Marcella oli taivuttanut Louisin vaimonsa ja leipäkullan takia
rupeamaan _Sotahuudon_ kirjallisuusarvostelijaksi. Mutta Cravenin
aivot askartelivat lakkaamatta kuumeentapaisella levottomuudella
lehden äkillisessä peräytymisessä koettaen päästä perille sen syistä.
Muistellessaan Whartonin lauselmia ja kirjeitä lakko-kamppailun aikana,
hänelle selveni selvenemistään, ettei asian ratkaisuun olleetkaan ne
syyt olleet vaikuttamassa, joita Wharton hänelle oli luetellut ja hän
yhä vakiintui arvelussaan, että jotain hämärää piili tässä kätkössä.
Anthony ja hän pohtivat väsymättä tätä asiaa. Eräänä iltana Anthony
palasi kotiin nuoren venturistin, lakkoseudun mahtavimman työnantajan
pojan, George Dennyn seurassa, jonka nimeä hän jo ennenkin oli
Marcellan kuullen maininnut. Denny oli näihin aikoihin erään työväen
vaalipiirin ehdokkaana, palava venturisti ja kapitalisti perheensä
pilkkakirves, vaikka kohta olikin omaistensa kanssa vielä koko hyvissä
väleissä. Isä piti häntä parantumattomana narrina ja äiti veisasi
valitusvirsiä hänestä ystävilleen. Mutta milloin hän vain suvaitsi
tulla heitä tervehtimään, otettiin hänet avosylin vastaan eikä hyvää
suhdetta häirinneet mitkään rettelöt raha-asioissa, Denny kun aikaa
sitten oli kieltäytynyt vastaanottamasta mitään aineellista apua
isältään, elättäen itseään luentojen pitämisellä ja kirjailemisella.
Dennylle veljekset uskoivat epäilynsä ja hänkin oli jo puolestaan hyvän
aikaa pyöritellyt asiaa mielessään. Hän oli suurella mielenkiinnolla
seurannut lakon kulkua ja oli sekä kiukustunut että tyrmistynyt
lukiessaan _Sotahuudossa_ ne kirjoitukset, jotka sittemmin johtivat
lakon häviöön.
Keskusteltuaan Cravenien kanssa hän poistui sillä lujalla päätöksellä,
että ensi tilassa söisi päivällistä kotonaan. Niinpä hän läksi Hertford
Streetille, otettiin vastaan riemulla ja alkoi sitten päivällispöydässä
ja myöhemminkin tahallisesti kiusotella isäänsä yhteiskunnallisilla ja
valtiollisilla kysymyksillä, joita he tavallisesti väistivät puheissaan.
Ukko Denny lankesi ansaan, tulistui ja menetti kerrassaan malttinsa,
ja kun poika ovelasti -- juuri otollisella hetkellä -- vetosi Harry
Whartonin kantaan jossain työväenpuolueen nykyistä ohjelmaa koskevassa
kysymyksessä, heittäytyi hän taapäin tuolissaan pilkallisesti nauraa
hohottaen.
"Wharton, Wharton? Vai puhut sinä minulle siitä miehestä?"
"Miksen puhuisi?" virkkoi poika rauhallisesti.
"Koska hän on _petkuttaja_, poikaseni -- ei muuta kuin tavallinen
petkuttaja -- jopa minunkin näkökannaltani katsoen -- saatikka sitten
sinun."
"Työväenpuolueen johtajista sinä isä olet aina valmis uskomaan kaikkea
ilkeyttä, sen tiedän vanhastaan", vastasi George Denny arvokkaasti.
Vastaukseksi isä työnsi kätensä povitaskuunsa ja vetäen esiin
nahkasalkun, jossa hänen oli tapana säilyttää tärkeitä papereita,
sieppasi hän sieltä nimiä ja numeroita sisältävän paperin ja piteli
sitä hiukan tutisevin sormin poikansa silmäin edessä.
"Siinä! lue ja tuki suusi! Viime viikolla -- minä ja liiketoverini
ostimme tämän miehen -- ja hänen mainion sanomalehtensä -- 20,000
punnan pikkusummalla. Meidän kannatti se tehdä ja niinpä sen teimme.
