Mutta eipä olisi luullut Whartonilta tällä haavaa liikenevän aikaa
sellaisiin joutaviin asioihin kuin naisiin ja rakkausjuttuihin. Hän oli
kertonut lady Selinalle, että hänellä oli alihuoneessa huolia. Itse
asiassa hänen asemansa olikin vaan vankistunut siellä. Mutta hänen
yksityiset asiansa työnsivät hänet hurjaa vauhtia peloittavaa ratkaisua
kohti uhaten temmaista kaiken muunkin mukanaan.
Hän ei ollut vielä koskaan eläessään ollut niin pahassa pinteessä
raha-asioiden tähden kuin nyt. Ensinnäkin hänen pelivelkansa olivat
kasvaneet huimaavan suuriksi. Hänen peliystävänsä olivat kyllä
hyväluontoisia ja suvaitsevaisia maksuun nähden. Mutta mikäli he olivat
suvaitsevia, sikäli hän tunsi olevansa velvoitettu yhä edelleenkin
käymään heidän luonaan. Ja häntä oli jo jonkun aikaa vainonnut
alinomainen paha onni. Ennen -- pitkää oli nämä velat maksettava ja
niistä muutamat -- jotka olivat kohonneet niin suuriksi, ettei hän
rohjennut niitä ajatellakaan -- olivat kiireellistä laatua.
Sitten _Sotahuutokin_ puolestaan kävi hänelle viikko viikolta
raskaammaksi taakaksi. Sen menot olivat suunnattomat, tulot tykkänään
riittämättömät. Ilmoitukset vähenivät vähenemistään, eikä huonoa
rahallista tulosta näyttänyt mikään voivan parantaa; se pysyi yhä
samalla kannalla, vaikka kustannuksia supistettiin miten voitiin ja
vaikka lehden kirjeenvaihtajaksi oli saatu niin sopiva ja kyvykäs
mies kuin Louis Craven, jonka kirjeitä lakkomailta luettiin suurella
mielenkiinnolla kautta koko maan. Olipa jo viikkopalkkojen maksustakin
Whartonille syntymässä paha kiusa, ja kadonnut oli hänen tavallinen
hilpeä mielialansa aina kun hän astui _Sotahuudon_ toimiston kynnyksen
yli. Toimittajat olivat ärtyisällä päällä ja nyreännäköisinä
juoksupojatkin astuskelivat toimiston suojissa.
Lehden lakkauttamista hän ei voinut ajatella, se olisi ollut yhtä
vaikeata kuin ylläpitää sitä. Lehteä vahingoittavia huhuja oli jo
päässyt liikkeelle ja ne tuntuvasti alensivat sen myyntiarvoa. Wharton
olikin jo itse selvillä siitä, ettei hän voisi myydä sitä ilman
suurta tappiota. Lisäksi olisi lehden äkillinen lakkauttaminen vain
vahingoittanut sen omistajan jo ennaltaan huonoa rahanluottoa ja
valtiolliseltakin kannalta katsoen olisi tällainen toimenpide näin
ratkaisevalla hetkellä ollut yhtä kuin vaarallinen tappion tunnustus.
Sillä harmillisinta koko jutussa oli se, että _Sotahuuto_ nyt oli
täydellä todella tullut merkitseväksi sanomalehdeksi valtiollisessa
suhteessa, että sitä nyt lukivat sellaisetkin henkilöt, joista
Whartonin parlamenttaarinen tulevaisuus nykyhetkellä riippui; Damesleyn
lakkoa puolustaessaan oli Wharton työväenedustajana tullut tunnetuksi
laajoissa piireissä.
Lakkoa oli jo kestänyt seitsemättä viikkoa, ja intoa ja rohkeutta
puhalsivat edelleen Whartonin "johtavat", Cravenin sotatantereelta
lähetetyt kirjeet ja sanomalehtikirjoitusten vaikutuksesta
syntynyt _Sotahuudon_ lakkorahasto. Taistelussa oli jo ollut kaksi
eri vaihekautta. Alussa kysymyksenalaiset metallityöntekijät,
niin miehet kuin naiset, olivat vaatineet vanhoja palkkoja
säilytettäviksi entisellään ja ylpeästi he olivat hyljänneet
kaikki sovittelu-yritykset. Mutta noin kolmen tahi neljän viikon
kuluttua, kun puute alkoi käydä tuntuvaksi jo ennaltaan puolittain
nälkääntyneessä väestössä, työntekijät olivat suostuneet ottamaan
osaa erääseen sovittelulautakuntaan. Tämän lautakunnan, johon
kuului työväenedustajiakin, saivat työnantajat todisteluillaan niin
vakuutetuiksi siitä, että mannermaalta uhkaava kilpailu teki palkkojen
vähentämisen välttämättömäksi, että se puolittain säikähtyneenä
kehoitti työntekijöitä myöntymään sopimusehtoihin, jotka olisivat
olleet yhtä kuin työnantajain voitto.
