Omaan huoneeseensa palattuaan Wharton istui parisen tuntia avoimen
akkunan ääressä kuohuvain ajatusten pyörteissä. Aamurusko punasi
taivaan ja aurinko heloitti jo suuren kaupungin tyhjien katujen
yläpuolella, kun hän viimeinkin heittäytyi vuoteeseen ruumiillisesti
ja sielullisesti niin perin uupuneena, että hän paikalla vaipui
rauhattomaan uneen.
Noina yön joutuisina hetkinä hänen mietelmänsä pysähtyivät milloin
Marcellaan, milloin herra Pearsonin ja heidän keskinäisen keskustelunsa
käänteisiin ja lauselmiin. Tämän odottamattoman keskustelun aiheuttama
valtava mielenliikutus, joka Raeburnin läsnäolosta vielä yltyi, se se
hänet olikin syössyt hänen tahtomattaan tähän rakkaudentunnustukseen,
joka nyt oli peruuttamaton.
Mutta kohta kun hän pääsi huoneeseensa, hän rautaisella tahdonvoimalla
pyyhkäisi muistostaan Marcellan ja äskeisen kohtauksensa hänen
kanssaan. Vieläkin hänen valtimonsa iski rajusti. Entä sitten! Nyt
tässä kysyttiin älyä. Ja hän pani sen toimimaan kylmäverisesti ja
terävästi punniten.
Herra Pearson? No niin! -- Herra Pearson oli tehnyt lahjomisyrityksen;
sitä ei käynyt kieltäminen. Hänen selvä järkensä ei hetkeäkään
yrittänyt asiata peitellä. Eikä hän niinikään huolinut omaa käytöstänsä
kaunistella. Vanhurskasten uneen ei hänellä nyt enää ollut oleva
oikeutta.
Hän kertasi muistissaan tapahtuneet. Lady Mastertonin kutsuihin hän
oli mennyt miehenä, joka tietää olevansa häviön partaalla, ja joka
ranskalaisen pahantekijän tavoin on päättänyt tyystin vaatia sikarinsa
ja paloviinansa, ennenkuin pyövelin kirves heilahtaa. Hänen asemansa
oli kauttaaltaan toivoton, kaikki apukeinot olivat juurta jaksain
tyhjennetyt. Hänen oli tehtävä vararikko parisen viikon kuluttua, ja
elokuun loppuvaiheilla on hän mennyt mies niin valtiollisessa kuin
yhteiskunnallisessa elämässä.
Ei voinut olla puhettakaan siitä, että hän täydellä todella kosisi
Marcella Boycea. Yhtäkaikki oli hän lähtenyt lady Mastertonin kutsuihin
Marcellaa tavatakseen, ja kun he kohtasivat toisiansa, ilmaisi hän
käytöstavallaan sitä samaa tuttavallista omistusoikeutta häneen, mikä
näiden kuuden viikon aikana oli tyttöä sekä kiehtonut että suututtanut.
Sitten oli herra Pearson tullut keskeyttämään. Ummistaessaan silmänsä
Wharton saattoi vieläkin nähdä tuon mahtavan miehen seisovan akkunan
nojassa samalla paikalla, missä neljännestuntia myöhemmin Marcella
istui kukkien välissä -- näki miehen sorean vartalon, pitkät, vaaleat
viikset ja silmälaseilla leikittelevän käden.
"Minua on pyydetty -- hm -- hm", hitto vieköön tuon miehen itserakkaat
eleet -- "keskustelemaan kanssanne asiasta, joka koskee Damesleyn
lakkoa. Suostuttehan siihen?"
Eikä kulunut kymmentäkään minuuttia, ennenkuin asianajaja oli saanut
sanotuksi tärkeän sanottavansa, ja julkean lahjomisyrityksensä
hän ymmärsi höystää koko joukolla painavia ja arkaluontoisia
puolustussyitä, jotka oikeuttaisivat Whartonin vastaanottamaan
lahjomisen.
Työnantajat olivat kuin olivatkin hankkineet itselleen lähettilään.
He oivalsivat täydelleen, että _Sotahuuto_ ja sen omistaja olivat
vaarallinen mahti. Epäilivät he kumminkin, että lehti voisi
iankaiken ylläpitää lakkorahastoa; lainautumisen oireita oli kenties
jo näkyvissäkin. Mutta melko kauan se jo oli pysynyt pystyssä ja
niin kauan kuin työntekijät luottivat siihen, he arvatenkin ovat
itsepintaisesti lakossa, huolimatta laajalle levinneestä kurjuudesta ja
hädästä.
Asiain näin ollen mahtavammat työnantajat olivat arvelleet viisaimmaksi
lähennellä peloittavaa vastustajaansa ja esittää hänelle sellaisia
asianhaaroja, jotka mahdollisesti saattaisivat vaikuttaa hänen
menettelytapaansa. Herra Pearsonin he olivat valtuuttaneet selvittämään
hänelle sitä ehdotusta, joka oli laadittu metalliteollisuuden uudelleen
järjestämiseksi kuin myöskin niitä etuja, joita on koituva työmiehelle
vastaisuudessa, jos mainittu ehdotus saadaan hyväksytyksi.
Muutamin sanoin herra Pearson luetteli hänelle suunnitelman eri kohdat.
Wharton seisoi vastapäätä häntä, kädet taskussa hiukan kalvakkana, otsa
rypyssä, ja silmäili hievahtamatta puhujaan.
Sitten herra Pearson vaikeni ja rykäisi.
No niin! -- tämä oli siis suunnitelma. Hän otaksui, ettei _Sotahuudon_
omistaja tämän selityksen jälkeen enää epäröine muuttaa kantaansa.