Sinä tietenkin tuomitset sitä katalaksi menettelyksi. Minä puolestani
katson sen aivan oikeutetuksi ja luvalliseksi. Mies oli saattaa koko
teollisuushaaran häviöön. Jotkut meistä olivat väijyksissä ja saivatkin
onneksi urkituksi, että hän oli kovassa rahapulassa, velkoja oli
vaikka minkälaisia -- sanomalehtikiinnityksiä, pelivelkoja ja vaikka
mitä. Hankimme ovelan miehen, joka otti viedäkseen perille meidän
ehdotuksemme. Kärkkäämmin kuin olimme voineet aavistaakaan, tarttui
hän ansaan. Sanomattakin ymmärrät" -- lisäsi hän katsahtaen ylös
poikaansa -- "että tämä paperi on näytetty sinulle mitä suurimmassa
salaisuudessa. Mutta arvelin isänä olevani velvollinen varoittamaan
sinua luottamasta liiaksi muutamiin aatetovereihisi!"
"Jo ymmärrän", virkkoi George Denny kun hän, tarkastettuaan
huolellisesti paperia -- joka sisälsi uuden syndikaatin perustajain
nimet sekä listan niistä summista, jotka perustamis-osakkeiden muodossa
oli maksettu heille -- antoi sen takaisin omistajalleen. "No niin,
isä, kuulkaapas nyt mitä minulla on vastattavana. Tulin tänään tänne
aikeessa houkutella sinut ilmaisemaan tätä huolellisesti kätkettyä
salaisuutta, ja yleisen hyvän nimessä katson olevani en ainoastaan
vapaa, vaan vieläpä velvollinenkin saattamaan asia julkisuuteen niin
pian kuin mahdollista!"
On helppo kuvailla mikä pelästys ja hämminki tästä seurasi! Mutta
uhkaukset olivat tehottomat, samoin rukouksetkin. George Denny
oli noita aatteellisia jöröpäitä, jotka eivät haikaile mitään,
kun on kysymyksessä _oikea asia_ ja hän selitti, ettei mikään
voinut eikä saanut estää häntä heti paikalla kertomasta Nehemiah
Wilkinsille, Whartonin etevimmälle kilpailijalle, alihuoneessa tästä
lahjomisjutusta, sillä työväenpuolue ja isänmaa oli pelastettava siitä
onnettomuudesta ja häpeästä, että Wharton valittaisiin johtajaksi. Aika
oli täpärällä, kahden päivän kuluttua oli kokous alihuoneessa.
Pitkän riitelyn jälkeen, joka uuvutti kaikkia asianosaisia ja kesti
yömyöhään, taipui ukko Denny viimeinkin seuraamaan poikansa neuvoa
ja kävi kirjoittamaan kirjettä Wilkinsille. Sen kautta toivoi hän
kaiketi pelastuvansa pahemmista selkkauksista -- eikä hän arvatenkaan,
kun siksi tuli, ollut niinkään vastahakoinen suistamaan näin toisten
pakottamana mokomata sankaria alas hänen uhkealta jalustaltaan.
Kirjeessä käytettiin hyvin varovaista kieltä ja se oli muka kirjoitettu
Whartonin etua silmällä pitäen tarkoituksessa saattaa "eräät rumat
ja perättömät, minun tietooni tulleet huhut vaikenemaan". Itse
kauppasopimus selvitettiin aivan kuivaan liikemiestapaan. "Kun me
olimme selittäneet herra Whartonille kantamme syyt, suostui hän olemaan
osallisena syndikaatin perustamisessa ja palkittiin tästä avusta
kymmenellä uuden yhtiön perustamisosakkeella. Tämä kauppasopimus ei
missään kohdassa eroa muista samanlaisista sopimuksista" -- kuului
viimeinen, sosialistipojan viekkaasti lisäämä lause, jonka isä, niin
kettumainen kun olikin, aivan viattomasti hyväksyi.
Tämän jälkeen George-herra tuskin sai unta silmäänsä ja kello
yhdeksän vaiheilla aamulla hän jo ajoi Wilkinsin asuntoon. Mahdotonta
olisi kuvailla tämän mustapintaisen isänmaanystävän riemastusta.
Hän tarttui käsiksi kirjeeseen niin ylenpalttisen ihastuneena, että
George Denny katsoi parhaaksi kääntyä erään toisen, kylmäverisemmän
anti-Whartonilaisen puoleen pyytääkseen häntä pitämään silmällä
Derlinghamin edustajaa, ettei hän tekisi tai ilmaisisi mitään ennen
tuota dramaattista hetkeä.
Seuraavat neljäkymmentäkahdeksan tuntia George Dennyltä kului
väsymättömään puuhailuun ja uutterain ponnistustensa avulla hänen
onnistuikin saada luotettavia tietoja uuden yhtiön perustamisosakkeiden
käyvästä arvosta, Whartonin velkojen laadusta ja yhteissummasta
j.n.e. Ja niinmuodoin, kun 10 p. oli käsissä oli kukin näyttelijä
huolellisesti harjoittanut osansa odottaen jännittyneenä näytelmän
alkamista.