Niin pian kuin tämä päätös oli päässyt leviämään työväenpiireihin
herätti se työntekijöissä suuttumuksen niin myrskyisän, ettei sillä
ollut mitään rajoja. Kokouksia pidettiin jos jossain, työmiesten
edustajat sovintolautakunnassa erotettiin ja Craven, joka nuoren
vaimonsa kanssa väsymättä matkusteli lakkomaat ristin rastin,
kirjoitti päätöksestä kirjoituksen _Sotahuutoon_, jossa erinomaisen
taitavasti selitettiin työntekijäin nykyinen asema. Se vastaanotettiin
lakkolaisten piirissä kiitollisuuden ja innostuksen kyynelillä, ja sitä
seurasi paikalla leimuava "johtava" Whartonin kynästä.
Siitä lähtien kaikki sovittelut olivat rauenneet. _Sotahuuto_ oli
asettunut jyrkästi vastustelevalle kannalle niin työnantajiin ja
sovintolautakunnan päätökseen kuin kaikkinaisiin neuvotteluihin nähden.
Lehdessä oli päivittäin palstoja pitkä lista niiden henkilöiden
nimistä, jotka _Sotahuudon_ kaunopuheisuuden hellyttäminä olivat
sitoutuneet lakkorahastoa avustamaan.
Sillä välin oli outoja huhuja päässyt liikkeelle. Kerrottiin koko
metalliteollisuuden sen kaikkine eri ammattihaaroineen olevan
perinpohjaisen mullistuksen partaalla -- kunhan vain tämä työriita
ensin saataisiin päättymään. Pienemmät työnantajat olivat jo jonkun
aikaa työskennelleet häviön uhalla ja suuremmat tehtaanisännät
suunnittelivat -- niin huhuiltiin -- koko teollisuutta käsittävän
suojelusliiton perustamista, jolloin tuotantokustannukset
alennettaisiin ja työt järjestettäisiin pysyvästi.
Mutta tähän tarvittaisiin suurta pääomaa. Saataisiinko se kokoon?
Työnantajain lausunnon mukaan oli tämä teollisuudenhaara ollut kurjassa
tilassa jo vuosikausia, Saksan ja Belgian työtuotteet kun olivat
olleet pahoja kilpailijoita suurimmalle osalle työtuotteita. Vuosia
oli kuluva ennenkuin tällainen suojelusliitto -- olkoonpa vaikka
rahallisesti turvattukin -- voisi päästä taattuun asemaan. Siinä
tapauksessa että työntekijät myöntyisivät sovintolautakunnan päätökseen
ja työnantajat voisivat varmasti luottaa siihen, että rauhallinen
työkausi ainakin parin vuoden aikana seuraisi tästä puoleen, saataisiin
eräiltä rahamiehiltä kyllä tarvittava apu ja kaikki kääntyisi silloin
oikealle tolalleen. Suojelusliiton työssä olevat tehtaalaiset saisivat
aikaa voittaen hyvät palkat, paremmat nykyisiä. _Mutta ensin oli
sovintolautakunnan päätös hyväksyttävä_, muussa tapauksessa raukeaa
suunnitelma tyhjiin ja koko teollisuushaara on suistuva perikatoon.
"Kai arvelette työläisten siihen ansaan menevän?" sanoi Wharton
ylenkatseellisesti nuorelle vanhoillis-edustajalle, joka
parlamentinkirjastossa koki Whartonille tätä kaikkea selvitellä.
"Siitä, että teidän mainiosta suojelusliitostanne todella tulee jotain,
ei ole niin mitään takeita, ja vielä vähemmän siitä, että se menestyy.
Ja tähän utuiseen, tuhatvuotiseen valtakuntaan luottaen pitäisi
työntekijäin nyt yhteisvoimin avustaa työnantajia, jotta näiden asema
kävisi vain entistä vankemmaksi. Ei kiitos! _Sotahuuto_ seuraa entistä
kurssiaan -- perään ei anneta!"
Vanhoillis-edustaja nousi suuttuneena paikaltaan.
"Arveluttaisi minua ottaa vastuulleni kaikki ne poloiset, jotka teidän
toimestanne ennen pitkää joutuvat mieron tielle!" sanoi hän kooten
papereitaan yhteen.
Kirjaston avoimesta ovesta nähtiin siinä samassa Dennyn astuskelevan
käytävää ylös pulleana ja tyytyväisenä.
"Vähät siitä, jos minä vain siitä kostun yhtä paljon kuin Dennykin!"
vastasi Wharton purevan hyvätuulisesti kuten tapansa oli.