Hänelle, Pearsonille oli annettu toimeksi selostella hänelle kaikki
yksityisseikat, joihin hän vain halusi tutustua. Työnantajat olivat
niin kauttaaltaan vakuutetut tämän hankkeensa järjellisyydestä,
että jopa itse _Sotahuudon_ omistajaakin ehdottivat rupeamaan
syndikaatin osakkaaksi ja tarjosivat herra Whartonille kymmenen
perustamisosaketta uudessa yrityksessä siinä tapauksessa, että hän
suostuu myötävaikuttamaan sen hyväksi.
Tässä yksinään istuessaan ja tätä kaikkea mieleensä muistutellessaan
Wharton vieläkin tunsi kaikissa jäsenissään tuon nytkähtävän
vavahduksen, tuon pikaisen verenryntäyksen kasvoihin, kuin olisi häntä
isketty ruoskalla.
Sillä parissa sekunnissa hän oli tajunnut asianlaidan. Eilen viimeksi
oli eräs hänen City-tuttavistaan virkkanut hänelle: "Kun vain te
ja kirottu sanomalehtenne saataisiin väistymään, niin tämä yritys
pääsisi luistamaan ja osakkeet nousisivat vuorokauden kuluessa kahteen
tuhanteen puntaan."
Kotvaan ei kumpikaan puhunut mitään. Sitten Wharton iski asianajajaan
kumman, tutkistelevan katseen ja tunsi valtimonsa lujasti jyskivän.
"Kyllä älyän miltä kannalta moinen tarjoumus on otettava, herra
Pearson!"
"Herra Wharton!" puuttui siihen herra Pearson rivakasti, "sallikaa
minun neuvoa teitä ennen kaikkea punnitsemaan asiata hyvässä rauhassa
-- ainakin punnitsemaan. Tässä on kyseessä monen ihmisen edut -- ei
vain teidän. Älkää tänä iltana antako minulle vastausta; sitä en
mitenkään halua. Minä olen esittänyt teille ehdotukseni. Tuumikaa sitä!
Huomenna on sunnuntai. Jos teitä haluttaa kehittää asiata edelleen,
niin tulkaa minun puheilleni maanantaiaamuna -- siinä kaikki! Voitte
tavata minua mihin aikaan tahansa, ja silloin kykenen teille antamaan
paljon seikkaperäisemmän selostuksen yhtiön suunnitelmista. Mutta nyt
minun on mentävä, sillä vaimoni tahtoo lähteä kotiin."
Wharton seurasi häntä huoneen poikki puolittain koneellisesti. Raivo ja
himo temmelsivät hänen sisässään. Äkkiä hän pysähytti asianajajan.
"Onko George Dennyllä mitään tekemistä tämän ehdotuksen kanssa, herra
Pearson?"
Herra Pearson tuumaili silmänräpäyksen.
"George Dennykö? Herra George Denny, Westroppin edustaja? Sen
herrasmiehen kanssa ei minulla ole ollut mitään puhetta tästä asiasta."
Wharton rauhoittui.
Kun hän astui virvoitushuoneeseen, niin hänen katseensa osui
ensimäiseksi Aldous Raeburniin, joka hiukan kumarassa puheli lady
Winterbournen kanssa, ja tuohon pitkään, valkopukuiseen olentoon, joka
seisoi oven läheisyydessä häntä odotellen.
Hänen aivonsa selkenivät siinä samassa. Hän oli täydellisesti
perillä siitä, että tässä oli tehty lahjomisyritys mitä röyhkeintä
ja kyynillisintä laatua, ja että hän oli sen vastaanottanut hyvin
säveästi. Tämä solvaus häntä kohtaan paljasti näkösälle, mitä eräässä
ovelassa piirissä ajateltiin hänen luonteensa moraalisesta puolesta, ja
hänen omissa silmissään se halvensi häntä ikipäiviksi.
Yhtäkaikki oli hän selvillä siitäkin, että asia oli ratkaistu. Hän
ottaa vastaan lahjat, heittää seuraukset kohtalon varaan. Raha-asioihin
nähden hän on silloin taas riippumaton mies. Parissa minuutissa epäilyt
olivat karkoitetut, päätös tehty.
Mielenliikutus ja itsehalveksuminen raastelivat häntä ja niiden
sysäyksestä hän kiirehti Marcellalle tunnustamaan rakkautensa.
Vaistomaisesti hän etsi turvaa intohimolta toivoen vaimennusta
kivistykselle, jonka tämä uusi, perin epämieluisa kokemus toi muassaan.
* * * * *
Entä sitten! Mikä estäisi häntä suostumasta työnantajain tarjoumukseen?
Siitä hän oli yhtä lujasti vakuutettu kuin hekin, että koko lakko
oli jo jonkun aikaa ollut lamassa. Työntekijät pitävät puoliansa
niin kauan kuin yleisö kannattaa heitä raha-avustuksilla, sillä he
vahvasti luottivat asiansa oikeuteen ja olivat jo heränneet parempia
elinehtoja kaipaamaan. Toiselta puolen älysi hän täydellisesti, että
työnantajatkin olivat joutuneet pahaan ahdinkoon lakon vuoksi ja
että joukossa oli niitäkin, jotka ennemmin lopettaisivat liikkeensä
tai siirtäisivät sen mannermaalle kuin antaisivat myöten. Pearsonin
mainitsemien tosiseikkain joukossa oli ollut paljon uutta ja
hämmästyttävää.
Silti hän myönsi peittelemättä itselleen, ettei tämä kaikki olisi
merkinnyt hänelle niin vähääkään, ellei tuota luvattua 20,000 puntaa
olisi ollut olemassa. Tähän iltaan saakka hän oli pitänyt lakon
kannattamista ja työnantajain kiusaamista itselleen edullisena. Nyt oli
lehti: kääntynyt, ja kummalla mielihyvällä hän keksi, että hänen älynsä
suunnitteli jo ripein liikkein _Sotahuudon_ keikahdusta vastakkaiseen
suuntaan ja niitä puolustussyitä, joita siinä vaaditaan.