* * * * *
Näin kuului pääpiirtein Anthonyn kertomus. Kiihtymys ja voitonriemu
olivat saattaneet hänet niin haltioihinsa, ettei hän vähääkään
tarkannut sen vaikutusta hänen kalpeaan, kiivaasti hengittävään
toveriinsa.
"Entä mitä nyt on tapahtunut?" kysyi Marcella äkkiä, kun Craven viimein
vaikeni.
"No, johan sen luitte!" sanoi tämä kummastuneena viitaten iltalehteen
-- "ainakin alun. Louis on paraillaan alihuoneessa. Hän voi milloin
tahansa olla täällä. Hän sanoi tulevansa tänne." Marcella painoi
käsillään silmiään, ikäänkuin kovassa tuskassa. Anthony katsahti häneen
myöhästyneen katumuksen pistos rinnassaan.
"Siinä Louis jo naputtaakin!" huudahti hän ponnahtaen pystyyn.
"Saanko päästää hänet sisään." Ja vastausta odottamatta kiirehti
hän ulko-ovelle minkä kainalosauvoiltaan pääsi. Louis astui sisään.
Marcella nousi vaistomaisesti seisomaan. Tulija jäi kynnykselle
seisomaan pinnistäen lyhytnäköisiä silmiään hämärässä. Marcellan
nähdessään hänen katseensa heltyi. Hän astui ripeästi tytön luo.
"Kyllä tiedän, että meidän on pyydettävä anteeksi teiltä", virkkoi hän,
"ja että tämä pahoittaa mieltänne. Mutta ei ollut aikaa valmistuksiin.
Kaikki kävi niin nopeasti ja oli niin välttämätöntä pitää asia salassa."
Anthony nykäisi häntä kärsimättömästi käsivarresta. "Kuinka kävi,
Louis? Minä olen jo puhunut neiti Boycelle ensimäiset uutiset."
"Kaikki on lopussa", vastasi Louis lyhyesti. "Kokous oli juuri
hajoamassa, kun läksin tänne tulemaan. Sitä oli kestänyt melkein
viisi tuntia. Wharton ja Wilkins ottelivat tietenkin tuimasti. Sitten
Bennett peruutti ehdotuksensa, kieltäytyi itse rupeamasta johtajaksi --
sanottiin, että hän oli aivan nujertunut, hän oli aina ollut Whartoniin
kiintynyt ja hänen lempiajatuksensa oli tehdä hänestä johtaja -- ja
kaiken lopuksi pitkien kiistojen ja ottelujen jälkeen valittiin Molloy
puolueen puheenjohtajaksi."
"Hyvä!" kirkui Anthony kykenemättä intomielisyyttään taltuttamaan.
Louis oli sanaton. Hän katsoi Marcellaan.
"Puolustiko hän itseään?" kysyi tämä matalalla, terävällä äänellä.
Louis nykäisi hartioitaan.
"Puolusti kyllä. Hän puhui -- mutta me kaikki olimme yhtämieltä siinä,
että hänen puheensa oli kumman tehoton. Olisi tosiaankin luullut hänen
ajavan asiaansa taitavammin. Mutta hän näytti aivan murtuneelta.
Hän vastasi tietenkin olleensa vakuutettu ja sanomalehdessään
todistaneensakin, ettei lakkoa enää kannattanut pystyssä pitää ja näin
ollen arveli hän muka olevansa vapaa rupeamaan osakkaaksi vaikka mihin
syndikaattiin. Mutta kokouksessa oli haudanhiljaista hänen puhuessaan,
ja kun hän istahti paikoilleen, kuului salissa äänekästä voihkimista.
Oh, eikä vielä tässä kyllä! Wilkins oli maustanut puheensa kaikilla
häväistysjutuilla, jotka hän oli onkinut Kansanpankin johtokunnan
toimista. Hänen häviönsä oli perinpohjainen."
"Eikä hän siitä koskaan nouse?" virkahti Marcella ripeästi.
"Ei hänestä ainakaan meidän miestä tule. Miten hänelle muualla käy,
sitä en tiedä. Onhan Anthony kertonut teille kuinka päästiin asian
jäljille?"
Marcella teki myöntävän liikenteen. Hän istui suorana ja
liikkumattomana kädet polvien ympärillä.
"Aikomukseni ei ollut salata teiltä mitään", lausui Louis matalalla
äänellä kumartuen hänen puoleensa. "Kyllä tiedän, että te häntä
ihailitte -- että teillä oli syytä siihen. Mutta minun sisuni on ollut
tulessa siitä päivin kun palasin Damesleyn kurjuudesta."
