Sillä välin seisoi Betty virvoitushuoneessa Aldousin vieressä
maistellen viiniä pienin siemauksin kädessään olevasta lasista.
"Ei", sanoi hän tyynesti ja silmäili tutkivasti tarjoilupöydän luona
seisovaa tiaarapäistä naista, "ei hän olekaan kaunis, ja minä kun
juoksin rikki hameeni hänen tähtensä. Täällä on vain yksi kaunis nainen
tänä iltana."
Aldous haki heille kummallekin tuolit hiukan syrjässä pahimmasta
tungoksesta. Mutta Betyn huomautukseen hän ei virkkanut mitään.
"Eikö niin teistäkin, herra Aldous?" intti Betty ja hänen sydämensä
tykytti vähän levottomasti.
"Tarkoitatte neiti Boycea?" vastasi herra Raeburn levollisesti
kääntyessään hänen puoleensa.
"Häntä tietenkin!" huudahti Betty välähdys kauneissa silmissään; "mitä
hänen kasvoissaan oikeastaan on? Kun vaan olen hänen läheisyydessään,
joudun aivan haltioihini. Tulee ehdottomasti ajatelleeksi, että hänen
on täytynyt elää kaksi sen vertaa mitä me muut poloiset, kun hän on
päässyt elämänsä loppuun. Ettehän pane pahaksi vaikka juttelen hänestä,
herra Aldous?"
Kotvaan ei kuulunut mitään vastausta. Sitten virkkoi Aldous
väkinäisellä äänellä Bettyyn katsomatta: "En pane pahaksi, mutta en aio
uskotella teille, että mielelläni käyn juttelemaan hänestä."
"Sehän olisi häpeällistä, jos te rupeaisitte minulle jotain
uskottelemaan", huudahti Betty kiivaasti, "kaiken sen jälkeen mitä
minä olen teille itsestäni kertonut! Minä tunnustin teille kaikki
hassutukseni ja paljastin teille hairahtuvaisen sydämeni kaikki kopukat
-- taikka melkein kaikki" -- oikaisi hän itseään äkisti punastuen --
"ja te olette ollut minulle kiltti kuin mikäkin iso veli. Mutta te
olette niin hirveän ylpeäluontoinen, herra Aldous! Te sulkeudutte vaan
itseenne. Se ei ole ensinkään kaunista."
Aldous nauroi.
"Mutta Betty neiti, ettekö ole vielä päässyt selville siitä, että minä
olen hyvä kuuntelija, mutta huono puhuja. Itsestäni en kernaasti puhu
enkä" -- hän epäröi -- "enkä siitäkään, mikä lähinnä sydäntäni koskee
-- ensinnäkin, koska se ei ole minulle helppoa -- ja sitten näettekös,
en voi tehdä sitä koskettelematta toisten asioita".
"Voi, taivas!" huudahti Betty, "mitähän te sitten oikein olette minusta
ajatellut! Tästä puoleen en kerro teille enää niin mitään, siitä
saatte olla varma!" -- ja hehkuvan punaisena kasvoiltaan nakutteli hän
permantoa pienellä jalallaan.
Aldous kiirehti häntä lepyttämään minkä kykeni. Betty oli ollut
hänelle hupainen ja virkistävä seuralainen sekä Maxwell Courtissa,
missä he olivat yhdessä viettäneet pääsiäistä, että Italian matkalla.
Tytön peittelemätön avomielisyys oli ensin saattanut hänet aivan
ymmälle, mutta eipä aikaakaan kun se jo alkoi häntä miellyttää ja
huvittaa. Naisen, joka tahtoo ruveta Raeburnin tapaisen umpimielisen ja
herkkäluonteisen miehen ystäväksi on uskallettava itse käydä ohjaamaan
suhdetta tuttavallisuuden asteelle. Sen Betty olikin arvelematta tehnyt
heidän tuttavuutensa ensi hetkestä alkaen, joskin hän oli täysin
perillä niistä hankkeista, mitä hänen äitinsä mielessään punoi. He
olivat kaukaista sukua keskenään ja ikäerokin oli melko suuri. Betylle
oli jo aikaa sitten selvinnyt, että äiti saattaa olla kultainen vanha
hanhi ja että Aldousista ja hänestä pitää tulla aimo ystävykset -- ja
sitä he tavallaan kyllä olivatkin.