Ja kotimatkalla hänelle oli hyvin mieluista, ajatella että Denny,
joka viime aikoina taas oli pari kolme kertaa alihuoneessa esiintynyt
hävyttömästi Whartonia kohtaan, arvatenkin oli tämän hyljätyn
sopimusehdotuksen takana ja luultavasti juuri näihin aikoihin oli
saanut tietää sen raukeamisesta.
Sitten kutsutti hän Cravenin luokseen Lontooseen neuvotellakseen hänen
kanssaan.
Craven saapuikin työmaalta kalpeana, laihana ja seitsemänviikkoisen
lakkaamattoman työn ponnistuksista ja kiihoituksista peräti uupuneena.
Mutta Whartonista hän oli kuivahko ja epämiellyttävä kuten ainakin,
ja häntä harmitti Cravenin tyly kaksinainen käytös enemmän kuin
milloinkaan. Mutta lakkoon nähden he olivat täydelleen yhtä mieltä.
Lakon kohtalo riippui _Sotahuudosta_ tai oikeammin _Sotahuudon_
rahastosta, joka yhä karttumistaan karttui. Jos se vain jaksaisi
pysyä pystyssä, ei lakkolaisilla olisi hätää. Kun Craven kuuli
suojelusliitto-hankkeesta puhuttavan, niin hän taas uudelleen tuomitsi
kiivain sanoin sovintolautakunnan päätöksen aivan kunnottomaksi. Hän
oli sitä mieltä, että työntekijäin asia on hukassa, ellei heidän
ehtojaan saada hyväksytyksi ennenkuin suojelusliitto pääsee toimimaan,
ja hyvillä mielin Wharton lupasi loppuun asti tukea tätä pyrkimystä.
* * * * *
Se on, jos _Sotahuuto_ itse kykenisi pinnalla pysymään -- seikka,
josta häntä ei haluttanut Cravenin kanssa keskustella. Elokuussa oli
maksettavaksi lankeava suuri laina, joka hänelle pari vuotta sitten oli
myönnetty uutta kirjapainoa vastaan. Maksuaikaa oli jo pidennetty ja
Wharton oli varma siitä, ettei sitä enää käynyt tekeminen.
No niin! Olisihan vararikko kylläkin hermoja kiihoittava välinäytelmä
kesken näitä moninaisia yhteiskunnallisia ja valtiollisia yrityksiä.
Mitä oli hänen tehtävä? Rikkaita ja mahtavia ystäviä hänellä oli
runsaasti Cityssä ja muuallakin, mutta ei sittenkään ketään, joka
tässä tapauksessa olisi voinut olla hänelle avuksi. Sillä rahasumma,
jonka hän tarvitsi, oli suuri -- paljon suurempi kuin mitä hän uskalsi
itselleen myöntääkään -- ja hänellä tarjona oleva takuu yhtä kuin ei
mitään.
Tultuaan parlamentinjäseneksi hän oli yhden ainoan kerran koetellut
rahaonneaan liike-elämän liukkaalla jäällä, mutta tämäkin yritys oli
kääntynyt hänelle vakavaksi huoleksi, uhkasipa käydä hänelle aika
vaaralliseksikin, ellei hän tarmokkaalla ja taitavalla menettelyllä
voisi pulasta selviytyä.
Parlamenttikautensa ensiaikoina, kun hän oli kovassa rahantarpeessa
pääasiallisesti _Sotahuudon_ takia, oli hän erään uuden ja rikkaan
tuttavan välityksellä, joka oli mieltynyt nuoreen edustajaan, tullut
hyvin lupaavan kauppayhtiön johtajaksi. Tämän yrityksen erinomaisesta
menestyksestä pidettiin suurta jyminää, ja perustamisosakkeet
olivat antaneet aika hyvän osingon. Wharton oli ansainnut kaksi tai
kolme tuhatta puntaa ja oli toteuttanut useita yhtiön aikaisempia
suunnitelmia.
Mutta kuusi kuukautta myöhemmin pyysi hän vapautusta johtajantoimestaan
pelvon ahdistamana, joka sittemmin osoittautui täysin oikeutetuksi.
Asiat olivat todellakin joutuneet hunningolle; useat pienet rahamiehet
olivat joutuneet yhtiössä kärsimään ja kymmenen päivän kuluttua
pidettävä vuosikokous uhkasi käydä hyvin myrskyisäksi. Wharton äkkäsi
omaksi ihmeekseen -- sillä hän unohti helposti tällaiset asiat --
että hän johtajana ollessaan oli omin päin suunnitellut ja hyväksynyt
sellaisiakin toimenpiteitä, jotka ihan varmasti saattavat osakkaat
tyytymättömiksi, jos ne vain kaivetaan esille.
* * * * *
Hänen valtiollinen asemansa, joka oli samalla lupaava ja huolestuttava,
oli ratkaisun kohdalla.