Marcella ei vastannut. Pariin minuuttiin ei heistä kukaan virkkanut
mitään; huone oli käynyt niin hämäräksi, että he tuskin saattoivat
nähdä toisiaan. Tavantakaa kuumat kyyneleet herahtivat Marcellan
silmiin, hänen sydäntänsä kirveli. Nämät aatokset olivat siis kyteneet
Whartonin mielessä sinä iltana kun hän purki sydämensä Marcellalle,
kun hän niin ylväin sanoin puhui tulevaisuudestansa ja pyysi Marcellaa
auttamaan häntä korkeata päämääräänsä saavuttamaan.
"Olen kuulevinani", virkkoi Louis Craven viimein koskettaen Marcellan
käsivartta, "jonkun rappusilla kyselevän teitä -- rouva Hurd kuuluu
pyytävän hänet sisään".
Siinä samassa kavahti Anthony rivakasti seisaalleen, ja ulko-ovi aukesi.
"Louis!" huudahti Anthony, "se on _hän_!"
"Onko neiti kotona?" kysyi Minta Hurd pistäen päänsä ovesta sisään;
"täällä on niin pimeätä, että tuskin mitään voi nähdä. Eräs herra
täällä tahtoo puhutella neitiä?"
Hänen puhuessaan Wharton sivuutti hänet, mutta jäi seisomaan paikalleen
kuin kiinninaulittuna nähdessään huoneessaolijat. Juuri samassa rouva
Hurd sytytti kaasun pienessä eteisessä. Valo tulvi Whartonin kasvoille
ja ilmaisi hänelle, ketkä olivat Marcellan vieressä seisovat miehet.
Unohtumattomasti tämä näky painui Marcellan mieleen -- tuo nuorekkaan
voimakas ja sulavaliikkeinen olento -- synkeä päättäväisyyden ja
turmion ilme kalvakoissa kasvoissa -- kammottavasti leimuavat silmät.
Marcella astui häntä vastaan. Anthony pysäytti hänet.
"Hyvää yötä, neiti Boyce!"
Hän ojensi kättä veljeksille tuskin tietäen mitä teki. Anthony ja
Louis astuivat ovelle. Wharton astui peremmälle ja päästi heidät ohi
kulkemaan.
"Teillä on ollut kova hätä kertomaan juttunne!" virkkoi hän Louisin
sivuuttaessa häntä.
Halveksivaa vihaa puhuivat kasvot, mutta hän oli silti aivan
kylmäverinen.
"Niin on", -- vastasi Craven tyynesti. -- "Nyt on teidän vuoronne."
Ovi oli parahiksi paukahtanut kiinni, kun hän riensi Marcellan luo ja
tarttui hänen käteensä.
"He ovat kertoneet teille kaiken? Aah!" --
Hänen katseensa osui iltalehteen. Päästäen Marcellan menemään, hapuroi
hän tuolia ja paiskautui siihen istumaan. Sitten ojentautui hän taapäin
tuolin selkänojaa vasten, kietoi kätensä niskalleen, huoahti syvään
ja ummisti silmänsä. Ensimäisen kerran elämässään Marcella näki hänet
heikkona ja avuttomana, kuten muutkin ihmiset. Hänen vahvat hermonsa
olivat lamassa viisituntisen ottelun jännityksestä. Silmät olivat
kuopallaan ja mustareunaiset, otsa uurteinen, hipiä harmahtavalta
vivahtava, kasvojen alaosa tuntui käyneen pitemmäksi ja suipommaksi --
ja Marcellan sydäntä viilsi nähdä hänet siinä niin vanhettuneena ja
surkastuneena. Hän kävi istumaan Whartonin viereen sairaanhoitajattaren
viitta yhä yllään, vapisevat kädet helmassa.
"Voitteko sanoa minulle, miksi sen teitte?" kysyi hän, keksimättä muuta
sanottavaa.
Wharton hätkähti ja avasi silmänsä.
Äsken eletty kohtaus oli uudelleen avautunut hänen eteensä siinä hänen
liikkumattomana levätessään. Hän näki kiihtyneet, kiukkuiset kasvot
kokoussalin pitkän pöydän ääressä -- Bennettin kuluneessa, mustassa
takissaan ja sinisessä kaulahuivissaan mielipahan ja suuttumuksen ilme
kirkkaissa, kosteissa silmissään, Molloyn joustavana, asiallisena
ja kylmäverisenä keskellä yleistä hämminkiä ja mellakkaa -- ja
Wilkinsin mustana ja pirullisena, takoen nyrkillään pöytää, syytäen
suustaan leveintä Yorkshiren murrettaan ja lukien Dennyn kirjettä
kolmellekymmenelle ällistyneelle ja henkeään pidättävälle kuulijalle.