Aldousin yhä lepytellessä häntä astui lady Winterbourne
tarjoiluhuoneeseen Marcellan seurassa. Vanha rouva iski pikaisen eikä
varsin tyytyväisen katseen nurkassa istuvaan pariskuntaan. Marcella
jutteli vilkkaasti nuoren sanomalehtimiehen kanssa, jonka Raeburn
tunsi, eikä katsonut heihin päin.
"Vielä _yksi_ asia!" kuiskasi Betty innokkaasti puhuen Aldousin korvan
juureen. "Sehän oli kaikki pelkkää erehdystä, eikö ollutkin? Nyt kun
hänet tunnen, olen aivan selvillä siitä. Ettehän -- ettehän ole hänelle
vihoissanne -- ette täydellä todella?"
Aldous kuunteli hänen puhettansa vastahakoisesti. Hän oli suunnannut
katseensa Betystä huoneen perälle ja Betty näki äkkiä muutoksen hänen
kasvoissaan -- huulet tiukkenivat lujasti yhteen ja silmiin tuli kova,
vihamielinen katse.
"Pian kai neiti Boyce lakkaa olemasta arvoituksena meille kaikille!"
virkkoi hän nopeasti ikäänkuin sanat olisivat suhahtaneet suusta hänen
tahtomattaan. "Emmekö lähde liikkeelle tästä tukahuttavasta nurkasta?"
Betty seurasi hänen katsettansa ja näki erään nuoren miehen tervehtivän
Marcellaa niin kiihkeästi ja tuttavallisesti, että sanomalehtimies
oli paikalla vetäytynyt syrjään. Tällä nuorella miehellä oli vaalea,
kutrinen tukka ja valkea, sirosti kaareva otsa.
"Kuka se on, joka nyt puhuu neiti Boycen kanssa?" kysyi Betty
Aldousilta; "olen nähnyt hänet ennenkin, vaikk'en voi muistaa hänen
nimeänsä?"
"Se on herra Wharton, yksi vaalipiirimme edustajia", sanoi Aldous
nousten seisomaan.
Betty hätkähti hiukan ja hänen otsansa vetäytyi ryppyihin. Sitten hän
puhkesi loukkaantuneena sanomaan:
"Kylläpä nyt oikein nolasitte minut!"
Tapansa mukaan Raeburn ei tähän keksinyt sattuvaa tai älykästä
vastausta.
"Se ei ollut aikomukseni", vastasi hän koruttomasti, mutta kun Betty
syrjästä vilkaisi häneen, pani Aldousin kasvoilla elehtivä ilme hänen
sydämensä kouristumaan. Itku oli häneltä päästä.
"Lähdetään Ermyntrudea etsimään!" sanoi hän
* * * * *
Wharton oli parahiksi ryhtynyt puheisiin Marcellan kanssa, kun muuan
buffettiin pyrkivä herrasmies kosketti häntä käsivarteen. Wharton
käännähti harmistuneena ja ihmetellen. Hän näki edessään nuorehkon,
sievämuotoisen miehen, ja tunsi hänet yhdeksi Lontoon merkitsevimmäksi
asianajajaksi, joka oli varsinkin rikkaiden ja mahtavien suosiossa.
"Saanko puhua parisen sanaa kanssanne?" kysyi herra Pearson hiljaan
ja ystävällisesti. "Minulla on teille tärkeätä asiaa ja olin melkein
vakuutettu siitä, että tapaisin teidät tänään täällä. Anteeksi, että
häiritsin."
Hän heitti ihailevan katseen Marcellaan, joka oli kääntynyt hänestä
pois.
Wharton epäröi levottomana silmänräpäyksen. Mutta sitten hän äkkäsi,
että herra Pearsonin käytös olikin peräti hyvänsuopa.
"Odottakaa hetkinen", sanoi hän, "eiköhän tuossa toisessa huoneessa
löytyne jokin soppi, missä voimme häiritsemättä jutella".
Hän viittasi päällään kohti pientä naishuonetta, joka oli
virvoitushuoneen takana.
Herra Pearson nyökähytti päätään ja astui eteenpäin.
Wharton palasi Marcellan luo, joka oli saanut Frank Levenin
toverikseen. Lady Winterbourne ja hänen tyttärensä olivat kiireesti
laittautuneet huoneen perälle Länsi-Brookshiren edustajan lähestyessä
heidän ryhmäänsä.
