarintaan.
"Isä, jos vaan sinä sen teet, niin vastaan siitä, että herra Raeburn
saa tietää sen tapahtuneen minun suostumuksettani -- ja sen annan hänen
tietoonsa tavalla, joka vastedes tekee _mahdottomaksi_ hänen lähestyä
minua. Isä rakas, älä enää sitä ajattele. Pahoin minä kohtelin herra
Raeburnia viime vuonna, mutta eihän meidän silti ole lupa nyt häntä
kiusata ja vainota. Ennemmin minä vaikka lähden iäksi pois -- jätän
sinun ja äidin ja Englanninkin -- enkä koskaan anna tietoja itsestäni."
Tuokioksi hän vaikeni ja koetti malttaa mielensä, ettei sairas ylen
kiihtyisi.
"Sehän olisi sitä paitsi aivan järjetöntä! Et ota huomioon, että viime
aikoina -- lady Winterbournen luona asuessani tapasin hänet useinkin.
Minua hän ei enää ajattele. Ei edes oma turhamaisuuteni voinut olla
sitä selvästi huomaamatta. Hänen ystävänsä otaksuvat hänen menevän
naimisiin erään vilkasluontoisen, viehättävän pikku olennon kanssa,
jonka tapasin useasti James Streetillä -- eräs neiti Macdonald."
"Neiti -- mikä?" kysäisi herra Boyce tuikeasti.
Marcella toisti nimen ja jutteli sitten hänelle kaikki, mitä itse tiesi
tämän avioliiton mahdollisuuksista. Mutta kaiken aikaa häntä kalvoi
salainen tietoisuus, ettei hän sisimmässään ollut lähimainkaan varma
siitä, mitä koetti uskotella itselleen ja isälleen.
Herra Boyce kuunteli hänen puhettansa allapäin ja puolittain
pettyneenä, mutta samassa puolittain epäuskoisena. Itsepintainen hän
oli ollut kautta elämänsä, ja kuoleman lähestyessä tämä ominaisuus
esiintyi hänessä entistä vieläkin jyrkempänä. Hän hoki itselleen, että
toimeen tässä oli sittenkin ryhdyttävä tavalla tai toisella Marcellasta
huolimatta. Kyllä hän vielä neuvon keksii.
Sillä välin Marcella varovaisesti johti puheen vähemmän arkaluontoisiin
asioihin ja hän otaksui jo päässeensä varmoille vesille, kun herra
Boyce äkkiarvaamatta tokaisi väliin:
"Entä se toinen -- Wharton. Äiti kertoi sinun tavanneen hänet
Lontoossa. Hän oli kai rakastunut sinuun?"
"Entä jos en tahdokaan joutua kuulusteltavaksi", virkkoi Marcella
hilpeästi. "Sinä, isä, et muuten taida perin tarkkaan lukea
perheuutisten osastoa sanomalehdissä. Jo kolme viikkoa sitten oli
kaikissa lehdissä komea uutinen herra Whartonin kihlauksesta lady
Selina Farrellin kanssa, joka on kaukaista sukua Winterbourneille."
Samassa astui rouva Boyce sisään ja silmäili levottomasti kumpaakin,
Marcellaa puolittain nuhtelevasti. Ahdistunein mielin Marcella nousi
paikaltaan ja poistui huoneesta.
Pitkin päivää kiusasi Marcellaa hämärä pahan enne, arvattavasti johtuen
tuosta isän sietämättömästä uhkauksesta, johon nähden hän kaikesta
huolimatta tunsi olevansa aivan suojaton.
Oli miten oli, hänen rauhattomuutensa ja huolensa Hallinin suhteen
siitä vain yltyivät, Hallinin, joka oli hänen ainoa todellinen
ystävänsä, jolle hän hiljakseen, puhumattakin oli avannut sydämensä,
jonka henkinen lujuus oli häntä opastanut ja tukenut, jonka
ruumiillinen raihnaus oli Marcellassa edelleen jalostanut hänen
sairaanhoitajatar-toimessa niin runsaasti kehittynyttä äidillistä
vaistoaan.