Osakkeet olivat tietenkin heti paikalla käteiseksi rahaksi muutettavat.
Hankitaan jokin bulvaani häneltä ostamaan, minkä hän todenteolla
vain nimellisesti omistaa. Ne miehet, jotka olivat rohjenneet hänet
kiusaukseen houkutella, eivät arvatenkaan kuvitelleet hänen haluavan
saattaa vaaraan valtiollista asemaansa ja tulevaisuudentoiveitansa
pelkästä epävakaisen voiton toivosta.
Oliko hänellä sitten takeita siitä, että asia pysyy salassa?
_Heille_ tietysti ei paljastus likimainkaan merkitse samaa kuin
hänelle. Ja Denny, työnantajista mahtavin, oli hänen personallinen
vihamiehensä. Asiain vielä tällä kannalla ollen oli hyvin luultavaa,
ettei hän päästänyt nimeänsä näkymään tässä hommassa. Sitä ei
kumminkaan saattanut kukaan järki-ihminen otaksua, ettei hänen
kuuluvilleen olisi sattunut mitään tästä kaupanhieronnasta. Kun hän nyt
kylmäverisesti harkitsi tätä, niin hänen pikainen kysymyksensä herra
Pearsonilta tuntui hänestä mielettömältä.
Hän astuskeli edestaas tätä kohtaa pohtien. Siinä oli koko jutun
karvain pilleri.
Nuoruuden uhkarohkeudella ja huolettomuudella hän lopullisesti päätti
uskaltaa heiton. Vaara ei kaiketikaan liene kovin suuri. Liikemiesten
ei ole tapana ääneen toitotella omia saastaisia toimiaan ja sitäpaitsi
pitänee uusi syndikaatti kyllä varansa, ettei julkinen mielipide rupea
sille vastaiseksi.
_Jonkinverran_ vaaraa tässä tietysti sentään oli kyseessä. No niin!
Vaarojen ympäröimä hän oli tässä joka tapauksessa. Hän valitsi
pienimmän. Ei kumminkaan ilman kamppailua -- ilman viiltäviä
tunnonvaivoja. Aikoinaan hän oli tehnyt itsensä syypääksi moneen
kunnottomaan ja epäilyttävään tekoon, mutta ei kumminkaan ikinä
mihinkään näin siivottomaan. Hänen mieltänsä kirveli aika tavalla
ajatus, minkälaiseksi hänen suhteensa eräisiin henkilöihin -- varsinkin
Dennyyn -- oli muodostuva. Mutta toimen miehen on häikäilemättä
työnnettävä luotansa arvelut ja pelko. Kyseessä oli hänen uransa
menestys.
Craven? Kas siinä uhkasi pysty tulla eteen. Aamulla oli hänen kohta
sähkösanomalla ilmoitettava hänelle haluavansa puhutella häntä
maanantaiaamuna. Marcellan takia täytyy koettaa hyvällä selviytyä siitä
miehestä -- tavalla tai toisella.
Entä Marcella! Hänen tietoonsa ei tämä saa koskaan tulla, ei
hiiskaustakaan siitä! Hän oli kaiken aikaa paheksunut _Sotahuudon_
kiivasta hyökkäystapaa lakkotaistelussa. Niinpä hän arveli verrattain
helposti voivansa puhdistautua hänelle siitä, mitä hän ja yleisö ennen
pitkää tulisi näkemään.
Sitten hänen aatoksensa aivan huomaamatta siirtyivät rahoihin. Hän
riuhtasi itselleen paperiliuskan ja täytti sen laskelmilla. Tuhat
tulimmaista! tämähän vetelee oivallisesti! Työntäessään paperin
syrjään ja astuessaan akkunan luo raitista ilmaa hengittämään, hän jo
tunsi olevansa aiotun syndikaatin harras jäsen -- oikeudenmukaisen ja
viisaasti suunnitellun yrityksen julkinen suosija.
Pienellä, tarmoa ja sisäistä tyytymystä ilmaisevalla nytkähdyksellä
singahutti hän paperossinsa pois ja aamuauringon ensi säteiden
hiipiessä hänen tomuiseen kammioonsa istui hän kirjoittamassa
Marcellalle hehkuvaa kirjettä.
Työlästäkö? Oli tietenkin. Marcellan valtaaminen ja kiehtominen on
vievä häneltä aikaa -- paljon kallista aikaa -- niin hyvin nyt kuin
vastaisuudessa. Etelän kuuma veri ja perinnäiset englantilaiset
siveellisyyskäsitteet -- siinä harvinainen yhdistys. Mutta Wharton
hymähti sille suopeasti. Häntä hurmasi lähestyvän kamppailun monet
vaikeudet.
Ja valtaansa hänen on se tyttö saatava! Marcellan vastustelemisesta
tämä päätös tuntui vain tulistuvan ja terästyvän.
Pitkää mietintäaikaa ei Marcellalle ollut enää sallittava. Nyt hänen,
Whartonin, tulot ovat taas turvatut ja elämä kääntyy suopeaksi hänelle.
Ajatuksissaan hän jo ylvästeli Marcellan kauneudella.
Hänen ajatuksensa viivähtivät ohimennen lady Selinassakin synnyttäen
osittain hilpeyttä, osittain sääliä -- sellaista, jota nuori mies
saattaa tuntea kolmenkymmenenviiden korvissa olevaa neitoa kohtaan,
joka on ollut huomaavainen hänelle. Sekaantuipa siihen jonkin
verran ylvästelevää itsetuntoakin, joka tällä hetkellä oli erittäin
tervetullut. Sillä hän olisi tietenkin voinut naida lady Selinan,
jos olisi tahtonut. Mutta miksikä hänen vaalinsa ei osunut johonkin
toiseen varattomaan poikaan, joka armahtaisi hänen yksinäisyyttänsä.