Omaa puhettansa Wharton ei voinut ajatella kipeätä tuskaa, luihin asti
syöpyvää vastenmielisyyttä tuntematta. Hänet oli niin armottomasti
yllätetty -- hän kadotti paikalla kylmäverisyytensä -- eikä
kohta löytänyt oikeata sävyä. Kylmä, halveksuva varmuus, peloton
itsepuolustus olisivat kenties voineet pelastaa hänet. Mutta nyt --
aah! Kuinka häntä sapetti!
Hän havahtui lamauksestaan vastatakseen Marcellan kysymykseen.
"Miksi sen tein?" toisti hän; "miksi -- --"
Ääni katkesi ja hän painoi ohimoitaan käsillään. Sitten hän äkisti
ojentautui suoraksi ja koetti koota ajatuksensa.
"Teetäkö tässä on?" sanoi hän koskettaen tarjotinta. "Voitteko antaa
minullekin kupin?"
Marcella läksi keittiöön ja kutsui Mintaa. Sillä välin kuin kiehuva
vesi tuotiin sisään ja Marcella valmisti teen, istui Wharton
kumarruksissa kasvot käsien peitossa eikä nähnyt mitään. Marcella
kuiskasi jotain Mintan korvaan tämän tullessa sisään. Rouva Hurd jäi
paikalleen seisomaan, katseli Whartonia, jota hän ei ollut pimeässä
tuntenut -- kävi kalpeaksi -- ja Marcella näki hänen teetarjottimella
puuhaavien käsiensä tutisevan. Wharton ei huomannut eikä ajatellut
Hurdin leskeä, mutta Marcellan mieltä tärisytti kumma mielenliikutus,
kun hän näki nämä kaksi olentoa tässä vastatusten.
Wharton pakoitti itsensä syömään ja juomaan, mutta oli yhä sanaton. Kun
hän jonkinverran alkoi toipua hervottomuudestaan, selvisi hänelle äkkiä
kuka tuossa istui vastapäätä häntä ojentaen hänelle syötävää.
Hänen kätensä -- hänen joustava, voimakas kätensä kouristi Marcellan
kättä.
"_Teiltä_ en saa salata totuutta -- teille tahdon tunnustaa!"
Marcella väisti häntä vaistomaisesti, mutta niin hiljalleen, ettei
Wharton sitä huomannut. Hän heittäytyi uudelleen taapäin tuolillaan,
paiskasi toisen säären toisen päälle, sulki uudelleen silmänsä
ikäänkuin lepoa etsien ja alkoi sitten kertoa _Sotahuudon_ tarinaa.
Ihmeteltävän taitavasti hän sen kertoi. Arvatenkin oli sitä jo ennen
ajatuksissa harjoiteltu. Hän selitti tekonsa johtuneen kaksinaisista
seurauksellisista vaikutuksista; ensinnäkin hänen omain velkojensa ja
tarpeittensa painostuksesta, -- ja toiseksi hänen yhä lujittuvasta
vakaumuksestaan, että lakon kannattaminen oli ollutkin erehdystä ja
uhkasi turmiota työntekijöille.
"Silloin -- juuri kun olin niin neuvoton, etten enää tiennyt mitä
tehdä, ja kun sitäpaitsi olin päässyt selville siitä, että lehti
oli väärillä poluilla, että se oli tavalla tai toisella ahdingosta
autettava -- tehtiin minulle tarjoumus syndikaatin puolelta. Tiesinhän
minä vallan hyvin, että hyljättävä se olisi ollut -- kuunnellessani
heitä uskalsin koko tulevaisuuteni. Mutta sen ohessa tulin varmaksi
siitä, että tämä olisi työväestölle edullisinta -- he antoivat
minulle selviä todistuksia, että koko teollisuudenhaara oli joutuva
häviöön minun kauttani. Mitä taas tulee vastaanottamaani _rahaan_ --
niin tapahtuu joka päivä -- että suurta yhtiötä alulle pantaessa --
niille ihmisille maksetaan, jotka ovat avullisina sitä perustamassa.
