Seuraavalla iltapuolella Marcella palasi kuuden seutuvilla toiselta
sairaskiertomatkaltaan. Viikon päivät hän oli ollut kovin uutterassa
työssä, mutta nyt tällä haavaa oli rauhallisempi aika, ja hän oli juuri
käynyt tervehtimässä paria sairasta osaksi vain siksi, että he asuivat
niin lähellä Brown Buildingsiä. Kun ei toimistosta näkynyt tulleen
mitään kirjettä tai sähkösanomaa, joka olisi kutsunut hänet uuteen
työhön, laski hän luotaan laukkunsa ja viittansa lapsellisen hyvillään
tästä ylimääräisestä lepohetkestä.
Kalpealta ja riutuneelta hän näyttikin. Jäljettömästi ei se moraalinen
kamppailu ollut kadonnut, joka viimeisten kahden viikon aikana oli
hänen sielunvoimiaan järkyttänyt. Eikä hän sittenkään ollut vielä
täysin selvillä oikeasta polusta.
Hänen piironginlaatikossaan oli lopettamaton kirje -- jos hän sen
tänä iltana lähettää, ei Whartonin tarvitse huomenna vaivaantua näitä
portaita nousemaan. Vaikka jos hän vaatimalla vaatii on Marcellan
suostuttava häntä puhuttelemaan.
Illan hämärtyessä istui hän yhä paikallaan liikkumatta ja yksikseen,
haikean alakuloisuuden vallassa, joka näyttäytyi raukeasti notkistuneen
vartalon joka piirteessä. Hän tunsi olevansa häväisty omissa silmissään.
Nyt hän jo tajusi mitä laatua ne vaikutteet olivat olleet, jotka olivat
saattaneet hänen suomaan Whartonille sellaisen vaikutusvallan häneen.
Vain astemäärään ja ilmaisumuotoon nähden ne erosivat niistä huonoista
vaikutteista, jotka ovat myrkyttäneet niin monen naisen elämän. Näitä
hurjia heräämisen hetkiä oli seurannut jonkinlainen siveellisen kauhun
aika.
Mistä sitten johtui tämä mielenmuutos hänessä? Mikähän oli syynä
tähän kiivaaseen sielulliseen vastavaikutukseen, tuohon alati
kalvavaan pelkoon, että hän nyt ainiaaksi menettää parhaan elämässä
-- itsekunnioituksen, ne jalostavat tunteet, minkä hyvän ja jalon
yhteydessä oleminen meissä synnyttää? _Nainen_, turhamainen heikko
nainen oli voitettu. Hän oli tuskin itse selvillä siitä. Mutta
työstään, jokapäiväisestä, kovasta työstään hän oli kiitollinen.
Niin kauan kuin kädet ja ajatukset toimivat kuoleman ja kipujen
kaameassa todellisuudessa, tuntui täysin itsekäs elämänkatsomus olevan
hänelle outo. Jokaisesta rakkaudentyöstä, jokaisesta kosketuksesta
kärsivällisten ja alistuvien köyhien kanssa oli jumalallinen ääni
puhunut ja salaperäisesti kuiskannut hänelle: "Pysy totuudessa! oman
sydämesi totuudessa. Murhe, mihin se sinut johtaneekaan -- on se ainoa
_ilo_, joka sinulla on jäljellä."
Hän kuletti katseensa pitkin pientä huonettansa äkillisessä hellyyden
puuskassa. Kesäilta tulvehti sisään avoimista akkunoista, ja pihalla
leikkivien lasten kimakat äänet kuuluivat tänne ylös. Maljakossa
tuoksui kimppu Mellorin ruusuja, pöydällä olevalla tarjottimella oli
hänen yksinkertainen ateriansa ja sen vieressä lepäsi "Divina Comedia",
yksi hänen äitinsä harvoja lahjoja hänen äidittömän nuoruutensa
ajoilta. Viime aikoina häneen oli tullut kova runouden kaipuu. Rauhaa
ja yksinkertaisuutta puhui koko pikku suoja eikä puuttunut siitä
kauneuden vivahduksiakaan -- personallisuuden leimaa. Siitä tuntui
hänen työnsä hänelle puhuvan luvaten lohtua ja jalostumista. Ikävöiden
ajatteli hän myös vanhempiaan ja niitä ihania syyspäiviä, joita hän
oli viettävä heidän luonaan loma-aikanaan, ja haikea rakkauden kaiho
lähimpiinsä täytti hänen sydämensä.