Olihan niitä vaikka kuinka monta ja rahaa hänellä kyllä lienee
viljalti. Ukko Alresford kallistui jo loppuansa kohti ja vähäiseksi oli
silloin käyvä lady Selinan vaikutusvalta ja mahti, kun ei niitä enää
olleet tukemassa Alresford House, ei Busbrigde, eikä muutkaan entiset
komeudet.
* * * * *
Aikaisin sunnuntaiaamuna Wharton sähkösanomalla kutsui Cravenin
luokseen "neuvottelemaan". Loput päivää kului hupaisesti laivaretkellä
rouva Lanen ja useiden muiden naisten seurassa, joiden joukossa oli
nuori, kaunis herttuatar, joka lisäksi oli kirjallinen ja sosialisti.
Illalla _Sotahuudon_ omistaja meni toimistoon ja kyhäsi Damesleyn
lakosta johtavan, jossa harjaantunut silmä saattoi äkätä yhden -- vain
yhden -- lauseen, joka jo ennusti uuden politiikan valkenemista.
Paljon levotonta huolta tuotti hänelle tietenkin eri tapausten
suhtautuminen toisiinsa. Hän tiesi kyllä, että kauppasopimus Damesleyn
työnantajain kanssa ei sietänyt viivytystä. He menettivät joka päivä
suunnattomia summia eivätkä arvatenkaan olisi taipuvaisia siirtämään
sopimuksen päätöstä parisen viikkoa eteenpäin edistääkseen Whartonin
aikeita.
Hänen vaikutusvaltansa oli ostettava nyt -- ratkaisevalla hetkellä --
tahi ei ollenkaan.
Mutta hän oli pahassa pinteessä. Kahden viikon kuluttua oli hänellä
puoluekokous niskoillaan. Puoluetovereista oli usea ankarasti,
paheksuva hänen muuttunutta kantaansa Damesleyn lakkoon nähden. Tässä
kysyttiin ovelaa toimimista -- ovelaa asiain punnitsemista.
Yhdentoista seutuvilla maanantaiaamuna hän ilmoittautui herra
Pearsonin toimistossa. Pikainen hymyily väreili kuuluisan asianajajan
suupielissä, kun vieraan nimi mainittiin, hymyily, jonka vaaleat
viikset salasivat ja joka paikalla taas häipyi. Sitten alkoi
kaupanhieronta, jossa molemmat asianosaiset esiintyivät mitä
säädyllisimmin. Wharton huomasi, että häntä itse asiassa pidettiin
hyvin lujalla. _Sotahuudolle_ suotiin peräytymisen toimeenpanoon ja
lakkorahaston lakkauttamiseen vain viikko aikaa.
Herra Pearson salli itselleen ensimäisen -- näkyvän hymyn, kun Wharton
hiukan myöhemmin anoi saada jonkinlaista varmuutta sopimuksen salassa
pitämisestä.
"Mutta, hyvä herra Wharton, onko sitten tapana tällaisia asioita
huutaa julkisuuteen? Muuta varmuutta en voi teille antaa kuin minkä
itse asianhaarat suovat. Kirjallista sitoumusta en tottakaan teidän
sijassanne hetkeäkään ajattelisi. Pitkällisen kokemuksen kautta
olen tullut vakuutetuksi siitä, että mitä vähemmän kirjoitetaan
arkaluontoisista asioista, sitä parempi."
Kun asiat jo olivat sovitut, Wharton tähysteli asianajajaa ja kysäisi
äkkiarvaamatta:
"Mistä tiesitte minun olevan rahapulassa?"
Herra Pearson kohotti verkalleen kulmakarvojaan.
"Saa sitä melkein aina tietää mitä täydellä todella haluaa. Aikomukseni
ei ole teitä jouduttaa -- ei mitenkään -- mutta sallittehan minun
huomauttaa, että minulla on kohdakkoin tärkeä kokous. Entä jos nyt
siirtyisimme asian päätökseen." Sisäinen raivo puistatti Whartonia
ja hän kirosi asianhaaroja, jotka oikeuttivat tämän miehen -- jota
kohtaan hän ensi hetkestä alkaen oli tuntenut vastenmielisyyttä
-- kohtelemaan Länsi-Brookshiren edustajaa noin ylimalkaisesti.
Mutta hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin alistua, ja kaksikymmentä
minuuttia myöhemmin hän poistui Lincoln Innistä vieden muassaan
takkinsa povitaskussa asiapapereita, joita vastaan hänen pankkinsa oli
vitkastelematta maksava hänelle kahdeksantuhatta puntaa käteistä rahaa.
Jäännös kauppahinnasta oli hänelle maksettava heti kun hänen osansa
kontrahdissa olisi loppuun suoritettu.
Pankkiinsa hän ei kuitenkaan oikopäätä mennyt, vaan _Sotahuudon_
toimistoon, mihin hän oli kutsunut Louis Cravenin neuvottelemaan.
Astuessaan yksityishuoneeseensa ja nähdessään tuon pitkän,
kaitahartiaisen miehen levottoman ja hätääntyneen näköisenä häntä
odottavan, Wharton paikalla joutui ärtyiselle mielelle. Craven piteli
kädessään päivän _Sotahuutoa_. "Eihän tämä toki tarkoittane" -- sanoi
hän lyhyen tervehdyksen jälkeen -- "että lehden kanta on muuttumassa?"
Hän osoitti epäilyksenalaista kohtaa Whartonin kirjoituksessa. Hänen
hienot piirteensä värähtivät mielenliikutuksesta, jota hän ei saanut
tukahdutetuksi.
"Painakaa puuta ja keskustelkaamme rauhallisesti asiasta" -- sanoi
Wharton sulkien oven -- "sitä varten minä teille sähköitinkin".