10:ksi päiväksi elokuuta oli määrätty yleinen työväenpuolueen kokous
ja siinä yhteydessä oli ajateltu ottaa keskusteltavaksi työväkeä
koskeva lakiehdotus, joka niihin aikoihin odotettiin ylähuoneesta
palautettavaksi ja johon siellä oli tehty monta muutosta. Ne tulisivat
arvatenkin saamaan aikaan suurta riitaisuutta. Istuntokauden jälellä
olevat kuusi viikkoa näyttivät monessa kohden muodostuvan puolueelle
paljon ratkaisevammiksi kuin edelliset kuukaudet, ja siksipä Bennett
aikoi mainitussa kokouksessa ehdottaa, että puolueelle valittaisiin
yhteinen puheenjohtaja, odotettavana oleva taistelu kun oli vaativa
yhtenäistä ja tarmokasta johtoa.
Wharton ja hänen ystävänsä tiesivät varsin hyvin, että Bennett oli
tähän toimeen ehdottava Länsi-Brookshiren edustajan. Ja tiedettiin
sekin, että Wilkins ja pieni ryhmä hänen kannattajiaan oli tekevä
kaiken voitavansa estääkseen tämän tuuman toteutumista.
10 päivä elokuuta, se siis oli Whartonille oleva hänen
parlamenttaarisen ratansa käännekohta. Tämän päivän menestyksestä ja
tappiosta riippui välillisesti kaikkien hänen yritystensä -- niin
rahallisten kuin yhteiskunnallisten -- lopullinen kohtalo.
Mutta omituisinta tässä miehessä oli, että vaikka uhkaavat vaarat
häntä näin joka kulmalta saarsivat, hän ei silti ollut yhtenään
huolestunut tai allapäin. Milloin vaan oli mahdollista, hän fatalistin
huolettomuudella karkoitti ajatuksistaan elämän vastukset ja tavoitteli
kiihkeästi niitä harrastuksia, missä onni vielä tuntui olevan hänelle
myötäinen.
Milloin hän vaan kunniahimoltaan, vehkeilyiltään, sanomalehtitoimiltaan
ja tuloksettomilta lainayrityksiltään sai loma-aikaa, hän mietti
Marcella Boycen kauneutta ja omaa suhdettansa häneen. Mitä harvemmin
hän näki neiti Boycea, sitä enemmän hän ajatteli häntä ja hänen
ajatuksensa etsivät vaistomaisesti hänestä sitä hupia ja tyydytystä,
mitä hän nykyisin ei tavannut muilla aloilla.
Mutta, jos kohta hänen tunteensa Marcellaa kohtaan oli käynyt niin
vahvaksi, että hän itsekin alkoi nimittää sitä "intohimoksi", oli hänen
rahallinen asemansa sen ohessa siksi painostava, ettei hän voinut sitä
läheskään syrjäyttää laskelmistaan. Hänen tietoonsa oli tullut, että
herra Boycen oli aivan odottamatta onnistunut viime vuonna vapauttaa
maatilansa veloista. Hän oli taitavasti käyttänyt hyväkseen rautatietä,
joka hiljakkoin oli rakennettu Mellorin rajalle; hän oli myynyt pienen
maaseutukaupungin läheisyydessä olevaa rakennusmaata radan varrella,
oli parannellut moniaita arentitalojaan ja antanut ne vuokralle entistä
edullisemmilla ehdoilla, ja Whartonille oli eräs paikkakuntalainen
kertonut, että sairaaloisuudestaan ja kirjavasta menneisyydestään
huolimatta Richard Boyce oli tulemaisillaan yhtä rikkaaksi kuin
isoisänsäkin. Wharton tiesi tai luuli ainakin tietävänsä, ettei hänellä
ollut pitkältä elonaikaa ja että Marcella oli hänen perijänsä. Loistava
ei tämä tulevaisuudenkuva ollut, mutta sieti sitä kumminkin ajatella.
Myönnettäköön kumminkin, että juuri Marcellaa itseään hän halusi ja
tavoitteli. Ellei tämä olisi joutunut Whartonin tielle, hän olisi jo
aikaa sitten ruvennut rikkaan perijättären ajoon. Mutta näin ollen
hänen päätöksensä voittaa Marcella kypsyi kypsymistään ja tämä päätös
ynnä Damesleyn lakko ne vielä ylläpitivät hänen uskoaan omaan itseensä
ja maustivat hänen elämäänsä.
Niin kyllä! intohimon liekin herättäminen Marcella Boycessa oli
todellakin sellainen tehtävä, joka panee miehen veret kuohahtamaan. Ja
pitäisikö hänen nyt -- kun hän jo mielihyväkseen oli päässyt selville
siitä, että Marcellan mielikuvitus, ajatukset, sydänkin olivat hänen
vallassaan -- kiltisti luovuttaa hänet Aldous Raeburnille -- sille
miehelle, jonka kasvava menestys parlamentissa yhä kartutti Whartonin
vastenmielisyyttä häneen. Ei! ainakin tässä oli ensin kovasti oteltava!