Hän samoeli rauhattomana tiellä postia odottaen. Mutta Lontoosta ei
tullut yhtäkään kirjettä, ja hän palasi kotiin puolittain suuttuneena
Louis Cravenille, joka ei ollut pitänyt sanaansa. Hän lohdutti itseään
kumminkin sillä ajatuksella, että hänelle olisi tieto annettu, jos
jotain olisi hullusti.
Vähäistä myöhemmin, kun lokakuun ilta jo kallistui loppuansa kohti,
Marcella istui vierashuoneessa hiiltyvän takkatulen ääressä. Herra
Boyce oli koko päivän ollut hyvin uupunut ja melkein horrostilassa.
Äiti oli hänen luonaan, yövalvojaksi oli määrätty lontoolainen
sairaanhoitajatar, ja Marcella tunsi itsensä hyljätyksi ja
tarpeettomaksi.
Äkkiä katkaisi talon hiljaisuutta kellonsoitto ulko-ovella. Hallissa
kuului askeleita -- hän kavahti ylös -- ovi aukeni ja hätääntyneenä ja
touhuissaan William ilmoitti -- "Lordi Maxwell!"
Hämärissä hän eroitti ryhdikkään tulijan hahmoviivat -- näki hänen
äkisti seisahtuvan, kun hän huomasi Marcellan -- sitten heidän kätensä
sattuivat yhteen, ja ensi hetken lamauttava hämmästys oli haihtunut
Aldousin vakavan ja liikutetun katseen edessä.
"Suottehan anteeksi", sanoi hän, "että tulen näin myöhään? Mutta
pelkään, että pahat uutiseni eivät ole vielä tulleet kuuluvillenne --
ja Hallin itse toivoi hartaasti minun lähtevän sitä teille kertomaan.
Neiti Hallin ei ole voinut kirjoittaa, ja Louis Craven kuuluu
vilustuneen ja jo viikon päivät olleen vuoteessa. Ettehän mahdollisesti
ole lehdistä lukenut mitään selostusta esitelmäillasta?"
"En; eilen ja tänään etsin kyllä lehdistä, mutta ei niissä ollut mitään
-- --"
"Jotkut radikaaliset lehdet sisälsivät selostuksia. Toivoin että
olisitte sattunut ne lukemaan. Mutta kun iltapuolella saavuimme
Lontoosta tänne eikä teistä kuulunut mitään, niin neiti Hallin ja
Edward olivat vakuutetut siitä, ettette ollut kuullut -- ja niin minä
läksin tänne tulemaan. Se oli kiusallinen, sydäntävihlova kohtaus ja
hän -- on hyvin sairas."
Marcella vapisi, ja nyt olivat ajatukset yksinomaan Hallinissa.
"Mutta te olette tuonut hänet Maxwell Courtiin?" kysyi hän henkeään
pidättäen. "Mitenkä hän jaksoi kestää matkan vaivat? Kertokaa minulle
kaikki -- istukaa, olkaa hyvä."
Aldous kiitti kiireisesti ja kävi istumaan vastapäätä Marcellaa, niin
lähelle takkavalkeaa, että hänen surun ja kärsimyksen uurtamat kasvonsa
näkyivät selvästi.