Hän tarjosi Cravenille paperossin, jonka tämä hylkäsi, pani itse
tupakaksi ja sitten molemmat kävivät istumaan Whartonin kirjoituspöydän
ääreen vastapäätä toisiansa. Whartonia kiusasi toisin hetkin tietoisuus
povitaskussaan olevista kovista papereista ja hän oli kenties
hiukan kalpeampi kuin tavallisesti. Muuten ei hänen kasvoillaan
näkynyt minkäänlaisia sielullisen tuskan jälkiä ja Craven, joka itse
oli valvomisista ja rasituksista riutunut, ihmetteli mielessään
seuralaisensa soreaa, melkeinpä poikamaista ulkonäköä.
Keskustelua kesti noin tunnin ajan. Craven teki voitavansa, hän
todisteli järkisyillä, hän rukoili, vaikka hän vaivoin kykeni
estämään vihastustansa myrskynä purkaantumasta, kun hän oivalsi,
että tarkoitus oli kerrassaan lopettaa lakko. Hän oli vast'ikään
lakkomailla nähnyt sellaista kärsimystä ja kestävyyttä, johon vain
marttyyrit pystyvät. Nämä miehet ja naiset kamppailivat kahden
päämäärän puolesta -- inhimillisempien elämänehtojen ja vapaan
yhdistysoikeuden puolesta -- ja kummankin saavuttamiseksi Craven
olisi miettimättä edes silmänräpäyksen vertaa uhrannut henkensä, jos
hän olisi luullut siitä mitään apua olevan. Karkean pintansa alle
kätki hän idealistin kiihkeyden, maailmanparantajan hehkuvan mielen.
Hänen ei ollut mahdollista arvostella työnantajaa oikeudenmukaisesti.
Uhrautua viimeiseen hengenvetoonsa kärsivän työväen hyväksi, kun
tämä ponnistelee sortajaansa, kapitalistia vastaan, oli hänestä
lähimäisen-rakkauden luonnollisin ilmaus.
Hänen älynsä terävyys oli täydelleen hänen intomielisyytensä veroinen
ja sen lisäksi paljon silmäänpistävämpi. Whartonin kanssa puhellessaan
hän karttoi, mikäli mahdollista, kaikkea tunteisiin vetoamista. Hän
huomautti -- ja sen Wharton jo ennaltaankin tiesi -- että seuraavat
kaksi tai kolme viikkoa tulisivat olemaan lakkohistorian ratkaisevin
aika, että, jos työväki vain jaksaisi päästä niiden läpi, olisi voitto
melkein varma. Omasta puolestaan hän oli täysin vakuutettu siitä, että
työnantajain olisi lopulta pakko antautua, hän esitti todistuksia
siitä, että heistä toiset jo alkoivat antaa myöten, ja todistuksia
siitäkin, että kunnollisemmille oli jo täysin selvinnyt työläisten
asema ja että he olivat siitä häpeissään. Syndikaattia vastaan hänellä
ei ollut mitään muistuttamista, jos vain työläisten vaatimuksiin ensin
suostutaan. Muussa tapauksessa on siitä koituva entistä tehoisampi
sorron välikappale.
Whartonin vastaväitteet jätettäköön lukijan mielikuvituksen valtaan.
Mieluimmin olisi häntä haluttanut näytellä pomoa ja sanoa:
"Päätökseni on tehty, tässä ovat ehtoni -- minulle on yhdentekevää
jäättekö lehden palvelukseen vai luovutteko siitä."
Mutta Craven oli neiti Boycen ystävä ja lisäksi venturisti. Siinä kaksi
tosiasiaa, jotka pakoittivat Whartonin esittämään hänelle syynsä.
Ja hän esitti ne tavanmukaisella taituruudellaan. Erikoista painoa
pani hän "yksityistä tietä hänelle saapuneisiin tietoihin", joista
kävi selville, että koko teollisuus joutuu lakkautettavaksi, jos
vastustusta vielä jatketaan, ja että mahtavimmat työnantajat olivat jo
antautumaisillaan välipuheisiin italialaisten tehtaiden kanssa.
"Minä tiedän", sanoi hän kaiken lopuksi, "että lakko olisi lopussa,
ellei _Sotahuuto_ vielä sitä kannattaisi. No niin! Olen tullut siihen
johtopäätökseen, että tämä edesvastuu on liian raskas. Meistä on
lakkolaisille enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Siinä asian ydin. Me olemme
eri mieltä -- sille en mahda mitään. Minä yksin olen vastuunalainen."
Craven kavahti seisoalleen nopealla, hermostuneella liikenteellä.
Profeetta hänessä heräsi puhumaan.
"Tietäkää", huudahti hän nojaten luisevan kätensä pöytää vasten,
"että työväestö on _katalassa_ asemassa tällä teollisuus-alalla! --
ja että sovintolautakunnan päätös ja teidän menettelynne työntävät
heidät takaisin olosuhteisiin, jotka ovat Englannille _häpeäksi_ ja
_kiroukseksi_!"
Wharton ei virkkanut mitään. Hänkin oli noussut istualtaan ja
järjesteli papereita laatikoihin. Vihan purkaus puistatti Cravenia ja
silmäillessään seuralaistansa, välähti hänen mielessään tuokion ajan
epäilys asiain todellisesta laidasta. Hän työnsi sen syrjään voidakseen
kylmäverisesti käsitellä omaa asemaansa.
"Sen te tietenkin käsitätte", sanoi hän tarttuen hattuunsa, "että näin
ollen en enää voi pysyä _Sotahuudon_ kirjeenvaihtajana. Teidän on
etsittävä toinen mies siihen toimeen."
"Valitan suuresti päätöstänne", vastasi Wharton säveästi, "mutta
tietysti minä ymmärrän sen. Toivoakseni ette kumminkaan tykkänään luovu
meistä. Minulla on vaikka kuinka paljon töitä, jotka soveltuvat teille.