Lady Selinan sanat olivat hänessä herättäneet sellaisen harmin ja
mustasukkaisuuden kuohun, että hän muuttui melkein huokailevaksi
rakastajaksi. Sillä Marcellaa hän ei voinut tavata. Hän ei enää
tullut rouva Lanen teekutsuille ja Winterbournein koti ei ollut avoin
Whartonille. Hän oivalsi varsin hyvin, ettei häntä siellä kaivattu.
Viimein rouva Lane, ovela pikku nainen -- joka Whartonista piti,
joskaan ei niin paljon häntä kunnioittanut -- ilmoitti hänelle
kuulleensa lady Ermyntrudelta, että Winterbournit aikoivat tulla
Mastertonin kutsuihin 25 päivänä heinäkuuta. Sinne oli neiti Boycekin
luvannut heidän kanssaan lähteä ja vasta seuraavana maanantaina oli
hänen määrä palata työhönsä. Wharton vastasi siihen huolettomasti,
ettei hän vielä voinut päättää, sopisiko hänen sinä iltana olla
Mastertonin kutsuissa. Hänen oli kenties lähdettävä maalle pariksi
päiväksi.
Rouva Lane katsahti häneen ja naurahti.
"Oh! todellako!" virkkoi hän.
* * * * *
Lady Mastertonin mies oli siirtomaanministeri ja hänen laaja kotinsa
Grosvenor Squaren varrella oli kuten Alresford Housekin puolueen
vieraanvaraisimpia. Hänen vastaanottoiltamansa 25 p:nä heinäkuuta oli
oleva tämän pitkälle venyneen huvikauden viimeinen merkitsevä tapahtuma.
Marcella, joka vastoin tahtoaan oli yhä ollut pakoitettu oleskelemaan
James Streetillä, tohtori kun oli kieltänyt häntä vielä käyttämästä
vioittunutta käsivarttansa, oli viimeinkin saanut luvan ryhtyä työhönsä
27 p:nä heinäkuuta ja Betty Macdonaldin mieliksi hän oli suostunut
menemään Winterbournein kanssa Mastertonin kutsuihin lauantaina. Betyn
ihailu ja kiintymys hiveli kuin balsami Marcellan haavoittunutta
sydäntä ja puolittain uteliaana, puolittain tuskaisella mielenkiinnolla
piti hän silmillä Betyn kursailematonta, lapsekasta käytöstä Aldous
Raeburnia kohtaan, voimatta päästä selville kummankaan todellisista
tunteista.
Kun Betty uteli, mitähän aikoi panna yllensä, ja sitten väänteli
naamaansa ylenkatseelliseen irvistykseen nähdessään Marcellan puvun,
ei Marcellan auttanut muu kuin nöyrästi antautua lady Ermyntruden
kamarineitsyen somisteltavaksi. Hän osti kaikki mitä Betty määräsi ja
seisoi kiltisti alallaan sillä välin kun Betty, joka oli oikea nero
pukuasioihin nähden, jutteli, poimutteli ja antoi hyviä neuvoja.
"Muotinukkea ei teistä saa tulla ei mistään hinnasta maailmassa",
huudahti Betty sovitellessaan suu täynnä nuppineuloja pitsejä ja
harsokangasta valkean atlassin päälle, jonka Marcella hänen mielikseen
oli hankkinut. "Mitä sanoikaan minulle Worth tuonnoin? -- 'Ce qu'on
porte, Mademoiselle? O, pas grand' chose! -- presque pas de corsage,
et pas du tout de manches!' -- Ei, sellaiset laitokset eivät teille
sovellu. Mutta ylhäiseltä teidän pitää näyttää, vaikkapa vaan koko yön
valvoisin tätä tuumien."
Lopulta sentään Betty oli niin tyytyväinen kättensä työhön, että
saattoi tuskin olla rajusti syleilemättä Marcellaa, kun he lady
Winterbournen seurassa astuivat kappahuoneesta Mastertonin talon
suureen halliin. Mielissään oli Marcellakin nähdessään peilikuvansa
leveitä portaita ylös astuessaan. Alinomaiset pukuhommat, joissa
hän oli elänyt viime päivinä, olivat osittain hälventäneet hänen
raskasmielisyyttään, jopa tuottaneet hänelle hupiakin, sillä naismaisia
piirteitä hänessä oli paljonkin, vaikka hän nyt puoleentoista vuoteen
oli uhrannut tuskin yhtäkään ajatusta ulkonaiseen asuunsa. Niinpä
hän tänä iltana näytteli osaansa hyvin sirosti, nipisteli Bettyä
käsivarresta tukkiakseen pikku keijukaisen suun ja liikkui väki
tungoksessa hyvin suorana, jotta Betyn hellät huolet saisivat täyden
tunnustuksen. Mutta sisäisesti oli hän allapäin ja kiusaantunut. Hän
ikävöi takaisin työhönsä, ikävöi Minta Hurdin nyreitä kasvoja ja
lapsia, jotka häntä pitivät maallisena kaitselmuksenaan.