"Koko tapaus oli niin perin outo -- tuskinpa pystyn sitä kuvaamaan",
alkoi hän pidellen hattua käsissään ja tuijottaen tuleen. "Alku oli
hyvinkin suotuisa. Sali oli täynnänsä kuulijoita. Bennett johti
puhetta, ja Edward tuntui olevan aika virkeä. Edellisenä päivänä hän
oli ollut kurjan näköinen, mutta hän väitti, että hän oli nukkunut
hyvin ja että hänen sisarensa ja minä hemmottelimme häntä. No niin, hän
oli parahiksi päässyt alkuun, kun minä jo älysin, että kuulijakunta
oli hyvin vihamielinen. Ja _hän_ siitä tuli ilmeisesti heti selville,
ja puheen aikana se selveni hänelle yhä enemmän. Monesti hänet
keskeytettiin, hyvä-huutoja ei kuulunut paljon yhtään -- eikä aikaakaan
kun jo huomasin hänen masentuneen -- istuin jotenkin lähellä -- ja
kuulijain käyneen tunteettomiksi hänen äänelleen. Oli ilmeistä, ettei
heitä ollut kokoukseen houkutellut Hallinin esitelmä, vaan väittely,
jonka piti sitä seurata. Hänen oli lupa puhua tuntinsa loppuun -- mutta
ei minuuttiakaan kauemmin. Pidin silmällä vierustovereitani ja näin
heidän lakkaamatta katselevan kelloa -- intomielin odotellen vuoroaan.
Puhui hän mitä puhui, ei mikään tuntunut heihin pystyvän. Hän oli
heille vain kuin keila, joka oli kaadettava kumoon. En ole eläessäni
nähnyt toista sellaista kokousta -- se oli kuin noiduttu -- niin se oli
fanaattisen vakaumuksen läpitunkema."
Hän vaikeni ja tuijotti surullisena maahan. Marcella liikahti, ja
Aldous havahtui paikalla muistoistaan.
"Puuttui vain parisen minuuttia esitelmän loppuun -- huokasin
helpotuksesta! -- kun äkkiä kuulen hänen äänensä kummasti muuttuvan.
En vieläkään ole perillä siitä mitä tapahtui -- mutta luullakseni
hän sillä hetkellä ei nähnyt eikä muistanut missä oli -- jännitys --
rasitus -- tieto että hänen puheensa oli ollut tehoton -- olivat olleet
ylivoimaiset. Hän alkoi puhua jonkinlaista tunnustusta -- unelmoi
yleisölle -- itsestään, elämästään, ajatuksistaan, rukouksistaan,
toiveistaan -- enimmäkseen uskonnollisista toiveistaan -- työväestöstä,
Englannista --. En ole koskaan ennen kuullut hänen mitään sentapaista
puhuvan -- tiedättehän kuinka itseensäsulkeutunut hän oli. Se oli
niin tuttavallista -- niin tuskallista -- oh! niin järisyttävää!"
Aldousia puistatti tahtomattakin. "Ja lisäksi tämän ihmisjoukon, tämän
vihamielisen, intoisan joukon edessä, joka vain ikävöiden odotti hänen
viimeistä sanaansa -- saadakseen itse suunvuoroa. Vieressäni istuvat
miehet jo iskivät silmää toisilleen ja tirskuivat. Kummasteltiin, miksi
hän lasketteli 'tuollaista lemmon lorua' joksi kuulin vierustoverini
sitä nimittävän. Minä repäsin muistikirjastani paperiliuskan ja
kirjoitin Bennettille pari sanaa, pyytäen häntä tavalla tai toisella
saattamaan Edward vaikenemaan. Mutta Bennett näytti joutuneen aivan
ymmälle, sillä hän katseli vain minua silmät seljällään ja ravisti
päätänsä. Samassa oli hänen puhevuoronsa lopussa ja salissa ruvettiin
viheltämään."
Marcellalta pääsi kauhun huudahdus. Aldous kääntyi häneen päin.
"Elämässäni en ole elänyt toista niin traagillista hetkeä", jatkoi
hän salaamatta liikutustansa. "Mahdotonta oli keksiä hituistakaan
ymmärtämystä tai myötätuntoa tuossa kirkuvassa, kiihtyneessä,
hohottavassa ihmisjoukossa, jonka keskellä hän kalpeana kuin kuolema
ja oudolla, kaikuvalla äänellä yhä antoi käsittämättömän sanatulvansa
virrata. Viimein näin Bennettin nousevan pystyyn juuri kun olin itse
aikeessa rientää hänen luokseen. Mutta tulimme kumpikin liian myöhään.
Hän kaatui permannolle jalkaimme juureen!"