"Muuan ikävystyttävä mies pyytää saada puhua kanssani silmänräpäyksen
verran", sanoi hän; sitten hän lisäsi alentaen ääntänsä, "mutta minä
olen ikävöinyt päiväkausia tätä iltaa -- tätä tilaisuutta -- tapaanko
teidät täällä viiden minuutin kuluttua?"
Marcella, jonka poskia kuumensi helakka puna, vastasi sen riippuvan
ajasta ja lady Winterbournesta. Wharton pyörähytti kädellään pienen,
epätoivoa ilmaisevan eleen ja kiirehti matkoihinsa. Frank katseli
ivallisena hänen jälkeensä.
"Niin hän touhuaa kuin olisi jo itse pääministeri. Milloin hänet
vain tapaa, on hänellä aina jotain kiireellistä tekeillä. Miksikä se
mies käyttäytyy tavalla kuin olisi koko maailma hänen hartioillaan?
_Todellisesti_ suuri mies esiintyy aina ikäänkuin hänellä ei olisi
mitään tekemistä."
"Tunnetteko tekin ahkeria ihmisiä?" kyseli Marcella viattoman näköisenä.
"Oh, neiti Boyce, ei kannata tehdä pilaa minusta!" huudahti Frank
työntäen kätensä taskuihinsa. "Minä aion ensi talvena tehdä työtä kuin
mikäkin juhta, uskokaa tai olkaa uskomatta. Mutta sanokaa, eikö hän ole
kerrassaan hurmaava tänä iltana -- Betty?"
Ja väännellen viiksiänsä voimattomassa mustasukkaisuudessaan, hän
mulkoili huoneen perälle Aldousiin ja Bettyyn, jotka seisoivat rinnan
ja olivat vasta liittyneet Winterbournien ryhmään.
"Mitä te oikein tahtoisitte minun vastaavan?" virkahti Marcella
kylmästi naurahtaen. "Jos minä alan häntä ylistää, niin siitä
mustasukkaisuutenne vain yltyy. Olkaa hyvä ja pankaa pois kuppini."
Siinä samassa hän näki Whartonin palaavan -- tyytyväisesti myhäilevä
ja kellonperiään hypistelevä herra Pearson kintereillään. Whartonin
kiihtynyt ulkomuoto vangitsi paikalla Marcellan katseen, eikä häneltä
jäänyt huomaamatta se pikainen syrjäkatse, jonka Wharton lennätti
Winterbournein puoleen, tullessaan hänen luokseen.
"Tässä vieressä on pieni, viehättävä soppi -- ja siellä tuntuu niin
viileältä tästä kuumuudesta päästyä", sanoi hän kumartuen Marcellan
puoleen. "Saanko viedä teidät sinne?"
Hänen säteilevistä silmistään tulviva tarmo kiehtoi Marcellan. Hän
seurasi Whartonia. Hänen hameensa oli vähällä sipaista Aldous Raeburnia
heidän astuessaan sivu.
Wharton kuletti hänet pieneen sivuhuoneeseen. Se oli aivan tyhjä ja he
kävivät istumaan avoimen akkunan ääreen kukkapöydän taa, jossa olivat
melkein kätkössä uteliailta silmiltä.
Marcella oivalsi samassa, että ratkaiseva hetki oli tullut ja hän kävi
melkein yhtä kalpeaksi kuin hänen valkea pukunsa. Oh! mitä tehdä!
Vaistomaisesti hänen sydämensä huusi apua korkeammalta voimalta tukea
saadakseen, mutta siinä samassa hän taas jättäytyi tuon oikullisen
onnenjanonsa opastettavaksi.
Wharton painoi lujasti hänen kättään omissaan ja Marcellan puoleen
kumartuneena hän keskellä kukkain väriloistoa ja tuoksua antoi
intohimonsa kuohun vapaasti virrata. Aina siitä hetkestä alkaen, kun
hän ensi kerran Mellorin pyökkien varjossa oli nähnyt Marcellan, näin
hän puheli, hän oli tuntenut häntä kohtaan sitä voimakasta, verratonta
vetäymystä, jota saattaa mies tuntea vain yhtä naista kohtaan.
Tuo kuusiviikkoinen oleskelu herra Boycen katon alla oli hänessä
kypsyttänyt tämän tunteen, ja häneltä puuttui voimia tukahuttamaan
sitä, vaikkakin tiesi sen olevan luvattoman. Muuanna mielettömänä
hetkenä hänen lempensä vei häneltä kaiken mielenmaltin ja katkerasti
hän tätä hetkeä katui, koskapa se oli pahoittanut Marcellan mieltä.