Tässä esimerkiksi" -- hän viittasi pöydälle läjättyihin työväenkomitean
sinikirjoihin -- "on aika paljon poimittavaa yleisön luettavaksi. Tätä
työtä voitte suorittaa kaupungissakin joutoaikananne."
Cravenin sisässä riehui ottelu. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli
survaista tarjoumus vasten Whartonin kasvoja. Sitten hän ajatteli
nuorta vaimoansa, pientä, säästäväisyydellä ja monilla kieltäymyksillä
perustettua kotiansa, vaimon väistämätöntä kohtaloa, lapsen tuloa.
"Kiitos vaan", sai hän käheällä äänellä sanotuksi; "tuumin asiaa ja
kirjoitan teille".
Wharton nyykähytti ystävällisesti päätänsä ja Craven läksi.
_Sotahuudon_ omistaja veti pitkän henkäyksen.
"Nyt lienee viisainta käydä heti paikalla kirjoittamaan Marcellalle.
Parasta on että _minun_ selostukseni joutuu ensiksi."
Pari tuntia myöhemmin, toimitettuansa asiansa pankissa ja
kirjoitettuaan moniaita kirjeitä, Wharton astui klubiinsa omituisen
rauhattomassa mielentilassa. Pelivelat olivat maksetut ja
muutkin raha-asiat oli saatu tyydyttävään kuntoon. Mutta poissa oli
aamuinen virkeys ja voitonvarmuus, ja hänen mielensä oli haikea ja
painuksissa.
Kaiken päivää hän kulki epämääräisten aavistusten kiusaamana, ja vasta
iltamyöhällä, kun hän suuren kuulijakunnan läsnäollessa Rotherhithessa
kiukkuisesti hätyytteli hallituksen lakiehdotusta ja ylähuonetta,
tapasi hän taas entisen itseluottamuksensa, uskonsa onneensa ja
menestykseensä.
Ennen kokoukseen lähtöä ojennettiin hänelle alihuoneessa kirje, jonka
Marcella oli kyhäissyt hänelle ennenkuin oli saanut Whartonin kirjeet.
-- Mikä liikuttava kirje! -- vaikka oli siinä toisin paikoin, niin
päättävä sävy, että Wharton joutui ymmälle.
"Unohtakaa, jos voitte, kaikki mitä minulle sanoitte eilisiltana.
Eiköhän se liene -- minä luulen, että se olisi -- parasta meille
kummallekin. Mutta jollette tahdo -- jos vaaditte minulta vastausta,
silloin on teidän suotava minulle aikaa. Vasta hiljakkoin minä olen
täydelleen herännyt tajuamaan, miten tunnottomasti menettelin viime
vuonna. Toista kertaa en enää saa panna alttiiksi elämääni -- tai
jonkun toisen elämää -- sellaiseen vaaraan. Epävarmuus on minulle
kova vaiva. Ja sittenkin tuntuu minusta kuin olisivat tunteeni alati
sekanaiset, vailla sitä yksinkertaisuutta, joka ei epäilyksistä mitään
tiedä. Minä olen häpeissäni ja katkeroitunut siitä. Mutta luonnostani
en koskaan pääse irti."
"Suokaa minulle niinmuodoin harkinta-aikaa. Luullakseni te
olette selvillä siitä, kuinka suuri vetovoima pyrinnöillänne,
elämäntehtävällänne on minuun. Tosin en enää ole niin kerkeä
hyväksymään kaikkea, mitä sanotte, kuin mennä vuonna. Pelkkä mielipide
ei merkitse enää minulle läheskään sitä mitä ennen. Nyt voin jo
käsittää ystävyyssuhdetta, johon ei mielipiteitten eriäväisyys vaikuta
mitään. Olisin tyytyväinen kunhan vain tietäisin, että kaikesta
sydämestänne olette kiintynyt työhönne ja kutsumukseenne, jotta voisin
vielä ainakin ihailla ja rakastaa kaikkea sitä, mitä kenties en saata
hyväksyä. Mutta -- sillä nyt meidän on puhuttava asiat suoraan --
siinähän juuri pulma onkin. _Miksi_ teidän elämänne on niin täynnänsä
ristiriitaisuuksia. Miksi te alinomaa puhelette köyhistä, työstä,
kieltäymyksistä ja yhtäkaikki milloin vain voitte, etsitte joutilaiden
rikkaiden seuraa, vaikka tiedätte heidän tuota kaikkea vihaavan. Te
puhutte heidän kieltänsä, pilkkaatte, mitä he pilkkaavat, hyväksytte
heidän kantansa. Oh! sille, ken sydämestään ja mielestään on pyhittänyt
itsensä taisteluun, minä halusta uhraisin elämäni, voisinpa vaikka
orjan uskollisuudella liittyä häneen! Maailmassa ei ole olemassa ketään
heikompaa kuin minä. Minä tarvitsen tukea, johon saatan nojata --
tukea, jota voin kunnioittaa ja seurata.
"Sairaanhoitajattarena liikun ihmisten parissa, jotka ovat oppineet
tuntemaan elämän alastonta todellisuutta -- usein tietysti surujakin.
Ja tässä ympäristössä en enää ole sama olento kuin lady Winterbournen
luona. Nyt kaikki esiintyy minulle toisessa valossa. Ei, ei! teidän on
odotettava kunnes sisäinen ääni puhuu niin selvästi, että voin sitä
kuulla -- sen olen velvollinen niin teille kuin itselleni. Jos te
itsepintaisesti vaatisitte minua nähdä ja puhutella, olisin pakoitettu
nyt paikalla tekemään lopun kaikesta."
"Eriskummainen ilmiö on nykyajan nainen!" tuumaili Wharton jotenkin
karvaalla mielellä, kun hän kotimatkalla kokouksesta, ajatteli
Marcellan kirjettä. "Minä puhun hänelle rakkaudesta ja vastaukseksi
minulta kysytään miksi teen sellaista, joka sotii vasten valtiollisia
mielipiteitäni! sehän on tottakin moraalista katekismuskuulustelua!