Jos kohta hänen päätöksensä olikin luja, ajatteli hän sittenkin pelon
väristyksellä lähintä tulevaisuutta. Hänen puuttuva itsetuntemuksensa
-- hänen helposti kiihtyvä, turhamainen luonteensa olivat antaneet
Whartonille toivomisen oikeuksia, se oli Marcellan myönnettävä
itselleen. Ilman kamppailua ei hän tässä pääse Whartonista suoriutumaan
ja siihen hänen oli voimansa koottava.
Viimeisten viikkojen tapahtumat -- Louis Cravenin paluu ja
"Kansanpankin" rettelöt -- olivat häntä pahoittaneet ja huolettaneet,
mutta ne eivät kuitenkaan missään suhteessa vaikuttaneet hänen hitaasti
kypsyvään päätökseensä. Louis Craven oli allapäin ja katkeralla
mielellä. Marcella oli hyvin pahoillaan hänen puolestaan, ja hänen
kertomuksensa Damesleyn lakkomailta koskivat kipeästi tytön sydämeen.
Mutta se käsityskanta, jonka Wharton toi julki _Sotahuudossa_ samasta
asiasta, oli hänen mielestään oikeutettu sekin, eikä hän mielestään
ollut kyllin pätevä arvostelemaan tätä seikkaa. Pankkiyhtiön kokouksen
jälkeen Wharton oli hänelle kirjoittanut kirjeen, joka koski
Pankkiyhtiön levittämiä herjauksia; Marcella oli paikalla ylpein sanoin
vastannut Whartonin kirjeelliseen pyyntöön, ettei hän kuulematta
tuomitsisi häntä ja hän karkoitti koko jutun ajatuksistaan jääden
odottamaan Whartonin omaa selostusta asiasta. Sen verran hän ainakin
oli velkaa miehelle, joka oli tukenut häntä Hurdin oikeudenkäynnissä.
Epärehelliseksi ei Marcella Boyce tahtonut uskoa häntä. Eikä hän itse
asiassa sitä uskonutkaan. Mellorin aikuisen Whartonin personallisuus
oli hänen mieleensä painanut vaikutelman, joka yhä vielä pysyi vahvana.
Kiivas naputus ulko-oveen havahdutti hänet. Hän kiirehti avaamaan ja
näki edessään Anthony Cravenin -- otsa hiessä, kalpeana ja poissa
suunniltaan.
"Minun täytyy saada puhua kanssanne", alkoi hän muitta mutkitta. --
"Oletteko lukenut iltalehtiä?"
"En", vastasi Marcella hämmästyneenä. "Olin juuri lähettämäisilläni
noutamaan niitä."
Sen enempää puhumatta seurasi Craven häntä arkihuoneeseen; sitten
avasi hän kädessään olevan _Pall Mallin_ ja viittasi vapisevin sormin
paksuilla kirjaimilla painettuun uutiseen keskisivulla. Marcella luki:
"Myrskyisiä kohtauksia alihuoneessa. -- Työväenpuolueen kokous.