Vaikka Lontoo jo alkoikin tyhjentyä, olivat lady Mastertonin salit
kuitenkin täynnänsä vieraita. Marcella tapasi tuttuja. Kaikki olivat
hartaat uudistamaan tuttavuutta hänen kanssaan -- rouva Lanen
teekutsuissa olleet vieraat, molemmat ministerit, joihin hän oli
tutustunut Whartonin päivälliskutsuissa alihuoneessa, jopa itse herra
Lanekin. Marcella seisoi lady Winterbournen vieressä ja jutteli
ujostelematta -- ujo hän ei ollut koskaan ollut, -- mutta hänen
ajatuksensa vaelsivat muualla; hänen mustat silmänsä näyttivät etsivän
jotain. Väentungoksessa kimalteli joukko upeita virkapukuja, sillä
alihuoneen puhemiehellä oli tänä iltana vastaanotto ja hänen luotaan
alkoivat vieraat myöhemmällä tulvia lady Mastertonin iltamaan. Betty,
joka tähän asti oli kulkenut nenä pystyssä, kaikki miehiset vieraat kun
muka olivat kaljupäisiä tai seitsemäntoistavuotisia, kävi nyt hiukan
suopeammaksi, muuten olivat kutsut hänestä aika kuivat.
"No, totta toisen kerran", huudahti hän äkisti niin vauhdikkaasti, että
Marcella kääntyi katsomaan häntä. Pää pystyssä ja heloittavin poskin
tyttönen nojasi ovenpieleen raivokkaasti liikutellen viuhkaansa Frank
Levenin ojentaessa nöyrästi kättänsä hänelle.
"En voi sietää säikähyttämistä", toruskeli Betty. "Älkää ensinkään
kieltäkö -- te säikähytitte minua -- niinpä teitte! Ja sitten alatte
paikalla väitellä vastaan ennenkuin minä olen saanut sanaakaan
sanotuksi. Tietysti olette jo portaitakin ylös astuessanne väitellyt
vastaan -- ja miksi ette tervehdi neiti Boycea?"
Frank Leven, joka näytti hyvin onnelliselta ja hyvin hermostuneelta,
tervehti Marcellaa jotenkin häpeissään ja jättäytyi sitten uudelleen
Betyn valtoihin.
Marcella tarkkasi heitä mielenkiinnolla, jonka syytä hän tuskin
kykeni itselleen selittämään. Frank oli kokonaan masennettu Betyn
seurassa eikä hänen silmänsä näyttäneet huomaavan mitään muuta eikä
ketään muuta kuin Bettyä. Marcella arvasi tai oikeammin tiesi,
etteivät he olleet tavanneet toisiaan kotvaan aikaan, ja häntä
liikutti nuoren miehen kasvoilla eleilevä kiihkeä onnen ilme. Entä
Betty? Tuo kissamainen, ärsyttävä käytös -- kätkeytyikö siihen
kenties jokin salaisuus? Hän piteli pientä päätänsä hyvin pystyssä
ja lörpötteli nopeasti ja pysähtymättä -- mutta hänen puheensa ei
ollut sitä samaa, mitä hänen oli tapana jutella Marcellan tai, mikäli
Marcella saattoi päättää, Aldous Raeburnin kanssa. Siinä ilmeni
aivan uusia luonteenominaisuuksia, itseluottamusta, oikullisuutta,
hallitsemishalua. Frankilla ei ollut lupa pitää omaa mieltä missään
asiassa, hänelle naurettiin vasten silmiä, ennenkuin sanat vielä
olivat kerinneet hänen huuliltaan kirpoamaan, ja häntä näykittiin ja
ivattiin tavalla, joka näytti häntä vuoroin ihastuttavan, vuoroin
suututtavan. Tällainen käytöstapa tietää tavallisesti, että nuori
tyttö on suosiollisella mielellä ihailijaansa kohtaan, mutta Betystä
ei kukaan voinut olla varma. Tuo pikku olento oli täydellinen arvoitus
Marcellalle; lähemmässä seurustelussa hän oli näyttäytynyt paljon
umpimielisemmäksi kuin mitä Marcella oli osannut aavistaa. Aldous
Raeburnille Betty kylläkin avomielisesti jutteli rakkausasioistaan,
mutta uudelle ystävälleen hän ei ollut koskaan niistä kertonut. Ja
Marcella puolestaan oli tällaisissa asioissa muita nykyajan naisia
paljon suljetumpi.