Hitto vieköön! mikä tästä kaikesta lopuksi tuikekaan! Onko sitten
vanha, hyvä _ars amandi_ jo kadonnut maailmasta!"
Seuraavat päivät muodostuivat Whartonille taistelun tuoksinaksi, jossa
kysyttiin oveluutta ja tarmon kestävyyttä. _Sotahuudon_ peräytyminen
tapahtui taitavan suunnitelman mukaan; Englannin työväenpiireissä
ei puhuttu muusta kuin tästä hämmästyttävästä uutisesta. Lakon
johtajat tulivat Lontooseen, Whartonin täytyi ottaa heidät vastaan.
Alihuoneessa kävivät puoluetoverit hänen kimppuunsa sekä yksityisesti
että julkisesti. Bennett tuntui olevan levoton ja pahoillaan.
Sanomalehdissäkin pohdittiin vilkkaasti tapausta. Vanhoillislehdet
laskettelivat tapansa mukaan kansallistaloudellisia viisauksiaan,
ja vapaamieliset lehdet, jotka kaiken aikaa olivat perin laimeasti
kannattaneet lakkoa ja joilla ei itsellään sen enemmän kuin muillakaan
ollut mitään hyötyä tästä kannatuksesta, olivat hyvillään asiain
käänteestä ja asettuivat pontevasti sovintolautakunnan päätöksen
puolelle.
Kaiken aikaa Wharton luovaeli vaikeuksien välissä tavattoman
taidokkaasti. _Sotahuudon_ palstat huokuivat osanottoa työntekijöitä
kohtaan, ja Wharton perusteli kantaansa pitkissä selostuksissa,
joissa puhuttiin "järkähtämättömistä tosiasioista" -- ulkomaiden
kilpailusta, työnantajain aikeista, ja muista herra Pearsonin
hänelle auliisti hankkimista tiedonannoista. Korkeata peliä hän
pelasi Bennettin ja muiden alihuoneessa olevien puoluetovereittensa
kanssa; hän myönsi erikoisen ratkaisevalla hetkellä uskaltaneensa
suositun asemansa niin hyvin parlamentissa kuin sen ulkopuolella
ja teki heille ymmärrettäväksi, joskaan ei sitä julki lausunut,
että vielä nykyaikanakin on olemassa miehiä, jotka pystyvät
itsenäisesti toimimaan, vaikkakin omaksi vahingokseen. Sen ohessa
hän sekä sanomalehdessään että omassa julkisessa elämässään työnsi
etualalle paljon muita asioita. Maaseudulla piti hän näiden päivien
kuluessa ainakin kaksi huomattavaa puhetta ylähuoneessa viipyvästä
lakiehdotuksesta; alihuoneessa otti hän puheeksi valtion virkamiehille
maksettavat palkat ja iski tuimasti erään vanhoilliskomitean
antamaan lausunnon kimppuun, joka oli suuresti katkeroittanut mieliä
Etelä-Lontoon työväenpiireissä.
Kymmenen päivän kuluttua lakko oli lopussa; muristen ja kiukustuneina
olivat työmiehet alistuneet ja syndikaatin suunnitelmat esitettiin
jo kaikissa lehdissä. Katsoessaan ympärilleen Wharton omaksi
ihmeekseen äkkäsi valtiollisen asemansa pikemmin vahvistuneen kuin
heikenneen tässä tuokiossa. Hän kävi nyt miehestä, joka kansansuosion
menettämisenkin uhalla rohkenee itsenäisesti astua omia latujansa.
Hänen vastustajansa kohtelivat häntä suuremmalla kunnioituksella,
ja jos kohta muutamat puoluetoverit olivat tällä haavaa katkeralla
mielellä, ei Wharton sittenkään sanottavasti pelännyt kärsivänsä
tappiota elokuun 10 p:nä pidettävässä puoluekokouksessa. Hän oli
osoittanut olevansa riippumaton ja hän kulki pystyssä päin. Jos milloin
puheeksi tuli hänen toiveensa johtajantoimeen nähden, puhui hän siitä
tyynellä, huolettomalla äänellä, joka soveltui hänelle aika hyvin.
Näyttämön takana seisoi tietysti viisaita ja ovelia ihmisiä, jotka
nauraen katselivat tätä peliä. Mutta he pitivät suunsa kiinni, ja
Wharton, joka Pearsonin kanssa kauppoja hieroessaan oli huolellisesti
karttanut nimien mainitsemista, teki kaiken voitavansa saadakseen
heidät unohtumaan. Tuntui hänestä sentään koko ilkeältä kun ryhdikäs
Denny alihuoneessa tai kadulla astui hänen sivutsensa. Dennyllä oli
merkillinen tapa vilkaista Länsi-Brookshiren edustajaan pienillä
raottuneilla silmillään. Näinä päivinä hän teki sitä useammin kuin
muulloin ja Whartonilla ei ollut muu neuvona kuin tyytyä siihen
lohdutukseen, että kaikesta on hinta maksettava -- hyvä tai paha.
Wilkins oli pysynyt hämmästyttävän vaiteliaana aina siitä päivin kun
_Sotahuudon_ kurssi vaihtui. Wharton oli valmistautunut kiukkuiseen
hyökkäykseen hänen puoleltaan. Mutta ihme kyllä, Wilkins asteli nyt
alihuoneen käytävillä alistuvan ja tuumivan näköisenä; seikka, joka
poliittisten tapausten yleisessä tuoksinassa jäi huomaamatta yksinpä
hänen puoluetovereiltaankin. Pujahti hänen suustaan kumminkin tuon
tuostakin _Sotahuudosta_ ja sen omistajasta jokin pureva huomautus,
joka sitten kulki edelleen miehestä mieheen.