"Vaikka" -- tässä ääni aleni kuiskaukseksi ja värähteli, hänen kätensä
pusersi tytön kättä -- "kuukausia tämän tapauksen muistot vielä
ylläpitivät ja elvyttivät minua". Mutta hän oli pitänyt kunniassa
Marcellan kärsimyksiä, hänen sisäistä kamppailuansa ja suonut hänelle
sitä ruumiin ja sielun hoivaa, jota hän sillä hetkellä kaipasi.
Marcellan tähden hän oli ääneti poistunut; hän oli pitänyt tunteensa
kurissa, ja kohdistanut kaiken henkisen voimansa parlamenttityöhönsä.
Mutta heti kun hän näki hänet uudelleen tuossa pienessä kodikkaassa
huoneessa -- niin muuttuneena, mutta niin sanomattoman viehättävänä
yksinkertaisessa sairaanhoitajatar-asussaan! -- palasivat vanhat
tunteet -- ihailu, kiihkeä lemmentuli kaksinkertaisella voimalla.
Arvatenkin oli hänen käytöksensä monesti mahtanut tuntua oudolta
Marcellan mielestä ja outoa se hänestä itsestäänkin oli ollut.
Hänen elämänsä oli ollut yhtäjaksoista, eriskummaisten tapausten
vaihtokulkua. Hän ei ollut oma herransa; hän palveli asiaa, johon
hän oli sitonut elämänsä ja kunniansa, jos kohta hänen hupsu tapansa
lasketella pilaa kaikesta, oli toisinaan saattanut houkutella
häntä vitsomaan omaa innostustansa ja Marcellankin. Monenlaatuiset
vaikeudet ja ikävyydet olivat olleet jarruttamassa tätä asiaa, ne
olivat himmentäneet hänen selvänäköisyyttänsä ja arvostelukykyänsä,
mutta hän ei ollut voinut keskustella niistä Marcellan kanssa -- ne
olivat pääasiallisesti olleet käytöllisiä ja rahallisia ikävyyksiä,
jotka johtuivat osittain _Sotahuudosta_, osittain hänen maatilallaan
toimeenpanemistaan kokeiluista ja muista kiusallisista seikoista.
Oli hän tuhansia kertoja tuntenut, että hänen valtiollinen asemansa
ja yksityiset olosuhteensa olivat siksi vaaralliset ja epävakaiset,
etteivät ne sallineet hänen pyytää ketään naista jakamaan niitä
kanssaan. -- Mutta tänään -- hän oli nähnyt Marcellan ja hänen
päätöksensä, kaikki epäilyt olivat menneet menojaan.
No niin, huolista ei hän kumminkaan vieläkään ollut vapaa. Mutta
ne eivät enää päässeet häntä nujertamaan. Nyt hän rohkeni niistä
välittämättä heittäytyä Marcellan jalkoihin, anoa häntä jakamaan
työlle ja taisteluille pyhitetyn elämän ja kauneudellaan ja älyllään
edistämään heidän yhteistä, suurta pyrkimystänsä. _Hänestä_ saattaa
mies toivoa itselleen ymmärtävää työtoveria -- häneltä hän saattoi
odottaa sitä myötätuntoa, jota hän turhaan etsii vähäpätöisemmiltä
naisilta.
Äkkiä häneltä katkesi puhe. Hän ei saanut enää sanaa lausutuksi. Vain
hänen silmänsä -- kiihkeämpinä ja läpitunkekevampina kuin milloinkaan
ennen -- katselivat anoen Marcellaan -- hänen kätensä etsivät nuoren
tytön käsiä.
Marcella istui siinä kuin kivettyneenä, mielenliikutus piti vankina
hänen järkensä ja tunteensa. Hän tunsi olevansa Whartonin lumossa
nyt kuten aina ennenkin. Jo rakkauden läheisyys, jo sen pelkkä
mainitseminen pani viimeinkin kaikki naiselliset vaistot hänessä
vavahtamaan. Hänen sydämensä vaikerteli, että kadotetun onnen
tuskan saattoi vaimentaa vain tämä -- että menneisyyden muistot
saattoivat upota vain uusiin vaikutelmiin ja nykyisen elämän lämpimiin
tykähdyksiin.