Marcella nyyhki ääneensä. "Kuinka hirveätä!" huudahti hän. "Marttyyrin
kohtalo on hänen palkkansa!"
"Niin on", vastasi Aldous matalalla äänellä -- "marttyyri hän juuri
on. Vuosikausia hän on hallinnut näitä suuria kokouksia, ja nyt, kun
hän kieltäytyy tyydyttämästä heidän intohimojansa, oikkujansa --
nyt ei ystävällisyydestä jälkiäkään -- ei sääliä -- ei muuta mitään
kuin sokeata, kiukkuisaa raivoa! Mutta kaiketi he otaksuivat hänet
petturiksi. Oh! oli se sydäntä vihlovaa!"
Hetkeen ei kumpikaan puhunut. Sitten Aldous jatkoi:
"Kuljetimme hänet viereiseen huoneeseen. Onneksi oli salissa saapuvilla
muuan lääkäri. Se oli tietenkin kova sydänkohtaus. Meidän onnistui
viimein saada hänet kotiin, ja Susie Hallin ja minä valvoimme hänen
luonaan. Kaiken yötä hän houraili, mutta eilen hän hieman toipui
ja illemmalla hän pyysi meitä viemään hänet pois Lontoosta. Niinpä
hankimme kaksi lääkäriä ja sairasvaunut, ja tänään tultiin kolmen
tienoissa Maxwell Courtiin. Tätini oli laittanut kaikki kuntoon
-- hänen sisarensa seurasi mukana -- ja sairaanhoitajatar. Clarke
oli linnassa meitä vastaanottamassa. Hän arvelee, että Edward voi
mahdollisesti elää pari viikkoa -- mahdollisesti vain pari päivää. Isku
vei riutuneista voimista viimeisetkin."
Marcella oli kääntynyt hänestä pois ja surunsa valtaamana peittänyt
itkettyneet kasvonsa nenäliinalla. Sitten hän äkkiä jollain
salaperäisellä tavalla tuli selville siitä, ettei Aldous enää ajatellut
Hallinia, vaan häntä.
"Hän ikävöi hartaasti saada tavata teitä", sanoi Aldous kumartuen hänen
puoleensa; "mutta onhan teillä itsellännekin heikko sairas kotona.
Suokaa anteeksi, etten ole ennen tiedustellut herra Boycen vointia.
Toivoakseni hän on jo virkeämpi."
Marcella oikaisihe tuolillaan näennäisesti jo taas hillittynä ja
arvokkaana. Hänestä tuntui kuin olisi Aldousin ääneen viimeisten
sanojen ohessa pujahtanut kylmä vivahdus.
"Kiitos kysymästä -- kyllä hän nyt on parempi -- ainakin tällä
hetkellä. Äitini ei salli minun paljon hoitaa häntä. Meillä on myös
sairaanhoitajatar. Milloin minun pitää tulla?"
Aldous nousi.
"Voisitteko tulla huomenna iltapuolella? Aamupuolella tutkitaan hänet
vielä kerran, ja lääkärien poistuttua on hänen levättävä. Kuuden
tienoissa kenties? -- niin hän itse arveli. Hän on hyvin heikko, mutta
täydessä tajussa ja hengenvoimissa. Tätini pyysi minua sanomaan, että
häntä ilahuttaisi -- --"
Hän vaikeni ja molemmat kävivät samassa hyvin hämilleen. Marcella
ikävöi puhua hänen kanssaan lordi Maxwellista, mutta hänellä ei ollut
uskallusta.
Aldousin lähdettyä Marcella jäi vielä seisomaan takkatulen ääreen
mieli katkerain, surullisten ajatusten repelemänä. Näinkö haikean
tuskaisella asialla heidän siis piti toisiansa kohdata tässä huoneessa,
missä Aldous oli hänelle puhunut viimeiset rakkauden sanansa. Mutta
sitten hän tarmokkaasti riistäytyi irti näistä muisteluista ja siirsi
ajatuksensa kuolevaan ystäväänsä.