"Betty!" huudahti lady Winterbourne, "minä lähden eteenpäin kulkemaan."
Sitten virkkoi hän matalammalla äänellä Marcellalle:
"Auttakaa minua saamaan hänet täältä pois."
Marcella huomasi että hänen vanha ystävänsä oli tuskainen. Taivuttaen
hiukan ylvästä päätänsä, sanoi hän myhäillen:
"Mutta ettekö sitten näe miten hauskaa hänellä on?"
"Rakas lapsi! -- sehän se juuri on! Jospa vain tietäisitte mitä hänen
äitinsä -- se ikävä ihminen -- on minulle jutellut! Ja herra Leven on
tähän asti käyttäytynyt niin mallikelpoisesti -- ei Ermyntrudella eikä
minulla ole ollut mitään kiusaa hänestä."
Senkö vuoksi Betty mies poloista noin armottomasti kohteli? Marcella
ei voinut hänen käytöstään toisin selittää -- sitten häntä äkkiä alkoi
koko ympäristö iljettää -- niin hyvin Betyn rakkausjutut -- kuin hänen
oma kiihkeä uteliaisuutensa -- ja ennen kaikkea iljetti häntä hänen
oma itsensä. Hänen suuret mustat silmänsä tuijottivat hajamielisinä
avaruuteen ohi jalokivien ja valomeren; koko hänen olemuksensa
jännittyi äkilliseen sokeaan kamppailuun epämääräistä, kaikki
voittavaan tuskaa vastaan, katkeraa mielenmasennusta vastaan, jolle hän
ei tietänyt mitään nimeä antaa.
Betyn ääni sai hänet havahtumaan.
"Herra Raeburn! _te_ kai voitte sanoa minulle, kuka mikin on? Herra
Levenistä ei ole enemmän apua kuin tästä viuhkasta. Ajatelkaapa --
minä kysyin häneltä tuon naisen nimeä, jolla on otsa-tiaara tukassaan
-- ja hän vakuuttaa olevansa yhtä tietämätön kuin minäkin! Minusta
tuntuu melkein siltä kuin olisi hän jättänyt kaiken järkensä Oxfordiin!
Ja ikävintä on", Betty oli vähän epäröivinään -- "että se on kenties
ikiajoiksi sinne jäänyt! -- Mutta tuossa -- katsokaa! -- Voi sentään!
-- nyt hän taas pääsi häviämään -- nyt en tietysti saa koskaan tietää
kuka se oli."
"Odottakaa hetkinen!" hymähti Raeburn. "Kyllä me hänen jäljilleen
pääsemme. Hän läksi vain virvoitushuoneeseen."
Hänen kätensä kosketti Marcellan kättä.
"Kenties _hiukan_ parempi", vastasi hän tykkänään toisella äänellä,
lady Winterbournen kysyessä lordi Maxwellin terveydentilaa. "Tänä
iltana sain todellakin jo hiukan lohdullisempia tietoja. Olisin jo
pari päivää sitten lähtenyt sinne, mutta he kielsivät minua. Ja ensi
viikolla, Jumalan kiitos, he ovat jo kotona."
"Miksi minä tässä seison niin luonnottoman kylmänä ja äänettömänä?"
-- kyseli Marcella itseltään. "Miksi en voi rohkaista mieltäni --
yhtyä keskusteluun -- osoittaa hänelle myötätuntoani?" Mutta sanat
kuolivat hänen huulilleen. Onni toki, ettei hänen tämän illan jälkeen
arvatenkaan tarvitse enää nähdä häntä.
Raeburn kyseli hänen terveydentilaansa kuten tavallisesti. Mutta
ollessaan juuri poistumaisillaan Betyn kanssa toiseen huoneeseen,
kääntyi hän äkkiä jälleen Marcellan puoleen.
"Teitä ehkä haluttaa kuulla Hallinista", sanoi hän lempeästi. "Hänen
sisarensa kirjoittaa minulle olevansa rauhallisempi hänen suhteensa, ja
hän toivoo voivansa pidättää hänet maalla vielä parisen viikkoa. Nyt he
ovat Keswickissä."
Tuokioksi Marcellan mieli ilahtui -- olihan tässä edes yksi yhtymäkohta
heidän yhteisille harrastuksilleen. Mutta tämäkin ilon vilahdus haihtui
siinä samassa haikeaan mielipahaan, sillä hämmentyneenä Raeburnin
odottamattomasta huomaavaisuudesta, antoi hän tälle jotenkin kömpelön
ja yksinkertaisen vastauksen.
Raeburnin silmät viivähtivät silmänräpäyksen verran Marcellassa.