Minulle ei tämä järjestelmä ole mieleen -- ei enemmän kuin teille
tai Wilkinsille. Mutta asettukaa minun tilalleni. Olin niin pahasti
saarrettu, että _vararikko_ olisi tullut minun ja valtiollisen urani
väliin. Henkinen joustavuuteni ja tasapainoni olivat mennyttä, samoin
unelmani. Tiesin tuskin mitä tein kun Pearson ensi kerran esitti
minulle asiansa -- --"
"Pearson!" huudahti Marcella ehdottomasti. Hänen muistiinsa vilahti
asianajajan olemus; Frank Leveniltä hän oli kuullut hänen nimensä. Hän
muisti Whartonin maltittomat sanat -- "Muuan ikävystyttävä mies pyytää
saada puhua kanssani silmänräpäyksen verran -- --"
_Silloin_ siis! -- sinä iltana! Jotain inhon tapaista hiipi Marcellan
sydämeen.
Wharton suoristihe tuolillaan ja iski Marcellaan tutkistelevan katseen
nuorista, loisteettomista silmistään. Himmeässä lampunvalossa Marcella
oli kuin puhtauden ja ylevän kauneuden veretön haavekuva. Mutta hänen
kasvojensa raskas surumielisyys täytti Whartonin kauhulla. Intohimo --
voimaton tuska -- hurja päättäväisyys ajelehtivat hänen sielussaan.
Häviönsä näyttämöltä hän oli oitis rientänyt Marcellan luo etsimään
häneltä lohtua ilkeämielistä maailmaa vastaan, jolta ei tästä puoleen
ollut enää paljon hupia toivottavana.
"No niin, mitä on teillä minulle sanottavaa?" sanoi hän äkkiä
matalalla, muuttuneella äänellä -- "kasvoistanne minä luen --, ettette
luota minuun -- että olette jo langettanut tuomionne; äskeiset
vieraanne ovat nähtävästi tehneet tehtävänsä! Mutta teiltä -- juuri
_teiltä_ -- on minulla syytä vaatia ei vain oikeutta -- vaan --
lempeyttäkin."
Marcella vapisi. Hän oivalsi Whartonin tarkoittavan Mellorin aikoja, ja
hänen huulensa vavahtivat.
"Ei", huudahti hän melkein arasti -- "Minä koetan uskoa parasta. Kyllä
käsitän, että olitte kovassa ahdingossa."
"Ja ottakaa huomioon, mikä tämän ahdinkotilan oli aiheuttanut."
Marcella katseli häntä kysyvästi -- vienompi ilme silmissään. Vaikeata
on sanoa, mitä olisi saattanut seurata tästä kohtauksesta, jos Wharton
tällä hetkellä olisi käynyt peittelemättä tunnustamaan kaikki, jos hän
avonaisella luottamuksella olisi turvautunut Marcellaan ja paljastanut
hänelle kaksinaisen luonteensa monet sokkelot -- ja jos hän olisi
pystynyt tekemään sen Rousseaun tapaisella taituruudella.
Mutta Marcella arkaili kysellä mitään. Jos hän sen tekisi, soisi
hän itselleen oikeuksia, jotka puolestaan myöntäisivät toisellekin
oikeuksia. Marcellan mieleen juolahti, mitä oli kuullut Anthonyn
mainitsevan Whartonin "peliveloista", hänen ylellisistä tavoistaan
ja tuhlaavista ystävistään. Mutta hän ei puhunut mitään. Vain hänen
katseensa kehoitti Whartonia puhumaan.
Tämä arveli otollisen hetken tulleen.
"Tiedättehän", jatkoi hän samalla varmalla, itsetietoisella äänellä,
"etten ole koskaan ollut hyvissä varoissa; että äitini käytti isäni
säästöt julkisten harrastusten palvelukseen, että me yhdessä panimme
toimeen koko joukon kokeiluja maatilallamme, että parlamenttiin
tultuani menoni ovat nousseet melkoisen suuriksi ja että _Sotahuuto_
on minulta niellyt tuhansia. _Sotahuuto_ ja se aate, jonka puolesta
se on taistellut, ovat olleet häviöni syynä. Omalta puolueeltani en
saanut apua -- mistä sitä olisi lähtenyt. Köyhiä miehiä he ovat kaikki.
Omilla hartioilla oli kaikki kannettava, ja tämä ponnistelu on ollut
raastaa minut palasiksi. Tuskalta ja levottomuudelta en useinkaan
tietänyt mihin kääntyä, mihin tarttua. Silloin tuli ratkaisu -- työni,
päämääräni, tulevaisuuteni -- kaikki oli uhattu. Vihamieheni arvelivat
lankeemuksen hetken tulleen. Minä mieletön lankesin kuoppaan. He
kiirehtivät käyttämään pulaani hyväkseen -- armotta!"