Mutta taas oli siinä omatunto arkailemassa! -- mitä epäluottamusta hän
tunsikaan itseään kohtaan ja Whartonia kohtaan! Ja ensimäiset sanat,
jotka hän vaivoin sai sammaltaneeksi olivat melkein samat, jotka hän
aikaa sitten oli lausunut Aldousille -- nyt vain paljon katkeramman
vakaumuksen ilmaisuna.
"Paljonko me sitten tunnemme toisiamme! Te ette tunne minua -- ette
sisäistä minuani. Ja minä tunnen -- --"
"Epäilyjä?" virkahti siihen Wharton hymyillen. "Sehän tietenkin on
aivan selvä. _Minä_ en voi epäillä, mutta _te_ -- -- Emmehän itse
asiassa olekaan lapsia enää, te ja minä; me olemme kumpikin eläneet!
Mutta kyselkää itseltänne -- eikö kohtalo ole vienyt meitä yhteen?
Ajatelkaa mitä kaikkea olemme kokeneet!"
Heidän silmäyksensä sattuivat uudelleen yhteen. Tytön katse ei kestänyt
toisen silmissä salamoivaa hehkua. Mutta Wharton oli kaiken aikaa
selvillä siitä, mitä ympärillä tapahtui ja hän piti varalla oikealla
olevaa ovea, ihmisiä, jotka myötäänsä kulkivat siitä sivu. Hänen
oma kaunopuheisuutensa oli häntä itseään vakuuttanut ja syvästi:
liikuttanutkin. Mutta nähdessään Marcellan taipuvaisena, hänet valtasi
kumma pettymys -- intohimon ja halveksumisen sekainen tunne. Melkeinpä
hänestä tuntui siltä, että jos Marcella olisi kääntynyt hänestä pois
tuolla hänelle niin hyvin soveltuvalla ylevyydellä, hänellä olisi ollut
suurempi nautinto rakkauden runsaudesta -- ja hänen tunteilleen olisi
tarjoutunut moninaisempi kiihoitusala.
Ei silti, ettei asema nytkin olisi ollut aika ärsyttävä -- ja yhdessä
suhteessa kerrassaan mainiokin. Mahtoiko Raeburn vielä olla siellä --
tuossa läheisessä huoneessa?
"Vastauksenne?" sanoi hän Marcellalle likistäen hänen kättänsä.
Marcella havahtui liikkumattomuudestaan.
"Minä en voi", sanoi hän ja liikahti aikoen nousta, mutta Wharton
painoi hänet lujalla kädellä uudelleen istumaan. "_Minä_ en voi vastata
teille tänä iltana, herra Wharton. Tässä on niin paljon ajattelemista
-- niin paljon! Minä en ole vielä lainkaan selvillä. Teidän on suotava
minulle aikaa."
"Huomiseksi?" virkahti Wharton levollisesti.
"Ei!" vastasi Marcella rajusti, "ei huomenna; minä palaan takaisin
työhöni ja minun täytyy saada rauhaa ja aikaa. Kahden viikon kuluttua
-- ei ennen. Minä kirjoitan."
"Se on mahdotonta!" sanoi Wharton otsaansa rypistellen.
Ja yhä pidellen Marcellaa veti hän hänet luokseen. Katse liukui tytön
kasvoille, pitsin takaa häämöittävän ihon lämpimälle valkeudelle,
soreille käsivarsille. Marcella kavahti taapäin tämän katseen edessä,
äkillinen inho ja pelko valtasi hänet. Mutta ennenkuin hän pääsi
vapautumaan, painoi Wharton nopeasti huulensa hänen puoleiseensa
Marcellan käsivarteen.
"Siihen teillä ei ollut lupaa!" huudahti tyttö kiivastuen, vaikka sai
vaivoin puhutuksi.
Wharton kohtasi hänen leimahtavan silmäyksensä nöyrän hellästi.
"_Marcella!_"
Se oli vain kuin hengähdys ilmaan! Marcella horjahti -- mutta oli kuin
kolea tuulahdus olisi sattunut häneen. Lumous oli voitettu.
"Ei huomenna", toisti hän lujalla äänellä, vaikka pelkäsi puhkeavansa
kyyneliin, "eikä ennenkuin minulla on kaikki selvillä -- ennenkuin voin
-- --" Hän veti henkeään. "Nyt minun täytyy mennä lady Winterbournea
etsimään."