Niistä välähti hänen tahtomattaankin ilme, jota ei tyttö huomannut
-- sillä hän oli kääntynyt pois -- ja jonka yksin Betyn tarkka silmä
äkkäsi. Hiukan kalpeana ja miettivänä seurasi hän sitten Aldousia
virvoitushuoneeseen.
Marcellan katse seurasi heitä.
Kesken äänten sorinaa, kesken viereisessä virvoitushuoneessa
soittavan unkarilaisen orkesterin hurjia ja pauhuisia säveleitä,
hän äkkiä joutui muistelmain pyörteeseen. Hänen silmänsä eivät
hellinneet noista kahdesta olennosta, jotka hiljakseen raivasivat
itselleen tietä väkijoukon läpi -- mies mustassa hovipukineessaan
jalopiirteistä, harmahtavaa päätänsä tytön puoleen taivuttaen ja tuon
tuostakin tervehtien ohikulkevia sydämellisesti ja ystävällisesti,
mutta ei koskaan iloisesti, ei hymyillessäänkään, tyttö kohottaen
pienet kasvonsa toveriansa kohti, kullanhohtavat hiukset tämän
mustalle samettiliinalle kuvastuen. Mutta hänen sisässään ajelehti
kuvia menneistä tapahtumista, jotka nyt tuntuivat hänestä melkein
uskomattomilta.
Kokonainen sarja muistelmia virkosi eloon: se pieni kohtaus, jolloin
Aldous oli lahjoittanut hänelle aikaa sitten takaisin annetut
helmet -- niin! hän oli vieläkin tuntevinaan sulhasensa käsivarren
vyötäisillään heidän seisoessaan siinä leimuavan takkatulen ääressä!
-- ajomatka kotiin Gairsleyn kokouksesta -- se hetki tanssiaisyönä,
kun hän mielenliikutuksensa murtamana itki Aldousin huoneessa -- hänen
katseensa, hänen huolestunut, hellä katseensa, kun Marcella astui
linnan portaita alas sinä kammottavana iltana, jolloin hän turhaan
koetti taivuttaa Aldousia ja hänen isoisäänsä -- oliko tuo kaikki
-- nuot tapahtumat, suhteet, olleet todellisessa elämässä elettyjä?
Mahdotonta! Niin, tuossahan hän seisoo -- tuskin kymmenen metrin
matkan päässä hänestä -- mutta yhtäkaikki niin etäällä kuin lepäisi
koko Saharan erämaa heidän välillään. Raeburnin käytöksessä ilmenevä
kylmähkö kohteliaisuus pysytti Marcellan hänestä loitommalla kuin
ventovieraan.
Äkilliset kauhun väreet puistattivat Marcellaa hänen siinä lady
Winterbournen seurassa liikkuessaan; hänen jalkansa tutisivat, ja kun
hänen seuralaisensa puuttui puheisiin talon isännän kanssa, vetäytyi
hän kiireesti syrjäiseen kolkkaan, saadakseen silmänräpäyksen verran
istua yksikseen.
Mitä merkitsikään tällainen kiusallinen tappion ja mielettömyyden
tunto, tämä kirvelevä tyhjyys, katkeruus häntä itseä Ja elämää kohtaan?
Sen hän vain tiesi, että silloin, kun hän täydelleen omasi Aldousin
koko sydämen ja elämän, ei häntä pannut vavahtamaan Raeburnin kosketus,
eikä tenhonnut hänen katseensa -- mutta _nyt_ -- kun Marcella ei
saanut vaatia silmäystä eikä hyväilyä -- nyt kun hän ei Aldousille
ollut eipä edes ystävän veroinen, kun tämä jo varmaankin oli päättänyt
toiselta anoa sitä mitä Marcella oli häneltä kieltänyt? -- nyt, kun oli
auttamattomasti myöhäistä, nyt hän olisi voinut? -- --
Voinut mitä? Olipa hän oikullinen, kiihkeätunteinen tyttö raukka! --
Istuessaan siinä nurkassaan kalpeana ja suoraselkäisenä, naura vain
ja juttelevain silkkipukuisten ihmisten vilistessä hänen ympärillään,
hänen sielunsa kärsi tuskaa, niin kirvelevää, että hänestä tuntui kuin
ei elämä voisi enää milloinkaan suoda hänelle iloa ja rauhaa.
Mutta vain hetken verran! Liha ja veri nousivat kapinaan. Hän hypähti
pystyyn istuimeltaan, sanoi olevansa sairas tai hullu; näki herra
Lanen suuntaavan heitä kohti ja hymyili hänelle suloisinta hymyänsä
viekoitellakseen hänet luokseen.
"Kuinka kalpea te olette, rakas neiti", virkkoi tämä hyvätuulinen
herrasmies isällisellä äänellä. "Kiusaako teitä käsivartenne yhä? Niin,
niin, älkää te toiste ruvetko sankarittareksi."