Jäntevyyttä ja harrasta vakaumusta oli äänessä, eleissä. Marcellan
tapaisen naisen kanssa, arveli hän itsekseen, on viisainta seuloa
asiat selviksi pohjaa myöten. Tappion ja häpeän hetkellä hänen
rakkautensa Marcellaa kohtaan ensi kerran paisui niin vahvaksi, että
se upotti itseensä kaikki muut tunteet. Vallata hänet, riistää hänet
irti Cravenien vaikutuksesta -- siinä hänen järkkyneen mielensä
ainoa selvä ajatus, kun hän parlamenttitalosta ajoi tänne. Ollappa
hänellä Marcellan käsi omassaan ja vallassaan hänen henkinen voimansa
-- kauneutensa -- yhä kasvava romanttinen maineensa -- niin, ja
ensimäinen askel toipumiseen olisi otettu, ja aina kai sittemmin jokin
puhdistautumisen tie aukeaisi hänelle.
Mutta voi! hänen laskelmansa eivät käyneet yhteen! Onttoina ja
teennäisinä hänen sanansa kumahtivat Marcellan korvissa. Hän olisi
saattanut pelastavana enkelinä helliä heikkoutta ja onnettomuutta,
jos se olisi puhunut vilpitöntä kieltä, jos se häikäilemättä ja
luottavasti olisi vedonnut naissydämen ylevämielisyyteen. Mutta hän
pysyi penseänä tämän jalon isänmaanystävän edessä, jonka olivat
epäitsekkäät harrastukset niin tyyten kukistaneet! Tahtomattaankin
tuli hän ajatelleeksi niitä monia tuhansia, joita Whartonin arveltiin
voittaneen tuossa onnettomassa pankkikeinottelussa -- nekin varmaan
"kansan hyväksi" ansaittuja!
Mutta ennenkuin hän sai sanaakaan lausutuksi, Wharton polvistui hänen
eteensä.
"_Marcella_! vastaa minulle! -- Minä olen kukistunut ja onneton -- ole
nainen ja tule luokseni!"
Hän piteli Marcellaa käsistä. Tämä koetti riuhtaista itsensä vapaaksi.
"Ei!" huudahti hän kiihkeän tarmokkaasti, "se on mahdotonta.
Ennenkuin te tulitte, ennenkuin olin sanaakaan kuullut tästä, olin jo
kirjoittanut teille. Päästäkää minut, voi, päästäkää minut!"
"En, ennenkuin olen kuullut selityksenne!" -- sanoi Wharton yhä
pidellen häntä mielenliikutuksesta tutisten -- "miksi se olisi
mahdotonta? Kerran sanoitte minulle, ja kaikesta sydämestänne, että
olitte minulle kiitollisuuden velassa, että olin opettanut teitä,
auttanut teitä. Meitä yhdistää vahva side, sitä ette voi kieltää!
Ja olettehan vapaa. Minulla on oikeus puhua teille -- te ikävöitte
pelastaa -- tehdä hyvää -- tulkaa pelastamaan onnetonta, joka rukoilee
teiltä apua! -- teille hän tunnustaa -- rehellisesti ja peittelemättä,
että hän on tehnyt auttamattoman hairahduksen -- auttakaa hänet jälleen
oikealle tielle!"
Marcella poukahti äkkiä pystyyn ja kiskoi itsensä vapaaksi voimakkaalla
tempauksella, niin että Whartonkin nousi, kalpeana ja huuliaan purren.
"Kun minä sen sanoin", huudahti Marcella, "niin olin petollinen" --
hetkeksi ääni katkesi -- "me olimme kumpikin kierot -- unohdimme
velvollisuutemme. Ei ei! vaimoksenne en tule koskaan. Me vain
loukkaisimme toisiamme -- katkeroittaisimme toistemme elämän."
Rajut kyyneleet kimalsivat hänen silmissään.
"Mitä tarkoitatte?" -- kysyi Wharton tuimasti.
Marcella ei vastannut.
Wharton tulistui uudelleen.
"Muistatteko?" virkkoi hän lähestyen jälleen Marcellaa, "että olette
antanut minulle toivomisen aihetta. Nuo molemmat fanaatikot ovat
käännyttäneet teidät -- vallanneet teidän mielenne vihallaan."
Marcella loi häneen arvokkaan katseen.