-- Tänään kello kahden aikaan iltapuolella kokoontui joukko
työväenedustajia alihuoneessa valitsemaan puolueelle puhemiestä
ja muutamia johtomiehiä tarkoituksessa perustaa erikoinen
parlamenttaarinen ryhmä. Tapausta seurattiin erikoisella
mielenkiinnolla, sillä otaksuttiin yleisesti, että kokouksessa
valittaisiin Länsi-Brookshiren edustaja, herra H. S. Wharton
työväenpuolueen puhemieheksi ja johtajaksi. On helppo kuvailla mikä
mieltenkuohu syntyi niin hyvin kokouksessa kuin parlamentissa, kun
Pohjois-Whinwickin edustajan, herra Bennettin lausuttua muutamia
sydämellisiä ja pontevia sanoja herra Whartonin eduksi, Derlinghamin
kaivosmiesten edustaja, herra Wilkins nousi puhumaan ja toi julki
joukon hämmästyttäviä syytöksiä herra Whartonin personallista kunniaa
vastaan. Lyhyesti puhuen asia on tämä: äsken päättyneen Damesleyn
lakon aikana lahjoivat työnantajat _Sotahuudon_ -- jonka omistaja ja
julkaisija herra Wharton on -- uuden syndikaatin osakkeilla, jotka
käteiseksi rahaksi muuttuneina jo ovat vilahtaneet herra Whartonin
yksityiseen povitaskuun. Tätä äkkikäännöstä _Sotahuudon_ politiikassa,
joka aiheutti lakon tukahduttamisen, ei niinmuodoin työväenpiireissä
voida pitää muuna kuin häpeällisenä lahjomisena. Näiden paljastusten
vaikutus oli suunnaton. Keskustelua jatketaan yhä ja reporttereilta
on kielletty pääsy kokoussaliin. Toivomme voivamme myöhemmin antaa
tarkempia tietoja."
Sanomalehti putosi Marcellan kädestä. "Mitä tämä tietää?" kysäisi hän.
"Sitä juuri, mitä siinä sanotaan", vastasi Anthony kykenemättä
salaamaan hermostunutta kärsimättömyyttään. "Sallitteko nyt", lisäsi
hän käyden istumaan, "että minä tästä hiukan juttelen kanssanne? Tehän
te oikeastaan saatoitte Louisin sen miehen tuttavaksi. Louisin parasta
te ajattelitte ja Wharton on ollut ystävänne. Siksipä me puolestamme
arvelemme olevamme teille selityksen velassa. Sillä tämä uutinen
tässä", hän osoitti sormellaan lehteä -- "on Louisin ja minun työtä".
"Teidänkö?" kertoi Marcella koneellisesti. "Mutta Louis on yhä
kirjoittanut _Sotahuutoon_ -- minähän hänet siihen kehoitin."
"Niin kyllä. Ei itse paljastus varsinaisesti ollutkaan meidän ansiota.
Mutta me panimme erään ystävämme toimimaan. Louisilla on ollut
epäluuloja kaiken aikaa. Ja viimein -- ikäänkuin sattuman kautta --
pääsimme kaikkein yksityiskohtain perille."
Ja niin hän kertoi Marcellalle koko jutun leimuavin silmin häneen
tuijottaen ja kaiken aikaa hattuaan kuihtuneissa sormissaan pyörittäen.
Jos hän aavisti, että neiti Boycen ja Harry Whartonin suhde oli
ystävyyttä läheisempi, ei se taivuttanut häntä säälien seuralaistaan
kohtelemaan. Hänen vihamielisyytensä ulettui Marcellaankin.
Muodollisesti hän kyllä saattoi itselleen sanoa, että Marcella oli
tarkoittanut hyvää, mutta itse asiassa piti hän Marcellaa tällä
hetkellä jonkinlaisena kammottavana Candidana, jonka käsi oli suistanut
veljen tähän onnettomuuteen. Siinä ei kyllä, että Louis oli näin äkkiä
joutunut työttömäksi, _Sotahuudon_ kirjeenvaihtajana oli hän lisäksi
joutunut panettelun alaiseksi ja päällepäätteeksi oli hän ennättänyt
mennä naimisiin ja -- velkaantua.
Niinmuodoin Marcella sai kuulla Anthonyn uutiset tuimin, karvain sanoin
kerrottuina. Olihan hänen vallassaan pysäyttää kertoja, jos häntä
halutti! Mutta hän kuunteli sanatonna.