Wharton puolestaan tunsi, niin toivovalla kuin levottomalla mielellä
ollessaan, itsensä kaiken aikaa pelkäämättömäksi sotijaksi, jonka on
pakko pitää kaikki lihaksensa jänteessä torjuakseen päällekarkaavan
vihollisen iskuja. Kahden viikon kuluttua oli hän joutuva niiden
kolmen rajapyykin luo, jotka hänen oli sivuutettava voittokulussa
tai murskattuna: hänen nykyisen parlamentaarisen menestyksensä
määräävä kokous, hänen kohtauksensa Marcellan kanssa, -- tuo kirottu
"Kansanpankin" vuosikokous kaikkine uhkaavine paljastuksineen.
Mikäli aika eteni, työntäytyi tämä seikka yhä enemmän etualalle hänen
ajatuksissaan. Eikä hän voinut keksiä mitään pakokeinoa. Hänen oli
ajettava asia loppuun ja onneksi hänellä nyt oli rahaakin.
Yhtiön vuosikokous oli kaksi päivää ennen työväenpuolueen
vuosikokousta. Wharton ei ollut läsnä siellä, ja vaikka hän oli
valmistautunut kuonoja viestejä kuulemaan, ei hän sittenkään voinut
tukahduttaa kirouksiansa lukiessaan klubissaan iltalehden selostuksia
tapahtumasta. Hänen nimensä mainittiin yhtenään niiden yhtiön entisten
ja nykyisten johtajain joukossa, joita mukiloittiin vilpillisestä
menettelystä; kursailematta mainittiin ne rahasummat, jotka hänen
arveltiin muutamain muiden kanssa pörssissä voittaneen osakkeiden
kauppaamisella, ja osakkaat olivat yleensä esiintyneet raivosta
puhkuen. Hän kyhäsi paikalla sanomalehtiin kirjoituksen, julistaen
itsensä syyttömäksi pahimpiin jutussa ilmenneihin säännöttömyyksiin ja
vaatien tarkkaa tutkimusta asiassa -- kirjoitus, joka tavallisuuden
mukaan häntä rauhoitti ja liikutti.
Sitten hän läksi alihuoneeseen mieli rauhattomana ja kuohuksissa.
Seurusteluhuoneeseen mennessään hän tapasi Bennettin, joka sivu
kulkiessaan vilkaisi häneen levottomasti ja karttelevasti. Mutta
Wharton iski kiinni häneen, kuletti hänet mukanaan kirjastoon eikä
lakannut hänelle selittelemästä ennenkuin Bennett, joka, vaikka
tavattoman ovela ja teräväjärkinen toisissa asioissa, oli raha-asioissa
vallan lapsen kannalla, näytti jonkinverran rauhoittuneelta.
Yhdessä he sitten palasivat seurusteluhuoneeseen Wharton pää hyvin
pystyssä.
"Torstaina minä puheessani selvittelen koko jutun!" sanoi hän
äänekkäästi, kun he erosivat.
Bennett nyökähytti ystävällisesti päätänsä hänelle ja hymähti.
Näiden miesten välillä oli olemassa ystävyyssuhde, tosin uusi,
mutta silti syvä. Wharton oli yhtä hyvillään Bennettin osoittamasta
suopeudesta heidän erotessaan kuin Bennett nuoremman toverinsa
selityksistä.
Tästä lähtien Bennett pontevasti torjui kaikki Whartoniin suunnatut
soimaukset ja koki kaikkialla häntä puolustaa ja puhtaaksi pestä,
sillä välin kuin Wharton monien parlamenttitöittensä lomassa virkeänä,
säikkymättömänä ja kekseliäänä julisti asianomaisille, että hänellä
oli valmiina vastaus kaikkiin syytöksiin -- vastaus, joka hänen
asianajajansa arvelun mukaan oli täydelleen puhdistava.
Hetket vierähtivät. Keskiviikko kului Whartonilta suurimmaksi osaksi
neuvotteluihin ja lopullisiin suunnitteluihin niin alihuoneessa kuin
hänen klubissaan. Kun hän illalla aivan väsyneenä ajoi kotiinsa, oli
kaikki hänen mielestään kunnossa ja hän oli miltei varma tulevansa
valituksi puolueen puheenjohtajaksi.
Wilkins ja kuusi, seitsemän hänen hengenheimolaistaan tulisivat
arvatenkin olemaan leppymättömiä, mutta suuri Nehemiah oli kesän
kuluessa, milloin vain Whartonia oli vastustanut, esiintynyt niin
kiukkuisesti ja vihamielisesti, että Wharton tavallaan oli siten
tullut vahingoittamattomaksi. Ei personallinen kauna ole niinkään
vaarallinen ase hänenlaisen miehen käsissä. Wharton olisi ollut
tykkänään huoleton ellei Wilkinsin käytöksessä olisi ilmennyt jotain
eriskummaista viimeisten kahden päivän kuluessa. Jos Wharton milloin
parlamenttirakennuksen käytävissä joutui vastatusten Wilkinsin kanssa,
kohtasi häntä tämän silmistä aivan uusi katse -- röyhkeän hyvätuulinen
katse, joka pani hänet ymmälle. Mutta hän yritti nähtävästi peittää
tappionsa pöyhkeilyyn, eikä Wharton siitä sen enempää harmitellut.
Wharton ei voinut lakata ihmettelemästä verratessaan nykyistä
vankistunutta asemaansa horjuviin tulevaisuudenkuvitelmiinsa kaksi
viikkoa sitten. Olisipa vaikka itse pimeydenruhtinas tullut hänelle
tarjoamaan tällaista sopimusta, niin hänen olisi ollut siihen
suostuttava. Onni oli tottakin hänelle myötäinen! Vielä vain pari
päivää -- ja sitten hänen onnensa pursi kiitää tasaisesti myötävirtaa.