"Otaksuin, että kirjeistäni jo olisitte huomannut", sanoi hän
yksinkertaisesti. "Jos olisitte tullut huomenna -- onnellisena
voittajana -- saman vastauksen olisitte heti saanut. Tänään -- äsken
-- olin heikko -- olin horjuvainen silmänräpäyksen, koska en tahtonut
lisätä tuskaa tuskalla. Mutta nyt olen oma itseni -- näen jälleen
selvästi. _Minä en rakasta teitä_ -- siinä totuus -- koristelemattomana
ja peittelemättömänä -- en voi seurata teitä!"
Wharton tuijotti häneen tuokion katkerana ja sanattomana.
"Olisihan minun todella pitänyt olla valmistautunut tähän", virkkoi
hän viimein pitkään -- "ja luulenpa nyt käsittäväni! Te kadutte
viimevuotista tekoanne. Käyhän se selvästi ilmi kirjeestänne. Te
haluatte vallata takaisin menettämänne alueet. No niin! -- sehän on
aivan luonnollista! -- aivan ymmärrettävää! Kun asiat ovat selvillä
-- ja minä olen päässyt hiukan toipumaan tästä iskusta -- silloin kai
sallitte minun toisen kerran teitä onnitella! Sillä välin --"
Marcellalta pääsi heikko parahdus, ja sitten hän äkkiä puhkesi
kiihkeään kyyneltulvaan. Mutta kun Wharton äkillisen häpeän valtaamana
yritti puolustautua -- lepyttää häntä -- peräytyi Marcella hänestä
melkein kauhun eleellä.
"_Te_ ette tunnustanut" ja hän kiinnitti Whartoniin niin merkitsevän
katseen, että tämä väisti sitä -- "mutta te pakoitatte minut
tunnustamaan. Niin, minä _kadun_" -- hän hengitti rajusti. "Näiden
viimeisten viikkojen kuluessa olen koettanut pettää itseäni -- paeta
tuskaani -- ja kun sinä iltana puhuitte minulle rakkaudestanne --
olisin halusta uhrannut mitä vain minun vallassani oli, jos olisin
voinut tuntea samalla tavalla kuin nuori tyttö, joka onnellisena
ojentaa kätensä rakastetulleen. Minä koetin päästä siihen tunteeseen.
Mutta onneton ja häikäilemätön vaikka olinkin, tunsin jo silloinkin
sydämessäni -- että se oli mahdotonta! Jos te otaksutte -- jos
teitä haluttaa otaksua -- että minulla -- minulla on toiveita ja
suunnitelmia, yhtä halpamaisia kuin mahdottomia -- en sille tietysti
mahda mitään. Mutta _oikeutta_ ei kellään ole ajatella tai sanoa sitä.
Herra Wharton -- --"
Kooten kaiken mielenmalttinsa hän ojensi Whartonille valkean kätensä.
"Pyydän -- lausukaa minulle jäähyväiset. Meidän ei olisi pitänyt
ensinkään tutustua toisiimme -- kaikki on alun pitäen ollut pelkkää
turhamaisuutta -- ja erehdystä -- ja kurjuutta. Olen kiitollinen teille
kaikesta, mitä teitte, ja olen aina oleva kiitollinen. Minä toivon --
oh! kuinka hartaasti minä toivon, että jollain tavalla suoriudutte
tästä ahdingosta. Minä en tahdo tehdä kuormaanne raskaammaksi. Jospa
voisin jotain tehdä puolestanne! Mutta en voi. Nyt teidän on mentävä.
On myöhä. Minun täytyy kutsua tänne ystäväni, rouva Hurd."
Heidän silmäyksensä iskivät yhteen, Marcellan lujana, mutta samalla
surumielisenä, Whartonin kuumeisena ja verestävänä.
Sitten Wharton teki rajun liikkeen -- ikäänkuin pyyhkäistäkseen
Marcellan iäksi pois tieltään -- ja siepaten hattunsa astui hän ovelle
ja katosi.
Marcella lyyhähti tuolille melkein tajuttomana ja istui siinä kauan pää
käsien varassa. Mutta Whartonin ääni ei nyt kajahtanut hänen korvissaan.
"_Pahoin olet minua kohtaan menetellyt -- rukoilen Jumalaa, ettet
itseäsi kohtaan menettelisi vieläkin pahemmin tulevaisuudessa!_"
Yhä uudelleen nämä unohtumattomat sanat syöpyivät hänen sisäiseen
haavaansa -- ja hän nautti sen kirvelevästä tuskasta. Ja lamauttavan
uupumuksen ja epätoivon vähitellen poistuessa, tuntui hänestä kuin hän
hiipisi erään rakastetun olennon luo, joka tästä puoleen oli oleva
hänen sielunelämänsä ainoa ja salainen seuralainen.